Luontokohteiden huomioon ottaminen

Luontokohteeseen liittyvän hakkuualueen rajauksessa on ensisijaisen tärkeää miettiä, millaisia ominaisuuksia kohteella on ja mitä näiden ominaisuuksien turvaaminen vaatii. Luontokohteen rajojen tunnistaminen voi olla haastavaa, sillä luonnossa on tavallista, että elinympäristötyyppien rajoilla on vaihettumisvyöhyke, jossa esiintyy piirteitä molemmista elinympäristöistä. Suorastaan mahdotonta rajan löytäminen on lumipeitteen aikaan kohteissa, joissa ympäristöstä erottuvuus perustuu lumen peitossa olevaan kasvillisuuteen. Monimuotoisuuden turvaamisen kannalta yleisin virhe on kohteen ominaispiirteitä heikentävä rajaus, jonka seurauksena intensiivinen metsänkäsittely ulottuu arvokkaaseen elinympäristöön. 

Arvokkaaseen elinympäristöön liittyvää hakkuualuetta rajattaessa mieti elinympäristön ominaisuudet. Mikä kohteella on luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokasta: Millaisia ominaispiirteitä kohteella on? Mitä ominaisuuksia ja rakennepiirteitä kohteella pitää tai halutaan säilyttää? Pyri rajaamaan hakkuu siten, että nämä ominaisuudet säilyvät elinympäristössä. Esimerkiksi, jos luontokohde on luontaisesti varjoinen, toimi metsänkäsittelyssä siten, että varjoisuus säilyy. Jos kohde on avoin ja paahteinen, ei ominaispiirteiden säilyttäminen vaadi suojaavaa puustovyöhykettä ympärilleen.  

Hyödynnä kohteen luontaiset rajat.  Silmäile kohdetta ympäröivän alueen metsäluontoa. Kohteen luontaiset rajat löytyvät usein tarkkailemalla:  

• puustoa: puulajisuhteet, lehtipuun runsaus, ikärakenne, puuston luonnontilaisuus, lahopuun määrä  
• maapohjaa: maapohjan kosteus- ja/tai ravinteisuusolojen muutos; luontainen raja on usein kivennäismaan ja turvemaan rajapinnassa tai metsä- tai suotyypin vaihettumiskohdassa  
• kasvillisuutta: kasvillisuuden muuttuminen ympäröivää metsäluontoa rehevämmäksi tai niukemmaksi  
• maanmuotoja: maan muodoissa tapahtuvalla muutoksella voi olla suurikin vaikutus esimerkiksi kohteen pienilmastoon – kohde rajataan maaston muotojen mukaan niin, että kohteen ominaispiirteet, kuten pienilmasto, säilyy.  

Jos kohteella on useaa eri elinympäristötyyppiä, kuten esimerkiksi puro ja sitä ympäröivä rehevä korpi, metsänkäsittelyssä otetaan huomioon molempien elinympäristötyyppien ominaisuuksien säilyminen. 

Käytännön työtä helpottaa, kun tiedossa olevat luontokohteet on ennakkoon merkitty työmaakarttaan. Ohjeet kohteilla ja niiden läheisyydessä toimimiseen voidaan tällöin kirjata työmaaohjeeseen. Hakkuukohteelle voidaan tehdä myös erillinen ympäristöselvitys.  

Aina luontokohteista ei kuitenkaan ole saatavissa ennakkotietoa. Silloin kohde tulee tunnistaa ja käsittelymahdollisuudet ratkaista metsänkäsittelyn yhteydessä. Se on haasteellista, mutta mahdollisuudet onnistuneeseen toteutukseen ovat hyvät. On vain opittava huomaamaan luonnon antamia merkkejä.  

Maastossa liikkuessa kannattaa kiinnittää huomioita muusta metsäluonnosta poikkeaviin paikkoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi:  

• kohteet, joilla kasvaa runsaasti lehtipuuta kuten haapaa, jaloja lehtipuita, raitaa, tervaleppää tai pensaita  
• runsaslahopuustoiset kohteet, joissa kuollutta puuta on sekä pysty- että maapuuna  
• kasvillisuudeltaan poikkeuksellisen rehevät tai karut kohteet  
• erikoisen näköisiä kasveja kasvavat kohteet  
• maaston kuivimmat tai kosteimmat kohdat  
• maaston korkeimmat tai alavimmat kohdat. 

Luontokohde voi olla ominaisuuksiltaan luonnontilainen, luonnontilaisen kaltainen tai heikentynyt. Kun metsässä on ympäristöstään erottuva luontokohde, esimerkiksi puro, on hakkuu- ja hoitotoimenpiteiden toteutuksen kannalta tärkeä ensin tunnistaa, onko kyseessä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen arvokas elinympäristö, vai muu huomionarvoinen luontokohde.  

Luontokohteisiin kuuluvat luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset metsäluonnon arvokkaat elinympäristöt sekä muut huomionarvoiset luontokohteet. Osaan luontokohteista kohdistuu lakisääteisiä käytönrajoituksia, joiden voimassaolo riippuu säädöspohjasta. Esimerkiksi metsälaki rajoittaa 10 §:n mukaisten elinympäristöjen käsittelyä myös niissä tapauksissa, joissa kohteesta ei ole ennakkotietoa viranomaisella tai metsänomistajalla.

Metsään.fi -palvelu(ulkoinen linkki) tarjoaa metsänomistajalle maksuttoman ja ajantasaisen metsävaratiedon omista metsistä. Metsäalan toimijat näkevät metsänomistajan suostumuksella samat tiedot kuin metsänomistajakin. Luontokohteiden osalta yksityismetsien metsävaratieto sisältää paikkatietoikkunassa näkyvien kohteiden lisäksi seuraavien luontokohteiden paikkatiedon. Metsäkeskus täydentää palveluja jatkuvasti myös luontokohdetietojen osalta. 

• Metsälain 10 §:n elinympäristöt, jotka ovat löytyneet 2000-luvun alkupuolella valmistuneessa valtakunnallisessa kartoituksessa tai sen jälkeen metsäsuunnittelussa 
• Muut huomionarvoiset luontokohteet, jotka edustavat metsälain elinympäristötyyppejä 
• METSO-ohjelmaan mahdollisesti sopivat kohteet. 

Paikkatietoikkuna.fi -palvelu(ulkoinen linkki) on avoin verkkopalvelu, joka sisältää hyvin monipuolista metsään, maaperään ja kiinteistöihin liittyvää paikkatietoa. Luontokohteiden osalta paikkatietoikkunasta voi tarkistaa sijaintitiedon esimerkiksi seuraavista luontokohteista: 

• yksityiset luonnonsuojelualueet 
• luontotyyppipäätökset 
• erityisesti suojeltavien lajien esiintymisalueiden rauhoituspäätökset 
• Natura-alueet. 

Metsälain 10 §:n elinympäristöissä hakkuita ja hoitotöitä on käytännössä vaikea toteuttaa ilman, että samalla heikennetään kohteen luonnonarvoja. Siksi kohteet pääsääntöisesti suositellaan jätettäväksi käsittelyn ulkopuolelle luontaisten rajojensa mukaisesti. Luonnonhoitoa painottava metsänomistaja voi lisätä kohteiden luonnonhoidollisia arvoja rajoittamalla metsänkäsittelyä myös niiden lähiympäristössä. 

Jos elinympäristössä tehdään metsätalouden toimenpiteitä, niissä on säilytettävä elinympäristölle erityinen vesitalous, puuston rakenne, vanhat ylispuut, kuolleet ja lahot puut sekä otettava huomioon kasvillisuus, maaston vaihtelevaisuus ja maaperä. Suoelinympäristöissä ja lehtolaikuissa ominaispiirteet säilyttävät toimenpiteet voidaan toteuttaa vain maan ollessa jäässä. Jyrkänteissä ja niiden välittömissä alusmetsissä ei saa korjata puuta. 

Ominaispiirteet säilyttäviä hoito- ja käyttötoimenpiteitä ovat varovaiset, poimintaluonteiset hakkuut. Puuston rakenteen ja kerroksellisuuden säilyttämiseksi poimintaluonteisissa hakkuissa on säilytettävä lajistoltaan ja ikäsuhteiltaan vaihteleva puuston rakenne. Pensaskerroksen elinvoimaisuuden säilyttämiseksi poimintaluonteisten hakkuiden yhteydessä ei saa toteuttaa käsittelyalueen raivausta. 

Yksittäisten kuokkalaikkujen tekeminen sekä Suomen luontaiseen lajistoon kuuluvien puiden taimien istuttaminen ja niiden siementen kylväminen katsotaan ominaispiirteet säilyttäviksi toimenpiteiksi. Erityisen tärkeissä elinympäristöissä voidaan erityistä varovaisuutta noudattaen kuljettaa puutavaraa ja ylittää puron uoma, mikäli se ei vaaranna ominaispiirteiden säilyttämistä.  

Erityisen tärkeissä elinympäristöissä ei saa tehdä uudistushakkuuta, metsätietä, kasvupaikalle ominaista kasvillisuutta vahingoittavaa maanpinnan käsittelyä, ojitusta, purojen ja norojen perkausta eikä käyttää kemiallisia torjunta-aineita.  

Jos erityisen tärkeän elinympäristön turvaamisesta aiheutuu maanomistajalle metsäntuoton vähenemistä tai muuta taloudellista menetystä tai haittaa, mikä ei ole vähäistä, metsäkeskuksen tulee maanomistajan tai oikeuden haltijan hakemuksesta myöntää poikkeuslupa toteuttaa hoito- ja käyttötoimenpiteet tavalla, josta asianomaiselle aiheutuva menetys jää vähäiseksi.

Menetys katsotaan vähäiseksi, kun 10 §:n mukaisten kohteiden käyttörajoitusten aiheuttama taloudellinen menetys on pienempi kuin neljä prosenttia poikkeusluvan hakijan sen metsäkiinteistön markkinakelpoisen puuston arvosta, jolla käsittelyalue sijaitsee, tai alle 3 000 euroa. 

Poikkeuslupaa ei kuitenkaan saa myöntää, jos maanomistajalle on myönnetty ympäristötukea tai muuten riittävä tuki valtion varoista. Jos taloudellinen menetys on vähäistä suurempi eikä ympäristötuella voida välttää poikkeusluvan tarvetta, erityisen tärkeää elinympäristöä on käsiteltävä siten, että sen arvokkain osa säilyy. 

Metsälain 10 §:ssä luetellut kohteet ovat:

1. lähteiden, purojen ja pysyvän vedenjuoksu-uoman muodostavien norojen sekä enintään 0,5 hehtaarin suuruisten lampien välittömät lähiympäristöt, joiden ominaispiirteitä ovat veden läheisyydestä ja puu- ja pensaskerroksesta johtuvat erityiset kasvuolosuhteet ja pienilmasto
2. suoelinympäristöt, joiden yhteinen ominaispiirre on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous: 
   • lehto- ja ruohokorvet, joiden ominaispiirteitä ovat rehevä ja vaatelias kasvillisuus, erirakenteinen puusto ja pensaskasvillisuus; 
   • yhtenäiset metsäkorte- ja muurainkorvet, joiden ominaispiirteitä ovat erirakenteinen puusto ja yhtenäisen metsäkorte- tai muurainkasvillisuuden vallitsevuus; 
   • letot, joiden ominaispiirteitä ovat maaperän runsasravinteisuus, puuston vähäinen määrä ja vaatelias kasvillisuus; 
   • vähäpuustoiset jouto- ja kitumaan suot; sekä 
   • luhdat, joiden ominaispiirteenä on erirakenteinen lehtipuusto tai pensaskasvillisuus sekä pintavesien pysyvä vaikutus; 
3. rehevät lehtolaikut, joiden ominaispiirteitä ovat lehtomulta, vaatelias kasvillisuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen puusto ja pensaskasvillisuus
4. kangasmetsäsaarekkeet, jotka sijaitsevat ojittamattomilla soilla tai soilla, joissa luontainen vesitalous on pääosin säilynyt muuttumattomana
5. kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset, pääosiltaan vähintään kymmenen metriä syvät rotkot ja kurut, joiden ominaispiirteenä on luonteenomainen muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus
6. pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkeat jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät
7. karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat hietikot, kalliot, kivikot ja louhikot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto. 

Valtaosa kohteista on erilaisia suotyyppejä. Niitä ovat ravinnerikkaat letot, kitu- ja joutomaiden vähäpuustoiset suot, rantojen luhdat, keskiravinteisten korpien märät muurain- ja metsäkortekorvet sekä rehevät lehto- ja ruohokorvet. Myös monet pienvesien, lampien ja purojen laiteet ovat suota. 

Kangasmetsäluontoa edustavat kohdelistalla ojittamattomien soiden kangasmetsäsaarekkeet sekä suuri osa pienten lampien, purojen, norojen ja lähteiden välittömistä lähiympäristöistä, joiden turvaaminen hyödyttää aina vesiluontoa, monesti myös suokasvillisuutta. 

Lehtolaikut turvaavat lehtojen monimuotoisuutta. Vähäpuustoista kallioluontoa edustavat hietikot, kalliot, kivikot ja louhikot. Rotkoissa ja kuruissa yhdistyvät kallio-, suo ja kangasmetsäluonnon piirteet. Myös jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät ovat vastaava yhdistelmätyyppi. 

Metsälaissa on todettu kaikkia elinympäristöjä yhteisesti määrittäviä tekijöitä. Lisäksi laki luettelee kohdekohtaisia ominaispiirteitä. Seuraavassa käydään läpi kaikkia kohteita koskevat yleiset säädökset.  

Ympäröivästä metsäluonnosta erottumisen vaatimus on tärkeä, sillä metsänomistajan tai metsätalouden toimijan tulee voida havaita kohde, johon liittyy lakisääteinen käytönrajoitus. Vaatimus tarkoittaa, että elinympäristö sinänsä on selvästi erotettavissa. Välittömän lähiympäristön rajat eivät välttämättä ole selvästi erottuvia.  

Metsälain 10 §:n erityisen tärkeitä elinympäristöjä pidetään luonnontilaisina tai luonnontilaisen kaltaisina, jos niiden biologisen monimuotoisuuden kannalta olennaiset ominaispiirteet (ks. seuraavat kappaleet) ovat säilyneet aikaisemmasta ihmisen toiminnasta huolimatta tai elinympäristön käsittelyssä on toimittu metsälain ja metsien kestävästä hoidosta ja käytöstä annetun valtioneuvoston asetuksen mukaisesti. 

Erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteiden kuvausta tarvitaan, jotta kohteet voidaan tunnistaa maastossa. Ominaispiirteiden säilymisen perusteella myös arvioidaan kohteen luonnontilaisuutta, jonka perusteella ratkaistaan, onko kyseessä metsälain tarkoittama elinympäristö vai muu erityinen luontokohde, jolle ei metsälaissa säädetä käytönrajoituksia.  

Kattavan ominaispiirrekuvauksen liittäminen jokaiseen kohteeseen olisi vaikeaa, koska eri elinympäristöjen ominaispiirteet etenkin puuston suhteen vaihtelevat kohteittain hyvin paljon. Uudistetussa metsälaissa on kuitenkin lähes kaikkiin elinympäristöihin lisätty tarkentavia ominaispiirteitä, jotka helpottavat kohteiden tunnistamista ja tuovat esiin kohteiden erityiset luontoarvot. Tällä halutaan edistää metsälain 10 §:n kohteiden säilymistä ja vähentää vahingossa toteutettuja hakkuita.  

Hakkuun suunnittelija tai toteuttaja arvioi, ovatko lain mainitsemat ominaispiirteet kyseisellä kohteella luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia. Arvioinnin perusteella tulee kohdekohtaisesti päättää, onko kohde ominaispiirteiden osalta vähintäänkin luonnontilaisen kaltainen ja siten metsälain 10 §:n mukainen kohde. 

Mikäli kohteen määrittämiseen ja rajaamisen liittyy epävarmuutta, maanomistaja tai hänen valtuuttamansa metsänhakkuuoikeuden haltija voi hakea ennen hakkuuta metsäkeskukselta metsänkäyttöilmoitukseen liittyvän ennakkotiedon siitä, onko esitetty kohde 10 §:n elinympäristö ja onko ilmoitettu metsän käsittely metsälain mukainen. 

Metsälaissa erityisen tärkeät elinympäristöt on määritelty pienialaisiksi tai metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiksi. Määritelmä on tarkoitettu kuvaamaan aikaisemman säädöksen myötä vakiintunutta käytäntöä.  

Metsälain perusteluiden mukaan muutoksen tarkoituksena ei ole aiheuttaa käytännössä muutosta aiempaan käytäntöön, jossa kohteita on tulkittu yleisesti pienialaisiksi. Erityisen tärkeiden elinympäristöjen mediaanipinta-ala on noin 0,35 hehtaaria ja keskimääräinen pinta-ala on noin 0,6 hehtaaria. Kohteiden keskimääräiset pinta-alat vaihtelevat elinympäristökohtaisesti siten, että metsätaloudellisesti vähämerkityksellisten kohteiden pinta-alat ovat tyypillisesti runsaspuustoisia kohteita suurempia.  

Esimerkiksi vähäpuustoisiksi soiksi katsottavien kohteiden keskimääräinen pinta-ala on ollut noin hehtaarin. Lähdekohteiden keskimääräinen pinta-ala on noin neljäsosa hehtaaria ja rehevien korpikohteiden puoli hehtaaria. Metsätaloudellisesti vähämerkityksellisten kohteiden, esimerkiksi vähäpuustoisten luonnontilaisten soiden, osalta metsälakikohteen pinta-alaa rajoittaa vaatimus siitä, että kohteen pitää erottua selvästi ympäröivästä metsäluonnosta. Laajat aluekokonaisuudet, vaikka olisivatkin lain mukaisesti metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiä, eivät voi olla laissa tarkoitetulla tavalla selvästi ympäröivästä metsäluonnosta erottuvia kohteita.  

Metsätaloudellisen vähämerkityksellisyyden toteaminen kohdetta määrittävänä ominaisuutena viittaa metsälain 11 §:ään, jossa on säädetty metsänomistajan mahdollisuudesta saada poikkeuslupa kohteen käsittelyyn silloin, jos käytönrajoitus aiheuttaa maanomistajalle vähäistä suurempaa menetystä (ks. käsittely poikkeusluvalla). 

Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat lähteiden, purojen ja pysyvän vedenjuoksu-uoman muodostavien norojen sekä enintään 0,5 hehtaarin suuruisten lampien välittömät lähiympäristöt. Kohteiden ominaispiirteitä ovat veden läheisyydestä ja puu- ja pensaskerroksesta johtuvat erityiset kasvuolosuhteet ja pienilmasto. Kohteille on tyypillistä pienvesiä ympäröivän puu- ja pensaskerroksen lisäksi alueen muusta ympäristöstä poikkeava rehevä pintakasvillisuus. 

Lähteiden, norojen, purojen sekä pienten lampien lähiympäristöjä voidaan pitää luonnontilaisen kaltaisina, vaikka ihmisen toiminnan vaikutuksesta veden laatu on huonontunut tai virtaussuhteet ovat muuttuneet. Ihmisen toiminnan seurauksena muodostuneiden vesiuomien vierustoja ei pidetä metsälain tarkoittamina elinympäristöinä. Esimerkiksi noroksi ei katsota vanhaa merkityksensä menettänyttä ojaa. 

Lammet rantametsineen ja rantasoineen lisäävät metsäympäristön vaihtelua. Vakaina, kosteutensa ansiosta metsäpaloiltakin säästyneinä, pienialaisina kohteina lampien lähiympäristöt tarjoavat elinympäristön useille lajeille. Rauhalliset metsälammet ovat tärkeitä vesilintujen pesimäpaikkoja. Erityisen arvokkaita ovat kaakkurin pesimälammet. 

Maapohjaltaan erilaisilla alueilla esiintyy erityyppisiä metsälampia. Erilaisten lampielinympäristöjen ominaisuuksissa, kuten varjoisuudessa ja kosteudessa, on suuria eroja. Kasvupaikkaolot voivat vaihdella suuresti myös yksittäisellä lammella. Karujen hiekkamaiden ja happamien kallioalueiden lammet ovat yleensä kirkasvetisiä. Savimaiden lammet ovat reheväkasvuisia. Tummavetisiä, nevareunuksisia lampia löytyy kaikenlaisista metsistä sekä soilta. 

Lampiympäristöjen vaihtelusta johtuen myös lampien välittömän lähiympäristön puuston määrä vaihtelee kohdekohtaisesti. Nevareunaisten lampien ympäristöt ovat puuttomia tai niillä kasvaa hyvin kitukasvuisia pieniä männynkäkkyröitä. Rehevien seutujen lampien ympäristö on puolestaan hyvin rehevää ja puusto on lehtipuuvaltaista ja ryteikköistä.  

Lähde on paikka, jossa pohjavesi purkautuu maan pinnalle. Lähteet luokitellaan avovesipintaisiin lähteisiin, joissa on avoin, selvärajainen pohjaveden purkautumispaikka sekä tihkupintoihin, joissa pohjavesi purkautuu tihkumalla maanpintaan muodostamatta selvää, silmin havaittavaa purkautumispaikkaa. Tihkupinnat ovat usein pienialaisia ja ohutturpeisia, märkiä ja kasvillisuudeltaan ympäristöstään erottuvia. Lähteikkö on toisiinsa liittyvien lähteiden ja/tai tihkupintojen kokonaisuus.  

Pohjaveden vaikutus näkyy lähiympäristön kasvillisuudessa. Pienilmastoltaan lähteet ja niiden välittömät lähiympäristöt ovat kosteita ja viileitä elinympäristöjä. Koska lähteiden vesi vaihtuu jatkuvasti maasta purkautuvalla kylmällä pohjavedellä, pysyy kasvupaikka kesällä viileänä ja talvella sulana. Tällaiselle kylmälle, mutta routimattomalle elinympäristölle on kehittynyt oma erikoistunut kasvi- ja eläinlajistonsa.  

Maanpintaan purkautuva kylmä ja hapekas pohjavesi vaikuttaa lähiympäristön ominaisuuksiin. Vaikutuksen määrä riippuu purkautuvan veden määrästä ja sen ominaisuuksista, kuten ravinnepitoisuudesta. Pohjaveden ravinteisuus näkyy kohteen rehevänä ja vaateliaana kasvillisuutena, mutta niukkaravinteisemmankin kohteen lajisto poikkeaa selvästi ympäröivän metsän lajistosta. Kasvilajistossa on erikoistuneen lähdelajiston lisäksi usein myös rehevän korven, kostean lehdon tai leton lajeja. Puustoltaan lähdekohteet ovat hyvin vaihtelevia. Pienialaisten avolähteiden ympäristössä voi kasvaa varjostavaa puustoa ja pensaikkoa, mutta laajemmalti pohjavesivaikutteinen, lähdeperäinen maa, on usein vähäpuustoista ja märkyys haittaa puuston kasvua. 

Purot ja norot ovat monimuotoisia virtaavan veden uomia. Puron ja noron ero määritellään vesilaissa valuma-alueen laajuuden perusteella. Noro on lähteiden tapaan pienvesi, mutta purot ovat vesistöjä.  

Metsälain erityisen tärkeän elinympäristön tunnistamisen ja rajaamisen kannalta ei ole tarpeen erottaa, onko kyseessä puro vai noro. Olennaista on kuitenkin tunnistaa luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen noron välitön lähiympäristö myös silloin, kun norouomassa ei virtaa vettä, sillä norot ovat säännönmukaisesti osan vuodesta kuivia.  

Metsissä on paljon puroja ja noroja, joissa uoman luonnontila on muuttunut esimerkiksi perkauksen seurauksena. Metsälain 10 § koskee uoman välitöntä lähiympäristöä. Jos välitön lähiympäristö täyttää 10 §:n vaatimukset, sitä koskee erityisen tärkeille elinympäristöille säädetyt käytönrajoitukset.  

Purojen ja norojen välitön lähiympäristö tarkoittaa uoman ympärillä olevaa aluetta, jossa on ympäröivästä metsästä poikkeavat kasvuolot ja kostea pienilmasto. Kohde on rajattava hakkuissa ominaispiirteet säilyttävällä tavalla. Kohteen rajausta ei siis välttämättä voi päätellä kasvillisuuden erottuvuuden perusteella.  

Veden vaikutuksesta vyöhykkeen puu- ja pensaskerroksessa on usein ympäröivää metsää enemmän lehtipuuta. Parhaassa tapauksessa kohteiden ulkoasu on hyvinkin ryteikköinen ja kohteella on eriasteisesti lahonnutta kuollutta puuta. Myös aluskasvillisuus, jossa on usein lehdon tai rehevien korpien lajistoa, erottuu ympäröivän metsän kasvillisuudesta. Karuillakin alueilla puro lisää kasvillisuuden lajimäärää.  

Purot ja norot välittömine lähiympäristöineen ovat harvinaisia ja herkkiä elinympäristöjä. Ne tarjoavat elinympäristöjä useille erilaisille eliölajeille ja voivat toimia useiden lajien merkittävinä leviämis- ja kulkuväylinä.  

Lehtoja on aina ollut metsäluonnossamme vähän. Määrää on entisestään vähentänyt lehtojen raivaaminen pelloksi. Nykyisin enää vajaa prosentti metsämaasta on lehtoa. Metsiemme uhanalaisista lajeista yli puolet on lehtolajeja, joten jäljellä olevien lehtojen merkitys uhanalaisille lajeille on suurempi kuin minkään muun kasvupaikkatyypin.  

Metsälain mukaan rehevän lehtolaikun ominaispiirteitä ovat lehtomulta, vaatelias kasvillisuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen puusto ja pensaskasvillisuus. Rehevä lehtolaikku voi olla ravinteisuutensa ja kosteutensa mukaisesti kuiva-, tuore-, tai kostea lehto.  

Lehtokeskusten alueilla metsälain mukaisiin lehtoihin kuuluvat edustavimmat, selvästi tavanomaisesta metsäluonnosta erottuvat pienialaiset lehtolaikut.

• Kuivia lehtoja on esimerkiksi harjurinteillä. 
• Tuoreita lehtoja on esimerkiksi kalkkialueiden, jyrkänteiden ja mäkien kosteilla rinteillä sekä ranta-alueilla. 
• Kosteita lehtoja on erityisesti vesistöjen ja pienvesien varsilla sekä kangasmaiden notkelmissa. 

Lehdon kasvillisuus on rehevää ja kerroksellista: 

• Kasvilajistossa on vaateliaita ohutlehtisiä ruohoja ja heiniä. 
• Maanpinnan sammalpeite ei ole yhtenäinen ja sammallajisto poikkeaa kangasmetsien lajeista (esim. lehväsammalet). 
• Jäkälät ja varvut puuttuvat, tai niitä kasvaa niukasti lähinnä kannoilla tai kivillä. 
• Pensaskerros on monilajinen ja pensaita voi olla runsaasti. 
• Puusto vaihtelee jaloista lehtipuista kuuseen ja on luonnontilassa tiheä ja kerroksellinen. 
• Lehdon maapohja on multavaa. 

Kuivia lehtoja esiintyy useimmiten etelään tai lounaaseen viettävillä aurinkoisilla rinteillä, kuten paisteisella harjurinteellä. Ne ovat harvinaisia, pienialaisia ja luontaisesti valoisia elinympäristöjä. Siksi kasvupaikan avoimena pitäminen säilyttää myös kohteelle tyypillisen lajiston.

Tuoreita lehtoja esiintyy esimerkiksi ravinteisten kalliorinteiden alapuolella, harjumaan hikevillä alarinteillä ja ravinteikkailla rantamailla. Tuoreiden lehtojen kasvilajisto on poikkeuksellisen monipuolinen. Keväällä kukkivia lajeja ovat esimerkiksi kevätlinnunherne, imikkä ja näsiä. Lehdot ovat useiden uhanalaisten sammalten tärkein elinympäristö. Uhanalaista lajistoa löytyy myös lehtoperhosista, kovakuoriaisista, putkilokasveista sekä helttasienistä.

Kostean lehdon ja rehevän korven erottaminen toisistaan on joskus hankalaa. Tärkeintä kuitenkin on, että tiedät olevasi monimuotoisessa, arvokkaassa ja säästettävässä elinympäristössä. Lahopuusto lisää kohteiden arvoa entisestään, sillä kosteassa pienilmastossa oleva järeä lahopuu tarjoaa kasvualustan vaateliaille kääväkkäille ja sammalille. 

Pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkea jyrkänne ja sen välitön alusmetsä on metsälain mukainen erityisen tärkeä elinympäristö. Kohteiden tunnistamisessa jyrkänteen korkeus on kaikkein huomionarvoisin tekijä luonnontilaisuuden arvioinnin lisäksi. Aikaisemmasta poiketen jyrkänteen ilmansuuntaa ei enää oteta huomioon, kun arvioidaan sitä, onko jyrkänne metsälain 10 §:n mukainen elinympäristö.  

Jyrkänteen tyyppi vaikuttaa myös alusmetsän kasvillisuuteen, mutta metsälakikohteeksi katsottavalta jyrkänteeltä ei uudistetun metsälain ja perusteluiden mukaan edellytetä muusta metsäympäristöstä poikkeavaa kasvillisuutta.  

Kalliojyrkänteiden reunat ovat maisemien ihailuun soveltuvia suosittuja metsäretkien eväspaikkoja. Metsälinnuista leimallisin kalliojyrkänteiden pesijä on huuhkaja. 

Metsälain 10 §:n mukaiset rotkot ja kurut ovat vähintään kymmenen metriä syviä. Olosuhteet rotko- ja kuruelinympäristöissä ovat usein hyvin ääreviä. Kohteen sisäisessä pienilmastossa voi olla suuriakin paikallisia eroja: pienen välimatkan päässä esiintyy hyvin erilaisia lämpö-, valo- ja kosteusoloja. Rinteillä, niiden suunnasta riippuen, on sekä pienilmastoltaan paahteisia että varjoisan suojaisia elinympäristöjä. Kurujen ja rotkojen pohjat ovat puolestaan kylmiä ja kosteita ja siellä esiintyyn soistumia tai pienvesiä, kuten noroja tai pieniä lampia.  

Kallioperässä olevan tai kivennäismaahan uurtuneen, jyrkkärinteisen ja pääosiltaan vähintään kymmenen metriä syvän rotkon tai kurun ominaispiirteenä on luonteenomainen muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus.

Äärevän paahteiset tai kylmän kosteat olosuhteet luovat kasvupaikkoja vaateliaille kasvilajeille. Kylmä, kostea pienilmasto mahdollistaa maantieteellistä sijaintia pohjoisempana viihtyvien lajien ja paahteinen pienilmasto etelämpänä viihtyvien lajien esiintymisen. Kasvillisuuteen vaikuttavat myös kiviainesten koostumus ja niistä vapautuvien ravinteiden määrä. Rotkot ja kurut ovat harvinaisia elinympäristöjä. Puuntuotannollisesti ne ovat vähäarvoisia ja korjuukohteina hankalia. 

Metsälain erityisen tärkeisiin kitu- ja joutomaan elinympäristöihin kuuluvat kalliot, kivikot ja louhikot ovat karuja ja kitukasvuista puustoa kasvavia tai puuttomia elinympäristöjä. Heikko puuntuotoskyky johtuu yleensä kasvupaikan kuivuudesta sekä usein myös kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta. Kohteet ovat usein säilyneet koskemattomina, sillä ne ovat puuntuotannollisesti vähäarvoisia ja korjuukohteina hankalia. 

Arvokkaimpien metsälain erityisen tärkeisiin elinympäristöihin kuuluvien kalliokohteiden kitukasvuinen puusto on luonnontilaista. Kohteilta löytyy niin taimia, varttuneita puita, järeitä ylispuita kuin kuolleita pystypuita, keloja, pökkelöitä ja maapuita. Puuston kasvu on alle 1 m3/ha/v. Kohteen tulee olla karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisempi ja sen ominaispiirre on harvahko puusto.  

Metsälain erityisen tärkeisiin kitu- ja joutomaan elinympäristöihin kuuluvat hietikot ovat tuulieroosiolle alttiita, kuivia ja harvinaisia kasvupaikkoja. Hietikkoja on muun muassa muinaisilla ranta- ja suistomailla, harjuilla sekä rannikoilla. Kohteiden heikko puuntuotoskyky johtuu kasvupaikan kuivuudesta ja ravinnetalouden epätasapainosta tai ravinteiden vähäisyydestä. Metsälakikohteisiin lukeutuville hietikoille on ominaista luonnontilaisen kaltaisena säilynyt puusto vanhoine ylispuineen tai kelopuineen.  

Kalliot ovat kuivuutensa vuoksi vaativia elinympäristöjä, mutta ne eivät ole elottomia. Kallioiden raoissa ja kivikoissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja, ja suoraan kivipintaan kiinnittyneenä elää hyvin monilajinen sammalien ja jäkälien joukko. 

Kallioelinympäristöillä kasvavat vanhat kitukasvuiset puut ja kuolleet pysty- ja maapuut tarjoavat elinpaikan useille niistä riippuvaisille lajeille. Lajiesiintymät voivat olla hyvin pienialaisia. Esimerkiksi arvokas jäkäläesiintymä voi keskittyä yksittäisen puun rungolle, joten jo yhden puun poistolla voi olla tuhoisa vaikutus lajiesiintymälle. Kivi- ja kalliopinnoilla esiintyvä lajisto riippuu paljolti kiviaineksen ravinnepitoisuudesta. Etenkin ravinteiset kalliot ovat useiden uhanalaisten kasvilajien kasvupaikkoja.  

Kallio- ja kivikkoelinympäristöt ovat pienilmastoltaan vaihtelevia. Niiltä löytyy varsin ääreviäkin kasvupaikkoja. Esimerkiksi kallioiden lakialueet ja etelärinteet ovat kuivia ja valoisia elinympäristöjä. Nämä alueet suosivat eteläisiä, paahdealueiden lajeja. Varjorinteet suosivat puolestaan viileämmissä oloissa viihtyvää lajistoa.  

Metsälain 10 §:n mukaisille lehto- ja ruohokorville on ominaista usein kostea ja viileä pienilmasto sekä kuusi- tai lehtipuuvaltainen iältään ja rakenteeltaan vaihteleva puusto. Lisäksi vesistöjen varsilla esiintyessään näihin kohteisiin liittyy tavallisesti luhtaisuutta eli tulvavaikutteisuutta. Kohteen ominaispiirteitä ovat rehevä ja vaatelias kasvillisuus, erirakenteinen puusto ja pensaskasvillisuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous. Lehtokorpiin lasketaan mukaan kaikki lehtokorpien suotyypit. Niitä ovat saniaislehto-, ruoholehto-, lettolehto- ja lähdelehtokorvet.  

Ruohokorpiin lasketaan mukaan alatyypeistä saniaiskorvet, ruoho- ja heinäkorvet sekä lähdekorvet, joka lisättiin metsälakiin uutena korpityyppinä. Ruohokorvista metsälain 10 §:n ulkopuolelle on jätetty lehtomaisten kangasmetsien soistumana pidetty mustikka-ruohokorpi, jossa varpujen ja metsäsammalten osuus on huomattava.  

Lehtokorpi on ravinteikas ja harvinainen korpityyppi. Lehtokorven turvekerros on ohut ja epäyhtenäinen. Kasvillisuus, joka koostuu sekä korpi- että lehtokasvillisuudesta, on rehevää, kookasta ja monilajista. Kaikille reheville korpityypeille on ominaista niiden vesitalouteen ja latvuspeittoon liittyvä kostea pienilmasto. Kosteassa pienilmastossa viihtyvät useat vaateliaatkin lajit. Kosteuden ansiosta korvet ovat voineet säilyä metsäpalojen ulottumattomissa, eli ne voivat olla ns. kulonkiertämiä alueita. 

Saniaiskorvessa esiintyy runsaasti suursaniaisia, kuten hiirenporrasta ja kotkansiipeä. Ravinteisuudeltaan saniaiskorpi on lehtokorpea niukkaravinteisempi. Reheviä korpia on ajan saatossa raivattu pelloiksi ja useampien korpien vesitaloutta on muutettu metsäojituksin puuntuoton parantamiseksi. Jäljellä olevat luonnontilaiset korvet ovat monimuotoisia ja aina säilyttämisen arvoisia elinympäristöjä. 

Ruoho- ja heinäkorvet vastaavat tai ainakin lähenevät ravinteisuudeltaan lehtokorpea, mutta maapohja on vetisempi - suorastaan märkä ja upottava. Yleisilme on ryteikköinen. Lajistossa on sekä vaateliaita korpi- että lehtolajeja. Vähemmän rehevien ruoho- ja heinäkorpien kasvillisuutta dominoivat useimmiten luhtaisuudesta kertovat vehka ja kastikat. Myös hyönteis- ja sienilajisto on runsas ja omaleimainen. Lahopuu lisää korpikohteiden monimuotoisuutta entisestään: monet uhanalaisten lahopuuta käyttävien metsälajien esiintymät sijaitsevat korvissa. 

Lähdekorvet ovat pohjavesien vaikutuspiirissä esiintyviä korpityyppejä. Ne eroavat muista ruohokorvista lähteisyyttä suosivien lajien esiintymisen perusteella. Lähteisyyden vaikutus näkyy erityisesti kenttäkerroksen kasveissa ja pohjakerroksen sammalissa, joiden lajisto ilmentää lähteisyyttä.  

Metsäkorte- ja muurainkorvet ovat metsälakiuudistuksessa 10 §:n elinympäristöjen listalle lisättyjä korpityyppejä. Ne kuuluvat aitokorpiin, jotka ovat metsäojitustoiminnan alusta lähtien olleet suosittuja ja taloudellisesti kannattavia ojituskohteita ja niiden määrässä on tapahtunut huomattava väheneminen jo ennen 1950-lukua. Elinympäristöissä kuusi on yleensä valtapuu, mutta koivua tai karummilla paikoilla mäntyä kasvaa usein sekapuuna. Myös harmaaleppää, haapaa tai raitaa voi kasvaa niukasti. 

Aitokorvet esiintyvät usein pienipiirteisenä mosaiikkina, josta eri alatyyppejä voi olla vaikea selkeästi rajata erilleen. Metsälain 10 §:n elinympäristöjen määrittämisessä tämä voi olla kuitenkin tarpeen, sillä aitokorpiin kuuluvat mustikka- ja puolukkakorvet eivät ole lain mukaan erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Kasvillisuuden valtalajien lisäksi metsäkorte- ja muurainkorven voi erottaa sillä perusteella, että ne ovat yleensä muita aitokorpia märempiä kohteita. 

Metsäkortekorpia esiintyy avosoiden reunoilla, mutta enimmäkseen metsäkortekorpia on melko pieninä pinta-aloina suojuoteissa tai laajempien soiden reunaosissa. Muurainkorvet ovat tyypillisiä avosoiden reunoilla, mutta niitä on myös itsenäisinä kuvioina kangasmetsien keskellä ja suojuoteissa. 

Metsäkortteiden lisäksi metsäkortekorvissa esiintyy yleisesti reheviä paikkoja suosivia ruoho- ja saralajeja. Muurainkorvissa kasvaa muuraimen lisäksi esimerkiksi tupasvillaa ja pallosaraa. Metsäkorte- ja muurainkorven ominaispiirteitä ovat erirakenteinen puusto ja yhtenäisen metsäkorte- tai muurainkasvillisuuden vallitsevuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous.  

Metsäkortekorvet ovat keskimäärin hieman ohutturpeisempia kuin muut aitokorvet. Metsäkorte on kenttäkerroksen valtalaji. Mättäiden ympärillä on pienialaisia välipintoja ja rimpiä. Varpuja on niukemmin kuin muissa aitokorpien alatyypeissä.  

Muurainkorvet ovat kosteampia ja karumpia kuin mustikkakorvet. Muurain on kenttäkerroksen valtalaji. Muurainkorvissa on selvää mätäs- ja välipintojen, jopa rimpipintojen, vaihtelusta johtuvaa mosaiikkikasvustoisuutta. 

Letot ovat harvinaisia, ravinteisia, vähäpuustoisia tai puuttomia avosoita, joiden kosteusolot vaihtelevat. Puustoisten lettojen valtapuuna voi olla joko kuusi, mänty tai koivu. Lettojen ominaispiirteitä ovat maaperän runsasravinteisuus, puuston vähäinen määrä ja vaatelias kasvillisuus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous. Kataja ilmentää suolla kasvaessaan lettoisuutta. Muita lettoisuutta ilmentäviä kasvilajeja ovat muun muassa järviruoko ja rätvänä. Märät, vetiset välipinnat vuorottelevat kuivempien mättäiden kanssa. Letoille on tyypillistä pohjaveden vaikutus eli lähteisyys tai pintaveden vaikutus eli luhtaisuus.   

Letolla kasvaa monimuotoinen putkilokasvi- ja sammallajisto. Metsälain 10 § koskee kaikkia lettosuotyyppejä pois lukien vähäpuustoisimmat kohteet. Lain mukaisia lettoja ovat luhta-, lähde-, koivu-, välipinta- ja rimpiletot sekä korpi- ja rämeletot. Aikaisemmasta poiketen letot ovat metsälakikohteita koko maassa, myös Lapin läänissä. 

Lettoja on luonnostaan ollut runsaimmin kalkkiseuduilla ja alueilla, joissa vesi huuhtelee suolta pois humushappoja ja vähentää suon happamoitumista. Tällaisia ovat suurten reunamuodostumien ja harjujen liepeet, joissa maa-aineksesta purkautuu runsaasti pohjavettä sekä pohjoiset alueet, joissa runsaat lumensulamisvedet osaltaan lieventävät soiden happamoitumista. 

Vähäpuustoisiin soihin kuuluu useita suotyyppejä, joten eri kohteet voivat näyttää hyvinkin erilaisilta. Kaikille metsälain tarkoittamille luonnontilaisille kohteille yhteistä kuitenkin on puuston vähäinen määrä. Huono puuntuotoskyky on seurausta kohteiden liiallisesta märkyydestä ja/tai kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta. 

Usean hehtaarin laajuiset luonnontilaiset suoalueet eivät yleensä ole metsälain tarkoittamia elinympäristöjä, vaikkakin ne ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaita. Tällaisten soiden säilyttäminen voidaan turvata muilla keinoin. 

Jouto- ja kitumaan suot ovat vähäpuustoisia, sillä niiden puuston vuotuinen kasvu on alle yhden kuutiometrin hehtaarilla. Kohteiden ominaispiirteenä on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous. 

Tupasvillarämeillä kasvaa harvaa kituvaa männikköä. Turvekerros on paksu ja kenttäkerroksen valtalajina on suotyypin nimen mukaisesti tupasvilla. Rämeet ovat useiden perhoslajien tärkeitä elinympäristöjä. 

Luhta on vesistön rannalla oleva puustoinen, pensaikkoinen tai avoin tulvavaikutteinen märkä suo. Luhdissa elää suolajien lisäksi vesi- ja rantakasveja. Luhdat ovat tunnettuja linturunsaudestaan, mikä kertoo monien muiden eläinryhmien runsaudesta sekä itse luhdilla että niitä ylläpitävissä vesissä. 

Metsälain erityisen tärkeisiin elinympäristöihin kuuluvat rantaluhdat ovat metsäisiä, tulvavaikutteisia rantoja. Metsälain 10 §:n mukaisia rantaluhtia esiintyy meren, järven tai puron rannoilla. Maatalousalueiden yhteydessä olevat rantaluhdat eivät kuulu metsälain mukaisiin kohteisiin.  

Metsälakikohteisiin lukeutuvat luhdat voivat olla puustoisia metsäluhtia, pensaikkoluhtia tai avoluhtia. Metsäluhtien puulajeja ovat hieskoivu, terva- ja harmaaleppä, puumaiset pajut sekä joskus jopa saarni tai kynäjalava. Pensaikkoluhtien pensaslajisto koostuu pääasiassa erilaisista pajuista.  

Luhdat ovat kasvupaikkoina reheviä ja runsastuottoisia, mutta niille on tyypillistä huono puuntuotoskyky, joka on seurausta kasvupaikan märkyydestä ja/tai kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta. 

Luhtien poikkeukselliset kasvuolot syntyvät tulvaveden vaikutuksesta. Kohteille tulevan tulvaveden määrä ja tulvavaikutuksen pituus vaihtelevat vuodenaikojen ja vuosien välillä. Pintaveden vaikutus on kuitenkin niin jatkuvaa, että maanpinnalle muodostuu turvekerros. Tämä erottaa rantaluhdat tulvametsistä, jotka ovat vain lyhytaikaisesti tulvaveden alla. Luhtien maapohjan turvekerroksen paksuus ja sen ominaisuudet, kuten ravinteisuus, vaihtelevat kohdekohtaisesti. 

Luhdan ominaispiirteenä on erirakenteinen lehtipuusto tai pensaskasvillisuus, pintavesien pysyvä vaikutus sekä luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous. 

Kohde on kangasmetsäsaareke ojittamattomalla suolla tai suolla, joissa luontainen vesitalous on pääosin säilynyt muuttumattomana. Kohteiden ominaispiirteenä on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen vesitalous. Kangasmetsäsaareketta ympäröivä suo voi olla joko avosuo tai puustoinen räme tai korpi.

Pitkään koskemattomina olleista kangasmetsäsaarekkeista löytyy usein vanhan metsän piirteitä. Kohteet ovat eristyneitä ja rauhallisia.

Kangasmetsäsaarekkeet tarjoavat elinpaikan useille lajeille. Puuston luonnontilaisuus ja lahopuun runsas esiintyminen lisäävät kohteiden arvoa. Etenkin lahot haavat ja kuuset tarjoavat elinpaikkoja monille uhanalaisille lajeille. Niissä mahdollisesti olevat vanhat, vankkaoksaiset kilpikaarnamännyt soveltuvat erinomaisesti isojen petolintujen, kuten kalasääsken, pesäpuuksi. Myös kangasmetsäsaarekkeen ja suon reunavyöhyke on monimuotoisuuden ja lajiston suojelun kannalta merkittävä. Avosoiden saarekkeilla on myös maisemallista arvoa. 

Jalopuumetsiköt ovat luontaisesti syntyneitä, merkittäviltä osin jalojen lehtipuiden eli tammen, metsälehmuksen, vaahteran, saarnen tai jalavien muodostamia metsiköitä.  

Jaloja lehtipuita kasvaa luonnonvaraisina vain eteläisessä Suomessa. Kasvupaikat ovat usein reheviä lehtoalueita, mutta joskus esimerkiksi tammi- ja lehmusmetsiköitä voi kasvaa karummillakin mailla.  

Luontaisesti syntyneitä jalopuumetsiköitä on Suomessa noin 1 000 hehtaaria. Suurin osa kohteista kuuluu jo olemassa oleviin suojelualueisiin.  

Luonnonsuojelulain mukaisessa suojellussa jalopuumetsikössä kasvaa runkomaisia jaloja lehtipuita yhtenäisellä, rajattavissa olevalla alueella vähintään 20 kappaletta hehtaarilla. Puiden tulee kasvaa yhtenä tai useampana lähekkäin olevana ryhmänä. Runkomaiseksi puuksi katsotaan puu, jonka rinnankorkeusläpimitta on yli 7 senttimetriä. Runkomaisen tammen läpimitta on kuitenkin vähintään 20 senttimetriä. 

Pähkinäpensas esiintyy luonnonvaraisena vain Etelä-Suomessa. Kasvupaikat ovat reheviä, kalkkipitoisia lehti- ja sekametsiä. Aikojen kuluessa pähkinäpensaslehtoja on raivattu pelloiksi. Jäljellä olevat kohteet ovat pienialaisia.  

Pähkinäpensaslehtojen eliöstö on monipuolista. Aluskasvillisuus on lehdoille tyypillistä, runsaslajista ja rehevää. Kohteilla viihtyy useita uhanalaisiakin eliöitä. Etenkin pähkinäpensaan lahot rungot ovat tärkeitä monille sienille ja hyönteisille.  

Kuusi on monin paikoin vallannut pähkinäpensaiden kasvupaikat. Tuottaakseen pähkinöitä pähkinäpensas vaatii valoa ja elintilaa. Näin ollen varjostavia kuusia voidaan tarvittaessa poistaa ELY-keskuksen laatiman suunnitelman mukaisesti. 

Luonnonsuojelulain mukaisessa suojellussa pähkinäpensaslehdossa tulee yhtenäisellä, rajattavissa olevalla alueella kasvaa vähintään kaksi metriä korkeita tai leveitä pähkinäpensaita vähintään 20 kappaletta hehtaarilla yhtenä tai useampana lähekkäisenä ryhmänä.

Tervaleppäkorvet ovat joko pohjaveden vaikutuksesta kosteita eli lähteisiä tai tulvaveden kosteuttamia eli luhtaisia korpia.  

Tervaleppäkorpien pienilmasto on maaperän kosteuden ja puuston varjostuksen ansiosta kostea, viileä ja vakaa. Tervaleppäkorville ominaisia ovat vanhat, kookkaat ja usein monirunkoiset tervaleppäyksilöt. Runsaan kosteuden takia tervalepän lisäksi muut puulajit eivät kohteilla juurikaan menesty, lukuun ottamatta yksittäisiä hieskoivuja, harmaaleppiä, pajuja ja kuusia.  

Kosteiden tervaleppäkorpien eliöstö on hyvin monimuotoista. Kohteilla viihtyvät muun muassa useat hyönteisiä syövät lintulajit sekä monet harvinaiset sieni- ja jäkälälajit.  

Luonnonsuojelulain luontotyypin mukaisia suojeltavia tervaleppäkorpia on jäljellä enää pari sataa hehtaaria. Ojitukset ja hakkuut ovat vähentäneet tätä jo luonnostaan vähälukuista elinympäristötyyppiä.  

Tervaleppäkorven vesitalouden säilyminen luonnontilaisena on ehdoton edellytys kohteiden säilymiselle. Vesitalouden luonnontilaisuuden säilyttäminen on tärkeää myös korpien lähiympäristössä. 

Luonnonsuojelulain 29 §:ssä luetellaan yhdeksän luonnon monimuotoisuuden ja maisemansuojelun kannalta arvokasta luontotyyppiä:  

1. luontaisesti syntyneet, merkittävältä osin jaloista lehtipuista koostuvat metsiköt 
2. pähkinäpensaslehdot 
3. tervaleppäkorvet 
4. luonnontilaiset hiekkarannat 
5. merenrantaniityt 
6. puuttomat tai luontaisesti vähäpuustoiset hiekkadyynit 
7. katajakedot 
8. lehdesniityt 
9. avointa maisemaa hallitsevat suuret yksittäiset puut ja puuryhmät. 

Luontotyyppien ominaispiirteiden vaarantamiseen liittyvä kielto tulee voimaan, kun alueellinen ELY-keskus on päätöksellään määritellyt suojeltuun luontotyyppiin kuuluvan alueen rajat ja antanut päätöksen tiedoksi alueen omistajille ja haltijoille. Metsäisten luontotyyppien rajat määritellään alueellisen ELY-keskuksen ja Suomen metsäkeskuksen yhteistyönä. Kohteiden rajat ilmoitetaan kiinteistörekisteriin ja ne merkitään karttoihin.  

Vaikka luonnonsuojelulain mukaista rajauspäätöstä ei kohteella olisi, on syytä ottaa huomioon, että kohde voi olla myös metsälain 10 §:n kohde, jolloin sen ominaispiirteet on turvattava metsälain edellyttämällä tavalla. 

Luontotyyppien suojelun tavoitteena ei aina ole alueen täydellinen koskemattomuus, sillä monien luontotyyppien säilyminen edellyttää jatkuvaa hoitoa ja käyttöä. Metsäisille kohteille suunniteltaville metsänhoidollisille toimenpiteille tulee kuitenkin olla ELY-keskuksen hyväksyntä. ELY-keskus on laatinut joillekin kohteille erillisiä hoito- ja käyttösuunnitelmia.

FSC-kriteerien mukaisesti toimittaessa metsänomistaja jättää määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet metsätalouden ulkopuolelle. Suojelutavoitteita tukevat hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia.  

Lakiperusteisissa kohteissa edellytetään säästämään myös sellaiset luonnonsuojelulaissa luetellut luontotyypit ja lajisuojelun kohteet, joista ympäristöviranomainen ei ole tehnyt rajauspäätöstä. 

Muita aina säästettäviä kohteita ovat: 

• Metsälain 10 §:n erityisen tärkeän elinympäristön kriteerit täyttävät kohteet niiden koosta ja alueellisesta yleisyydestä riippumatta 
• Erikseen määritellyt runsaslahopuustoiset kangasmetsät ja turvekankaat 
• Vanha- ja lahopuustoiset metsäiset kalliot, jyrkänteet ja louhikot 
• Kuusivaltaiset varttuneet ja sitä vanhemmat tuoreet lehdot, joissa lahopuuta (vähintään 10 vuoden aikana muodostunutta) yli 15 m³/ha 
• Sekapuustoiset varttuneet ja sitä vanhemmat lehdot, joissa lahopuuta (vähintään 10 vuoden aikana muodostunutta, rinnankorkeusläpimitta > 10 cm) yli 10 m³/ha 
• Puustorakenteeltaan luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset varttuneet tai sitä vanhemmat lehtipuustoiset (>50 %) lehdot, joissa on lehtilahopuuta yli 5 m³/ha 
• Vesitaloudeltaan luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset kosteat lehdot sekä lehdot, joissa on vanhoja, kookkaita tai lahovikaisia jalopuita 
• Tulvametsät 
• Kuusivaltaiset supat 
• Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot ranta-alueineen (vähintään 20 m puustoinen rantavyöhyke) sekä lähteet vastaavalla vyöhykkeellä.  
• Eri-ikäisrakenteiset tai näkyvästi lahopuustoa sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät (vähintään 30 m puustoinen rantavyöhyke) 
• Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen (vähintään 30 m vyöhykkeellä) 
• Maankohoamisrannikon metsien luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset kehityssarjat tai yksittäiset edustavat kehityssarjan osat 
• Vesitaloudeltaan luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset korvet, rämeet, nevat, letot ja metsäluhdat 
• Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset kitu- ja joutomaat. 

FSC:n määrittämiä korkean suojeluarvon alueita (ns. high conservation value -alueet) ovat Natura-alueet, tärkeät lintualueet (FINIBA, IBA), kaavojen suojelualueet, erämaa-alueet, pohjavesialueet sekä tietyn laajuiset suoalueet sekä aina säästettävien elinympäristöjen keskittymät. 

PEFC-kriteerien mukaisesti toimittaessa metsien hoito- ja käyttötoimenpiteet suunnitellaan ja tehdään siten, että lakien vaatimukset arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteiden säilyttämisestä toteutuvat. Lisäksi PEFC-sertifiointikriteerissä on lueteltu muutamia muita kohteita, joiden tärkeimmät ominaispiirteet tulee kriteereiden toteutumiseksi säilyttää valtaosalla kohteista. Elinympäristöt ovat tärkeimmiltä ominaispiirteiltään luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia, selvästi maastossa havaittavia ja tunnistettavissa olevia. Seuraavassa esitellään nämä kohteet.

Supat ja luontaisesti puuttomat tai vähäpuustoiset paahderinteet

Kriteerissä tarkoitettujen suppien syvyys on vähintään 10 metriä ja niiden alaosassa on selvästi havaittava kellarimainen pienilmasto. Tärkein säilytettävä ominaispiirre on pienilmaston synnyttämä, ympäristöstään erottuva kasvillisuus, joka säilytetään rajoittamalla hakkuut vain supan reunojen ylimpään osaan.  Harjujen puuttomat tai vähäpuustoiset, kaakosta länteen suuntautuvat paahderinteet jätetään metsittämättä niiden tärkeimmän ominaispiirteen, paahdelajiston, säilyttämiseksi. 

Ojittamattomat runsaslahopuustoiset korvet 

Kriteerin tarkoittamiin elinympäristöihin sisältyvät ojittamattomat kuusivaltaiset korvet, jotka eivät lukeudu metsälain 10 §:ssä mainittuihin erityisen tärkeisiin elinympäristöihin, ja jotka ovat puustoltaan luonnontilaisen kaltaisia, eri-ikäisrakenteisia tai joissa kuollutta puustoa on vähintään 20 m3/ha. Alle puolen hehtaarin kohteella kuollutta puusto tulee olla vähintään 10 m3. Korpien tärkein säilytettävä ominaispiirre on vanha puusto, lahopuusto ja pohjaveden pinnan korkea taso, jota ylläpidetään jättämällä kohteet ojittamatta. Korpien puustoa voidaan käsitellä kasvatushakkuin sekä yksittäisiä puita poistamalla niin, että tärkeimmät ominaispiirteet säilytetään.

Ojittamattomat lettorämeet ja ruohoiset sararämeet

Ojittamattomien lettorämeiden ja ruohoisten sararämeiden säilytettävät ominaispiirteet ovat rimpi- ja mätäspintojen vaihtelu ja turpeen runsasravinteisuus. Näitä ylläpidetään jättämällä lettorämeet ja ruohoiset sararämeet ojittamatta ja metsänkäsittelyn ulkopuolelle.

Lehtipuuvaltaiset lehdot 

Kriteerissä tarkoitettujen, taimikkovaihetta vanhempien lehtojen tärkein säilytettävä ominaispiirre on useasta puulajista koostunut lehtipuuvaltainen puusto. Kasvatushakkuissa toimitaan siten, että lehtipuuvaltaisuus säilyy ja monimuotoisuudelle arvokasta puustoa säästetään.

Puustoltaan vanhat metsät 

Puustoltaan vanhalla metsällä tarkoitetaan metsää, jossa vallitsevan puuston ikä on Etelä-Suomessa yli 160 vuotta ja Pohjois-Suomessa yli 200 vuotta.  Puusto on eri-ikäisrakenteinen tai koostuu useasta latvuskerroksesta ja puulajista taikka on myöhäisen sukkessiovaiheen kuusikko Puustoa ei ole käsitelty harsinta-, kasvatus- eikä väljennyshakkuin 60 vuoteen. Aiemmat harsinta-, kasvatus- tai väljennyshakkuut eivät ole muuttaneet metsän luontaisia rakennepiirteitä eikä hakkuiden jäljiltä esiinny kantoja enempää kuin 20 kpl/ha. Puustossa on vanhoja lehtipuita sekä lisäksi lahopuita, keloja ja maapuuta Etelä-Suomessa vähintään 15 % ja Pohjois-Suomessa vähintään 20 % puuston tilavuudesta. Kohteen ominaispiirteet säilytetään jättämällä metsikkö metsätaloustoimenpiteiden ulkopuolelle.

Luonnontilaiset tulvametsät ja metsäluhdat

Kriteerin tarkoittamia tulvametsiä ja metsäluhtia luonnehtii vuotuinen tulvarytmi. Meren, järvien, jokien ja purojen luontaisen tulvimisen ja pintaveden vaihtelujen aikaansaamien kangasmaiden tulvametsiköiden ja turvemaiden metsäluhtien tärkein ominaispiirre on pintaveden luonnollinen vaihtelu, jota säilytetään jättämällä alueet ojittamatta. Puustoa voidaan käsitellä kasvatus- ja suojuspuuhakkuin tai yksittäisiä puita poistamalla lahopuun säilyminen turvaten.  

Luonnonhoidollinen näkökulma tuulenkaatojen korjaamiseen arvokkailta elinympäristöiltä on seuraava: 

• Yksittäisiä tuulenkaatoja ei korjata lainkaan.  
• Tuulen kaatamat lehtipuut jätetään kaikissa tilanteissa korjaamatta.  
• Jos myrskyn kaatamia havupuita joudutaan arvokkaalta elinympäristöltä korjaamaan, korjuu tehdään talvisaikaan. 
• Jos myrskytuhopuita korjataan sulan maan aikana, ei arvokkaissa elinympäristöissä liikuta koneilla. Puita poimitaan kohteen ulkopuolelta, korjuukoneen ulottuman mukaisesti.  
• Korjuussa noudatetaan metsätuhokohteisiin liittyvää turvallisuusohjeistusta. 

Jos myrskyssä kaatuneita tai muuten vahingoittuneita havupuita on runsaasti, on mahdollista, että ne aiheuttavat ympäröiville metsille hyönteistuhoriskin, jolloin laki metsätuhojen torjunnasta (1087/2013) velvoittaa korjaamaan laissa määriteltyjen kynnysarvojen ylittävän osan elävistä vaurioituneista havupuista. Lainsäädännön mukaan riskin katsotaan syntyvän, jos vahingoittuneiden kuusien määrä ylittää 10 m3 hehtaarilla tai vahingoittuneiden mäntyjen määrä ylittää 20 m3 hehtaarilla.  

• Laki velvoittaa korjaamaan pois mainittujen kynnysarvojen ylittävän osan elävistä vaurioituneista havupuista niiltä alueilta, joilla metsälaki on voimassa. Esimerkiksi luonnonsuojelulain mukaisesti perustetuilla suojelualueilla velvoitetta ei ole. 
• Maanomistaja voi metsälain 10 §:ssä tarkoitetulla erityisen tärkeällä elinympäristöllä ja metsälain soveltamisalaan kuuluvalla Natura 2000 -verkostoon kuuluvalla alueella, jolla lahopuun lisääminen voi olla tarkoituksenmukaista, jättää alueelle vahingoittuneita puita enemmän kuin on sallittu. Tällöin kuitenkin maanomistajan tulee ilmoittaa vahingoittuneiden puiden poistamatta jättämisestä Suomen metsäkeskukselle.  
• Suomen metsäkeskus seuraa elinympäristöjä ja alueita, joille vahingoittuneita puita jätetään, niiden lahopuumääriä sekä alueelta mahdollisesti leviäviä metsätuhoja. 
• Lehtipuut eivät aiheuta hyönteistuhoriskiä, eikä laki velvoita niiden poiskuljettamista.  
• Mikäli myrskytuhopuita korjataan metsälakikohteelta, tulee korjuusta tehdä metsänkäyttöilmoitus, jossa kerrotaan miten kohteen ominaispiirteet turvataan ja kuinka paljon (m3/ha) kohteelle jätetään lahopuuta. 

Kalliokumpare kitukasvuisine mäntyineen on tyypillinen osa metson soidinaluetta. Räme- ja korpi- reunainen metsälampi kiinnostaa niin teerikukkoja kuin poikueitakin. Ojittamaton suo sopii riekolle kesällä ja suon metsäsaareke syksyllä ja talvella. Pyy viihtyy rehevissä lehtomaisissa puronotkoissa ja korpipainanteissa. Nämä ja monet muut ympäristöstään poikkeavat luontokohteet ovat tärkeitä niin riistaeläimille kuin lukuisille muille metsälajeille. 

Lainsäädännöllä turvatuissa luontokohteissa hakkuita ja hoitotöitä on käytännössä vaikea toteuttaa ilman, että samalla heikennetään kohteen luonnonarvoja. Siksi on suositeltavaa, että tällaiset kohteet rajataan pää- sääntöisesti käsittelyn ulkopuolelle luontaisten rajojensa mukaisesti. Riistan elinympäristöjen hoitoa painottava metsänomistaja voi lisätä kohteiden riistanhoidollista arvoa pyrkimällä lisäämään riistan viihtyvyyteen vaikuttavia tekijöitä myös luontokohteeseen rajoittuvilla kuvioilla. 

Vapaaehtoisesti huomioon otettavalla luontokohteella metsänomistaja päättää toimintatavan. Riistan suosimisen kannalta paras vaihtoehto voi kohteesta riippuen olla monimuotoisuutta ja riistaa tukevien rakennepiirteiden lisääminen, kohteen rajaaminen kokonaan käsittelyn ulkopuolelle tai kohteen palauttaminen takaisin luonnontilaiseksi ennallistamalla.