Vesiensuojelutoimenpiteet metsätaloudessa

Kivennäismaat jaetaan kolmeen maalajiryhmään keskimääräisen raekoon perusteella: karkeat, keskikarkeat ja hienot maalajit. Raekoostumus vaikuttaa maan ilmavuuteen, routimiseen, vedenjohtavuuteen ja ravinteiden pidätyskykyyn sekä kantavuuteen. Hienolajitteiset maat pidättävät tehokkaasti vettä ja ravinteita. Toisaalta ne johtavat vettä sitä huonommin mitä enemmän niissä on savea.  

Maalajien karkeutta voidaan arvioida aistinvaraisesti tekemällä kämmenellä rullauskoe. Hienoimmista maalajeista saa tehtyä ohuimman langan rullaamalla maa-ainesta kädessä. Karkeat maalajit katkeavat helposti, kun niistä yrittää pyörittää kämmenessä lankaa. Jaotuksella on merkitystä valittaessa metsänuudistamisessa maanmuokkaus- ja vesiensuojelumenetelmää. 

Turvemailla turpeen maatuneisuus vaikuttaa maanmuokkausmenetelmän valintaan. Turpeet luokitellaan kolmeen luokkaan maatuneisuusasteen perusteella: maatumattomiin, kohtalaisesti maatuneisiin tai pitkälle maatuneisiin. Turpeen maatuneisuusaste arvioidaan puristamalla juuristokerroksesta otettua turvenäytettä. Arvio tehdään näytteen ulkonäön, puristejäännöksen kimmoisuuden ja sormien välistä pursuavan veden ja turveaineksen ulkonäön perusteella. 

Vesistöjen reunoille jätettävillä suojakaistoilla on vesiensuojelun lisäksi tärkeä rooli monimuotoisuuden ja maiseman kannalta. Suojakaistojen leveyttä vaihtelemalla ja maaston muotoja seuraamalla voidaan pehmentää metsänkäsittelyalueen vaikutuksia vesistön maisemaan. 

Vesiensuojelun vaatiman suojakaistan leveys riippuu vesistön tai pienveden tyypistä ja luonnontilaisuudesta, pintaveden liikkumisesta ja määrästä, maanpinnan kaltevuudesta ja maalajista. Veteen päin voimakkaasti kaltevilla uudistusaloilla ja hienojakoisilla maalajeilla (hiekka, hieta, hiesu, savi ja vastaavat moreenit) tarvitaan tasaisia ja karkeajakoisia maita leveämpi suojakaista erityisesti pintavesien purkautumiskohdissa. Vesistön tulviminen tulee ottaa huomioon suojakaistan leveyttä mitoitettaessa, jotta kiintoaine ja ravinteet eivät huuhtoutuisi vesistöön tulvan sattuessa. Tulvimisaluetta ei lasketa mukaan suojakaistaan. 

Vesistöjen ja pienvesien suojakaistoilla tulee välttää koneilla liikkumista. Koneiden suojakaistalle aiheuttamat painanteet voivat muutoin toimia oikovirtausuomina ja heikentää oleellisesti suojakaistojen tehokkuutta.   

Kaivukatkot ovat ojiin ja naveroihin kaivamatta jätettäviä osuuksia, joissa maanpinta säilytetään koskemattomana. Toiminnallisesti kaivukatkot ovat pintavalutuskenttiä pienoiskoossa.  

Kaivukatkon pituus riippuu virtaaman määrästä ja maalajista. Kaivukatkon pituus voi vaihdella muutamasta metristä muutamaan kymmeneen metriin. Lyhyitäkin kaivukatkoja voidaan käyttää, mikäli varmistetaan, ettei kaivukatkon muodostama kynnys huuhtoudu pois tulva-aikana.  

Vanhoja ojia perattaessa jätetään ojiin muutamien metrien mittaisia perkaamattomia osuuksia, perkauskatkoja. Ojan pohjalla kasvava rahkasammal- ja ruohokasvisto hidastaa virtausnopeutta ja suodattaa perkauskatkon läpi virtaavasta vedestä epäpuhtauksia. 

Yksittäisiä ojia perattaessa vesi voidaan maanpinnan kaltevuuden salliessa johtaa sivuun alkuperäisestä ojasta; vesi palautuu kohteen alapuolella uudelleen ojaan pintavalutuksena. Tarvittaessa voidaan kaivaa veden keräämiseksi haarukkaoja kaivukatkon alapuolelle. Kaivu- ja perkauskatkot ovat ensisijaisesti yhden kuivatusojan vesiensuojeluratkaisuja. 

Lietekuopat ovat uusiin ja perattaviin ojiin vähintään noin 100 metrin välein kaivettavia syvennyksiä, joihin pidättyy lähinnä kaivuaikana pohjakulkeumana liikkuvaa karkeaa kiintoainetta. Tavoitteena on, että lietekuoppa on kaivuuhetkellä tilavuudeltaan 1–2 kuutiometriä. Tilavuudella tarkoitetaan lietekapasiteettia, eli ojan pohjatason alaisen poteron tilavuutta. Lietekuopan vesiensuojelullista merkitystä parantaa huomattavasti, jos sen alapuolelle jätetään kaivukatko. Lietekuoppa kannattaa myös aina kaivaa pintavalutuskentän yläreunaan. Lietekuopat ovat kuivatusojakohtaisia vesiensuojelurakenteita, joita ei yleensä tyhjennetä niiden täytyttyä.

Metsätalouden vesiensuojelussa pintavalutuskentällä tarkoitetaan metsänkäsittelyalueen ja vesistön väliin jäävää aluetta, jolle metsänkäsittelyalueen valumavedet ohjataan yleensä laskeutusaltaan kautta. Pintavalutuksessa vesi johdetaan maan pinnan pintakasvillisuuden sekaan. Veteen liuenneet ja huuhtoutuneet epäpuhtaudet sitoutuvat tehokkaasti kasvillisuuteen ja pintamaahan. Pintavalutusta suositellaan käytettäväksi uudistusalojen ojankaivuussa ja -perkauksessa aina, kun olosuhteet sen mahdollistavat. 

Perustettaessa pintavalutuskenttiä pinnanmuodoiltaan vaihtelevalle alueelle syntyy helposti oikovirtauksia. Erityisesti voimakkaasti viettävällä rinteellä voi myös syntyä nopeita pintavirtauksia. Nämä oiko- ja pintavirtaukset heikentävät puhdistustulosta. Pintavalutuskentälle menevän veden määrää voidaan rajoittaa ja suunnata erilaisilla toimenpiteillä esimerkiksi jako-ojilla ja ojitusjärjestelyillä.  Suoalueelle perustettavilla pintavalutuskentillä ravinteet pidättyvät kentän ylimpiin ja vettä läpäiseviin turvekerroksiin. Hyvä puhdistustulos saavutetaan suunnittelemalla ja toteuttamalla kenttä niin, että valumavesi on mahdollisimman hyvässä kosketuksessa turpeen kanssa. 

Hyvän puhdistustuloksen saavuttamiseksi on tärkeää, että kentän toteuttamisvaiheessa maan pintaa ei rikota eikä pintakasvillisuutta vaurioiteta. Puhdistettava vesi tulisi saada jakautumaan tasaisesti koko pintavalutuskentän alueelle. Tämän vuoksi kentän yläpuolelle on useimmiten tarpeen kaivaa kamman muotoinen jako-oja. Pintavalutuskentän yläpuolelle ennen jako-ojaa voidaan tarvittaessa kaivaa myös laskeutusallas, joka pidättää karkeimman veden mukana etenevän kiintoaineen.  

Pintavalutuskenttä voidaan suunnitella niin, että vedet ohjautuvat kentältä alapuolella oleviin vanhoihin ojiin, jolloin laskuojaa ei tarvitse perata. Pintavalutuskentälle voidaan myös upottaa oikovirtauskohtiin vesivanerilevyjä estämään virtauksia. Mikäli pintavalutuskenttänä toimii ojittamaton suoalue, eikä sen lisääntyvästä vesimäärästä aiheudu ympäristölle vettymishaittaa, kentältä pois johtavia uomia ei tarvitse tehdä.  

Pintavalutuskentän koko, sen hyötyala, kentälle tulevan veden määrä, oikovirtaukset sekä kentän kaltevuus, kasvillisuus ja turvekerroksen paksuus vaikuttavat tulevan veden puhdistustulokseen. Pintavalutuskentän tulisi olla niin suuri, että se hidastaa oleellisesti veden virtausta ja vesi suodattuu maan pintakerroksen ja sen kasvillisuuden läpi. Kentälle suositeltava koko on vähintään yksi prosentti kentän yläpuolisen valuma-alueen pinta-alasta. Mikäli suositusten mukaista alaa ei ole käytettävissä pintavalutuskentäksi, pienempääkin alaa kannattaa hyödyntää kiintoaineen pidättämiseen, vaikka pidätysteho laskee.  

Pienialaisille pintavalutuskentille sopivia kohteita voi löytää hanketasolla helpommin kuin isoille pintavalutuskentille. Pienialaisia pintavalutuskenttiä voi sijoittaa myös useampia peräkkäin tai muiden vesiensuojelurakenteiden yhteyteen, esimerkiksi laskeutusaltaiden ja virtaamansäätörakenteiden alapuolelle. Mikäli pintavalutukseen voidaan yhdistää virtaaman säätö, voidaan saavuttaa kohtalainen kiintoaineen pidätys jo 0,15 %:n kokoisella pintavalutuskentällä. 

Pintavalutuskentän valuma-alue on pyrittävä rajaamaan kaivuteknisesti niin, että vedet kentälle valuvat alle 50 hehtaarin alueelta. On myös huolehdittava siitä, että vedet eivät pääse padottumaan tai jää seisomaan kentälle. Kun pintavalutuskenttä tehdään vanhoja ojia tukkimalla, vedenpinta saattaa nousta pintavalutuskentän yläpuolella olevissa ojissa. Pintavalutuskentälle valuvan veden pinnan tason tulee olla alempana kuin ojituksen hyötyalueen maanpinnan taso, jotta pintavalutuskenttä ei heikennä puiden kasvua ojituksen hyötyalueella.  

Taloudellisesti vähäarvoinen puusto ja pensaikko suositellaan jätettäviksi pintavalutuskentille. Muun puuston poisto on suositeltavaa erityisesti taloudellisista syistä mutta myös mahdollisen vesistökuormituksen vuoksi. Pintavalutuskentältä kerätään hakkuutähteet pois ravinnehuuhtoumien välttämiseksi. 

• kentän koko on mitoitettu valuma-alueen mukaisesti
• vesi saadaan jakaantumaan tasaisesti koko kentän alueelle
• kenttään ei pääse syntymään oikovirtauksia
• alapuolisen vesistön tulva ei nouse kentän alueelle
• vedenpinnan nousu ei aiheuta pintavalutuskentän yläpuolisen alueen kohtuutonta vettymistä.

Laskeutusaltailla pystytään vähentämään valumavedestä tehokkaasti kiintoainetta ja siihen sitoutuneita ravinteita. Ne ovatkin käyttökelpoisia vesiensuojeluratkaisuja sellaisilla ojitusalueilla, joiden pohjamaa on keskikarkeaa tai karkeaa kivennäismaata.

Laskeutusaltaat täydentävät muita vesiensuojelukeinoja, eivätkä ne ole ensisijainen vesiensuojelukeino varsinkaan ojitusalueella, jossa ojat ulottuvat hienojakoiseen kivennäismaahan tai jossa ojat on kaivettu maatuneeseen turpeeseen. Ensisijaisena keinona suositellaan hyödyntämään kaikkia alueelle soveltuvia eroosion syntymistä vähentäviä vesiensuojelutoimia, kuten syöpyviin ojiin jätettäviä kaivukatkoja sekä muita virtausnopeutta hidastavia rakenteita. Vesiensuojelun suunnittelussa on hyvä aina kartoittaa kaikki pintavalutukseen soveltuvat alueet. 

Laskeutusaltaan, jolla voidaan poistaa hienoa hietaa ja sitä karkeampaa maa-ainesta, enimmäisvaluma-alue on käytännössä 40–50 hehtaaria. Laskeutusaltaita ei tule suunnitella veden alle jääville tulva-alueille, joilta altaaseen pidättynyt kiintoaine sekä läjitysmaat huuhtoutuisivat helposti vesistöön tulva-aikana.  

Altaan toimivuuteen vaikuttaa merkittävästi altaan täyttymisaste, sillä se lakkaa toimimasta hienon aineksen osalta jo huomattavasti ennen kuin allas on täyttynyt kokonaan. Tällöin allas on voinut muodostua kuormituslähteeksi, josta huuhtoutuu sinne aikaisemmin sedimentoitunutta kiintoainetta. Altaan täyttymistä on seurattava säännöllisesti siten, että sen täyttymisajankohta voidaan ennakoida ja allas tyhjentää ennen sitä. Kasvittuneista tai muuten kuormittamattomista altaista ei ole haittaa eikä niitä ole syytä tyhjentää, ellei ole odotettavissa kuormitushuippua, joiden tasaamiseen tarvitaan laskeutusaltaita.  

Laskeutusaltaiden suunnittelussa tulee huomioida, että hienojakoisella ja routivalla maalla luiskien sortuminen voi nopeuttaa altaan täyttymistä ja tehdä siitä kuormituslähteen. Altaat tulisikin sijoittaa ojitusalueen paksuturpeiselle osalle. Laskeutusaltaan luiskan suositeltavaan kaltevuuteen vaikuttaa altaan kaivusyvyys sekä maalajin ominaisuudet. Routivilla ja hienojakoisilla mailla altaan luiskien kaltevuus saa olla enintään 45 astetta. Kokonaan maatumattomaan turpeeseen tehtävien altaiden luiskien kaltevuus voi olla suurempi. Läjitysmaille varataan riittävästi tilaa ja maat läjitetään riittävän kauas altaan reunasta, jotta luiskien sortumisriski pienentyy ja etteivät läjitysmaat kulkeudu takaisin altaaseen. Käytännössä läjitysmaille varataan tilaa 2–3 kertaa altaan leveyden verran ja maat tiivistetään ja maisemoidaan kaivun yhteydessä. Luiskat muotoillaan niin loivaksi, että altaaseen joutunut eläin pääsee sieltä pois. 

Laskeutusaltaiden vesiensuojeluvaikutusta voidaan parantaa, mikäli niihin yhdistetään pintavalutuskenttä tai suojakaista. Laskeutusaltaan purkupäähän pyritään jättämään kynnys tai vähintään laskuoja kaivetaan matalammaksi kuin altaaseen laskeva oja. Virtaamansäätörakenteen yhdistämisellä laskeutusaltaaseen voidaan tehostaa altaan toimivuutta. Virtaamansäätörakenne mahdollistaa vedenpinnan nostamisen altaassa väliaikaisesti tulva-aikoina, jolloin altaan toiminnallinen pinta-ala kasvaa kuormituksen kannalta kriittisinä ajankohtina. Käytettäessä virtaamansäätörakenteena putkipatoa, parannetaan samalla kulkuyhteyksiä ja helpotetaan altaan tyhjennystä. 

Metsikön sijainti pohjavesialueella ei rajoita puuston käsittelyä. Hakkuissa ja muissa metsätalouden toimenpiteissä tulee noudattaa pohjavesien määrän ja hyvän laadun turvaavia suosituksia. Näin vältetään rikkomasta vesilain (587/2011) pohjaveden muuttamiskieltoa ja ympäristönsuojelulain (527/2014) pohjaveden pilaamiskieltoa. [Lähdeviite1]

1 ja 2 luokan pohjavesialueilla ei suositella kulotusta, torjunta-aineiden käyttöä eikä kantojen nostoa. Myöskään lannoituksia ei pääsääntöisesti suositella, mutta metsän terveyden ylläpitämiseksi tarpeelliset lannoitukset ovat mahdollisia. 

Pohjavesialueet luokitellaan vedenhankintakäyttöön soveltuvuuden ja suojelutarpeen perusteella kolmeen luokkaan:  

Luokka 1 Vedenhankintaa varten tärkeä pohjavesialue, jonka vettä käytetään tai jota on tarkoitus käyttää yhdyskunnan vedenhankintaan tai vaikka talousvetenä enemmän kuin keskimäärin 10 kuutiometriä vuorokaudessa tai yli viidenkymmenen ihmisen tarpeisiin 

Luokka 2 Muu vedenhankintakäyttöön soveltuva pohjavesialue, joka pohjaveden antoisuuden ja muiden ominaisuuksiensa perusteella soveltuu 1 kohdassa tarkoitettuun käyttöön 

Luokka E Pohjavesialue, jonka pohjavedestä pintavesi- tai maaekosysteemi on suoraan riippuvainen. 

Suomessa on noin 3800 vedenhankintaa varten tärkeää ja vedenhankintakäyttöön soveltuvaa pohjavesialuetta, joista suurin osa tilaltaan hyviä. Pohjavesialueiden rajaus ja luokituksen ajantasaisuus tarkistetaan tarvittaessa ELY-keskuksesta tai ympäristöhallinnon paikkatietopalvelusta. Tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella toimittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei aiheuteta pohjaveden pilaantumista eikä pohjaveden haitallista purkautumista.

Ojitukset saattavat vaarantaa pohjaveden laatua etenkin alueilla, joilla pohjaveden pinta on lähellä maanpintaa. Pohjaveden määrä voi muuttua haitallisesti myös pohjavesialueiden reunavyöhykkeillä tehtävien ojitusten seurauksena. Pohjavesialueilla ojan kaivaminen saattaa aiheuttaa pohjaveden purkautumista, vaikka oja ei ulottuisi kivennäismaahan saakka. Paineellinen vesi voi löytää eristävän maakerroksen läpi kulkureitin ojaan, jolloin ojan kuivattava vaikutus kohdistuu haitallisesti pohjavesimuodostumaan.  

Aiemmin ojitetuilla turvepintaisilla pohjavesialueen osilla voidaan usein perata ojia aiheuttamatta pohjavesihaittoja, kun perkausta ei uloteta alkuperäistä kuivatussyvyyttä syvemmälle. Tällöin varmistetaan, että vanha kuivatus ei ole aiheuttanut pohjaveden purkautumista. Mikäli ojasyvyyden lisääminen olisi välttämätöntä vesien johtamisen takia, varmistetaan asiantuntija-arviolla, että pohjaveden purkaantumista syvennettäviin ojiin ei voi tapahtua. Arviointiapua voi kysyä esimerkiksi alueellisesta ELY-keskuksesta. 

Hakkuut voivat aiheuttaa pohjaveden nitraattipitoisuuden kohoamista, jos nitraatti huuhtoutuu maaperässä alaspäin. Pitoisuuden lisäys on kuitenkin erittäin vähäistä, joten sillä ei ole merkitystä pohjaveden käyttämiseen talousvetenä. Metsän luontaisesta uudistamisesta on todettu aiheutuvan vähemmän nitraatin huuhtoutumista pohjaveteen kuin avohakkuusta.  

I ja II luokan pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta, kuten kivennäismaan pintaa paljastavaa kevyttä laikutusta tai äestystä. Jos E-luokan pohjavesialueella tarvitaan voimakkaampia muokkaustapoja, on suositeltavaa kysyä ohjeet alueellisesta ELY-keskuksesta. Mikäli pohjavesialueella maanpintaa peittää moreenikerros, alueella voidaan käyttää myös laikku- ja kääntömätästystä sillä edellytyksellä, että muokkausjälki ei ulotu moreenikerroksen läpi. Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä naveromätästystä, jos naverot eivät ulotu kivennäismaahan asti. Myös kääntömätästys on turvemailla suositeltava menetelmä. 

Tienrakennuksessa maa-aineksen ottopaikoille on jätettävä riittävä suojakerros pohjavesipinnan yläpuolelle I ja II luokan pohjavesialueilla. Suoalueiden pinta- ja pohjavesien pääsy pohjavesialueille on estettävä ja suovesien virtausmuutoksia on vältettävä. Tie on linjattava riittävän kauas lähteistä ja hetteistä, jotta tien rakentaminen ja käyttö eivät aiheuta pohjaveden pilaantumisvaaraa eivätkä haitallista pohjaveden purkautumista. 

Erityisesti pohjavesialueella tehtävässä konetyössä on olennaista estää öljyn ja polttoaineen pääsy maaperään. Yksi litra öljyä voi saastuttaa laajan maa-alueen ja pohjaveteen päästessään pilata noin tuhat litraa ja antaa maun noin miljoonalle litralle pohjavettä. Tästä syystä vähäisenkin öljymäärän pääsy maaperään tulisi estää. Öljyvahinkojen ympäristöhaittoja voidaan pienentää käyttämällä mineraaliöljyn sijaan biohajoavia öljyjä. Koneissa on lisäksi aina oltava mukana öljyntorjuntaa varten liittyvää imeytyskalustoa. Työkoneiden huoltopaikat ja polttoainevarastot on suositeltavaa sijoittaa pohjavesialueiden ulkopuolelle. 

Suojakaistat ovat keskeisiä vesiensuojelussa. Niillä tarkoitetaan vesistöjen ja pienvesien sekä ojien varteen jätettävää kaistaletta, jolla ei rikota pintamaata. Vesistöjen ja pienvesien reunoille jätettävillä suojakaistoilla on vesiensuojelun lisäksi myös tärkeä rooli monimuotoisuuden, riistan ja maiseman kannalta. [Lähdeviite2]

Maanpinnan rikkomattomuus, puuston ja pensaskerroksen säästäminen ja kasvinsuojeluaineiden käytön välttäminen suojakaistalla vähentävät eroosiota ja vesistökuormitusta. Puut tehostavat suojakaistan ravinteiden pidätystä, ja niiden juuristo vähentää virtavesien aiheuttamaa eroosiota. Suojakaistat myös suojaavat alueiden alkuperäistä kasvillisuutta, ja rantapuustolla on monia ekologisia vaikutuksia vesielinympäristöön. Näistä syistä suojakaista kannattaa säilyttää raivaamatta ja ainakin osa suuremmistakin puista tulisi jättää pystyyn hakkuissa.  

Vesiensuojelusta huolehditaan erityisesti, kun 

• toimitaan vesistöjen tai pienvesien välittömässä läheisyydessä 
• toimitaan pohjavesialueella 
• toimenpidealueelta johtaa vanhoja toimivia ojia suoraan vesistöihin tai pienvesiin 
• hakkuualan läpi virtaa suuri määrä vettä, eli hakkuualan yläpuolinen valuma-alue on laaja. 

Vesiensuojelu korostuu kohteissa, joissa 

• maapohja on viljavaa (tuore kangas tai sitä viljavampi kasvupaikka) 
• maalaji on lajittunutta, hienoja lajitteita (savi, hiesu, hieno hieta) sisältävää kangasmaata tai pitkälle maatunutta turvetta 
• maa viettää jyrkästi vesistöä kohti 
• alueella tehdään ojitusmätästystä tai kaivetaan yksittäisiä ojia 
• alueelta korjataan kantoja 
• toimitaan kelirikkoaikaan tai muutoin märkään aikaan, jolloin riski ajourapainumille on suuri 
• toimitaan turvemaalla 
• alapuolisessa vesistössä on Natura- tai muu luonnonsuojelualue. 

Suojakaistat 

Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. [Lähdeviite3] 

• Suojakaistan leveys riippuu vesistön tai pienveden tyypistä ja luonnontilaisuudesta, pintaveden liikkumisesta ja määrästä sekä maanpinnan kaltevuudesta ja maalajista.  
• Kannonnostossa on huomioitava, että nostovaiheessa maanpinta yleensä rikkoutuu useamman metrin säteellä kannon ympäriltä. 
• Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin sisältämiä vaatimuksia. Suojakaistan leveys: 

PEFC™-sertifiointi 

• vähintään 5–10 metriä rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen. 

FSC®-sertifiointi 

• kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä 
• puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä 
• fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 
• Ojien reunaan jätetään vähintään metrin levyinen ehjä piennar.  
• Leveämmät suojakaistat ovat tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, joilla maaperän syöpymisvaara on suuri, ja silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja.  
• Tulva-aluetta ei lasketa mukaan suojakaistan leveyteen, joten vesistöjen tavanomainen tulviminen on huomioitava suojakaistan sijaintia määriteltäessä. 
• Vesiensuojelua painottava metsänomistaja voi rajata suojakaistat edellä mainittua leveämmäksi ja jättää ne puustoisemmiksi tehostaakseen niiden kykyä pidättää kiintoainesta ja ravinteita.  

Muuta huomioitavaa 

• Jos kantoja korjataan, suositaan kivennäismaalla sijaitsevia, kantojen korjuuseen soveltuvia kohteita. Vesiensuojelun huomioiminen on erityisen tärkeää turvemailla [Lähdeviite4]), koska niiden valumavedet vaikuttavat kivennäismaita enemmän vesistöihin.  
• Eroosioherkillä, jyrkillä rinteillä jätetään kannot kokonaan korjaamatta tai tehdään rinteeseen nostokatkoja, jotka ovat poikittain pääkaltevuussuuntaan nähden. Eroosioherkkiä maalajeja ovat hiesu, hieta ja hieno hiekka sekä niiden moreenit. 
• Ojien ja pienvesien ylityspaikat valitaan harkiten ja suojataan tarvittaessa havutuksella tai kevytsillalla. Ojat jätetään korjuun jälkeen toimintakuntoon. 
• Vesistöjen, pienvesien ja ojien varsille vältetään jättämästä hakkuutähteitä.  
• Hakkuutähteiden ja kantojen varastointia vältetään tekemästä ojien päälle. 

Vesistöjen (järvi, lampi, joki, puro) ja pienvesien (noro ja lähde) varsille suositellaan jätettäväksi yhtenäinen vähintään 5 metriä leveä suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja muun kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. Suojakaistan leveys voi vaihdella rannan pintavalunnan mukaan. Hakkuutähteitä ei tule karsia suojakaistalle. 

Suojakaistoille jätetään kasvamaan taloudellisesti vähäarvoisia puita ja pensaita, sillä suojakaistat ovat erinomaisia kohteita säästöpuiden keskittämiseen. Suojakaistalta on mahdollista korjata puita, mikäli hakkuu voidaan tehdä suojakaistan ulkopuolelta maanpintaa ja pintakasvillisuutta rikkomatta. Mikäli suojakaistan leveys on niin suuri, että sen ulkopuolelta ei voida puita korjata, niin suojakaistalla tapahtuva hakkuu suositellaan tehtäväksi mahdollisimman kantavaan aikaan maanpintaa rikkomatta. Puita ei tule kaataa vesistöön.  

Uudistushakkuut lisäävät kiintoaineen, typen ja fosforin huuhtoutumista vesistöihin. Kiintoainehuuhtouma aiheutuu pääosin maanpinnan rikkomisesta maanmuokkauksessa ja vesistöjen läheisyyteen tulleista ajourapainumista. Huuhtoumien määrän kasvu ajoittuu muutamaan ensimmäiseen uudistushakkuun jälkeiseen vuoteen, jolloin hakkuualueella on hajoavaa hakkuutähdettä eikä ravinteita sitovaa pintakasvillisuutta ole vielä kehittynyt. Hakkuutähteiden korjuu energiapuuksi vähentää lahoavasta puuaineksesta vapautuvia ravinteita ja niiden huuhtoutumista vesistöön. 

Turvemaiden uudistushakkuut lisäävät valumaveden happamuutta sekä humuksen ja kaliumin huuhtoutumista. Vesiliukoista fosforia huuhtoutuu karujen rahkaturvevaltaisten suometsien hakkuutähteistä. Runsasravinteisilta soilta huuhtoutuu ammonium- ja nitraattityppeä. Sulan maan aikainen hakkuu puolestaan lisää kiintoaineen huuhtoutumista.  

Kivennäis- ja turvemaiden harvennushakkuut vaikuttavat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumiin melko vähän.  

Puunkorjuussa tulee välttää purojen, norojen ja isojen ojien ylityksiä. Ellei kiertäminen ole mahdollista, tulee ylityspaikan olla maaperältään mahdollisimman kantava. Ylityspaikka suojataan tarvittaessa hakkuun ajaksi latvuksilla ja puilla tai tilapäissillalla. Ylityspaikan suoja poistetaan uomasta hakkuun päätyttyä.  

Puunkorjuussa arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävä leimikon rajaus on yleensä riittävä myös vesiensuojelullisesti. Erityisesti kosteiden ja maapohjaltaan upottavien elinympäristöjen välittömässä läheisyydessä liikkumista koneilla tulee välttää, jotta elinympäristön vesitalous säilyy muuttumattomana. 

Suomessa voidaan käyttää ainoastaan Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKES:n hyväksymiä kasvinsuojeluaineita. Kasvinsuojeluaineiden ammattikäytössä on työntekijällä ja yrittäjällä oltava aina kasvinsuojelututkinto (Laki kasvinsuojeluaineista 1563/2011). Tämä koskee myös juurikäävän torjuntaa urealla tai harmaaorvakkasienellä.  

Kasvinsuojeluaineiden käytössä on noudatettava käyttöohjeen mukaista suojaetäisyyttä vesistöihin, joka esimerkiksi urealla on kymmenen metriä. Lisäksi on huomioitava metsäsertifioinnin vaatimus, että vesistöjen ja pienvesien suojakaistoilla ei saa käyttää kasvinsuojeluaineita.  

Jaksollisessa kasvatuksessa uudistushakkuu ja maanmuokkaus edistävät maaperän ravinteiden vapautumista ja lisäävät ravinteiden ja kiintoaineksen huuhtoutumista vesistöihin[Lähdeviite5]. Vesistökuormituksen merkitys on suurin ojitusalueilla.  

Haihduttava puusto vähentää pohjavedenpinnan nousua erityisesti turvemailla ja soistuneilla kankailla. Hyvin toimiva haihdutus riittää usein pitämään pohjavesipinnan riittävän alhaalla, jolloin vältytään ojien kunnostukselta. Jos tehdään avohakkuu, haihdutus lakkaa ja ojat on tarpeen kunnostaa, jotta taimikko ei kärsisi liiasta vedestä. Ojitusaluemetsissä jatkuva kasvatus voi siksi vähentää ojaston kunnostustarvetta ja siitä syntyvää vesistökuormitusta.  

Vesitalouden säätelyllä on suuri merkitys myös turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjen ehkäisyssä. Tällä hetkellä ei pystytä vielä määrittelemään, millainen puuston määrä olisi pohjavedenpinnan säätelyn kannalta riittävä erityyppisillä kasvupaikoilla, mutta tutkimustyö on käynnissä [Lähdeviite6]. Pohjavedenpinnan säätelyllä on vaikutusta turvemaiden kasvihuonekaasujen päästöihin.

Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään. 

Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen.  

Fosforia ja typpeä pidetään vesistöille haitallisimpina ravinteina. Turvemailla käytetään hidasliukoisia apatiitti- ja tuhkapohjaisia lannoitteita sekä puutuhkaa fosforihuuhtouman välttämiseksi. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä kunnostusojituksessa pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä.  

Käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitettäisi. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi. 

Ympäristösyistä lannoitukseen eivät sovellu:

• Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojakaistat, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. 
• Tärkeät luokan 1 pohjavesialueet ja muut vedenhankintaan soveltuvat luokan 2 pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi. 
• Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri. 
• Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
• Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

Muut lannoituksen ympäristövaatimukset: 

• Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi. 
• Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin. 
• Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin. 
• Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy. 
• Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita. 
• Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta. 
• Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus. 
• Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta.  

• Valitse lannoitettavat kohteet huolella ja lannoita puuston todennetun tarpeen mukaan. 
• Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita.  
• Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä. 
• Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen. 
• Tee lannoitus ennen kunnostusojitusta.  

Lisäksi lentolevityksessä: 

• Tee levitys ojien suuntaisesti sivutuuli huomioon ottaen.  
• Vältä levitystä kovalla tuulella. Sivutuuli on huomioitava erityisesti ojien suuntaisissa levityksissä.  

Vesistövaikutuksien vähentämiseksi vesistöjen ja pienvesien varteen tulee jättää vähintään viiden metrin levyinen suojakaista, jota ei raivata, muokata eikä kuloteta.  Suojakaistalla ehkäistään poltossa vapautuneiden ja veteen liuenneiden ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, pääsyä vesistöön. 

Kulotusalueen rajaava palokuja ja sammutusveden ottoon tarkoitetut palokaivot sijoitetaan niin, ettei niistä ole suoraa yhteyttä vesistöön tai pienvesiin. 

Vedenhankintaa varten tärkeillä ja siihen soveltuvilla pohjavesialueilla ei suositella kulotusta metsänhoidollisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta luonnonhoidollinen kulotus voi poikkeuksellisesti tulla kyseeseen. Asiasta kannattaa olla yhteydessä ELY-keskuksen asiantuntijaan. 

Mikäli tien pituuskaltevuus on suuri ja sivuojissa on runsaasti vettä, niin hienojakoiset maalajit saattavat lähteä liikkeelle. Tien rakentaminen vesistöjen tai purojen yli vaikuttaa maisemaan ja veden virtauksiin. Soiden ja notkelmien yli rakennettu tie muuttaa pintavesien virtauksia ja kuivattaa usein tien lähialuetta.  

Tienrakentamisessa vältetään vesistöjen rantojen lähialueita ja kapeita niemiä sekä luonnontilaisia soita. Etelä-Suomessa luonnontilaiset letot ja rehevät korvet ovat tärkeimpiä suojeltavia soita. Metsätien suunnittelussa ja rakentamisessa vesistöjen läheisyyteen tulee ottaa huomioon suojelualueet ja arvokkaat luontokohteet, joita ovat muun muassa metsälain mukaiset erityisen tärkeät elinympäristöt, vesilain 2 luvun 11§:ssä luetellut pienvesibiotoopit, pohjavesialueet ja muut arvokkaat vesiluontokohteet ja alueet. Mikäli metsälain määrittelemän erityisen tärkeän elinympäristön kiertäminen ei ole teknisesti tai kohtuullisin kustannuksin mahdollista, tienrakentamiselle voidaan hakea metsälain 11 §:n mukaista poikkeuslupaa Suomen metsäkeskukselta. 

Metsätienrakennus- ja metsätien perusparannushankkeen suunnittelun yhteydessä laaditaan ympäristöselvitys, josta pyydetään paikallisen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen lausunto. 

Sillan, rummun tai penkereen rakentaminen vesistöön on tavallisin tilanne, jolloin tarvitaan ympäristöviranomaisen lupa. Vesilain tarkoittamien pienvesien, kuten vesistöä vähäisempien uomien eli norojen luonnontilaisuuden muuttaminen, edellyttää poikkeuslupaa. Metsätien rakentamiselle uoman yli ei tarvita poikkeuslupaa, mikäli kohteen luonnontilaisuus säilyy.

Tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella toimittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei aiheuteta pohjaveden pilaantumista eikä pohjaveden haitallista purkautumista. Maa-aineksen ottopaikoilla on jätettävä riittävä suojakerros pohjavesipinnan yläpuolelle.  

Suoalueiden pinta- ja pohjavesien pääsy pohjavesialueille on estettävä. Kuivatusjärjestelyt voivat alentaa pohjaveden pintaa suoalueen läheisyydessä ja aiheuttaa muutoksia vesien virtauksessa. Suovesien virtausmuutoksia vältetään esimerkiksi rakentamalla pengertie. Erityisesti on huolehdittava maa-ainesten ottopaikoilla käytettävien työkoneiden öljyvahinkojen ennaltaehkäisystä ja torjunnasta. Työkoneiden huoltopaikat ja polttoainevarastot tulisi sijoittaa pohjavesialueiden ulkopuolelle.  

Lähteet tulee jo tien suunnitteluvaiheessa ottaa huomioon. Tie on linjattava riittävän kauas lähteistä ja hetteistä, jotta tien rakentaminen ja käyttö ei aiheuta pohjaveden pilaantumisvaaraa eikä haitallista pohjaveden purkautumista. 

Laskuojia ei saa kaivaa suoraan vesistöön asti. Vedet johdetaan vesistöön pintavaluntana aina kun se on mahdollista. Tierunkoa ja ojia kaivettaessa huolehditaan, että vesi ei syövytä hienojakoisia maita liikkeelle. Lietteiden mahdollinen pääsy vesistöihin on estettävä. Lietteiden kulkeutuminen estetään samoin menetelmin kuin kunnostusojituksissakin. Esimerkiksi rumpujen päihin kaivetaan lietekuoppia ja laskuojan yhteyteen laskeutusaltaita. Niiden mitoituksessa kannattaa soveltaa kunnostusojituksessa käytettyjä ohjearvoja. Pitkissä rinteissä liettyminen vähenee, kun sivuojat porrastetaan pohjapadoilla virtausnopeuden pienentämiseksi.  

Lietteiden kulkeutumista ja liettymistä tulee silta- ja rumputöissä estää esimerkiksi väliaikaisilla padoilla, tilapäisellä uoman siirrolla ja työn ajoittamisella vähävetiseen aikaan. 

• kunnostustarpeen huolellinen arviointi
• toimenpiteen ajankohdan oikea valinta
• hyvä ojituksen suunnittelu
• ojituskohteen valinta
• tarvittaessa toteutuksen jaksotus usealle vuodelle
• kaivu- ja muokkaussyvyyden säätö
• suojakaistat
• pintavalutus
• kosteikot
• perkaus- ja kaivukatkot
• vesien johtaminen kuivahtaneelle suolle (vedenpalautus)
• pohja-, säätö-, setti- ja putkipadot
• harkiten hyödynnettävät: lietekuopat, laskeutusaltaat

Lisätietoa: Vesiensuojelun menetelmät, suunnittelu ja toteutus

Vesiensuojelumenetelmät voidaan jaotella oja- ja hankekohtaisiin menetelmiin.  Ojakohtaisilla menetelmillä, kuten lietekuopilla ja perkaus- ja kaivukatkoilla pystytään melko tehokkaasti pidättämään keskikarkeaa ja sitä karkeampaa kivennäismaa-ainesta. Perkaus- ja kaivukatkot vähentävät myös ojaeroosiota. Ojakohtaisten menetelmien käyttö on edullista, koska ne eivät merkittävästi hidasta kaivutyötä. Ojakohtaisia menetelmiä, erityisesti perkaus- ja kaivukatkoja, on suositeltavaa käyttää aina ojia kaivettaessa tai perattaessa [Lähdeviite7].

Sekä ojien kunnostus- että ojitusmätästyskohteilla on lisäksi suositeltavaa käyttää hankekohtaisia menetelmiä. Hankekohtaisilla menetelmillä on mahdollista hillitä veteen liuenneiden ravinteiden, hienojakoisen kivennäismaa-aineksen ja turpeen kiintoaineksen kulkeutumista. Suojavyöhykkeet, pintavalutuskentät ja vedenpalautus ovat parhaita menetelmiä ja ne pidättävät tehokkaasti kiintoainesta ja voivat pidättää myös liuenneita ravinteita, joten on syytä selvittää, voidaanko niitä hyödyntää kohteella [Lähdeviite8]. Myös patorakenteet voivat vähentää hyvin ja kustannustehokkaasti kiintoaineskuormitusta. Laskeutusaltaita ja kaksitasouomia tulee käyttää harkiten, koska ne eivät ole kovin tehokkaita. Hankekohtaisten menetelmien toteutuskustannus on ojakohtaisia suurempi, mutta vesiensuojelullinen teho huomioon ottaen ne ovat kustannustehokkaita. Tärkeää on, että ojien kunnostussuunnitelmassa yhtenä lähtökohtana ovat tehokas vesiensuojelu ja sen kustannustehokas toteutus.

Maastosuunnittelussa tarkistetaan vesiensuojelun kannalta tärkeät seikat: 

• kivennäismaan lajitekoostumus ja turpeen ominaisuudet 
• maaston kaltevuus ja vesien johtaminen alueelta vesistöön 
• valta- ja kokoojaojien kautta kulkeva vesimäärä ja veden virtausnopeus 
• happamat sulfaattimaat ja niiden esiintymissyvyys maaperässä 
• vesiensuojelurakenteet, varsinkin hankekohtaiset menetelmät 
• vesilain mukaiset pienvedet, purot sekä pinta- ja pohjavesien suojelun edellyttämät toimenpiteet. 

Laskeutusaltaiden suunnittelussa nyrkkisääntönä on, että tarvittavan alan suuruus on kolme kertaa altaan pinta-ala. Tällöin altaan kaivu- ja myöhemmät tyhjennysmassat mahtuvat maisemoituna aukkoon. Altaille tulee myös olla kulkuyhteys niiden tyhjentämistä varten. Altaat ovat kustannustehokkuudeltaan verraten heikko vesiensuojelumenetelmä, joten niiden käyttöä yksinomaisena vesiensuojelumenetelmänä ei suositella. Altaita ei myöskään saa sijoittaa eroosiolle alttiisiin maastokohtiin, kuten ohutturpeisille alueille.

Vaihtelevat maanpinnan muodot uudistusalalla tulee huomioida maanmuokkausmenetelmää valittaessa. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Muokkauskaluston valinnalla ja kuljettajan ammattitaidolla vaihtaa muokkausmenetelmästä toiseen voidaan vaikuttaa myös vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen. Vaihtelevat maanpinnan muodot vaikuttavat myös vesistöjen varrelle jätettävän suojakaistan leveyteen.

Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. 

Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa . Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia.

Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin vaatimuksia. Suojakaistan leveys:

PEFC™-sertifiointi 
- vähintään 5–10 m rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen.

FSC®-sertifiointi 
- kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 m
- puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 m
- fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 m.

Edellä esitettyä leveämmät suojakaistat on tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja. Lisäksi ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Eroosioherkät kohteet tulisi muokata kuivana aikana. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikka valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita.

Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta.

Maanmuokkaajan työmaaohjeessa suositellaan olevan vesiensuojelua koskevat seuraavat kohdetiedot:

• kartta alueesta
• ohjeet olemassa olevien ojien perkaustarpeesta
• tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella
• maapohjan eroosioherkkyys
• eri vesiensuojelutoimenpiteiden mitoitus (suojakaistat, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus, yms.)
• maanmuokkausalueella tai sen vieressä sijaitsevien kuormitukselle herkkien pienvesien, vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi suojeltavien alueiden sijainti

 Äestyksessä jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden, mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista.   

Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen. 

Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä. Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä.  

Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan kohdekohtaisesti huolella ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin kunnostusojituksessa. 

Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita. 

Naveroihin ja ojiin

• tehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein.
• jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitä.

• Naveroihin jätetään kaivukatkoja.
• Naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihin.
• Alueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti.

Lisäksi ojitusmätästyskohteilla

• käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollista.
• käytetään laskeutusaltaita joko yksinään tai yhdistettynä pintavalutukseen.
• säilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaan.

Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan. Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla.

Ojitusmätästys on useimmissa tapauksissa rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon mahdollinen ilmoitusvelvollisuus ELY-keskukseen.

Pohjois-Suomen paksukunttaisilta ja soistuneilta säätöaurausaloilta vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutuksen kautta vesistöön tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen.  

Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin arvokkaisiin elinympäristöihin. Myöskään muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin vesien johtamista ei suositella. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse kiintoainetta metsälain mukaan säilytettävään arvokkaaseen elinympäristöön. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain mukaan säilytettäviä arvokkaita luontokohteita. Mikäli kohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne. veden johtamista ei tarvitse välttää.  

Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen ja fosforin sekä kiintoaineen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin. 

Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen eli humuksen huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty kunnostusojitus alentaa hieman valumavesien happamuutta ja vähentää turvemaasta vesiin liukenevan fosforin määrää.  

Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojakaistoja ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski. 

Vedenhankintaa varten tärkeille 1- ja 2- luokan pohjavesialueille suositellaan vain kevennyttyä maanmuokkausta kuten kivennäismaan pintaa paljastavaa kevyttä laikutusta tai äestystä. Samoin menetellään E-luokan pohjavesialueella, jonka pohjavedestä pintavesi tai maaekosysteemi on suoraan riippuvainen. Mikäli pohjavesialueella maanpintaa peittää moreenikerros, alueella voidaan käyttää myös laikku- ja kääntömätästystä sillä edellytyksellä, että muokkausjälki ei ulotu moreenikerroksen läpi. Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä naveromätästystä, jos naverot eivät ulotu kivennäismaahan asti. Myös kääntömätästys on turvemailla suositeltava menetelmä. 

Paineellisen pohjaveden alueilla järeä maanmuokkaus, kuten esimerkiksi ojitus- tai naveromätästys, voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä ojitus- ja naveromätästystä ei suositella käytettävän pohjavesialueilla.  

Poikkeustapauksissa veden vaivaamilla tiiviillä maapohjilla voi olla tarpeen käyttää ojitusmätästystä uuden metsän aikaansaamiseksi. Tällöin tulee varmistua, että toimenpiteestä ei aiheudu vesilaissa kiellettyjä seurauksia. Pohjavesialueella tapahtuvasta vähäisestäkin ojituksesta on aina ilmoitettava ELY-keskukselle 60 vuorokautta ennen toimenpiteen aloittamista. 

Maanmuokkausalueilla pohjaveden pilaantumisriski on onnettomuustapauksissa tavallista suurempi. Esimerkiksi mineraaliöljyä voi päästä muokkauksella paljastettuun maaperään. Koneissa on siksi aina oltava mukana öljyntorjuntaa varten liittyvää imeytyskalustoa, jolla pilaantumisen riskiä vähennetään. Öljyvahinkojen välttämiseksi huollot suositellaan tekemään pohjavesialueiden ulkopuolella.   

 Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa[Lähdeviite9]. Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia. 

• Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin vaatimuksia. Suojakaistan leveys: 

PEFC™-sertifiointi 

• vähintään 5–10 metriä rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen. 

FSC®-sertifiointi 

• kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä 
• puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä 
• fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 

----

• Leveämmät suojakaistat ovat tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, joilla maaperän syöpymisvaara on suuri, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja.  
• Tulva-aluetta ei lasketa mukaan suojakaistan leveyteen, joten vesistöjen tavanomainen tulviminen on huomioitava suojakaistan sijaintia määriteltäessä. 
• Ojien ja pienvesien ylityspaikat valitaan harkiten ja suojataan tarvittaessa havutuksella tai kevytsillalla. Ojat jätetään korjuun jälkeen toimintakuntoon. 
• Vesiensuojelua painottava metsänomistaja voi rajata suojakaistat edellä mainittua leveämmäksi tehostaakseen niiden kykyä pidättää kiintoainesta ja ravinteita.