Jatkuvan kasvatuksen hakkuiden toteutus

Taimet vaurioituvat sitä helpommin mitä kovempi pakkanen on. Jos taimet näkyvät lumipinnan yläpuolelle, korjuu on suositeltavaa ajoittaa suojasäälle tai pienelle pakkaselle. Alkukesää on myös syytä välttää etenkin havupuuvaltaisten metsien korjuussa, sillä jäävien puiden kuori irtoaa silloin helposti vähäisestäkin kolhusta[Lähdeviite1].

Erityisesti poimintahakkuut vaativat puunkorjaajalta hyvää ammattitaitoa ja huolellisuutta, jotta korjuuvaurioiden määrä pysyy kohtuullisena Korjuuvauriot uhkaavat eniten alle 10-metrisiä puita. Erityisesti alempien latvuskerrosten noin viisimetristen ja sitä pitempien puiden vaurioittamista on vältettävä, sillä seuraavien vuosikymmenten kasvu ja hakkuumahdollisuudet riippuvat niistä.

Hakattavien puiden valinnalla vaikutetaan puuston jatkokehitykseen ja puuntuotannon kannattavuuteen myös jatkuvassa kasvatuksessa. Tämä korostuu poimintahakkuissa, jolloin ensisijaisesti korjataan järeimpiä tukkipuita sekä heikkolaatuisia puita, jotka eivät kehity laadukkaiksi tukkipuiksi.

Hakkuussa jätetään kasvamaan erityisesti hyväkasvuiset puut, jotka seuraavaan hakkuuseen mennessä ylittävät arvokynnyksen eli kasvavat kuitupuukokoisesta tukkipuukokoiseksi. Tämä nostaa puustoon sitoutuneelle pääomalle saatavaa tuottoa. Hakkuussa huolehditaan myös, että siementävää suurta puustoa säilyy tarvittava määrä.

Kuusivaltaiset metsät ja pohjoissuomalaiset, karut männiköt soveltuvat pääsääntöisesti poimintahakkuuseen. Pääpuulajeistamme kuusi menestyy alikasvoksena parhaiten ja latvukseltaan hyväkuntoinen puu toipuu saadessaan kasvutilaa hakkuun jälkeen.

Poimintahakkuu muistuttaa jaksollisessa kasvatuksessa käytettävää yläharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa kiinnitetään kuitenkin huomiota taimettumiseen. Siksi hakkuussa jätetään myös suuria hyvälaatuisia puita, jotka tuottavat eniten siemeniä.

Poimintahakkuuta voidaan täydentää tekemällä pienaukkoja, jotka lisäävät taimettumista ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ylläpitämällä sekapuustoisuutta.

Poimintahakkuussa lähtökohtana on harvennus pohjapinta-alatavoitteen mukaiseksi. Hakkuuvoimakkuus voi vaihdella käsittelyalueen sisällä. Puuston järeytymistä ja tuhonkestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa harventamalla metsikössä olevia tiheämpiä kohtia.  

Pienempiä puita poistetaan, jos ne ovat viallisia tai sairaita tai jos ylitiheitä ryhmiä halutaan harventaa. Tiheät pienpuuryhmät harventuvat myös luontaisesti.  

• Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kohtiin, joissa on eniten hakattavaa tukkipuustoa. Kasvatuskelpoista alikasvosta tai nuorta puustoa kasvavat kohdat pyritään kiertämään. Näin toimien ajouravälistä tulee vaihteleva ja se on tyypillisesti suurempi kuin 20 metriä. 
• Hakkuussa poistetaan:

1. vaurioituneet ja sairaat puut  
2. mutkaiset, lengot, paksuoksaiset ja tukkiosuudeltaan haaroittuneet puut lukuun ottamatta säästöpuiksi jääviä 
3. suurimpia tukkipuun kokoisia puita niin, että metsään jää tavoitteen mukainen määrä puustoa.  

• Tiheitä pienempien puiden ryhmiä harvennetaan, jos kasvatettavien puiden järeytymistä halutaan nopeuttaa. Hyvin tiheinä kasvaneet ryhmät harvennetaan kahdessa vaiheessa, jolloin puilla on paremmat edellytykset sopeutua muutokseen. 

• Hakkuussa säilytetään:

1. jonkin verran suurimpia puita (esimerkiksi Etelä-Suomessa rinnankorkeusläpimitta yli 25 cm) tuottamaan siemeniä 
2. hyväkuntoiset puut, joilla on edellytykset kehittyä hyvälaatuisiksi tukkipuiksi 
3. monipuolinen puulajisekoitus, kun siihen on luontaiset edellytykset. 
4. säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Säästöpuuryhmät on syytä merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.
5. lintujen pesäpuita. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina [Lähdeviite3].  

• Huolehditaan mahdollisimman hyvin, että jäävä puusto säästyy vaurioilta hakkuussa ja metsäkuljetuksessa. Hakkuutähde käytetään ajouran reunapuiden juurenniskojen suojaamiseen ja maaston kantavuuden parantamiseen. Hyvässäkin toteutuksessa osa pienemmistä puista ja alikasvoksesta vaurioituu[Lähdeviite4]. 
• Huolehditaan jatkuvalla työjäljen seurannalla, ettei puustoa hakata liian harvaksi.

Kapeiksi kaistoiksi jäänyt pienaukkojen välialue on altis tuulituhoille. Pienaukkojen reunakuuset kärsivät myös jonkin verran runkojen kuivumisesta, jolloin osa niistä voi kuolla. 

Pienaukot suositellaan hakattavaksi niin, että aukon reunat pehmennetään tarvittaessa varovaisella harvennuksella. Näin ympäröivän puuston aiheuttama juuristokilpailu pienenee, jolloin alikasvoksella on paremmat edellytykset menestyä myös aukon reunassa. Suurten puiden poimiminen reuna-alueelta lisää tuulituhojen riskiä erityisesti, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä. Reunapuuston runkojen ja juuriston vahvistuessa tuulituhojen riski vähenee. Jyrkkärajaisia, tiheän metsän ympäröimiä aukkoja ei suositella tehtäväksi. 

Aukon koko vaikuttaa olennaisesti puuston uudistumiseen. Läpimitaltaan alle 20 metrin aukot taimettuvat kivennäismailla heikosti, koska reunapuuston varjostus ja juuristokilpailu ovat voimakkaita koko aukossa. Jos pienaukon läpimitta on vähintään 40 metriä, aukon keskiosassa taimet kasvavat nopeammin ja valopuulajeilla, männyllä ja koivulla, on paremmat edellytykset menestyä. 

Etelä-Suomen rehevillä kasvupaikoilla, kuten OMT, pienaukkojen läpimitan on syytä olla korkeintaan 30–40 metriä, jotta pintakasvillisuuden rehevöityminen pysyy kohtuullisena. Tuolloin aukossa on enemmän reunametsän kilpailuvaikutuksen alaista osuutta, jolloin rehevöityminen on heikompaa.[Lähdeviite5] Aukkoja voi laajentaa, kun taimikko on vakiintunut ja tarvitsee lisää kasvutilaa. 

Ojitetuilla turvemailla, joilla on usein jo luonnostaan paljon kuusen alikasvostaimia, metsä uudistuu pienissäkin aukoissa hyvin. Jo läpimitaltaan 10–20 metrin aukot taimettuvat kuuselle. Taimien kehitys on kuitenkin nopeinta vähintään puuston valtapituuden kokoisissa pienaukoissa[Lähdeviite6]. Tätä suurempiin aukkoihin syntyy tavallisesti lehtipuustoa.

Aukon muodolla on vaikutusta taimettumiseen erityisesti kivennäismailla. Pitkänomainen, kapea aukko on taimille huono kasvupaikka, koska ympäröivän puuston reunavaikutus on suuri koko alalla.  

Ojitetuissa korvissa pienetkin aukot taimettuvat ainakin Pohjois-Suomessa yleensä hyvin. Taimettuminen on ollut runsasta Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Lapin etelä- ja keskiosissa tehdyissä kokeissa [Lähdeviite7], [Lähdeviite8] . Vakiintunut, riittävän tiheä taimikko syntyy yleensä jo 10 vuodessa. 

Sama puuston tiheys voidaan saavuttaa erikokoisilla pienaukoilla. Aukon koko valitaan olosuhteiden ja tavoitteiden mukaan. Käytännössä koko ja jossain määrin myös muoto vaihtelevat käsittelyalueella. 

Luonnonvarakeskuksen kuvassa on esimerkit kahdesta eri pienaukkohakkuun toteutuksesta. Välialueiden (vihreä) puuston pohjapinta-ala on kummassakin hakkuun jälkeen 17 m² ja aukkojen (oranssi) osuus on 30 % käsittelyalueen pinta-alasta. Tällöin koko käsittelyalueen puuston pohjapinta-ala on 12 m².  

Pienaukkojen välialueiden harventaminen on tehtävä varovaisesti, koska harvennus lisää tuulituhoriskiä etenkin, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä eivätkä ole kehittyneet tuulenkestäviksi. Puuston kasvatus käyttämällä yksinomaan pienaukkohakkuuta on osoittautunut hankalaksi. Kun pienaukkohakkuut toistuvat, välialueesta tulee helposti rikkonainen, jolloin hakkuu ja hoito vaikeutuvat ja tuulituhoriski kasvaa. 

Pienaukkohakkuu sopii kuitenkin hyvin korpikuusikoihin, joissa jo pienet aukot ja kapeat kaistaleet taimettuvat luontaisesti hyvin. Tällaista kaistalehakkuuta voi soveltaa myös männiköihin, joissa sillä saadaan vyöhykkeittäistä puuston koon vaihtelua käsittelyalueelle. Kaistaleelle voi jättää säästö- ja siemenpuita sekä puuryhmiä vähentämään väylämäistä vaikutelmaa. Korpikuusikoissa pienaukon on todettu uudistuvan ennen hakkuuta kehittyneestä alikasvoksesta jo 10 vuodessa. Pienaukkoja yhdestä kahteen kertaa laajentamalla koko alue saadaan silloin uudistettua 20–30 vuodessa.  

Ojitetuilla turvemailla on huolehdittava, että puustoa jää välialueelle riittävästi ylläpitämään riittävää kuivatusta ja että pienaukot ovat kooltaan maltillisia kooltaan. Näin alue ei ala vettyä siinä määrin, että puuston kasvu heikkenisiee merkittävästi. Puuston riittävän määrän arvioinnissa on huomioitava puulajien erilainen kyky vaikuttaa kuivatukseen.

(Kuvatekstin viite [Lähdeviite2])

Jotta poimintahakkuu onnistuu, hakkuukoneen kuljettajan on hallittava alempien latvuskerrosten puita korjuuvaurioilta säästävä työtekniikka. Jos kokemus poimintahakkuusta on vasta vähäinen, korjuun aloituksessa hakataan ennalta leimattu mallialue. Metsänomistaja tai hänen edustajansa arvioi, vastaako tulos tavoiteltua. 

Seuraavassa taulukossa on esitetty viitteellisiä puuston pohjapinta-aloja ennen ja jälkeen jatkuvan kasvatuksen hakkuuta. Männyn ylispuukasvatuksessa tehtävissä siemenpuuhakkuissa ei pyritä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan, vaan puuston tiheyden mittarina käytetään siemenpuiden runkolukua.

Suositellut jäävän puuston pohjapinta-alat sisältävät yhden neliömetrin (1 m²) varmuusrajan säännösten vähimmäispohjapinta-aloihin nähden. Näin metsänhoidon suosituksissa halutaan varmistaa, ettei metsää hakata vahingossa liian harvaksi. Luontaisen taimettumisen ja alikasvoksen kasvun edistämiseksi on jäävän puuston pohjapinta-alan oltava varsin alhainen.

Pienaukkojen koko ja määrä ja välialueiden käsittely tulee sovittaa olosuhteisiin ja tavoitteisiin. Tällöin otettava huomioon esimerkiksi pintakasvillisuuden rehevöitymisen tai tuulituhojen riski.

Männikön ylispuukasvatuksessa ei ole tarkoituksenmukaista tähdätä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan. Siihen tähtäävässä siemenpuuhakkuussa jätetään kivennäismailla 50–150 runkoa hehtaarille. Kun puuston pohjapinta-ala alittaa taulukossa mainitun säännösten mukaisen vähimmäismäärän, merkitään siemenpuuhakkuu metsänkäyttöilmoituksessa uudistushakkuuksi.

Jatkuvaan kasvatukseen tähtäävä männyn ylispuukasvatus on turvemailla syytä toteuttaa pienaukoittain tai kaistaleittain. Peitteellisyys ja puuston haihdutuksen korkea taso säilytetään yhdistämällä siemenpuuhakkuu kaistale- tai pienaukkohakkuun kanssa[Lähdeviite9]. Pelkkä männyn siemenpuuasento on todennäköisesti liian harva ylläpitämään puuston kasvun kannalta riittävää haihduntaa. 

Poiminta- ja pienaukkohakkuut luetaan lainsäädännössä kasvatushakkuisiin, mutta hakkuun jälkeisen puuston vähimmäismäärät poikkeavat muista kasvatushakkuista. Jos puuston pohjapinta-ala (m²/ha) alittaa hakkuun jälkeen säännösten [Lähdeviite10]mukaisen vähimmäismäärän käsittelyalueella, on metsänuudistumisesta huolehdittava lain mukaisesti. Pohjapinta-alaa laskettaessa mukaan ei oteta yhtenäistä aluetta, jossa on jo säännösten vaatimukset täyttävä taimikko. 

Metsälain mukainen uudistamisvelvoite on otettava huomioon myös, jos hakkuussa syntyy yli 0,3 hehtaarin kokoinen aukko. Jatkuvassa kasvatuksessa voi olla tarkoituksenmukaista tehdä tätä suurempia aukkoja etenkin Pohjois-Suomessa. Näistä lakirajan enimmäiskoon ylittävistä aukoista ei kuitenkaan käytännössä aiheudu juuri ongelmia, koska ne uudistuvat luontaisesti varsin hyvin. Pohjois-Suomen paksukunttaiset kohteet ovat tästä poikkeus. Metsänkäyttöilmoitukseen yli 0,3 hehtaarin aukkoja sisältävä hakkuu on merkittävä uudistushakkuuksi. 

Lain edellyttämät taimikon perustamistoimenpiteet on tehtävä kolmen vuoden kuluessa hakkuun päättymisestä. Uudistamisvelvoite täyttyy, kun määräaikaan mennessä uudistusalalla on taulukon mukainen vähimmäismäärä keskipituudeltaan vähintään 50 cm:n mittaisia kasvatuskelpoisia taimia.