Vesiensuojelu metsätaloudessa

Mitä enemmän maata sekoitetaan tai rikotaan, sitä suurempi on todennäköisyys ravinteiden ja kiintoaineksen päätymisestä vesistöön. Pienin riski vesistökuormituksen syntymiselle on kasvatushakkuissa ja taimikonhoidossa. Suurimmat vesistökuormituksen riskit ovat kunnostusojituksessa, avohakkuussa, maanmuokkauksessa ja kantojen korjuussa. Lannoitus ja hakkuut aiheuttavat lähinnä ravinnekuormitusta. Metsäautoteiden rakentaminen voi aiheuttaa kiintoainekuormitusta.

Vesiensuojelu on syytä ottaa aina huomioon, kun 

• toimitaan vesistöjen tai pienvesien välittömässä läheisyydessä tai pohjavesialueella 
• hakkuualan läpi virtaa suuri määrä vettä eli hakkuualan yläpuolinen valuma-alue on laaja 
• toimenpidealueelta johtaa vanhoja toimivia ojia suoraan vesistöihin tai pienvesiin. 

Vesiensuojelu korostuu kohteilla, joissa 

• toimitaan lähellä vesistöä tai kohteelta johtaa puro/oja johtaa suoraan vesistöön. 
• maapohja on viljavaa (tuore kangas tai sitä viljavampi kasvupaikka) 
• maalaji on lajittunutta, hienojakoista kangasmaata tai pitkälle maatunutta turvetta 
• maa tarttuu herkästi kiinni kauhaan 
• maa viettää jyrkästi vesistöä kohti 
• tehdään ojitusmätästystä tai kaivetaan yksittäisiä ojia 
• korjataan kantoja 
• toimitaan kelirikkoaikaan tai muutoin märkään aikaan, jolloin riski ajourapainumille on suuri 
• toimitaan turvemaalla 
• alapuolisessa vesistössä on Natura-alue tai muu luonnonsuojelualue. 

Metsikön sijainti pohjavesialueella ei rajoita puuston käsittelyä. Hakkuissa ja muissa metsätalouden toimenpiteissä tulee noudattaa pohjavesien määrän ja hyvän laadun turvaavia suosituksia. Näin vältetään rikkomasta vesilain (587/2011) pohjaveden muuttamiskieltoa ja ympäristönsuojelulain (527/2014) pohjaveden pilaamiskieltoa. [Lähdeviite1]

1 ja 2 luokan pohjavesialueilla ei suositella kulotusta, torjunta-aineiden käyttöä eikä kantojen nostoa. Myöskään lannoituksia ei pääsääntöisesti suositella, mutta metsän terveyden ylläpitämiseksi tarpeelliset lannoitukset ovat mahdollisia. 

Pohjavesialueet luokitellaan vedenhankintakäyttöön soveltuvuuden ja suojelutarpeen perusteella kolmeen luokkaan:  

Luokka 1 Vedenhankintaa varten tärkeä pohjavesialue, jonka vettä käytetään tai jota on tarkoitus käyttää yhdyskunnan vedenhankintaan tai vaikka talousvetenä enemmän kuin keskimäärin 10 kuutiometriä vuorokaudessa tai yli viidenkymmenen ihmisen tarpeisiin 

Luokka 2 Muu vedenhankintakäyttöön soveltuva pohjavesialue, joka pohjaveden antoisuuden ja muiden ominaisuuksiensa perusteella soveltuu 1 kohdassa tarkoitettuun käyttöön 

Luokka E Pohjavesialue, jonka pohjavedestä pintavesi- tai maaekosysteemi on suoraan riippuvainen. 

Suomessa on noin 3800 vedenhankintaa varten tärkeää ja vedenhankintakäyttöön soveltuvaa pohjavesialuetta, joista suurin osa tilaltaan hyviä. Pohjavesialueiden rajaus ja luokituksen ajantasaisuus tarkistetaan tarvittaessa ELY-keskuksesta tai ympäristöhallinnon paikkatietopalvelusta. Tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella toimittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei aiheuteta pohjaveden pilaantumista eikä pohjaveden haitallista purkautumista.

Ojitukset saattavat vaarantaa pohjaveden laatua etenkin alueilla, joilla pohjaveden pinta on lähellä maanpintaa. Pohjaveden määrä voi muuttua haitallisesti myös pohjavesialueiden reunavyöhykkeillä tehtävien ojitusten seurauksena. Pohjavesialueilla ojan kaivaminen saattaa aiheuttaa pohjaveden purkautumista, vaikka oja ei ulottuisi kivennäismaahan saakka. Paineellinen vesi voi löytää eristävän maakerroksen läpi kulkureitin ojaan, jolloin ojan kuivattava vaikutus kohdistuu haitallisesti pohjavesimuodostumaan.  

Aiemmin ojitetuilla turvepintaisilla pohjavesialueen osilla voidaan usein perata ojia aiheuttamatta pohjavesihaittoja, kun perkausta ei uloteta alkuperäistä kuivatussyvyyttä syvemmälle. Tällöin varmistetaan, että vanha kuivatus ei ole aiheuttanut pohjaveden purkautumista. Mikäli ojasyvyyden lisääminen olisi välttämätöntä vesien johtamisen takia, varmistetaan asiantuntija-arviolla, että pohjaveden purkaantumista syvennettäviin ojiin ei voi tapahtua. Arviointiapua voi kysyä esimerkiksi alueellisesta ELY-keskuksesta. 

Hakkuut voivat aiheuttaa pohjaveden nitraattipitoisuuden kohoamista, jos nitraatti huuhtoutuu maaperässä alaspäin. Pitoisuuden lisäys on kuitenkin erittäin vähäistä, joten sillä ei ole merkitystä pohjaveden käyttämiseen talousvetenä. Metsän luontaisesta uudistamisesta on todettu aiheutuvan vähemmän nitraatin huuhtoutumista pohjaveteen kuin avohakkuusta.  

I ja II luokan pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta, kuten kivennäismaan pintaa paljastavaa kevyttä laikutusta tai äestystä. Jos E-luokan pohjavesialueella tarvitaan voimakkaampia muokkaustapoja, on suositeltavaa kysyä ohjeet alueellisesta ELY-keskuksesta. Mikäli pohjavesialueella maanpintaa peittää moreenikerros, alueella voidaan käyttää myös laikku- ja kääntömätästystä sillä edellytyksellä, että muokkausjälki ei ulotu moreenikerroksen läpi. Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä naveromätästystä, jos naverot eivät ulotu kivennäismaahan asti. Myös kääntömätästys on turvemailla suositeltava menetelmä. 

Tienrakennuksessa maa-aineksen ottopaikoille on jätettävä riittävä suojakerros pohjavesipinnan yläpuolelle I ja II luokan pohjavesialueilla. Suoalueiden pinta- ja pohjavesien pääsy pohjavesialueille on estettävä ja suovesien virtausmuutoksia on vältettävä. Tie on linjattava riittävän kauas lähteistä ja hetteistä, jotta tien rakentaminen ja käyttö eivät aiheuta pohjaveden pilaantumisvaaraa eivätkä haitallista pohjaveden purkautumista. 

Erityisesti pohjavesialueella tehtävässä konetyössä on olennaista estää öljyn ja polttoaineen pääsy maaperään. Yksi litra öljyä voi saastuttaa laajan maa-alueen ja pohjaveteen päästessään pilata noin tuhat litraa ja antaa maun noin miljoonalle litralle pohjavettä. Tästä syystä vähäisenkin öljymäärän pääsy maaperään tulisi estää. Öljyvahinkojen ympäristöhaittoja voidaan pienentää käyttämällä mineraaliöljyn sijaan biohajoavia öljyjä. Koneissa on lisäksi aina oltava mukana öljyntorjuntaa varten liittyvää imeytyskalustoa. Työkoneiden huoltopaikat ja polttoainevarastot on suositeltavaa sijoittaa pohjavesialueiden ulkopuolelle. 

Luonnonsuojelulain kytkös metsätalouteen liittyy erityisesti Natura-verkoston luontotyyppien ja luontoarvojen säilyttämiseen. Esimerkiksi johdettaessa vesiä kunnostusojitusalueelta on huolehdittava, että luonnonsuojelulain mukaisesti suojeltujen vesistöjen luontoarvoja ei vaaranneta. 

Ympäristönsuojelulaista tulevat metsätaloutta koskevat ennaltaehkäisyn periaatteet ja haittojen minimoinnin periaatteet. Lisäksi ympäristönsuojelulaista tulevat varovaisuus-, huolellisuus-, ja aiheuttamisperiaatteet sekä parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) käyttötarpeen periaatteet. Ympäristönsuojelulain mukaan toimijan tulee olla selvillä toimintansa mahdollisesti aiheuttamista ympäristövaikutuksista. Myös pilaantumisen torjuntavelvollisuus tulee ympäristönsuojelulaista. 

Vesilakia sovelletaan metsätalouden osalta erilaisten vesiympäristöön vaikuttavien toimenpiteiden yhteydessä. Tällöin tarkastellaan muun muassa luvanvaraisuutta. Vesilaki suojelee uomaa ja sen luonnontilaisuutta. Metsälaki suojelee taas uoman luonnontilaista ympäristöä. Lainsäätäjän tavoitteena on ollut, että nämä kaksi lakia eivät mene päällekkäin vaan täydentävät toisiaan.  

Esimerkiksi noron välitön lähiympäristö ei ole metsälain mukainen kohde, jos se ei täytä puuston luonnontilaisuuteen liittyvää vaatimusta. Jos itse noron uoma kuitenkin on luonnontilainen, on sen luonnontilan vaarantaminen vesilain mukaan kielletty. Tällöin noron lähiympäristön puuston hakkuissa on toimittava siten, että uoma säilyy luonnontilaisena. Metsätalouden toimenpiteissä norouoman luonnontila saattaa vaarantua esimerkiksi uoman päälle tehdyn ajouran seurauksena.

Vesilaki edellyttää ilmoituksen tekemisen ojituksesta 

Vesilaki edellyttää, että muusta kuin vähäisestä ojituksesta on tehtävä ilmoitus 60 vrk ennen ojitukseen ryhtymistä siihen ELY-keskukseen, jonka alueella ojitus toteutetaan. ELY-keskukset ovat ympäristöministeriön asettamassa toimintamalliryhmässä pyrkineet määrittelemään yhdenmukaiset tulkintaperusteet ojituksen vähäisyyden arvioimiseksi.  

Lähtökohtana ovat ojituksen oletetut vaikutukset. Ilmoitus on tehtävä muusta kuin vähäisestä ojituksesta. Ilmoitusta ei tarvitse tehdä pienehkön, alle 5 ha:n suuruisen yksittäisen metsäosan ojittamisesta. Ilmoitus on kuitenkin tehtävä aina, jos tarkoituksena on ojittaa useita pienehköjä alueita lähekkäin samalla valuma-alueella, alue sijaitsee pohjavesialueella tai happamilla sulfaattimailla tai ojituksen voidaan olettaa vaikuttavan haitallisesti vesistöön tai muihin luontoarvoihin. Myös ojan kunnossapidosta on ilmoitettava, jos ojan voidaan kokonaisuutena tarkasteltuna katsoa muuttuneen luonnontilaisen kaltaiseksi uomaksi. Vesilaissa kunnostusojitukset rinnastetaan ojitukseen ja niihin sovelletaan samoja ilmoitusvelvollisuuden edellytyksiä. 

Vesiluontotyyppejä koskevia säädöksiä  

• Vesilain 2. luvun 11 §:n (eräiden vesiluontotyyppien suojelu) mukaan luonnontilaisen enintään kymmenen hehtaarin suuruisen fladan, kluuvijärven tai lähteen taikka muualla kuin Lapin maakunnassa sijaitsevan noron tai enintään yhden hehtaarin suuruisen lammen tai järven luonnontilan vaarantaminen on kielletty. 
• Vesilain 3. luvun 2 §:n mukaan vesitaloushankkeella on oltava lupaviranomaisen lupa, jos se voi muuttaa vesistön asemaa, syvyyttä, vedenkorkeutta tai virtaamaa, rantaa tai vesiympäristöä taikka pohjaveden laatua tai määrää, ja tämä muutos vaarantaa puron uoman luonnontilan säilymisen.  
• Vesilaissa purolla tarkoitetaan sellaista virtaavan veden vesistöä, jonka valuma-alue on 10–99 km2. Norolla tarkoitetaan sellaista puroa pienempää vesiuomaa, jonka valuma-alue on vähemmän kuin 10 km2 ja jossa ei jatkuvasti virtaa vettä eikä kalankulku ole merkittävässä määrin mahdollista.  

Suojakaistat ovat keskeisiä vesiensuojelussa. Niillä tarkoitetaan vesistöjen ja pienvesien sekä ojien varteen jätettävää kaistaletta, jolla ei rikota pintamaata. Vesistöjen ja pienvesien reunoille jätettävillä suojakaistoilla on vesiensuojelun lisäksi myös tärkeä rooli monimuotoisuuden, riistan ja maiseman kannalta. [Lähdeviite2]

Maanpinnan rikkomattomuus, puuston ja pensaskerroksen säästäminen ja kasvinsuojeluaineiden käytön välttäminen suojakaistalla vähentävät eroosiota ja vesistökuormitusta. Puut tehostavat suojakaistan ravinteiden pidätystä, ja niiden juuristo vähentää virtavesien aiheuttamaa eroosiota. Suojakaistat myös suojaavat alueiden alkuperäistä kasvillisuutta, ja rantapuustolla on monia ekologisia vaikutuksia vesielinympäristöön. Näistä syistä suojakaista kannattaa säilyttää raivaamatta ja ainakin osa suuremmistakin puista tulisi jättää pystyyn hakkuissa.  

Vesiensuojelusta huolehditaan erityisesti, kun 

• toimitaan vesistöjen tai pienvesien välittömässä läheisyydessä 
• toimitaan pohjavesialueella 
• toimenpidealueelta johtaa vanhoja toimivia ojia suoraan vesistöihin tai pienvesiin 
• hakkuualan läpi virtaa suuri määrä vettä, eli hakkuualan yläpuolinen valuma-alue on laaja. 

Vesiensuojelu korostuu kohteissa, joissa 

• maapohja on viljavaa (tuore kangas tai sitä viljavampi kasvupaikka) 
• maalaji on lajittunutta, hienoja lajitteita (savi, hiesu, hieno hieta) sisältävää kangasmaata tai pitkälle maatunutta turvetta 
• maa viettää jyrkästi vesistöä kohti 
• alueella tehdään ojitusmätästystä tai kaivetaan yksittäisiä ojia 
• alueelta korjataan kantoja 
• toimitaan kelirikkoaikaan tai muutoin märkään aikaan, jolloin riski ajourapainumille on suuri 
• toimitaan turvemaalla 
• alapuolisessa vesistössä on Natura- tai muu luonnonsuojelualue. 

Suojakaistat 

Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. [Lähdeviite3] 

• Suojakaistan leveys riippuu vesistön tai pienveden tyypistä ja luonnontilaisuudesta, pintaveden liikkumisesta ja määrästä sekä maanpinnan kaltevuudesta ja maalajista.  
• Kannonnostossa on huomioitava, että nostovaiheessa maanpinta yleensä rikkoutuu useamman metrin säteellä kannon ympäriltä. 
• Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin sisältämiä vaatimuksia. Suojakaistan leveys: 

PEFC™-sertifiointi 

• vähintään 5–10 metriä rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen. 

FSC®-sertifiointi 

• kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä 
• puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä 
• fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 
• Ojien reunaan jätetään vähintään metrin levyinen ehjä piennar.  
• Leveämmät suojakaistat ovat tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, joilla maaperän syöpymisvaara on suuri, ja silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja.  
• Tulva-aluetta ei lasketa mukaan suojakaistan leveyteen, joten vesistöjen tavanomainen tulviminen on huomioitava suojakaistan sijaintia määriteltäessä. 
• Vesiensuojelua painottava metsänomistaja voi rajata suojakaistat edellä mainittua leveämmäksi ja jättää ne puustoisemmiksi tehostaakseen niiden kykyä pidättää kiintoainesta ja ravinteita.  

Muuta huomioitavaa 

• Jos kantoja korjataan, suositaan kivennäismaalla sijaitsevia, kantojen korjuuseen soveltuvia kohteita. Vesiensuojelun huomioiminen on erityisen tärkeää turvemailla [Lähdeviite4]), koska niiden valumavedet vaikuttavat kivennäismaita enemmän vesistöihin.  
• Eroosioherkillä, jyrkillä rinteillä jätetään kannot kokonaan korjaamatta tai tehdään rinteeseen nostokatkoja, jotka ovat poikittain pääkaltevuussuuntaan nähden. Eroosioherkkiä maalajeja ovat hiesu, hieta ja hieno hiekka sekä niiden moreenit. 
• Ojien ja pienvesien ylityspaikat valitaan harkiten ja suojataan tarvittaessa havutuksella tai kevytsillalla. Ojat jätetään korjuun jälkeen toimintakuntoon. 
• Vesistöjen, pienvesien ja ojien varsille vältetään jättämästä hakkuutähteitä.  
• Hakkuutähteiden ja kantojen varastointia vältetään tekemästä ojien päälle. 

Vesistöjen (järvi, lampi, joki, puro) ja pienvesien (noro ja lähde) varsille suositellaan jätettäväksi yhtenäinen vähintään 5 metriä leveä suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja muun kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. Suojakaistan leveys voi vaihdella rannan pintavalunnan mukaan. Hakkuutähteitä ei tule karsia suojakaistalle. 

Suojakaistoille jätetään kasvamaan taloudellisesti vähäarvoisia puita ja pensaita, sillä suojakaistat ovat erinomaisia kohteita säästöpuiden keskittämiseen. Suojakaistalta on mahdollista korjata puita, mikäli hakkuu voidaan tehdä suojakaistan ulkopuolelta maanpintaa ja pintakasvillisuutta rikkomatta. Mikäli suojakaistan leveys on niin suuri, että sen ulkopuolelta ei voida puita korjata, niin suojakaistalla tapahtuva hakkuu suositellaan tehtäväksi mahdollisimman kantavaan aikaan maanpintaa rikkomatta. Puita ei tule kaataa vesistöön.  

Uudistushakkuut lisäävät kiintoaineen, typen ja fosforin huuhtoutumista vesistöihin. Kiintoainehuuhtouma aiheutuu pääosin maanpinnan rikkomisesta maanmuokkauksessa ja vesistöjen läheisyyteen tulleista ajourapainumista. Huuhtoumien määrän kasvu ajoittuu muutamaan ensimmäiseen uudistushakkuun jälkeiseen vuoteen, jolloin hakkuualueella on hajoavaa hakkuutähdettä eikä ravinteita sitovaa pintakasvillisuutta ole vielä kehittynyt. Hakkuutähteiden korjuu energiapuuksi vähentää lahoavasta puuaineksesta vapautuvia ravinteita ja niiden huuhtoutumista vesistöön. 

Turvemaiden uudistushakkuut lisäävät valumaveden happamuutta sekä humuksen ja kaliumin huuhtoutumista. Vesiliukoista fosforia huuhtoutuu karujen rahkaturvevaltaisten suometsien hakkuutähteistä. Runsasravinteisilta soilta huuhtoutuu ammonium- ja nitraattityppeä. Sulan maan aikainen hakkuu puolestaan lisää kiintoaineen huuhtoutumista.  

Kivennäis- ja turvemaiden harvennushakkuut vaikuttavat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumiin melko vähän.  

Puunkorjuussa tulee välttää purojen, norojen ja isojen ojien ylityksiä. Ellei kiertäminen ole mahdollista, tulee ylityspaikan olla maaperältään mahdollisimman kantava. Ylityspaikka suojataan tarvittaessa hakkuun ajaksi latvuksilla ja puilla tai tilapäissillalla. Ylityspaikan suoja poistetaan uomasta hakkuun päätyttyä.  

Puunkorjuussa arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävä leimikon rajaus on yleensä riittävä myös vesiensuojelullisesti. Erityisesti kosteiden ja maapohjaltaan upottavien elinympäristöjen välittömässä läheisyydessä liikkumista koneilla tulee välttää, jotta elinympäristön vesitalous säilyy muuttumattomana. 

Suomessa voidaan käyttää ainoastaan Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKES:n hyväksymiä kasvinsuojeluaineita. Kasvinsuojeluaineiden ammattikäytössä on työntekijällä ja yrittäjällä oltava aina kasvinsuojelututkinto (Laki kasvinsuojeluaineista 1563/2011). Tämä koskee myös juurikäävän torjuntaa urealla tai harmaaorvakkasienellä.  

Kasvinsuojeluaineiden käytössä on noudatettava käyttöohjeen mukaista suojaetäisyyttä vesistöihin, joka esimerkiksi urealla on kymmenen metriä. Lisäksi on huomioitava metsäsertifioinnin vaatimus, että vesistöjen ja pienvesien suojakaistoilla ei saa käyttää kasvinsuojeluaineita.  

Jaksollisessa kasvatuksessa uudistushakkuu ja maanmuokkaus edistävät maaperän ravinteiden vapautumista ja lisäävät ravinteiden ja kiintoaineksen huuhtoutumista vesistöihin[Lähdeviite5]. Vesistökuormituksen merkitys on suurin ojitusalueilla.  

Haihduttava puusto vähentää pohjavedenpinnan nousua erityisesti turvemailla ja soistuneilla kankailla. Hyvin toimiva haihdutus riittää usein pitämään pohjavesipinnan riittävän alhaalla, jolloin vältytään ojien kunnostukselta. Jos tehdään avohakkuu, haihdutus lakkaa ja ojat on tarpeen kunnostaa, jotta taimikko ei kärsisi liiasta vedestä. Ojitusaluemetsissä jatkuva kasvatus voi siksi vähentää ojaston kunnostustarvetta ja siitä syntyvää vesistökuormitusta.  

Vesitalouden säätelyllä on suuri merkitys myös turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjen ehkäisyssä. Tällä hetkellä ei pystytä vielä määrittelemään, millainen puuston määrä olisi pohjavedenpinnan säätelyn kannalta riittävä erityyppisillä kasvupaikoilla, mutta tutkimustyö on käynnissä [Lähdeviite6]. Pohjavedenpinnan säätelyllä on vaikutusta turvemaiden kasvihuonekaasujen päästöihin.

Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään. 

Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen.  

Fosforia ja typpeä pidetään vesistöille haitallisimpina ravinteina. Turvemailla käytetään hidasliukoisia apatiitti- ja tuhkapohjaisia lannoitteita sekä puutuhkaa fosforihuuhtouman välttämiseksi. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä kunnostusojituksessa pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä.  

Käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitettäisi. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi. 

Ympäristösyistä lannoitukseen eivät sovellu:

• Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojakaistat, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. 
• Tärkeät luokan 1 pohjavesialueet ja muut vedenhankintaan soveltuvat luokan 2 pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi. 
• Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri. 
• Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
• Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

Muut lannoituksen ympäristövaatimukset: 

• Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi. 
• Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin. 
• Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin. 
• Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy. 
• Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita. 
• Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta. 
• Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus. 
• Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta.  

• Valitse lannoitettavat kohteet huolella ja lannoita puuston todennetun tarpeen mukaan. 
• Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita.  
• Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä. 
• Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen. 
• Tee lannoitus ennen kunnostusojitusta.  

Lisäksi lentolevityksessä: 

• Tee levitys ojien suuntaisesti sivutuuli huomioon ottaen.  
• Vältä levitystä kovalla tuulella. Sivutuuli on huomioitava erityisesti ojien suuntaisissa levityksissä.  

Vesistövaikutuksien vähentämiseksi vesistöjen ja pienvesien varteen tulee jättää vähintään viiden metrin levyinen suojakaista, jota ei raivata, muokata eikä kuloteta.  Suojakaistalla ehkäistään poltossa vapautuneiden ja veteen liuenneiden ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, pääsyä vesistöön. 

Kulotusalueen rajaava palokuja ja sammutusveden ottoon tarkoitetut palokaivot sijoitetaan niin, ettei niistä ole suoraa yhteyttä vesistöön tai pienvesiin. 

Vedenhankintaa varten tärkeillä ja siihen soveltuvilla pohjavesialueilla ei suositella kulotusta metsänhoidollisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta luonnonhoidollinen kulotus voi poikkeuksellisesti tulla kyseeseen. Asiasta kannattaa olla yhteydessä ELY-keskuksen asiantuntijaan. 

Mikäli tien pituuskaltevuus on suuri ja sivuojissa on runsaasti vettä, niin hienojakoiset maalajit saattavat lähteä liikkeelle. Tien rakentaminen vesistöjen tai purojen yli vaikuttaa maisemaan ja veden virtauksiin. Soiden ja notkelmien yli rakennettu tie muuttaa pintavesien virtauksia ja kuivattaa usein tien lähialuetta.  

Tienrakentamisessa vältetään vesistöjen rantojen lähialueita ja kapeita niemiä sekä luonnontilaisia soita. Etelä-Suomessa luonnontilaiset letot ja rehevät korvet ovat tärkeimpiä suojeltavia soita. Metsätien suunnittelussa ja rakentamisessa vesistöjen läheisyyteen tulee ottaa huomioon suojelualueet ja arvokkaat luontokohteet, joita ovat muun muassa metsälain mukaiset erityisen tärkeät elinympäristöt, vesilain 2 luvun 11§:ssä luetellut pienvesibiotoopit, pohjavesialueet ja muut arvokkaat vesiluontokohteet ja alueet. Mikäli metsälain määrittelemän erityisen tärkeän elinympäristön kiertäminen ei ole teknisesti tai kohtuullisin kustannuksin mahdollista, tienrakentamiselle voidaan hakea metsälain 11 §:n mukaista poikkeuslupaa Suomen metsäkeskukselta. 

Metsätienrakennus- ja metsätien perusparannushankkeen suunnittelun yhteydessä laaditaan ympäristöselvitys, josta pyydetään paikallisen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen lausunto. 

Sillan, rummun tai penkereen rakentaminen vesistöön on tavallisin tilanne, jolloin tarvitaan ympäristöviranomaisen lupa. Vesilain tarkoittamien pienvesien, kuten vesistöä vähäisempien uomien eli norojen luonnontilaisuuden muuttaminen, edellyttää poikkeuslupaa. Metsätien rakentamiselle uoman yli ei tarvita poikkeuslupaa, mikäli kohteen luonnontilaisuus säilyy.

Tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella toimittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei aiheuteta pohjaveden pilaantumista eikä pohjaveden haitallista purkautumista. Maa-aineksen ottopaikoilla on jätettävä riittävä suojakerros pohjavesipinnan yläpuolelle.  

Suoalueiden pinta- ja pohjavesien pääsy pohjavesialueille on estettävä. Kuivatusjärjestelyt voivat alentaa pohjaveden pintaa suoalueen läheisyydessä ja aiheuttaa muutoksia vesien virtauksessa. Suovesien virtausmuutoksia vältetään esimerkiksi rakentamalla pengertie. Erityisesti on huolehdittava maa-ainesten ottopaikoilla käytettävien työkoneiden öljyvahinkojen ennaltaehkäisystä ja torjunnasta. Työkoneiden huoltopaikat ja polttoainevarastot tulisi sijoittaa pohjavesialueiden ulkopuolelle.  

Lähteet tulee jo tien suunnitteluvaiheessa ottaa huomioon. Tie on linjattava riittävän kauas lähteistä ja hetteistä, jotta tien rakentaminen ja käyttö ei aiheuta pohjaveden pilaantumisvaaraa eikä haitallista pohjaveden purkautumista. 

Laskuojia ei saa kaivaa suoraan vesistöön asti. Vedet johdetaan vesistöön pintavaluntana aina kun se on mahdollista. Tierunkoa ja ojia kaivettaessa huolehditaan, että vesi ei syövytä hienojakoisia maita liikkeelle. Lietteiden mahdollinen pääsy vesistöihin on estettävä. Lietteiden kulkeutuminen estetään samoin menetelmin kuin kunnostusojituksissakin. Esimerkiksi rumpujen päihin kaivetaan lietekuoppia ja laskuojan yhteyteen laskeutusaltaita. Niiden mitoituksessa kannattaa soveltaa kunnostusojituksessa käytettyjä ohjearvoja. Pitkissä rinteissä liettyminen vähenee, kun sivuojat porrastetaan pohjapadoilla virtausnopeuden pienentämiseksi.  

Lietteiden kulkeutumista ja liettymistä tulee silta- ja rumputöissä estää esimerkiksi väliaikaisilla padoilla, tilapäisellä uoman siirrolla ja työn ajoittamisella vähävetiseen aikaan. 

Vaihtelevat maanpinnan muodot uudistusalalla tulee huomioida maanmuokkausmenetelmää valittaessa. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Muokkauskaluston valinnalla ja kuljettajan ammattitaidolla vaihtaa muokkausmenetelmästä toiseen voidaan vaikuttaa myös vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen. Vaihtelevat maanpinnan muodot vaikuttavat myös vesistöjen varrelle jätettävän suojakaistan leveyteen.

Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. 

Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa . Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia.

Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin vaatimuksia. Suojakaistan leveys:

PEFC™-sertifiointi 
- vähintään 5–10 m rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen.

FSC®-sertifiointi 
- kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 m
- puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 m
- fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 m.

Edellä esitettyä leveämmät suojakaistat on tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja. Lisäksi ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Eroosioherkät kohteet tulisi muokata kuivana aikana. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikka valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita.

Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta.

Maanmuokkaajan työmaaohjeessa suositellaan olevan vesiensuojelua koskevat seuraavat kohdetiedot:

• kartta alueesta
• ohjeet olemassa olevien ojien perkaustarpeesta
• tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella
• maapohjan eroosioherkkyys
• eri vesiensuojelutoimenpiteiden mitoitus (suojakaistat, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus, yms.)
• maanmuokkausalueella tai sen vieressä sijaitsevien kuormitukselle herkkien pienvesien, vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi suojeltavien alueiden sijainti

 Äestyksessä jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden, mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista.   

Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen. 

Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä. Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä.  

Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan kohdekohtaisesti huolella ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin kunnostusojituksessa. 

Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita. 

Naveroihin ja ojiin

• tehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein.
• jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitä.

• Naveroihin jätetään kaivukatkoja.
• Naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihin.
• Alueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti.

Lisäksi ojitusmätästyskohteilla

• käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollista.
• käytetään laskeutusaltaita joko yksinään tai yhdistettynä pintavalutukseen.
• säilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaan.

Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan. Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla.

Ojitusmätästys on useimmissa tapauksissa rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon mahdollinen ilmoitusvelvollisuus ELY-keskukseen.

Pohjois-Suomen paksukunttaisilta ja soistuneilta säätöaurausaloilta vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutuksen kautta vesistöön tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen.  

Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin arvokkaisiin elinympäristöihin. Myöskään muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin vesien johtamista ei suositella. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse kiintoainetta metsälain mukaan säilytettävään arvokkaaseen elinympäristöön. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain mukaan säilytettäviä arvokkaita luontokohteita. Mikäli kohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne. veden johtamista ei tarvitse välttää.  

Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen ja fosforin sekä kiintoaineen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin. 

Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen eli humuksen huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty kunnostusojitus alentaa hieman valumavesien happamuutta ja vähentää turvemaasta vesiin liukenevan fosforin määrää.  

Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojakaistoja ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski. 

Vedenhankintaa varten tärkeille 1- ja 2- luokan pohjavesialueille suositellaan vain kevennyttyä maanmuokkausta kuten kivennäismaan pintaa paljastavaa kevyttä laikutusta tai äestystä. Samoin menetellään E-luokan pohjavesialueella, jonka pohjavedestä pintavesi tai maaekosysteemi on suoraan riippuvainen. Mikäli pohjavesialueella maanpintaa peittää moreenikerros, alueella voidaan käyttää myös laikku- ja kääntömätästystä sillä edellytyksellä, että muokkausjälki ei ulotu moreenikerroksen läpi. Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä naveromätästystä, jos naverot eivät ulotu kivennäismaahan asti. Myös kääntömätästys on turvemailla suositeltava menetelmä. 

Paineellisen pohjaveden alueilla järeä maanmuokkaus, kuten esimerkiksi ojitus- tai naveromätästys, voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä ojitus- ja naveromätästystä ei suositella käytettävän pohjavesialueilla.  

Poikkeustapauksissa veden vaivaamilla tiiviillä maapohjilla voi olla tarpeen käyttää ojitusmätästystä uuden metsän aikaansaamiseksi. Tällöin tulee varmistua, että toimenpiteestä ei aiheudu vesilaissa kiellettyjä seurauksia. Pohjavesialueella tapahtuvasta vähäisestäkin ojituksesta on aina ilmoitettava ELY-keskukselle 60 vuorokautta ennen toimenpiteen aloittamista. 

Maanmuokkausalueilla pohjaveden pilaantumisriski on onnettomuustapauksissa tavallista suurempi. Esimerkiksi mineraaliöljyä voi päästä muokkauksella paljastettuun maaperään. Koneissa on siksi aina oltava mukana öljyntorjuntaa varten liittyvää imeytyskalustoa, jolla pilaantumisen riskiä vähennetään. Öljyvahinkojen välttämiseksi huollot suositellaan tekemään pohjavesialueiden ulkopuolella.   

 Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa[Lähdeviite7]. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. 

• Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin vaatimuksia. Suojakaistan leveys: 

PEFC™-sertifiointi 

• vähintään 5–10 metriä rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen. 

FSC®-sertifiointi 

• kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä 
• puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä 
• fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 

----

• Leveämmät suojakaistat ovat tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, joilla maaperän syöpymisvaara on suuri, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja.  
• Tulva-aluetta ei lasketa mukaan suojakaistan leveyteen, joten vesistöjen tavanomainen tulviminen on huomioitava suojakaistan sijaintia määriteltäessä. 
• Ojien ja pienvesien ylityspaikat valitaan harkiten ja suojataan tarvittaessa havutuksella tai kevytsillalla. Ojat jätetään korjuun jälkeen toimintakuntoon. 
• Vesiensuojelua painottava metsänomistaja voi rajata suojakaistat edellä mainittua leveämmäksi tehostaakseen niiden kykyä pidättää kiintoainesta ja ravinteita.  

Hankekohtaisten riskipaikkojen tunnistamisen apuna voidaan käyttää paikkatietoaineistoihin pohjautuvia tietoja valuma-alueen pinta-alasta, veden vierausnopeudesta ja uoman kaltevuudesta. Paikkatietoaineistot eivät korvaa maastosuunnittelua, mutta mahdollistavat sen suuntaamisen tehokkaammin.  

Metsätalouden valuma-aluesuunnitteluun on kehitetty työkaluja, kuten esimerkiksi Suomen metsäkeskuksen julkaisemat vesiensuojelun virtausmallikartat(ulkoinen linkki).