Monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden edistäminen
Metsänomistaja voi edistää tehokkaasti metsän monimuotoisuutta säilyttämällä ja lisäämällä monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä. Niitä ovat vanhat ja kookkaat puut, järeät lahopuut sekä kasvatettavaan puustoon liittyvät ominaisuudet, kuten lehtipuusekoitus ja paikoittainen alikasvos. Rakennepiirteiden ylläpitämiseen ja lisäämiseen löytyy keinoja kaikkien kehitysvaiheiden metsiköihin. Esimerkiksi metsäkanalintujen elinolosuhteita voidaan parantaa taimikoissa säästämällä lehtipuuryhmiä ja kasvatusmetsissä jättämällä harventamattomia kohtia.
Yleistä monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden edistämisestä
Metsäekosysteemissä elämä on sopeutunut käyttämään kaikki puihin sitoutuneet resurssit. Vanhat elävät puut, lehtipuut ja lahoavat puut ovat vallitseva osa havumetsän elämää ja välttämättömyys tuhansille eliölajeille, jotka turvaavat metsäekosysteemin toiminnan vaikuttamalla eliökantojen säätelyyn, hajotukseen ja ravinteiden kiertoon. Siksi hakkuu- ja hoitotöissä ylläpidetään vanhoja eläviä puita, lahoavia puita, lehtipuita ja paikoittain alikasvosta. Talousmetsien luonnonhoidossa tätä kutsutaan monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden edistämiseksi.
Monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden säilyttämiseen voi liittyä lakisääteinen velvoite silloin, kun ne sijoittuvat lain turvaamiin luontokohteisiin. Muilta osin rakennepiirteiden säilyttäminen on vapaaehtoista ja lisäämisen taso perustuu metsänomistajan omiin tavoitteisiin tai metsäsertifioinnin kriteereihin. Rakennepiirteiden ylläpitämiseen ja lisäämiseen löytyy keinoja kaikkien kehitysvaiheiden metsiköissä. Esimerkiksi metsäkanalintujen elinolosuhteita voidaan parantaa taimikoissa säästämällä lehtipuuryhmiä ja kasvatusmetsissä jättämällä harventamattomia kohtia[Lähdeviite1].
Lehtipuusekoituksen hyödyt monimuotoisuudelle
Lehtipuusekoituksen ja sekapuustoisuuden ylläpitäminen kasvatusmetsissä on suositeltavaa monimuotoisuuden säilymisen kannalta. Lehtipuuosuuden säilyttäminen havupuuvaltaisissa talousmetsissä on tehokas tapa parantaa useiden lajien elinmahdollisuuksia. Metsän eläimille, kasveille ja sienille koituvien hyötyjen lisäksi lehtipuut ovat tärkeä osa metsäekosysteemin toimintaa. Myös havupuusekoitus tuo vaihtelevuutta metsään verrattuna puhtaisiin kuusikoihin tai männiköihin.
Lehtipuut lisäävät pintakasvillisuuden monimuotoisuutta, sienien, kääpien, sekä puilla kasvavien sammalten ja jäkälien lajimäärää. Useiden eliöryhmien lajeja on lehtimetsissä tai lehtipuusekametsissä enemmän kuin havumetsissä. Ensisijaisesti tämä on seurausta suuremmasta puulajien määrästä sekä lahoavasta lehtipuusta. Tikat hakkaavat lahoavien lehtipuiden runkoihin koloja, joista tulee pesäpaikkoja muille linnuille ja nisäkkäille. Lehtipuiden urvut ovat monien lintujen, kuten pyyn ja teeren, talviaikainen ravinnon lähde. Lehtipuiden lehdet ovat tärkeää ravintoa monille hyönteisille, muun muassa perhosten toukille.
Lehtipuun karike vaikuttaa myönteisesti myös metsien terveyteen ja maaperän ravinnekiertoon. Lehtipuun karike lisää maaperän tuotoskykyä ja maaperän lajiston monipuolisuutta. Lehtipuusekoituksen säilyttäminen kasvatettavassa metsikössä on useimmissa tilanteissa suositeltavaa sekä metsikön taloudellisen tuoton että luonnonhoidon näkökulmasta. Kuusen uudistusaloille syntyy usein luontaisesti monipuolinen lehtipuusto, joka monipuolistaa metsikköä ja antaa tarpeellista täydennystä viljelytaimikoiden aukkopaikkoihin.
Säästöpuiden jättäminen
Säästöpuulla tarkoitetaan elävää puuta, jonka maanomistaja säästää pysyvästi antaen sen kasvaa, kuolla ja lahota metsään. Säästöpuut turvaavat metsän monimuotoisuutta, mutta niillä on myös maisemallista merkitystä. Säästöpuista koostuvan puuryhmän tai ryhmien rajaaminen, monimuotoisuudelle arvokkaiden yksittäisten puiden säästäminen sekä järeiden lahopuiden säilyttäminen ehjänä ovat luonnonhoidon toimenpiteitä, jotka ovat suositeltavia kaikilla hakkuin käsiteltävillä aloilla riippumatta siitä, käytetäänkö jaksollista vai jatkuvaa kasvatusta.
Säästöpuiden merkitys
Säästöpuut tarjoavat niin elävinä, kuolleina kuin lahotessaankin elinympäristön monille lajeille. Tästä syystä niiden jättäminen on tehokas luonnonhoidon keino ylläpitää monimuotoisuutta talousmetsissä. Säästöpuuryhmistä muodostuu talousmetsiin ajan myötä lahopuukeskittymiä. Kuolleen puun lahoaminen voi kasvupaikasta ja puulajista riippuen viedä vuosikymmeniä.
Säästöpuiden jättäminen on lähes kaikkia hakkuin käsiteltäviä metsiköitä koskeva luonnonhoidon toimenpide. Useimpien puulajiemme biologinen ikä on paljon metsikön metsätaloudellista kiertoaikaa pitempi. Puiden vanhetessa niihin kehittyy ominaisuuksia, kuten paksu uurteinen kaarna. Talousmetsän vanhat säästöpuut ovat tärkeitä tällaisia ominaisuuksia vaativille lajeille. Jokainen säästöpuu kaatuu jossain vaiheessa maahan. Osa rungoista kuolee pystyyn ennen kaatumista. Niissä elää silloin erilaisia lajeja.
Säästöpuuryhmien avulla kasvatettaviin metsiköihin muodostuu ajan myötä luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä lahopuukeskittymiä.
Säästöpuiden valinta
Säästöpuilla pyritään säilyttämään erityistä lajistoa, joka esiintyy puissa jo hakkuun hetkellä. Toisaalta säästöpuuksi voidaan valita puu, jolla on edellytykset kehittyä monimuotoisuudelle tärkeäksi vanhaksi puuksi tai järeäksi lahopuuksi.
Luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa tärkeitä ovat varsinkin sellaiset puut, jotka ovat talousmetsissä harvinaisia. Näitä ovat esimerkiksi järeät pitkälle lahonneet puut, aiempien puusukupolvien vanhat puut, kolopuut tai palon vaurioittamat puut. Erityisen tärkeitä monimuotoisuuden avainpuulajeja ovat haapa, raita ja jalot lehtipuut, joiden varassa elää monipuolinen eliöstö. Ekologista vaikuttavuutta voi korostaa jättämällä säästöpuiksi vanhoja ja järeitä puuyksilöitä. Kustannustehokkuutta saadaan valitsemalla säästöpuiksi taloudellisesti vähäarvoisia puita.
Säästöpuiden määrä
Metsälainsäädäntö ei edellytä jättämään hakkuissa säästöpuita, vaan kysymys on metsänomistajan vapaaehtoisesta panostuksesta luonnonhoitoon. Metsäsertifioinnissa mukana olevat metsänomistajat ovat sitoutuneet sertifiointikriteerien asettamiin vähimmäisvaatimuksiin säästöpuiden määrässä.
Säästöpuiden määrä vaikuttaa siihen, kuinka runsaasti metsikköön syntyy järeää lahopuuta. Säästöpuiden hyöty monimuotoisuudelle kasvaa suhteessa säästettävän puuston monipuolisuuteen ja määrään. Merkittävin lisähyöty saadaan silloin, kun lahopuuston määrä kasvaa muutamasta puusta kymmeniin runkoihin hehtaarilla. Jo pieni määrä järeää lahopuuta ja sitä tuottavia säästöpuita ovat tärkeitä monimuotoisuudelle. Luonnonhoitoa painottava metsänomistaja voi jättää säästöpuita runsaammin. Esimerkiksi harvinaisimpien lahottajasienilajien esiintyminen on epätodennäköistä, jos metsikössä on lahopuuta vähemmän kuin 20 kuutiometriä hehtaarilla.
Säästöpuiden jättäminen on yksinkertainen ja toimiva keino tilanteisiin, joissa metsänomistajalla on tavoitteena luonnonarvojen lisääminen. Tavanomaista runsaampi säästöpuusto on monimuotoisuuden kannalta tarkoituksenmukaista kohdentaa sellaisille metsikkökuvioille, joilla on haapoja, jaloja lehtipuita, raitoja, luontokohde, rantaa tai joka on tarkoitus kulottaa.
Metsänomistaja voi käyttää apuna seuraavaa kysymyslistaa päätöksenteossa hakkuualueen säästöpuumäärästä:
- Mitkä ovat tavoitteet monimuotoisuuden säilyttämiselle ja lisäämiselle sekä maisemanhoidolle ja metsien virkistyskäytölle?
- Paljonko lahopuuta tavoitellaan jätettäväksi metsätilalle keskimäärin?
- Onko metsä liitetty metsäsertifiointiin?
- Mikä on hakkuualueen pinta-ala?
- Onko metsikössä luontokohde, rajoittuuko metsikkö luontokohteeseen tai suojeltuun alueeseen?
- Missä määrin metsikössä on monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä?
- Onko hakkuualueella tiedossa olevaa lajiesiintymää, jolle säästöpuuryhmän suoja tai lahopuu on tärkeää?
Säästöpuiden sijoittaminen
Uudistushakkuissa säästöpuut on käsittelyalueen koosta riippuen paras keskittää yhteen tai kahteen ryhmään, sillä se on luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja metsätalouden toiminnan kannalta kustannustehokkain ratkaisu. Myös kasvatushakkuissa ja eri-ikäisrakenteisen metsän hakkuissa säästöpuut tulisi jättää keskitetysti otollisiin kohtiin. Ryhmänä puut muodostavat selkeän alueen, jota on helppo välttää tulevissa metsänkäsittelyissä ja jossa kaatuneet puut saavat lahota rauhassa.
Säästöpuuryhmiä voi olla useampia, jos
- yksittäinen uudistusala on useamman hehtaarin laajuinen
- käsittelyalueella on useita monimuotoisuuden kannalta tärkeitä luontokohteita
- säästöpuuryhmien sijoittelussa ensisijaisena lähtökohtana ovat maisemanhoidon tavoitteet
- säästöpuuryhmillä halutaan turvata metsäkanalinnuille tärkeiden, runsasta varvustoa kasvavien kohtien säilyminen.
Jos käsittelyalueella on luontokohde, uhanalaisen tai muun harvinaisen lajin esiintymä, petolinnun pesäpuu tai käsittelyalue rajautuu vesistöön tai pienveteen, säästöpuut on paras keskittää niiden yhteyteen. Haapaa, jaloja lehtipuita ja raitaa sekä aiemman puusukupolven vanhoja puita jätetään myös yksittäin.
Säästöpuita ei jätetä tärkeiden rakenteiden, kuten liikenneväylien tai sähkö- ja puhelinlinjojen välittömään läheisyyteen, jossa ne voisivat kaatuessaan aiheuttaa vahinkoa. Mikäli linjan tai tien läheisyydessä on monimuotoisuudelle arvokas puuyksilö tai kuollut pystypuu, se katkaistaan tekopökkelöksi tai kaadetaan maahan. Poikkeuksena ovat tuuleen tottuneet järeät puuyksilöt, joiden voidaan olettaa säilyvän vuosikymmenten ajan elinvoimaisina.
Säästöpuiden ja lahopuiden jättämisessä huomioon otettavat näkökulmat
Monimuotoisuudelle tärkeiden rakennepiirteiden säilyttämisessä ja lisäämisessä on tärkeää ottaa huomioon seuraavat näkökulmat mahdollisten haittojen ehkäisemiseksi.
Sähkö- ja puhelinlinjat sekä liikenneväylät
Säästöpuita ei tule jättää tärkeiden rakenteiden, kuten liikenneväylien tai sähkö- ja puhelinlinjojen välittömään läheisyyteen. Tielle kaatuneet puut haittaavat kulkua ja aiheuttavat vaaratilanteita liikenteessä. Sähköhäiriöiden yleisin syy on sähköjohdon päälle kaatunut tai siihen nojaava puu tai sen oksa. Yleisistä puulajeista koostuvia säästöpuuryhmiä ei tällaisiin kohtiin tule jättää. Mikäli linjan läheisyydessä on monimuotoisuudelle arvokas puuyksilö tai kuollut pystypuu, se katkaistaan tekopökkelöksi tai kaadetaan maahan. Poikkeuksena ovat tuuleen tottuneet järeät puuyksilöt, joiden voidaan olettaa säilyvän vuosikymmenten ajan elinvoimaisina.
Metsässä liikkujan turvallisuus
Pystyssä olevat kuolleet puut kaatuvat helposti. Mikäli tällaisia puita on hakkuualueella kymmenittäin, lisääntyy riski puun kaatumisesta metsäkoneen tai työntekijän päälle. Riskin ehkäisemiseksi pystylahopuita voi katkaista tekopökkelöiksi siten, että latvus jää pökkelön viereen maahan. Pystyyn kuivaneita kuusia voi katkaista tyvestä ja jättää kasaan lahoamaan.
Maisema
Säästöpuilla voidaan pääsääntöisesti pehmentää uudistushakkuun aiheuttamaa maiseman muuttumista. Kuitenkin yksittäiset mäntysäästöpuut tai muutaman männyn säästöpuuryhmät näyttävät kaukomaisemassa häiritseviltä, jos ne pistävät esiin muuten ehyestä taivaanrannasta. Maisemallisesti yleensä muutama iso säästöpuuryhmä on parempi ratkaisu tai monta pientä. Kun jätetään yksittäisiä tekopökkelöitä tai pökkelöryhmiä, paras lopputulos maisemallisesti saadaan, kun pökkelöt jäävät säästöpuuryhmän yhteyteen, tai pääkatselusuunnasta mahdollisimman kauas katselijasta ja taustametsää vasten. Taajamametsien hoidossa säästö- ja lahopuiden maisemavaikutuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Säästöpuuryhmien ennakkosuunnittelu on tärkeää.
Hyönteis- ja sienituhot
Säästö- ja lahopuiden jättämisessä tulee huomioida hyönteis- ja sienituhoriski. Tämä koskee kuusen ja männyn osalta erityisesti juurikääpää, tervasrosoa sekä kirjanpainaja-kovakuoriaista. Haapaan liittyy männyntaimikoissa versoruostesienen riski. Juurikääpä aiheuttaa kuusella tyvilahoa ja männyllä tyvitervastautia.
Juurikäävän lahottamien kuusikoiden päätehakkuussa säästetään ensisijaisesti muuta lahopuuta kuin kuolleita kuusia. Eläviksi säästöpuiksi sopivat parhaiten lehtipuut tai mänty. Hakkuissa syntyvät juurikäävän lahottamat tyvilumpit korjataan tai jätetään korjaamatta metsänomistajan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Lahojen kuusten alle syntyneen alikasvoksen käyttöä on pyrittävä välttämään uudistamisessa ja rakenteellisen monimuotoisuuden säilyttämisessä, sillä osa siitä saa juurikääpätartunnan jo nuorena.
Tervasroso-nimisen sienitaudin leviämisen ehkäisemiseksi riittää, kun tervasrosoiset männyt poistetaan kasvatushakkuissa.
Haavan vesakko voi olla männyn uudistusalalla haitallinen. Haapa toimii väli-isäntänä männynversoruosteelle, joka on männyn taimien sienitauti. Tärkeintä on estää haapavesakon synty männyntaimikkoon. Vesakkoa syntyy vähemmän, mikäli haavat jätetään uudistushakkuussa säästöpuiksi. Mikäli vesominen halutaan estää, tulisi haavat käsitellä esimerkiksi kaulaamalla useita vuosia ennen päätehakkuuta.
Lahopuun turvaaminen
Lahopuulla tarkoitetaan kuollutta puunrunkoa tai rungon osaa, jolla voi elää lahottajaeliöstöä. Neljännes suomalaisen metsän lajeista on jossain elämänsä vaiheessa riippuvainen lahopuusta. Lahopuun vähäinen määrä talousmetsissä on merkittävin metsälajien uhanalaisuuden syy ja uhkatekijä. Lahopuueliöstön kannan ylläpitäminen edellyttää uusien lahopuiden jatkuvaa muodostumista eli lahopuujatkumoa, koska yksittäinen puu on jatkuvan lahoamisensa takia eliöille vain tilapäinen elinympäristö.
Olemassa olevat lahopuut säilytetään ehjinä
Metsänkäsittelyssä suositellaan säästämään lahopuut, erityisesti järeät rungot. Maassa makaavien lahopuurunkojen yli ei ajeta, vaan rungot kierretään tai siirretään kohtiin, joissa ne eivät haittaa koneilla liikkumista. Eniten tulisi nähdä vaivaa sellaisten runkojen kiertämiseksi, jotka ovat luonnossa harvinaisia ja joiden kehittyminen on vienyt pitkän ajan. Sellaisia ovat järeät, pitkälle lahonneet puunrungot, jotka toimivat usein harvinaisten sieni-, hyönteis- ja sammal- ja jäkälälajien elinpaikkoina.
Lahoavat kannot ja oksat muodostavat merkittävän osan talousmetsien lahopuusta ja vaikuttavat siten lahottajaeliöyhteisöjen monimuotoisuuteen. Kantojen ja hakkuutähteiden osittainen säästäminen energiapuun korjuualoilla on suositeltavaa.
Tuulen kaatamat tai lumen murtamat yksittäiset puut voi jättää lahoamaan metsään. Havupuista syntyneitä tuoreita tuulenkaatoja tai muita vaurioituneita eläviä havupuita koskee metsätuholain mukainen poisvientivelvoite siltä osin kuin niiden määrä ylittää laissa asetetun kynnysarvon. Neulasensa jo varistaneet kuolleet puut, joista kaarna alkaa irtoilla, eivät enää lisää kaarnakuoriaisriskiä.
Lahopuiden siirtäminen
Lahopuita voi siirtää hakkuu- tai ajokoneen kouralla tai maanmuokkausta tehtäessä kaivinkoneella silloin, kun puut ovat ilmeisessä riskissä joutua yliajetuiksi. Lahopuista parhaiten siirtelyä kestävät pystyyn kuolleet ja kuivaneet havupuut sekä sellaiset tuulenkaadot, joiden runko makaa vielä oksiensa varassa. Pitemmälle lahonneet havupuut sekä lehtipuut eivät kestä siirtelyä, ja ne pyritään kiertämään. Uudistusalalla lahopuita voidaan siirtää esimerkiksi säästöpuuryhmän yhteyteen, jolloin ne eivät haittaa tulevaa metsänkäsittelyä.
Lahoavat kannot ja oksat muodostavat merkittävän osan talousmetsien lahopuusta ja vaikuttavat siten lahottajaeliöyhteisöjen monimuotoisuuteen. Tästä syystä energiapuunkorjuussa osa kannoista ja hakkuutähteistä jätetään korjaamatta.
Tuulen kaatamat tai lumen murtamat yksittäiset puut voi jättää lahoamaan metsään. Havupuista syntyneitä tuoreita tuulenkaatoja tai muita vaurioituneita eläviä havupuita koskee metsätuholain mukainen poisvientivelvoite siltä osin kuin niiden määrä ylittää laissa asetetun kynnysarvon. Neulasensa jo varistaneet kuolleet puut, joista kaarna alkaa irtoilla, eivät enää lisää kaarnakuoriaisriskiä.
Lahopuun turvaamisen merkitys
Noin 5 000 eliölajia tarvitsee lahoavaa puuainesta elääkseen. Lahoava puuaines on runsas ravinnonlähde metsäluonnossa. Puuta lahottava eliöstö vastaa puihin sitoutuneiden ravinteiden palautumisesta takaisin kiertoon. Lahopuusidonnainen eliöstö on kirjavaa. Siihen kuuluu monenlaisia kääpiä, hyönteisiä, sammalia ja jäkäliä. Myös monet linnut ja nisäkkäät pesivät lahoavien puiden koloissa. Useat lahopuueliöt tarvitsevat juuri tietyn puulajin lahopuuta. Lahopuiden eliöstö muuttuu, kun lahoaminen etenee.
Tekopökkelöiden jättäminen
Tekopökkelö on korkeaan 2–6 metrin kantoon katkaistu puu, josta muodostuu valittuihin kohtiin lahopuuta. Lisäksi katkaistu latvus on suositeltavaa jättää maapuuksi.
Tekopökkelöillä lisätään lahopuuta
Sopivia tilanteita tekopökkelön tekemiselle ovat esimerkiksi seuraavat:
- harvennus tai uudistushakkuu tehdään metsikössä, jossa lahopuuta on hyvin vähän
- tärkeä maastonkohta, esimerkiksi kiinteä muinaisjäännös, merkitään vuosikymmeniksi
- pökkelöidään puu, joka säästöpuuna voisi kaatua tien, rakennuksen tai linjan päälle
- kaadettava puu on normaalin katkaisun kannalta hankalassa maastonkohdassa
- tavoitellaan elinmahdollisuuksia kolopesijöille
- uudistusalalle jätetään säästöpuiksi hieskoivuja, mutta koivujen ei haluta levittävän siementä uudistusalalle.
Lehtipuusekoituksen säilyttäminen havupuustoissa
Havupuuvaltaisissa metsissä on suositeltavaa säilyttää vähintään kymmenen prosentin lehtipuusekoitus puuston elinvoimaisuuden, metsämaan hoidon ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi. Lievä lehtipuusekoitus johtaa havupuuvaltaisissa metsissä myös taloudellisesti hyvään tulokseen varsinkin, kun lehtipuina suositaan rauduskoivua.
Koivu vaatii kasvutilaa
Koivujen elinvoimaisena pitäminen edellyttää väljempää kasvutilaa, minkä vuoksi harvennusten tulee olla hieman voimakkaampia kuin puhtaissa havupuumetsiköissä.
Lehtipuusekoituksen säilyttäminen metsikön eri kehitysvaiheissa riippuu metsänomistajan tavoitteista. Jos metsänkasvatuksessa painavat enemmän muut arvot kuin puuntuotanto, voidaan havupuuvaltaisessa metsikössä ylläpitää hyvinkin suurta lehtipuuosuutta. Eri puulajien erilainen valontarve, varjostuksensietokyky ja kasvurytmi tulee ottaa huomioon kaikissa kasvatusvaiheissa.
Uudistaminen lehtipuulle
Metsätilan luontoa monipuolistaa kokonaan lehtipuulle uudistettu metsikkö. Rauduskoivu menestyy lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla sekä tuoreilla moreenimailla, joilla vesitalous on kunnossa. Rauduskoivun viljelyä rajoittaa tällä hetkellä merkittävästi hirvituhojen riski. Hieskoivu sietää vähähappisempia olosuhteita ja menestyy soistuneilla kivennäismailla ja turvemailla. Muita taloudellisesti kasvatuskelpoisia ja erityistapauksissa kasvatettavia kotimaisia puulajeja ovat haapa, tervaleppä, tammi, kynä- ja vuorijalava, metsälehmus, saarni ja vaahtera.
Metsäsertifioinnin vaatimukset säästö- ja lahopuille
Metsäsertifiointi (FSC ja PEFC) asettaa vaatimuksia säästö- ja lahopuiden jättämiselle.
Säästö- ja lahopuut metsäsertifioinnissa
PEFC
Metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi kasvatus- ja uudistushakkuukohteille jätetään pysyvästi sekä säästöpuita että järeää runkolahopuustoa. Hakkuissa pysyvästi jätettyjen säästö- ja lahopuiden lukumäärä on yhteensä keskimäärin vähintään 10 kappaletta hehtaarilla leimikkotasolla. Säästöpuut voidaan keskittää leimikkotasolla.
Säästöpuut ovat eläviä, maamme luontaiseen lajistoon kuuluvia puita. Runkolahopuustolla tarkoitetaan rinnankorkeusläpimitaltaan yli 20 cm paksuja keloja ja muita kuolleita pystypuita, pökkelöitä ja maapuita.
Säästöpuiksi jätetään:
- petolintujen pesäpuut
- järeät katajat
- vanhat palokoroiset puut
- aiemman puusukupolven järeitä puuyksilöitä
- muodoltaan poikkeuksellisia puuyksilöitä
- jaloja lehtipuita
- kookkaita haapoja
- puumaisia raitoja, tuomia ja pihlajia
- tervaleppiä
- kolopuita.
Edellä lueteltujen ja järeän runkolahopuuston puuttuessa jätetään säästöpuiksi biologisen monimuotoisuuden kannalta hyödyllisiä, rinnankorkeusläpimitaltaan vähintään 10 cm paksuja puita, joilla on hyvät edellytykset kehittyä vanhoiksi puiksi.
FSC
FSC-sertifioidun metsän uudistushakkuualoille jätetään keskimäärin vähintään 10 järeää, elävää, alkuperäistä puulajia olevaa säästöpuuta hehtaarille. Lisäksi standardissa on lista aina säästettävistä, monimuotoisuuden kannalta arvokkaista puista. Näitä ovat esimerkiksi rinnankorkeusläpimitaltaan vähintään 10 cm:n paksuiset jalopuut, petolintujen pesäpuut, kolopuut tai palokoroiset männyt. Nämä puut voidaan laskea ensin mainittuihin säästöpuihin.
FSC-standardin mukaisessa metsänhoidossa kuolleita puita säästetään metsätaloustoimenpiteissä kaikissa kohteissa vähintään 20 kappaletta hehtaaria kohden, silloin kun niitä löytyy alueelta. Lisäksi lehtilahopuu säästetään aina. Pienmetsänomistajilla lehtilahopuun säästövelvoite on 20 kappaletta hehtaaria kohti.
Haapojen turvaaminen säästöpuiden jättämisessä
Säästöpuiksi on suositeltavaa valita monimuotoisuuden kannalta tärkeitä puita. Erityisen tärkeitä uhanalaisille ja harvinaistuneille eliölajeille ovat vanhat elävät haavat ja järeät haapalahopuut.
Haapa metsäluonnon monimuotoisuuden avainlajina
Kaikki luontaiset puulajimme ovat luonnon monimuotoisuuden turvaamiselle keskeisiä lajeja, joihin on sitoutunut omanlaisensa eliöyhteisö. Esimerkiksi haapaan liittyy ainakin kaksi ekologista erityispiirrettä, jotka vaikuttavat siihen, miksi haapa on niin monelle uhanalaiselle eliölajille tärkeä puulaji:
- Haavan kuoren rakenne ja emäksisyys. Etenkin vanhoilla puuyksilöillä kuori on voimakkaan uurteinen. Rungon pintaa valuva vesi on emäksistä, mikä on poikkeava ominaisuus muihin metsäpuihimme verrattuna.
- Haavankäävän tapa lahottaa haavan sydänpuuta samalla kun runko jatkaa vielä kasvuaan. Haavat onttoutuvat ja yksi puu toimii hieman jalojen lehtipuiden tapaan pitkäaikaisena resurssina lahopuueliöille ja kolopesijöille
Haavalla elävää lajistoa
Haavasta riippuvaisia lajeja on useimmissa eliöryhmissä, etenkin sienissä, jäkälissä ja hyönteisissä. Vanhat haavat ovat useimpien kolopesijöiden, muun muassa tikkojen ja liito-oravan, tärkeimpiä pesäpuita. Uhanalaisille ja harvinaistuneille eliölajeille erityisen tärkeitä ovat vanhat elävät haavat ja järeät haapalahopuut. Myös nuorilla haavoilla esiintyy niille erikoistunutta lajistoa, esimerkiksi jäkäliä, jotka ovat harvinaisia muilla metsäpuillamme. Nuorten haapojen lajisto ei kuitenkaan ole siinä määrin taantunut kuin vanhojen haapapuiden ja haapalahopuiden lajisto.
Elävien haapojen rungoilla ja oksilla kasvava epifyyttijäkälä- ja -sammallajisto on hyvin erikoinen verrattuna muihin metsäpuihimme. Yksinomaan tai pääasiassa haavalla kasvaa viisi erittäin uhanalaista tai vaarantunutta jäkälälajia: pohjanhyytelöjäkälä, täplähyytelöjäkälä, lännenhyytelöjäkälä, lännenmunuaisjäkälä ja haavansojokka. Pienilmaston muutoksille herkät, puiden rungoilla elävät sammalet, haapariippusammal tai jäkälät (esim. raidankeuhkojäkälä), eivät menesty avointen alueiden läheisyydessä. Kosteilla haavanrungoilla ja karikkeessa viihtyvät myös nilviäiset, esimerkiksi uhanalainen sulkukotilo, joka elää jättiläishaapojen tyvillä. Karikkeessa haapojen alla elää myös koko joukko muita kotiloita ja kuorietanoita.
Elävillä ja kuolleilla haavoilla elää useita erikoistuneita lahottajasieniä. Haavan yleisin lahottajasieni on haavankääpä, joka esiintyy useimmissa varttuneissa haavoissa. Vanhojen elävien haapojen taantuneita lajeja ovat uhanalainen haavanpökkelökääpä ja haavanarinakääpä. Haavan maapuilla esiintyvät mm. uhanalaiset harjasorakas, haaparaspi, poimukääpä ja mesipillikääpä. Haavalla elää myös monia erikoistuneita piensienilajeja, mutta ne ovat vielä varsin huonosti tunnettuja.
Pääasiassa lahoavalla haavalla elää kymmenen erittäin uhanalaista lahopuukovakuoriaista. Esimerkiksi punahärö ja lattatylppö, jotka elävät äskettäin kuolleiden kookkaiden haapojen kuoren alla, esiintyvät tiettävästi vain muutamissa paikoissa Suomessa. Monet maastamme hävinneet tai taantuneet haavan kovakuoriaislajit esiintyvät yhä Venäjän Karjalassa. Haavalla esiintyy kovakuoriaisten lisäksi myös muita uhanalaisia hyönteislajeja, kuten suomenpuukärpänen ja haavantuhooja.
Haavalla elää 13 sarvijäärälajia, joista peräti 5 on sille erikoistuneita. Kaunis ja harvinainen monipistehaapsanen elää äskettäin kuolleissa, järeissä haavoissa. Hakkuualueiden säästöpuuhaapoja suosivia lajeja ovat mm. haapajäärä, haapakatkiainen, monipistehaapsanen sekä kelohaavoilla ja –koivuilla elävä hapsijäärä.
Alueilla, joilla suojelukohteissa tiedetään elävän arvokasta haapaan sitoutunutta lajistoa, on löydetty paljon uhanalaiseksi luokiteltuja kääpiä ja kovakuoriaisia myös talousmetsien haavoilta. Jotkut lajit suosivat varjoa, toiset avoimuutta ja suurimmalle osalle valo-olosuhteilla ei näyttäisi olevan merkitystä. Kääpien osalta lajistoa on tavattu eniten melko pitkälle lahonneissa järeissä rungossa. Tutkimus on todentanut talousmetsien säästöpuuhaapojen potentiaalin uhanalaisen lajiston elinpaikkoina. Eräät lajit, kuten monipistehaapsanen ja haapajäärä, ovat jo runsastuneet todennäköisesti talousmetsiin säästöpuiksi jätettyjen haapojen ansiosta.
Riistan huomioiminen säästöpuiden jättämisessä
Talousmetsien luonnonhoidon keinot edistävät monimuotoisuuden lisäksi usein myös riistalle tärkeitä elinympäristöjä. Talousmetsien luonnonhoidossa avainasemassa ovat säästöpuiden ja säästöpuuryhmien jättäminen sekä arvokkaiden elinympäristöjen huomioon ottaminen metsänhoidossa.
Säästöpuilla edistettävät riistanhoidon tavoitteet
Säästöpuiden ja säästöpuuryhmien tavoitteita riistapainotteisessa metsänhoidossa
- säilytetään mustikanvarvikkoa
- edistetään riistan ja linnuston elinoloja
- turvataan haavan, raidan ja jalojen lehtipuiden lajistoa
- säilytetään kolopuiden, palokoropuiden ja kääpäisten puiden lajistoa
- monipuolistetaan metsikkörakennetta.
Säästöpuuryhmän sijoittaminen
Riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa hakkuun suunnittelussa pyrkiä löytämään säästöpuuryhmän paikka kohdasta, joissa on runsas mustikanvarvikko. Jos säästöpuuryhmässä on alikasvospuustoa, riistaeläimet voivat hyödyntää sitä suojapaikkana. Käsittelyalalle voi jättää useampia säästöpuuryhmiä runsasta mustikanvarvustoa kasvaviin kohtiin.
Säästöpuiden valinta
Säästöpuina suositaan haapaa, raitaa, leppää, pihlajaa ja jaloja lehtipuita. Säästöpuut pyritään aina jättämään ryhmittäin. Haapaa, jaloja lehtipuita ja raitaa sekä aiemman puusukupolven vanhoja puita jätetään myös yksittäin.
Säästöpuuryhmiin jätettävät järeät männyt ja haavat ovat metsolle mieluisia ruokapuita. Haavan lehdet kuuluvat metsokukon kesäiseen ravintovalikoimaan. Talvella teeret ruokailevat mieluiten isojen runsasurpuisten koivujen ryhmissä ja pyyt isoissa lepissä, joiden vieressä on kuusia suojapuina. Hyvin suunniteltu ja sijoitettu säästöpuuryhmä voi näin toimia riistan kannalta tärkeänä suoja- ja ruokailupaikkana.
Riistalle erityisen sopivia eläviä säästöpuita ovat:
- jalot lehtipuut sekä puumaiset pajut, raidat, tuomet, pihlajat ja lepät,
- suuret haavat,
- suurikokoiset koivut,
- sekä metson hakomismännyt.
Kirjallisuus
- Kohti riistarikkaita reunoja–vaihettumisvyöhykkeiden hoito. 2014. Suomen riistakeskus ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio.