Talousmetsien luonnonhoito

Rantametsän käsittelyssä otetaan seuraavat seikat huomioon: 

• Keskitä säästöpuustoa hakkuissa vesistöjen ja pienvesien rannoille tai valitse rantametsiä luontokohteiksi. 
• Suojakaistan leveys voi vaihdella maanpinnan kaltevuuden, maalajin, vesistön luonteen sekä rantametsän luonto- ja maisema-arvojen mukaisesti.  
• Jätä suojakaista raivaamatta.  
• Suojakaistalla voidaan tehdä harvennushakkuita ja siltä voidaan korjata poimintahakkuilla taloudellisesti arvokkaimpia puita. Kaistalle jätetään kasvamaan myös vähäarvoisia lehtipuita, pienikokoisia havupuita, rantapuita, pensaita ja alikasvospuita.  
• Jätä erityisesti vanhat puuyksilöt, runsasnaavaiset kuuset, kolopuut ja lahopuut korjaamatta. Myös kuusi- ja leppäryhmät sekä kukkivat ja marjovat puut ja pensaat ovat sopivia säästöpuita.  
• Vältä koneella ajoa suojakaistalla, jotta aluskasvillisuus ja pensasto eivät vaurioidu.  
• Suojavyöhykkeellä ei rikota maanpintaa eikä sille levitetä lannoitteita tai torjunta-aineita. 
• Mikäli rantametsän suojakaista on rajattu hyvin kapeaksi aikaisemmassa uudistushakkuussa, sitä voidaan leventää suosimalla taimikonhoidossa lehtipuustoa rantavyöhykkeellä ja antamalla puuston kehittyä monikerroksiseksi. 
• Norojen, purojen, jokien ja lähteiden ympärillä on olennaista säilyttää rantapuuston vettä varjostava vaikutus. Hoidon keskeisiä tavoitteita ovat lehtipuuston suosiminen, riittävän varjostuksen säilyttäminen, puuston monikerroksisuus sekä järeiden vanhojen puiden sekä järeiden kuolleiden pysty- ja maapuiden esiintyminen. Vesiuomaan kaatuneet puut ovat olennainen osa monimuotoisuutta.  
• Rantametsien käsittelyyn soveltuvat hyvin metsän peitteellisyyttä ja varjostusta ylläpitävät metsänkasvatusmenetelmät, joissa metsä uudistetaan vähitellen alikasvoksesta.

Valtaosa, noin 90 prosenttia lehtojen pinta-alasta on metsätalouskäytössä olevaa talousmetsää. Käsittelemällä talousmetsälehtoja luonto- ja maisema-arvoja painottavalla tavalla voidaan vaikuttaa hyvin myönteisesti metsäluonnon monimuotoisuuden säilymiseen. Linnuston kannalta hakkuu on paras toteuttaa pesimäajan, eli touko-kesäkuun, ulkopuolella. Lehdot ovat usein METSO-ohjelmaan sopivia kohteita.

• Jätä taimikonharvennuksessa lehtipuustoa vaihtelevan kokoisina ryhminä ja suosi jaloja lehtipuita ja pähkinäpensaita. 
• Säilytä harvennushakkuissa puuston ja pensaston kerroksellisuus ja puulajien monipuolisuus. Harvennuksen jälkeen lehdossa tulee olla yhtä monta puulajia kuin ennen harvennusta. Harvennuksessa ei tavoitella tasaista harvennusjälkeä, vaan säilytetään puuston luontaista ryhmittäisyyttä ja tiheysvaihtelua. 
• Suosi erirakenteista kasvatusta ja huolehdi ettei lehto kuusetu. 
• Säästä nuoret puustoryhmät ja poista ennakkoraivauksessa vain välttämätön hakkuuta haittaava puusto. Vältä erityisesti jalopuiden ja lehtopensaiden, kuten pähkinäpensaan, lehtokuusaman ja näsiän raivaamista.  
• Uudista vähitellen tai kasvata erirakenteisena poiminta- tai pienaukkohakkuin. Erityisen suositeltavaa tämä on lehdoissa, joiden puusto on monilajista ja puuston ikä- ja kokovaihtelu on suurta sekä kosteissa lehdoissa, jossa voi esiintyä esimerkiksi lähteisyyttä. 
• Lehtojen viljelykuusikoita voidaan uudistaa myös avohakkuulla. Jos lehto uudistetaan avohakkuulla, se on suositeltavaa uudistaa lehtipuustolle joko luontaisesti tai viljellen. Jalopuiden viljely on suositeltavaa.  
• Jätä uudistusalalle eri puulajeista koostuvaa säästöpuustoa tavanomaista runsaampana, erityisesti jaloja lehtipuita, haapaa, raitaa ja leppiä, mutta myös kuusia.  
• Säilytä olemassa oleva lahopuu ja edistä uuden muodostumista suunnitelmallisesti.  
• Maanmuokkausta ei suositella tehtäväksi lehtometsissä. Jos maata kuitenkin muokataan, käytetään mahdollisimman kevyttä muokkausmenetelmää. Kosteiden lehtojen luontainen vesitalous säilytetään eikä niitä kuivateta. 
• Talousmetsälehto saattaa soveltua myös metsälaidunnukseen tai lehdosta voidaan hakkuilla muodostaa vaihettumisvyöhyke pellolle tai niitylle.

Vähätuottoisiksi luokitellaan metsälain mukaan turvemaat, joilla puuston vuotuinen runkopuun kasvu on alle kuutiometrin vuodessa. Näitä kohteita ei koske uudistamisvelvoite, mutta mahdollisessa hakkuussa niille on jätettävä luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi vähintään 20 puuta hehtaarille. Puuston poistaminen on perusteltua suoluonnon palautumisen ja esimerkiksi kanalintujen, lähinnä riekon, elinympäristön laadun parantamiseksi.

Edellä mainitun lisäksi on myös alun perin avoimia ja harvapuustoisia soita, jotka ovat viljavia ja puusto kasvaa ojituksen jälkeen hyvin. Tällaisia alun perin avoimia tai harvapuustoisia soita ovat esimerkiksi ojitetut viljavat letot ja karut nevat. Ravinteikkaat suot ovat suoluonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia kohteita ja niitä voidaan metsänomistajan niin halutessa ennallistaa. Näitä kohteita ei koske uudistamisvelvoite, mikäli ne ennallistetaan metsäviranomaisen hyväksymän suunnitelman perusteella.  

• Ennallistamisessa poistetaan ojituksen jälkeen kasvanut puusto, mikä edesauttaa pohjaveden tason palautumista luonnontilaan. Suolla säästetään kuitenkin puut, jotka kasvoivat siellä jo ennen ojitusta. Toteutuksessa huomioidaan avosuon rakenteeseen kuuluva mosaiikkimaisuus, jossa harvapuustoiset (kermit/jänteet) ja puuttomat vesialueet (kuljut/rimmet) esiintyvät. 
• Vesitalouden palauttamiseksi ojien tukkiminen on yleensä tarpeen. Paras tulos saavutetaan, kun ojat täytetään kokonaan eikä vain tukita patoja käyttämällä. Täystukkiminen on huomattavasti patoamista kalliimpaa, joten kustannustehokkain ratkaisu tulee pohtia tapauskohtaisesti. 
• Veden laajan leviämisen varmistamiseksi voidaan rakentaa pintavalleja.  
• Ennallistettavalle suolle voidaan kaivaa kosteikkoja, mikä parantaa alueen arvoa vesilintujen elinympäristönä. 

Ojitetun korven ennallistaminen edellyttää huolellista suunnittelua. Linnuston kannalta hakkuu on paras toteuttaa pesimäajan, pääasiassa touko-kesäkuun, ulkopuolella. Korvet ovat usein METSO-ohjelmaan sopivia kohteita.  

• Korpia suositellaan käsiteltävän metsänkäsittelytavoilla, jotka säilyttävät niille ominaisen vesitalouden ja pienilmaston. Tällaisia ovat puuston kasvattaminen eri-ikäisrakenteisena poimintahakkuin sekä vähittäinen luontainen uudistuminen pienaukkohakkuiden avulla.
• Korven uudistaminen voidaan toteuttaa tasaikäisrakenteisessa metsässä suojuspuuhakkuulla tai kaksijaksoista metsänkasvatusta noudattaen. Tällöin alikasvos vapautetaan vaiheittain suojus- tai verhopuuston alta.  
• Hakkuut suositellaan tehtäväksi silloin, kun maa on roudassa.  
• Korpien luontaisen uudistamisen edellytykset ovat hyvät, sillä taimettuminen on yleensä runsasta kosteilla rahkasammalpinnoilla. Kun puuston tilavuus hakkuiden jälkeen pidetään Etelä-Suomessa yli 125 m³/ha, puiden haihdutus ylläpitää puuston kasvun kannalta riittävää kuivatusta, eikä kunnostusojitus ole välttämätöntä. Haihduttavaa puustoa tulisi Pohjois-Suomen oloissa olla yli 150 m³/ha. Pienempi määrä voi myös riittää, mutta tällöin riski puuston kasvutappioille suurenee. Aihepiiristä ei ole vesiensuojelutarkoituksissa toistaiseksi tarkempia tutkimustuloksia. 
• Runsaan lehtipuusekoituksen säilyttäminen hakkuissa lisää puuston haihdutusta ja parantaa luontaisen taimettumisen ja alikasvoksen elinvoimaisena säilymisen edellytyksiä.  
• Avohakkuita ei tulisi tehdä korpien uudistamisessa. Avohakkuu muuttaa voimakkaasti korven pienilmastoa sekä aiheuttaa korven voimakkaan vettymisen ja siitä aiheutuvan kuivatustarpeen uudistamisen yhteydessä. Korvissa ei suositella käytettäväksi ojitusta eikä ojitusmätästystä, koska ne voivat aiheuttaa korven pysyvän kuivumisen.  

Suon ja kangasmaan vaihettumisvyöhykkeen hoidossa monimuotoisuutta tai riistaa painottava metsänomistaja voi toimia seuraavasti:

• Säästä soiden ja kangasmetsien väliin puustoinen vaihettumisvyöhyke, josta erityisesti metsäkanalintupoikueet hyötyvät.  
• Luonnontilaisena tai sen kaltaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet voidaan jättää kokonaan metsänkäsittelyn ulkopuolelle. Sama koskee suolle työntyviä pienehköjä kangasmaaniemekkeitä.  
• Käsittele luonnontilaltaan muuttuneen vaihettumisvyöhykkeen puustoa poimintahakkuin siten, että siltä poistetaan vain taloudellisesti arvokkaimpia puuyksilöitä. Älä poista mitään puulajia täydellisesti.  
• Jos vaihettumisvyöhyke on kapea ja jyrkkä, puustoa voidaan säästää vaihtelevan levyiselle kaistalle kivennäismaan puolelle. 
• Vaihettumisvyöhykkeen tavoitekuva on, että puusto pienenee suota kohti mennessä. 
• Jos poimintahakkuu edellyttää raivausta, säilytä alikasvospuiden ja pensaiden antama suoja mahdollisimman hyvin. Erityisesti suon puoleisella reunalla on tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa riistalle.  
• Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Säästä varvusto; erityisesti mustikka, mutta myös puolukka- ja variksenmarjakasvustot.  
• Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous, jos mahdollista. 

Pellon ja metsän välisen vaihettumisvyöhykkeen käsittelyssä otetaan seuraavat seikat huomioon:

• Korosta vaihettumisvyöhykkeen hoidossa puoliavoimuutta, vaihtelevuutta sekä pelto- ja metsälajistoa hyödyttävää monipuolista ravintokasvilajien valikoimaa.  
• Suosi pellon reunalla matalakasvuisia pensaita ja puulajeja. Erityisen tärkeää on suosia marjoja tai pähkinöitä tuottavia lajeja, kuten pihlajaa, tuomea, paatsamaa, tammea ja pähkinäpensasta. 
• Harvenna pellon reunapuustoa voimakkaasti ja poista peltoa varjostavaa puustoa, erityisesti havupuita.  
• Vanhat järeät puuyksilöt ja kuolleet puut säästetään hakkuissa. Yksittäisille maisemallisesti näyttäville ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaille puuyksilöille tehdään tilaa harvennuksella. 
• Ylläpidä riistan suojapaikkoja säästämällä pensaita, katajia ja alikasvosta.  
• Kiviröykkiöt ja kiviaidat perataan paljaiksi puustosta ja pensaikosta.  

Harjujen paahdeympäristöissä luonnonhoidollisissa hakkuissa suositellaan seuraavia toimintatapoja:

• Hakkuissa tavoitteena on lisätä valon ja varjon vaihtelua tekemällä aukkoja ja jättämällä puuryhmiä. Hoitotoimenpiteiden onnistumiseen on parhaat edellytykset karuilla kasvupaikoilla, koska rehevät kohteet pyrkivät heinittymään. Varjostuksen vähentämiseksi puita on hyvä poistaa ylärinteen sijaan erityisesti hoidettavan kohteen alapuolelta. 
• Hakkuun jälkeen huolehditaan, ettei heinäkasvillisuus ja taimikko tukahduta olemassa olevaa harjukasvillisuutta. Taimikonharvennus ja harvennukset tehdään ajallaan ja riittävän voimakkaina, jotta kenttäkerros saa jatkuvasti suoraa auringonpaistetta.  
• Hakkuutähteiden korjaaminen ja muun rehevöittävän orgaanisen aineksen poistaminen parantaa paahdeympäristön lajiston elinoloja. Hakkuutähteet voidaan karsia hakkuukoneella kasoihin ja viedä pois tai polttaa paikan päällä.  
• Kivennäismaan paljastaminen hakkuun yhteydessä on tärkeää. Karuilla kohteilla maanpintaa rikkoutuu esimerkiksi hakkuukoneen työskentelyn yhteydessä. 
• Kulotus yhdistettynä siemenpuuhakkuuseen on harjulajistoa suosiva toimenpide.  

Arvokkaan puustoisen perinnebiotoopin tunnusmerkkejä ovat vanhat järeät lehtipuut, niittykasvillisuuden laikut, uhanalaisten lajien elinvoimaiset esiintymät tai sijainti osana perinneympäristöjen muodostamaa alueellista kokonaisuutta. Kaikki laidunnetut metsät eivät ole arvokkaita luonnon monimuotoisuudelle. Puustoltaan ja aluskasvillisuudeltaan yksipuolisia laidunnettuja metsiä hoidetaan tavallisen talousmetsän tapaan.  

• Hoidon tavoitteena on vaalia monipuolista lajistoa sekä karjan luomaa maisemaa. Lisäksi tavoitteena on palauttaa ja säilyttää pala perinteikästä maaseutua.  
• Puustoisen perinneympäristön kunnostus ja hoito kohdistuvat puustoon ja aluskasvillisuuteen. Umpeenkasvaneen kohteen kunnostusvaiheessa raivataan pensaikkoa ja vesakkoa sekä poistetaan puita. Tällöin tulisi säästää monimuotoisuudelle tärkeät rakennepiirteet. Vanhat elävät, lahovikaiset ja kuolleet lehti- ja havupuut ovat tärkeä elinympäristö kääville, hyönteisille ja linnuille.  
• Kunnostuksen jälkeen perinneympäristöä hoidetaan laiduntamalla ja niittämällä.  
• Puustoiset perinneympäristöt voivat esiintyä lehdoissa tai ne voivat rajautua lehtoon.

Kulotus ja sen yhteydessä tehty kevyt maanpinnan muokkaus on yhdistelmä maaperän hoitoa, maanpinnan käsittelyä ja luonnonhoitoa. Kulotus soveltuu moreenimaiden kuusivaltaisten metsiköiden uudistamiseen tuoreilla ja kuivahkoilla kankailla. Kulotusalat muokataan äestämällä tai laikuttamalla sekä uudistetaan yleensä kylväen männylle. Kulotuksessa vapautuu ravinteita puiden käyttöön ja maaperän happamuus vähenee. Maanpinnan sopiva palaminen edellyttää, että kulotettavalla alueella on runsaasti kuivuneita hakkuutähteitä. 

Kulotus vaatii runsaasti ennakkovalmisteluja ja tehokasta organisointia, joten pieniä aloja ei ole yleensä taloudellista kulottaa. Kulotus lisää palon vaurioittaman ja hiiltyneen puun määrää paikallisesti. Kulotettavalle alueelle suositellaan jättämään säästöpuuryhmä tai mahdollisimman runsaasti laho- ja pystypuuta lisäämään kohteen luonnonhoidollista arvoa.  

Luonnonhoidolliseen kulotukseen valmistavassa hakkuussa voidaan toimia seuraavalla tavalla: 

• Kulotusalueen suunnittelu on aloitettava viimeistään leimikon suunnittelun yhteydessä. Alue rajataan kulotuksen kannalta muodoltaan, kooltaan ja rajoiltaan tarkoituksenmukaiseksi, joten kulotettavan alueen ei välttämättä tarvitse olla sama kuin hakkuualueen. Luonnollisia rajoja kannattaa mahdollisuuksien mukaan hyödyntää. On myös mahdollista rajata kulotettava alue pienemmäksi kuin hakkuualue, jolloin kulottamattomaksi aiottu kaistale alue toimii levennettynä palokäytävänä eli puskuroivana vaippana ympäröivään metsään. Suunnittelussa kannattaa mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon kulotusmenetelmä sekä todennäköisin sytytyspaikka sekä tulen etenemissuunta, jotta mahdollisiin riskipaikkoihin voidaan jättää edellä kuvatun kaltainen suojakaistale. 
• Suunnitteluvaiheessa on hyvä ottaa huomioon kulotusalueen pinnanmuodot, koska nousevassa rinteessä tulen voimakkuus kasvaa. Turvallisinta on polttaa muusta alueesta koholla olevia kumpareita. Suunnittelun yhteydessä tulee pohtia myös sammutusveden saantialuetta. 
• Hakkuussa ja korjuussa pyritään hakkuutähteiden tasaiseen jakautumiseen alueelle. 
• Reunojen läheisyydessä puut suositellaan kaadettavaksi alueen sisälle ja hakkuutähteet jätettäväksi mahdollisimman kauaksi reunoista, millä voidaan haluttaessa aikaansaada myös leveämpiä puskurivyöhykkeitä.  
• Kannot ja latvusmassa jätetään korjaamatta kulotusalueelta.  
• Säästöpuuryhmien alueella tavoitellaan puiden vaurioitumista palossa, joten säästöpuuryhmiin voidaan puida tai siirtää palointensiteettiä nostavia hakkutähteitä, etenkin jos palokuormaa on ryhmässä alun perin vähän. Liian voimakasta, runkoa yksipuolisesti hiillyttävää paloa on kuitenkin vältettävä, mikä on perusteltua myös turvallisuussyistä.  
• Ympyräkulotusmenetelmää voidaan edelleen pitää kulotuksen perusmenetelmänä, jota suositellaan edelleen käytettäväksi etenkin isoilla alueilla ja silloin, kun kulotuksella on monimuotoisuuden edistämisen ohella selkeä metsänhoidollinen, metsän uudistamista edistävä tavoite.  
• Säästöpuuryhmien kulotuksissa sovelletaan ympyräkulotusmenetelmää siten, että ryhmän reunat yhdistetään ympyräksi nopeutetusti, jolloin ryhmä poltetaan lähes yhteissytytyksellä. Mitä pienempi ryhmä on, sitä enemmän kulotus muistuttaa pistemäistä polttoa. Nopeampi poltto mahdollistaa useiden säästöpuuryhmien polttamisen samanaikaisesti tai peräkkäin, mikä on tavoitteena samalla uudistusalueella tai muuten lähekkäin sijaitsevien säästöpuuryhmien poltossa.  
• Karuissa metsissä voidaan toteuttaa ns. karuunnuttamispolttoja. Niillä ei tavoitella metsätaloudellista hyötyä, vaan polton ensisijainen tavoite on luonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Karujen kasvupaikkojen rehevöityminen on uhanalaisille lajeille uhka. Ennen karuunnuttamispolttoa kasvupaikkaa voidaan avata korjaamalla osa puustosta pois. Kuolleet puut ja lahopuut pyritään säilyttämään alueella. 

Näin painotat luonnon- ja riistanhoitoa harvennuksessa:  

• Tee tasaisen harvennuksen sijaan tiheydeltään vaihtelevaa harvennusta. Jätä muutamia harventamattomia ja raivaamattomia kohtia. Puuryhmien korjuulla voidaan vapauttaa alikasvoksena tai välipuina kasvavia monimuotoisuuden kannalta arvokkaita puita. 
• Tavoittele harvennuksessa sekametsärakennetta. Kasvupaikasta riippuen hyvä tavoite on 20–30 prosentin lehtipuusekoitus.  
• Tee harvennuksessa lisää kasvutilaa erityisesti luonnon- ja riistanhoidon kannalta arvokkaille puille, kuten jaloille lehtipuille, haavoille, raidoille, koivuille, leppäryhmille ja metson hakomismännyille. 
• Jos käsittelyalueella on niukasti lahopuustoa, sitä voi lisätä tekemällä tekopökkelöitä. Seuraavat harvennukset voidaan toteuttaa samoilla periaatteilla luonnonhoitoa painottaen ja tehdä uudistushakkuu normaalisti puuston saavutettua uudistamiskypsyyden. Menettely voi myös toimia siirtymävaiheena kohti eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatusta.

Ekosysteemipalvelut voidaan jakaa seuraavasti:  

• Tuotantopalvelut: mm. puuraaka-aine, sienet ja marjat, makea vesi ja energia 
• Säätelypalvelut: mm. hiilen sidonta, ilmaston säätely ja tulvien tasaus 
• Kulttuuripalvelut: mm. maisema, virkistys sekä henkinen ja fyysinen hyvinvointi, toimeentulo 
• Ylläpito- eli tukipalvelut: mm. ravinteiden sidonta ja kierto, veden kierto, ja yhteyttäminen. Tukipalvelut muodostavat pohjan muille ekosysteemipalveluille.  

Ekosysteemipalvelun tuotteistaminen tarkoittaa luontoon perustuvaa uuden, kilpailukykyisen ja asiakkaan tarpeet tyydyttävän tuotteen tai palvelun kehittämistä ja markkinoille tuomista. Luonnon arvoihin perustuvat, terveyttä edistävät hyvinvointipalvelut ovat kasvava toimiala. Erityisesti luontomatkailu ja hyvinvointipalvelut kotimaisille ja ulkomaisille markkinoille nähdään tärkeinä. 

Ekosysteemipalveluiden yhteistuotannossa on kyse siitä, että jokamiehenoikeudet säilyvät ja erilaisia ekosysteemipalveluita tuotetaan samanaikaisesti kuten esimerkiksi puu- ja keruutuotteita sekä maisema-arvoa. Metsänomistaja voi metsänkäsittelytoimenpiteiden avulla kehittää palvelutarjontaa metsissään. Esimerkiksi järeäpuustoista metsämaisemaa voidaan ylläpitää kiertoaikaa pidentämällä ja metsästysmahdollisuuksia parantaa säilyttämällä suon ja kankaan välisten vaihettumisvyöhykkeiden pensaskasvillisuus.  

Metsänomistajan on mahdollista tuottaa liiketoimintaperiaatteella ja erillisen sopimuksen mukaisesti metsässään virkistys- ja hyvinvointipalveluja. Esimerkiksi luontoyrittäjä voi sopia metsänomistajan kanssa kirjallisesti alueen määräaikaisesta hoidosta ja käytöstä, kuten rakennelmien pystytyksestä ja jätehuollosta sekä metsänkäsittelyn toteutuksesta. 

Monimuotoinen metsäluonto on perusta kaikille hyödyille, joita nykyiset ja tulevat sukupolvet metsistä ammentavat. Nämä hyödyt on nimetty ekosysteemipalveluiksi. Käsite kuvaa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, jossa ihminen on hyödynsaaja ja ekosysteemi ihmiselle välttämättömien palvelujen, esimerkiksi ravinteiden kierrätyksen tai puhtaan veden, tuottaja. 

Taloudellisesti merkittävin ekosysteemipalvelu on puuntuotanto. Se perustuu puihin sekä niiden kasvun mahdollistaviin tekijöihin, kuten symbioottisiin sieniin, monimutkaisiin eliölajien välisiin ravintoverkkoihin sekä viimeisen jääkauden jälkeisen kasvillisuuden ja lahonneiden puunosien tuottamaan viljavaan humukseen.  

Havupuita olevien säästöpuiden ja vanhojen kantojen jättäminen lisää juurikäävän leviämisriskiä, mikäli kasvupaikalla on juurikääpää ja sille soveltuvaa isäntäpuulajia [Lähdeviite19]. Riski koskee Etelä-Suomen kuusivaltaisia metsiä ja Pohjois-Suomessa mäntymetsiä. Muiden puulajien säästö- ja lahopuilla ei ole vaikutusta juurikääpäriskiin.

Muista sienitaudeista tervasroso on etenkin Pohjois-Suomen männiköissä paikoin merkittävä, mistä syystä sen vaivaamia puita ei suositella jätettäviksi säästöpuiksi.

Mahdolliset hyönteistuhojen haittavaikutukset puustoon jäävät yleensä lyhytkestoisiksi ja pienialaisiksi. Ne voivat jatkua siihen saakka, kun soveltuvia isäntäpuita on lähistöllä. Kirjanpainajalla tämä tarkoittaa kuivuuden, paahteisuuden tai tuulituhon heikentämiä, järeitä (>10 cm) kuusia. Tiheäksi kasvanut kirjanpainajakanta lisää myös terveiden puiden tuhoriskiä.[Lähdeviite20][Lähdeviite21][Lähdeviite22]

Luonnonhoidon toimet eivät lisää kasvatettavan puuston myrsky- tai kuivuustuhoriskiä.