Metsien monikäyttö

Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä voidaan tarkistaa, onko työmaa-alueella tai sen välittömässä läheisyydessä tiedossa olevia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Kohteilla, joilla on muinaisjäännösrekisterin kohde, työstä vastaavan henkilön tulisi ottaa riittävän ajoissa ennen töiden aloittamista yhteys Museovirastoon tai maakuntamuseoon muinaisjäännöksen rajauksen selvittämiseksi. Laajoille muinaisjäännösalueille suunnitellaan ratkaisut erikseen. Jos kulttuuriperintökohde ei täytä muinaismuistolain vaatimuksia, metsänomistaja voi omalla päätöksellään säilyttää sen metsätöiden yhteydessä.

Lisätietoa löytyy Museoviraston ylläpitämästä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta(ulkoinen linkki).

Kun työmaallasi on pienialainen kiinteä muinaisjäännös (muinaismuistolain mukainen kohde), toimi alla kuvatuilla tavoilla. Sama ohjeistus toimii hyvin myös sellaisten kulttuuriperintökohteiden säilyttämisessä, jotka eivät ole lain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä. Tällöin kohteiden turvaaminen ja ohjeiden toteuttaminen perustuu maanomistajan omaan päätökseen. 

• Metsäsuunnittelussa vastaan tulevat kohteet merkitään metsäsuunnitelmaan. 
• Varmista, että kaikki muutkin työmaalla työskentelevät ja maanomistaja tietävät asiasta. 
• Merkitse muinaisjäännös näkyvästi esimerkiksi kuitunauhalla ennen töiden aloittamista. Muuta rajausta tarvittaessa työn edetessä. 
• Poista hakkuissa, raivauksessa ja taimikonhoidossa varovasti kaikki elävät puut ja pensaat muinaisjäännöksen päältä. Puiden juuret vahingoittavat muinaisjäännöstä. 
• Jos mahdollista, jätä hakkuissa muinaisjäännöksen ympärille tekopökkelöitä. Pökkelöt toimivat vuosikymmenten ajan muinaisjäännöksen merkkeinä. 
• Rajaa muinaisjäännös ja suoja-alue maanmuokkauksen ja kannonnoston ulkopuolelle. 
• Jos työmaahasi liittyy epäselvyyksiä muinaisjäännösten suhteen, ota yhteys museovirastoon. 
• Älä jätä säästöpuita muinaisjäännösalueelle. Kasvaessaan ja kaatuessaan säästöpuiden juuret rikkovat muinaisjäännöstä.  
• Älä istuta tai kylvä uutta puustoa muinaisjäännösalueen päälle. 
• Älä kaada puita muinaisjäännöksen päälle. 
• Älä koskaan aja metsäkoneella muinaisjäännöksen yli. 
• Älä kasaa hakkuutähteitä tai puutavaraa muinaisjäännöksen päälle.  

Hautaröykkiö. Hautaröykkiöt ovat vaihtelevan kokoisia kivisiä kumpuja. Röykkiöiden koot vaihtelevat parin metrin läpimittaisista pienistä kivirakennelmista jopa 30 metriä pitkiin ja useita metrejä korkeisiin rakennelmiin. Röykkiöt voivat sijaita yksinään tai jopa kymmenien hautojen ryhmänä.  

Viljelyröykkiö. Kaski- ja peltoröykkiöt ovat syntyneet, kun kiviä on koottu metsää raivattaessa röykkiöiksi. Viljelykseen liittyviä kiviröykkiöitä on usein vaikea erottaa hautaröykkiöistä. Kaskiröykkiöitä esiintyy erityisesti Itä-Suomessa, jossa kaskeamisen historia ilmenee edelleen monin paikoin myös koivuvaltaisena puustona sekä boorinpuutosoireina nuoressa puustossa.  

Pyyntikuoppa. Hirven- ja peuranpyyntikuoppia kaivettiin tavallisesti useamman kuopan rivistöiksi järvien rannoille ja soiden reunoille, niiden välisille kannaksille sekä harjuille. Kuopat naamioitiin oksilla ja pohjille laitettiin usein teräviä seipäitä. Koko maassa kaivettiin hyvin yleisesti myös sudenkuoppia, tavallisesti kyliin johtavien teiden varsille. Pyyntikuoppia käytettiin esihistorialliselta ajalta aina 1800-luvulle asti. Satojen vuosien kuluessa kuoppien reunat ovat sortuneet ja nykyään kuopat erottuvat maastossa laakeina, matalina painanteina.  

Tervahauta. Tervahauta muodostuu suppilomaisesta hautapainanteesta, reunavallista sekä usein reunavallin puhkaisevasta tervanjuoksutuskanavasta. Tervahaudan halkaisija on useimmiten 10–15 metriä, suurimmat haudat ovat halkaisijaltaan jopa 30-metrisiä. Tervahautoja esiintyy koko Suomessa, mutta eniten niitä on Kainuussa ja Pohjanmaalla. Tervahaudoissa kasvaa usein harmaaleppää silmiinpistävän sankkana pusikkona, toisinaan hyvinkin karuilla mäntykankailla.  

Hiilimiilu. Puuhiilen eli sysien poltto oli yleinen talonpoikien sivuelinkeino 1600-luvulta aina 1900-luvulle. Hiilimiilut rakennettiin yleensä kuiviin kangasmetsiin ja niiden sammutukseen tarvittiin runsaasti vettä, joten miilun lähistöllä on yleensä vesistö tai kosteikko. Tervahautojen tapaan hiilimiiluja esiintyy joillakin alueilla hyvin runsaasti, lähes vieri vieressä. Hiilimiilut voidaan tunnistaa maastossa parhaiten hyvin runsaasta hiilen määrästä kuntan alla. Hiilimiiluja oli kahta tyyppiä: lamamiilu, joka ladottiin kuoppaan, ja pystymiilu, joka ladottiin tasamaalle. Lamamiilut erottuvat tänä päivänä maastossa pyöreänä tai suorakaiteenomaisena kuoppana, jonka halkaisija on noin 1,5–3 metriä. Pystymiilujen pohjat erottuvat maastossa matalana, noin puolen metrin korkuisena laakeana kumpuna, jota kiertää ilmanottoa varten kaivettu yhtenäinen tai katkonainen kaivanto. Pystymiilut olivat tavallisesti halkaisijaltaan 5–20 metriä, suurimmat jopa 30 metriä.  

Muinainen asuinpaikka. Esihistoriallisia asuinpaikkoja on todettu eri puolilta Suomea. Löydökset keskittyvät muinaisrantojen lähettyville. Asuinpaikkoja on usein hyvin vaikea tunnistaa maastossa. Tavallisesti asuinpaikkana on toiminut painanne, jossa kota-asumuksen seinät on osaksi tehty maasta. Se saattaa edelleen erottua matalana painanteena maastossa. Muinaiset asuinpaikat havaitaan useimmiten irtainten muinaisjäännösten avulla. Löytömateriaali on pääasiassa keramiikkaa, teräväsärmäisiä kvartsi- ja pii-iskoksia, kiviesineitä, palaneita kiviä ja nokea maan sisällä. Maa voi myös olla ympäristöstä poiketen punertavaa. 

Linnoitusrakennelma. Tavallisimpia linnoitusrakennelmia metsissä ovat juoksu- ja yhdyshaudat. Nykyasussaan ne muistuttavat ojaa. Puolustuslinjat on kuitenkin yleensä perustettu harjanteille ja vastaaviin ympäristöään ylempänä oleviin kuiviin maastonkohtiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitusrakennelmia löytyy laajasti eri puolilta Etelä- ja Keski-Suomea. Muinaismuistolakia sovelletaan osittain myös toisen maailmansodan aikaisiin linnoitusrakennelmiin. Varmista tarvittaessa lain kohdekohtainen tulkinta Museovirastosta.  

Kiviaita. Kiviaitojen tarkoituksena oli usein pitää metsässä vapaasti laiduntaneet eläimet poissa viljelysmailta. Lisäksi niitä rakennettiin kiinteistöjen rajoille ja kulku-urien varsille. Niihin on tavallisesti kuulunut puinen yläosa, joka on ajan myötä lahonnut jäljettömiin. Useimmat kiviaidat on rakennettu 1800-luvulla. 

Organisaatio ylläpitää monikäytön edellytyksiä sekä tunnistaa metsätaloustoimissa metsän monikäytön ja metsän tuottamat palvelut ja hyödykkeet voidakseen hyödyntää niitä itse ja/tai saattaakseen ne muiden hyödynnettäväksi. 

Ulkoilureittien kulkukelpoisuutta, metsästys- ja riistanhoitomahdollisuuksia sekä luonnontuotteiden keruumahdollisuuksia edistetään metsien monikäyttöedellytysten turvaamiseksi.

Organisaatio ottaa metsänhoidossa huomioon seuraavat riistanhoidon näkökohdat: 

• Organisaatio säilyttää soisina riistaelinympäristöinä ne turvemaat, joita ei ole jatkossa taloudellisesti järkevää käyttää puuntuotantoon. 
• Taimikonhoidossa ja harvennushakkuiden yhteydessä säästetään riistalle tärkeitä tiheiköitä ja lehtipuita.

Metson tiedossa olevat soidinpaikat merkitään metsäsuunnitelmaan ja ne otetaan huomioon metsänhoitotoimenpiteissä seuraavasti:  

• Metsän peitteisyyttä ja puuston kokovaihtelua ylläpidetään: puolet soidinpaikan kokonaispinta-alasta on metsolle sopivaa metsää.
• Riistatiheiköitä ja varvustoa säilytetään kaikissa metsänhoitovaiheissa. 
• Metsää uudistettaessa tehdään korkeintaan 0,5 hehtaarin kokoisia aukkoja tai alle hehtaarin laajuisia, kapeita uudistushakkuita, aukon keskileveys on enintään 50 m ja uudistushakkuun maksimikoko enintään 1,0 ha.

PEFC-kriteerien mukaan jokamiehenoikeudet turvataan ja ulkoilureittien kulkukelpoisuus varmistetaan.

Metsissä liikkuminen, oleskelu ja luonnontuotteiden keruu ovat mahdollisia jokamiehenoikeuksien puitteissa.

Ulkoilureittien kulkukelpoisuutta ylläpidetään metsien monikäyttöedellytysten turvaamiseksi. Ulkoilureitit rajataan maanmuokkauksen ja kantojen korjuun ulkopuolelle. Reiteille ei jätetä latvusmassaa. Reitistöä varten tehdyt kiinteät rakenteet säilytetään metsätalouden toimenpiteissä.

Metsäorganisaatiot ja metsästysorganisaatiot tekevät yhteistyötä riistavahinkojen ehkäisemiseksi.. Riistan elinolosuhteiden turvaamiseksi kaikissa metsänkäsittelyn vaiheissa säilytetään tiheikköjä ja sekapuustoisuutta.

PEFC edistää myös luomutuotteiden keruussa tarvittavan tiedon saatavuutta. 

Sopimus laaditaan hyvien käytäntöjen mukaisesti. Työn suunnittelussa lähtökohtana ovat metsänomistajan tavoitteet ja hänen näkemyksensä työn lopputuloksesta. Suunnittelussa otetaan lisäksi huomioon metsänhoidon suositukset ja käsittelyalueen ominaisuudet. Myös metsän muiden käyttäjien toiveet on syytä tiedostaa. Suunnittelussa luodaan riittävät ohjeet työn toteuttajalle. 

Metsänhoidon työlajista riippumatta on metsänomistajan ja palveluntarjoajan suositeltavaa aina sopia seuraavista asioista: 

• yhteydenpito (yhteyshenkilöt ja -tiedot sekä yhteydenpitotapa) 
• käsittelyalueen rajaus työlajikohtaisesti sekä käytettävät työmenetelmät 
• näkemys, millainen metsä on toimenpiteen jälkeen 
• työstä metsänomistajalle koituvat tulot ja menot 
• toteutusajankohta sisältäen arvion aloitus- ja lopetusajankohdasta 
• käytettävät laatukriteerit sekä menettelytapa, jos laatuvaatimukset eivät täyty 
• metsänomistajan erityistoiveet 

Työn toteutuksessa noudatetaan annettuja ohjeita sekä seurataan työn laatua. Mahdollisissa epäselvissä tilanteissa varmistetaan oikea toimintatapa suunnittelijalta ja metsänomistajalta. 

Tärkeintä on antaa työnsuorittajalle riittävä ohjeistus ja sopia yhteisesti työn laadusta ennen työmaan aloittamista. 

Yhteydenpito varmistetaan kaikissa vaiheissa metsänomistajan, työn suunnittelijan ja toteuttajan välillä. Tämä vähentää merkittävästi mahdollisia ongelmatilanteita. 

Hyvään yhteydenpitoon kuuluvat palveluntarjoajan ilmoitukset työn aloittamis- ja lopettamisvaiheessa sekä työn etenemisestä metsänomistajalle. Lisäksi metsänomistajan tulisi saada kuvaus työn onnistumisesta. Metsänomistajan antama palaute edistää metsänhoidon laadun kehittymistä. Hyvästä työstä on myös hyvä antaa kiitosta. 

Suositeltavaa on, että poronhoidon kannalta tärkeiden alueiden käsittelystä keskustellaan paikallisen paliskunnan kanssa ja poronhoidon edellytykset otetaan huomioon metsätalouden toimenpiteissä. Poronhoitolaissa (848/1990, 53§) säädetään, että valtion viranomaisilla on valtion mailla neuvotteluvelvollisuus poronhoidon harjoittamiseen olennaisesti vaikuttavissa toimenpiteissä. Valtion maita koskien on poronhoidon ja Metsähallituksen toiminnan yhteen sovittamisesta ollut sopimus vuodesta 2002 lähtien. 

Lähes kaikilla metsätalouden toimenpiteillä on vaikutusta poronhoitoon, poroihin ja erityisesti niiden ravinnonsaantiin. Esimerkiksi hakkuut heikentävät poroille tärkeän ravinnonlähteen eli lupon saantia. Tästä syystä luppoa sisältävien kuusikoiden hakkuut suositellaan tehtäväksi kevättalvella, jolloin oksissa oleva luppo jää porojen ravinnoksi juuri ravinnon saannin kannalta tärkeimpään aikaan. 

Metsänkäsittelymenetelmien merkitys porotalouden kannalta korostuu erityisesti seuraavilla alueilla: 

1. talvilaitumet, joita ovat erityisesti jäkälänkaivualueet ja luppolaitumet 
2. vasomisalueet, joita ovat aikaisin keväällä sulavat rauhalliset tunturi-, harju- ja vaararinteet sekä suot 
3. porojen kuljetusreitit sekä laidunalueiden välillä että erotusaitoihin 
4. poroaitojen ja erotuspaikkojen ympäristöt.