Metsien terveydestä huolehtiminen

Erilaiset elolliset tuhonaiheuttajat, kuten sienitaudit, hyönteiset ja nisäkkäät, aiheuttavat Suomessa vuosittain puuntuotannolle taloudellisesti merkittäviä vahinkoja. Elottomista tuhonaiheuttajista tuuli- ja lumituhot ovat merkittävimmät. Metsäpalot ovat olleet toistaiseksi harvalukuisia ja melko pienialaisia. Pitkäaikainen kuivuus voi heikentää puiden elinvoimaisuutta ja kasvua sekä altistaa puita seurannaistuhoille.[Lähdeviite2]

Eriasteisia metsätuhoja esiintyy vaihtelevasti eri alueilla. Tuhojen torjunta perustuu ensisijaisesti niiden ennaltaehkäisyyn[Lähdeviite3]. Toisaalta monia tuhoja on vaikeaa ennakoida. Ehkäisevät toimet on syytä keskittää taloudellisesti merkittäviin tuhoriskeihin, jotka toteutuessaan johtavat laaja-alaisiin tuhoihin.  

Metsänomistajan on mahdollista varautua jossain määrin tuhoihin ja ennaltaehkäistä niitä huolehtimalla puuston elinvoimaisuudesta ja kasvukunnosta. Esimerkiksi tuuli- ja lumituhoriskiä voi vähentää hoitamalla taimikot ja nuoret metsät ajoissa, jotteivat ne pääse riukuuntumaan, sekä välttämällä voimakkaita hakkuita tuhoille alttiilla alueilla ja varttuneiden kasvatusmetsien reunoilla [Lähdeviite4] [Lähdeviite5]  [Lähdeviite6][Lähdeviite7] [Lähdeviite8]

Ilmaston lämpeneminen lisää sellaisia taudin- ja tuhonaiheuttajia, joiden leviämistä aiemmin on ehkäissyt Suomen kylmä ilmasto. Ilmastonmuutos voi lisätä kuivuudesta aiheutuvien tuhojen  [Lähdeviite9][Lähdeviite10][Lähdeviite11][Lähdeviite12]sekä tuuli- ja lumituhojen riskiä [Lähdeviite13][Lähdeviite14]sekä näistä aiheutuvia seurannaistuhoja, kuten kirjanpainajatuhoja. Ilmaston lämpeneminen edistää juurikäävän aiheuttamia tuhoja, mikä edelleen lisää metsien tuuli- ja lumituhoriskejä [Lähdeviite15]. Juurikäävän torjumiseksi on syytä välttää maasto- ja puustovaurioita. Lisäksi kantokäsittelyä on syytä tehdä aiempaa aktiivisemmin myös taudin esiintymisen reuna-alueilla.    

Routajaksojen ennustetaan lyhenevän, minkä vuoksi puuta korjataan jatkossa aiempaa yleisemmin huonosti kantavilla mailla ja sulan maan aikaan. Maan kantavuusongelmat lisääntyvät eritoten ojitetuilla turvemailla ja Etelä- ja Keski-Suomessa myös kangasmailla.[Lähdeviite16]

Myös eri kasvatustapojen asianmukainen käyttö on osa riskien hallintaa. Jatkuvalla kasvatuksella voidaan esimerkiksi jossain määrin vähentää hirvi- ja myyrätuhoriskiä jaksolliseen kasvatukseen verrattuna[Lähdeviite17]. Toisaalta jatkuva kasvatus ei ole suositeltavaa, jos alueella on jo juurikääpää.  

Tarkemmat kuvaukset eri tuhonaiheuttajista sekä tietoa metsien terveydestä on saatavissa Luonnonvarakeskuksen Metsätuho-oppaasta(ulkoinen linkki).  

Kuusen tyvilahon eli maannouseman pääasiallinen aiheuttaja on kuusenjuurikääpä. Pahimmat tuhoalueet ovat keskittyneet eteläisimpään Suomeen rannikon tuntumaan. Tauti on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja sitä esiintyy harvakseltaan myös Pohjois-Suomessa. Tyvilaho vaivaa erityisesti hyväkasvuisia kivennäismaiden kuusikoita, mutta sitä esiintyy vähäisemmässä määrin myös turvemailla. 

Männiköissä tyvitervastaudin aiheuttaa männynjuurikääpä. Tauti on levinnyt laajalti Etelä- ja Keski-Suomeen. Pahimmat tuhoalueet keskittyvät Saimaan ympäristöön. Erityisen alttiita juurikäävälle ovat vanhoille peltomaille istutetut männiköt. 

Lehtipuut ja mänty ovat kestäviä kuusenjuurikääpää vastaan. Männynjuurikäävälle kestäviä ovat vain lehtipuut. [Lähdeviite18] [Lähdeviite19]Juurikääpää esiintyy sekä kivennäis- että turvemailla[Lähdeviite20].  

Sieni tarttuu kesäaikaisissa hakkuissa itiötartuntana pääasiassa kantopintojen, mutta myös lähelle puun tyveä syntyneiden korjuuvaurioiden kautta. Se leviää juuriyhteyksien välityksellä lähellä kasvaviin puihin. Juurikääpä voi säilyä havupuun kannoissa tartuntakykyisenä jopa yli 40 vuotta. Juurikäävän tartuntariski pienenee vähentämällä harvennuskertoja. Lehtipuiden suosiminen havumetsässä vähentää sienen kasvullista leviämistä tartunnan saaneista puista terveisiin. Lehtikuusi on altis sekä männyn- että kuusenjuurikäävälle, eikä siksi sovellu viljeltäväksi juurikäävän vaivaamilla kasvupaikalla. 

Juurikäävän esiintymisalueella tehtävien hakkuiden yhteydessä havupuiden kannot on käsiteltävä huolellisesti[Lähdeviite21] juurikäävän torjunta-aineella eli urea- tai harmaaorvakkaliuoksella. Riski leviämiselle muodostuu sulan maan aikana tehtävissä hakkuissa. Taudin leviämisen ehkäisemiseksi on tärkeää käsitellä kannot myös juurikäävän levinneisyyden reuna-alueilla.  

Pahoin saastuneilla alueilla ei voida hyödyntää kuusialikasvosta. Tämä koskee sekä tasaikäisrakenteisen metsän uudistamista että jatkuvaa kasvatusta. 

Kuusen juurikäävän pahoin vaivaamissa kuusikoissa taloudellisesti kannattavin vaihtoehto on avohakkuu ja kasvatettavan puulajin vaihto, ensisijaisesti rauduskoivuksi. Yhden lehtipuusukupolven aikana valtaosa juurikäävästä ehtii hävitä kasvupaikalta havupuun kantojen maatuessa. Pahoin saastuneilla alueilla ei ole suositeltavaa hyödyntää kuusialikasvosta. Tämä koskee sekä tasaikäisrakenteisen metsän uudistamista että jatkuvaa kasvatusta[Lähdeviite22]. Männynjuurikääpä voi siirtyä myös kuuseen, minkä vuoksi pahoin saastuneet tuoreen kankaan männiköt on syytä uudistaa rauduskoivulle. 

Kantojen nosto vähentää juurikäävän tarttumista seuraavaan puusukupolveen, jos valtaosa lahoista juurista korjataan ja kuljetetaan pois kohteelta. Kannonnosto ei kuitenkaan poista lahottajasientä kokonaan, joten puulajin vaihto on siitä huolimatta perusteltua juurikäävän vaivaamilla alueilla[Lähdeviite23]. Korjuussa tulee välttää saastuneiden juurenkappaleiden leviämistä maastoon. Vanhat varastopinot lisäävät juurikäävän leviämisriskiä. Tämän vuoksi kaikki nostetut kannot — myös varastopinojen pohjimmaiset — on suositeltavaa kuljettaa pois alueelta kahden vuoden kuluessa korjuusta. 

Metsätuholain[Lähdeviite24] nojalla juurikäävän torjunta on monissa tapauksissa pakollista. Velvoite koskee kivennäis- ja turvemaalla toukokuun alun ja marraskuun lopun välillä suoritettavia kasvatus- ja uudistushakkuita juurikäävän leviämisen riskialueilla.  Nämä alueet ovat keskinen ja eteläinen Suomi (ks. kartta alla). 1.1.2022 voimaan tullut metsätuholain muutos laajenee koskemaan ei-metsänhoidollisia havupuuhakkuita, kuten sähkölinjojen, rautateiden ja tienvarsien raivauksia.

Juurikääpää on torjuttava, jos sen leviämisen riskialueella on 

1. kivennäismaalla ennen hakkuuta mäntyä tai kuusta taikka molempia yhteensä yli 50 % metsikön puuston tilavuudesta 
2. turvemaalla ennen hakkuuta kuusta yli 50 % metsikön puuston tilavuudesta. 
3. turvemaalla ennen hakkuuta mäntyä yli 50 % metsikön puuston tilavuudesta eteläisessä Suomessa

Torjunta on metsän hakkaajan velvollisuus. Metsän hakkaajalla tarkoitetaan metsälain mukaan maanomistajaa tai silloin kun hakkuuoikeus on luovutettu toiselle taholle, hakkuuoikeuden haltijaa. 

Hyväksyttävät torjuntamenetelmät ovat kantokäsittely hyväksytyllä kasvinsuojeluaineella, puulajin vaihto lehtipuuksi uudistushakkuun jälkeen tai muu vaikutukseltaan vastaava toimenpide. Kantojen nosto ja kulotus eivät ole tähän tarkoitukseen hyväksyttäviä torjuntamenetelmiä. 

Kaikki läpimitaltaan yli 10 cm olevat havupuiden kannot on säädösten mukaan käsiteltävä. Kasvinsuojeluaineen tulee peittää vähintään 85 % kunkin käsiteltävän kannon pinnasta. 

Säädösten mukaan torjuntaa ei tarvitse tehdä, jos jokin seuraavista toteutuu: 

• terminen kasvukausi ei ole alkanut 
• hakkuuvuorokauden alin lämpötila hakkuukohteella on alle 0 °C 
• maassa on yhtenäinen lumipeite 
• hakkuun kohteena olevan metsän sijaintikunnan alin lämpötila on hakkuuta edeltävällä kolmen viikon jaksolla ollut alle -10 °C. 

Monet sienitaudit voivat yleistyä ilmaston muuttuessa. Uusia tulokkaita ovat esimerkiksi haavan kuoripolte, haavanroso, lepänruoste, saarnensurma, punavyökariste ja etelänversosurma. Hyväkuntoinen elinvoimainen puusto, joka ei kärsi esimerkiksi kuivuudesta tai eläintuhoista on kestävin myös sienituhoja vastaan. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Versosurma on sienitauti, jonka A-tyyppi iskee kaikenikäisiin ja kokoisiin mäntyihin ja kuusiin tappaen puiden nuoria kasvaimia. Se tappaa männyn taimia myös taimitarhoilla koko maassa ja aiheuttaa koroja rungossa ja oksissa. Lähinnä Pohjois-Suomessa esiintyvä B-tyyppi taas iskee taimiin tai isojen puiden alaoksiin lumirajan alapuolella. Ilmastonmuutoksen arvellaan lisäävän versosurmalle otollisia olosuhteita – lauhoja talvia ja sateisia kesiä[Lähdeviite25]. Kesien kuivat kaudet voivat alentaa tautiriskiä. 

Versosurmatuhon riski tulee arvioida ennen metsänuudistamista metsikön kasvupaikkatekijöiden avulla. Alavilla paikoilla on viljeltävä muita puulajeja kuin mäntyä. Mäntyä viljeltäessä sen eteläisempiä alkuperiä ei tule siirtää pohjoiseen päin alueille, joilla lämpösumma on yli 100 d.d.:tä pienempi kuin alkuperäalueen. Tämä tarkoittaa alle 100 kilometrin siirtoa. Lisäksi 100 metrin siirto ylöspäin maaston korkeussuunnassa vastaa 100 kilometrin siirtoa pohjoiseen. Taudin leviämistä voidaan vähentää harvennuksilla, jolloin puiden alaoksien ilmavuus ja valo-olosuhde paranevat.  

Männynversoruoste tappaa männyn taimen latvakasvaimen ja aiheuttaa siten monihaaraisuutta. Tauti on yleinen koko maassa. Taimikon pituuskasvu hidastuu taudin myötä, mitä vielä tehostaa mäntyjä nopeampikasvuisemman lehtipuuston kilpailu. Sen vuoksi useamman vuoden kestänyt epidemia voi tyystin tukahduttaa muutoin hyvin alkaneen männyntaimikon kehityksen. Männynversoruoste leviää taimiin haavan välityksellä, joten sen leviämistä voidaan ehkäistä estämällä haavan vesakon syntyminen uudistusalalle. Edullisin ja tehokkain keino on haapojen taskutus tai kaulaus pari–kolme vuotta ennen uudistushakkuuta. Kuolleet haavat muodostavat luonnon monimuotoisuudelle tärkeää lahoavaa puuainesta. 

Männyntalvihome, aiemmin lumikariste, on männyn taimikoita ja taimitarhoja vaivaava tauti. Sitä esiintyy koko maassa, yleisimmin paksun lumipeitteen alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa. Homeen aiheuttamien tuhojen takia pieniä, runsaasti lunta keräävien lumen viipymäalueita ei tulisi uudistaa männylle. Hakkuutähteet lisäävät tuhoriskiä, sillä syksyllä metsikköön jäävät tuoreet männyn havut ovat taudille sopivia lisääntymisalustoja. Lumipeitteen oheneminen ilmaston lämpenemisen vuoksi luultavasti vähentää männyn talvihomeen esiintymistä. 

Tervasroso on yleisimpiä männyn sienitauteja Suomessa. Pahimmat tuhoalueet keskittyvät Pohjois-Suomeen. Alttius taudille on periytyvää, joten uudistamiseen ei pidä käyttää taudille altista materiaalia. Tartunnan saaneet taimet on syytä poistaa taimikonhoidon yhteydessä. Sairastuneet puut voivat levittää tautia edelleen, joten ne on suositeltavaa poistaa harvennushakkuissa. Harvennushakkuiden viivästyminen lisää taudin leviämisriskiä. Männyn viljely reheville, tuoreille kasvupaikoille lisää tervasroson aiheuttamaa tuhoriskiä, etenkin jos pintakasvillisuudessa on runsaasti väli-isäntänä toimivaa metsämaitikkaa. 

Hirvi aiheuttaa syönnillään suurimmat taloudelliset vahingot 1–3 metrisissä männyn- ja koivuntaimikoissa, mutta tuhoja voi olla pienemmissäkin taimikoissa. Vahingot keskittyvät keski- ja kevättalvelle, mutta hirvet syövät etenkin lehtipuun taimia myös kesällä ja syksyllä. Hirvituhojen seurauksena on kasvunmenetyksiä, laatuvikoja ja pahimmassa tapauksessa puuntuotannollisesti kehityskelvoton taimikko. 

Hirvi syö talvella mieluiten pihlajaa, pajuja, haapaa ja katajaa. Metsätalouden kannalta on harmillista, että myös koivu ja mänty maistuvat sille hyvin. Leppää ja kuusta hirvi syö harvemmin. Myös useimmat jalot lehtipuut sekä muutamat ulkomaiset puulajit, kuten lehtikuusi, kelpaavat hirven ravinnoksi. 

Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva metsäkauris ja Pohjois-Amerikasta peräisin oleva valkohäntäpeura voivat aiheuttaa Etelä-Suomessa tuhoja myös kuusentaimikoissa. Tuhot kohdistuvat usein pieniin taimiin heti viljelyn jälkeisinä vuosina.

Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Hirvieläinten — hirven, metsäkauriin[Lähdeviite26] ja valkohäntäpeuran — kannan ennustetaan voimistuvan ilmaston muuttuessa, mikä lisää niiden aiheuttamien tuhojen määrää erityisesti männyn ja lehtipuiden taimikoissa. Talvien lauhtuminen, lumipeitteen oheneminen[Lähdeviite27][Lähdeviite26] ja lumisen ajan lyheneminen edistää valkohäntä- ja metsäkauriiden leviämistä uusille alueille.  

Hirvieläinkannan pitäminen metsästyksellä riittävän alhaisena on tehokkain keino vähentää hirvieläinten aiheuttamia vahinkoja. Tuhoja voi myös yrittää estää ohjaamalla eläimet ruokinnalla pois taimikkoalueilta sekä käsittelemällä taimikoita syönninestoaineella. Aitaaminen on tehokas keino, mutta kalliina vaihtoehtona se tulee kysymykseen vain erityiskohteilla kuten visakoivun kasvatuksen yhteydessä. 

Riittävän tiheät, hyvin hoidetut taimikot kestävät parhaiten hirvituhoja. Männyn ja rauduskoivun uudistusaloilla kannattaa suosia kylvöä ja luontaista uudistamista, jos kasvupaikka on sopiva. Nuorissa männyntaimikoissa varhaisperkaus estää hirvituhoja tehokkaasti. Männyn taimia haittaavan lehtipuuvesakon perkaaminen vähentää taimikon kiinnostavuutta hirvien ruokailupaikkana. Varhaisperkaus on suositeltavaa tehdä mäntyjen ollessa alle metrin pituista.

Hirvituhojen ongelma-alueilla mänty-tai lehtipuuvaltaista taimikkoa on syytä kasvattaa vähintään viiden metrin pituuteen asti ennen taimikonharvennusta. Hirvituhoja voidaan lisäksi hillitä jättämällä perkaamatta hirville sopivaa ravintoa tuhoriskiltään pienemmillä alueilla. Tuhoja voi vähentää myös käyttämällä karkoteaineita. Hirvet syövät mielellään myös ensiharvennuksessa syys- ja keskitalvella maahan jätettäviä männyn latvuksia. Jos on mahdollista ajoittaa tällainen hakkuu vaaravyöhykkeessä olevan taimikon lähistölle, se osaltaan vähentää taimikkoon kohdistuvaa syöntiä.

Metsänuudistamiseen liittyvä myyrätuhojen riski on sitä suurempi, mitä rehevämpi kasvupaikka on ja mitä enemmän se heinittyy. Sen vuoksi oikein valittu maanmuokkausmenetelmä on oiva keino vähentää tuhoja. Tuhoriski on erityisen suuri pellonmetsityskohteissa, joissa heinäntorjunta sekä varsinkin lehtipuilla taimisuojien käyttö on välttämätöntä tuhojen välttämiseksi. Uudistushakkuualan heinittymistä vähentää puuston kasvattaminen tiheänä ennen hakkuuta. 

Myös myyrät voivat myös runsastua ilmaston muuttuessa. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Tuhoja ehkäisevät taimien käsittely torjunta-aineella ja erityisesti kivennäismaan tai turvepinnan paljastava maanmuokkaus[Lähdeviite28]. Hyviä tuloksia on saavutettu varsinkin mätästyksellä. Tukkimiehentäi karttaa paljasta maapintaa, kuten muokkausjälkeä. Taimen ympärille tulisikin istutuksessa jäädä vähintään 15 cm:n yhtenäinen kivennäismaapeite. Turvepintainen muokkausjälki suojaa taimea tukkimiehentäiltä yhtä tehokkaasti kuin kivennäismaapintainen. 

Lämpimämmän ilmaston odotetaan lisäävän tukkimiehentäituhoja, koska tukkimiehentäiden kehitys on suoraan riippuvainen lämpötilasta. 

Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Ytimennävertäjät (pysty- ja vaakanävertäjä) ovat kaarnakuoriaisia, jotka aiheuttavat tuhoja männiköissä. Kuoriaiset lisääntyvät huhtikuusta alkaen etenkin talvella kaadetussa mäntypuutavarassa. Heinäkuun aikana nuoret aikuiset siirtyvät puutavarapinoista männyn latvuksiin ja tuhoavat vuosikasvaimia, mistä seuraa puustolle kasvu- ja laatutappioita. Puutavaraan kuoriaiset levittävät sinistäjäsientä. 

Pystynävertäjän tuhot todennäköisesti lisääntyvät ilmaston lämmetessä, koska se pystyy tappamaan neulasia menettäneitä heikentyneitä puita ja aiheuttamaan voimakkaita kasvainvaurioita myös eläville puille.[Lähdeviite29] Vastakuoriutuneet kuoriaiset voivat lisääntyä kuorellisessa mäntypuutavarassa ilman talvehtimista ja ravinnon syöntiä.  

Tärkein keino vähentää ytimennävertäjätuhoja on noudattaa lakia metsätuhojen torjunnasta. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Kirjanpainaja on varttuneissa kuusikoissa tuhoja aiheuttava kaarnakuoriainen. Yleensä se tappaa heikentyneitä pystypuita, mutta joukkoesiintymän aikana myös terveet kuuset ovat vaarassa. Kirjanpainajien parveilu alkaa toukokuussa. 

Uudistusalojen reunoille auringon paisteeseen jääneet vanhat kuuset ovat erityisen alttiita kirjanpainajatuhoille, mikä on syytä ottaa huomioon uudistusalan rajauksessa. Kannan kasvulle otollisia ovat alueet, joissa on tarjolla runsaasti tuoretta tuulituhopuuta lisääntymispaikoiksi. Kuivat pysty- ja maalahopuut, josta kaarna irtoaa, eivät ole kirjanpainajan lisääntymispaikkoja, eikä niiden korjuu ole tarpeen tuhontorjunnan vuoksi. 

Kirjanpainaja hyötyy kuumista ja kuivista kesistä ja sen kanta voi jopa kymmenkertaistua yhden tällaisen kesän aikana. Lämpimien keväiden myötä hyönteisten parveilun ajankohta on aikaistunut.

Lajille suotuisana, erityisen lämpimänä kesänä kirjanpainaja voi ehtiä tuottaa kaksi sukupolvea. Ilmaston lämmetessä kahden sukupolven esiintymisen todennäköisyys kasvaa, mikä lisää tuhoriskiä[Lähdeviite30]. Kirjanpainajat voivat aiheuttaa laaja-alaisia tuhoja, joista syntyy suuria taloudellisia menetyksiä. 

Kirjanpainajatuhoja voidaan ehkäistä pitämällä kuusikot harvennushakkuiden avulla elinvoimaisina ja kasvukuntoisina. Vanhat, heikkokuntoiset kuusikot on suositeltavaa uudistaa kirjanpainajatuhojen ehkäisemiseksi.  

Tuhojen välttämiseksi kuorellinen puutavara on poistettava metsästä metsätuholain päivämääriin mennessä. On huomioitava, että lämpimänä kesänä kirjanpainajat voivat aikuistua ennen nykyisen lain määräämiä poistoaikoja. 

Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Metsätuholain[Lähdeviite24] noudattaminen on tärkeä osa hyönteistuhojen ennaltaehkäisyä. Laki edellyttää tuhojen ehkäisemiseksi puutavaran omistajalta: 

• 1.9.–31.5. kaadettu kuusipuutavara ja kaarnoittunut mäntypuutavara tulee kuljettaa pois metsästä tai välivarastosta viimeistään (aluejako oheisessa kartassa): 
  • alueella A, mänty 1.7. ja kuusi 15.7. 
  • alueella B, mänty 1.7. ja kuusi 24.7. 
  • alueella C, mänty 15.7. ja kuusi 15.8. 
• 1.6.–31.8. kaadettu kuusipuutavara tulee alueella A kuljettaa pois metsästä tai välivarastosta 30 päivän kuluessa hakkuuhetkestä. 
• 1.1.2022 alue A laajeni pohjoiseen osalle vanhaa B-aluetta (kartta muuttunut).

Puutavaran kuljettaminen pois metsästä on aina ensisijainen toimenpide hyönteistuhojen välttämiseksi. Sallittuina vaihtoehtoina poiskuljettamiselle ovat muun muassa puutavaran peittäminen, kastelu, kuoriminen tai käsitteleminen hyönteisten iskeytymistä vastaan tarkoitetulla kasvinsuojeluaineella. Lisäksi keinoina ovat  mäntypuutavaran sijoittaminen riittävän etäälle männiköistä, mäntypuutavarapinon pintakerroksen peittäminen lehtipuukerroksella ja kuusipuutavarapinon pintakerroksen peittäminen lehtipuukerroksella tai kaarnoittumattomalla alle 10 cm kantoläpimittaisella mäntypuulla. 

Poistovelvoite koskee käyttötarkoituksesta riippumatta aines- ja energiapuuvarastoa, jonka tilavuudesta vähintään puolet on tyviläpimitaltaan yli 10 cm olevaa mänty- tai kuusipuutavaraa. Velvoitetta ei sovelleta yksittäisiin mäntypuupinoihin, joiden tilavuus on enintään 50 m³. Pino katsotaan yksittäiseksi, jos se sijaitsee vähintään 200 metrin päässä muista vastaavista pinoista. 

Laki velvoittaa metsänomistajaa korjaamaan metsästä tuoreet vahingoittuneet havupuut siltä osin, kun niiden määrä ylittää kuusella 10 m³ ja männyllä 20 m³ hehtaarilla. Alle hehtaarin metsiköissä näitä rajoja sovelletaan riippumatta metsikön pinta-alasta. Vähäisempiä määriä kaatuneita tuoreita havupuita ei tarvitse korjata, sillä yksittäisten puiden aiheuttama tuhoriski on pieni ja korjuukustannukset voivat ylittää niiden arvon.  

Vähäisempiä määriä kaatuneita tuoreita havupuita ei tarvitse korjata, sillä yksittäisten puiden aiheuttama tuhoriski on pieni ja korjuukustannukset voivat ylittää niiden arvon. Metsätuholakia sovelletaan samoilla alueilla kuin metsälakia. Metsälain tärkeisiin elinympäristöihin vahingoittuneita puita voi jättää metsänomistajan vastuulla, mutta siitä on ilmoitettava Suomen metsäkeskukselle. 

Ruskomäntypistiäiset syövät mäntyjen neulaset uusinta vuosikertaa lukuun ottamatta. Jos puiden neulasista on vain osa syöty, puut toipuvat yleensä hyvin. Ruskomäntypistiäistuhoa pystytään biologisesti torjumaan monisärmiövirusvalmisteella. 

Pilkkumäntypistiäinen on ruskomäntypistiäistä selvästi vaarallisempi, sillä se voi syödä kaikki neulaskerrat. Pilkkumäntypistiäisen massaesiintyminen johtaa huomattavaan puuston kuolleisuuteen, varsinkin jos syöntiä esiintyy kahtena vuonna peräkkäin. Mikäli tuho jatkuu vielä toisenakin vuonna, männikkö voidaan käsitellä torjunta-aineella.

Ruskomäntypistiäisen munien kuolleisuuteen talvella vaikuttaa merkittävästi talven minimilämpötila. Talvien lämpeneminen voi lisätä tuhoriskiä etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Lisääntyvä UV-säteily voi taas tuhota enenevässä määrin tumamonisärmiöviruksia, jotka rajoittavat pistiäiskantaa. Keski-Euroopassa pilkkumäntypistiäinen aiheuttaa tuhoja yleisemmin kuin ruskomäntypistiäinen, joten pilkkumäntypistiäistuhot saattavat yleistyä ilmaston lämmetessä, erityisesti jos kuivuusjaksot yleistyvät.[Lähdeviite31]

Monisärmiöviruksen käyttö mäntypistiäistuhojen torjunnassa on vaikeutunut käytännössä merkittävästi, koska EU:n direktiivi kieltää kasvinsuojeluaineiden lentolevityksen metsiin. 

Mäntypistiäis- tai mäntymittarituhoista kärsineitä kasvatusmänniköitä ei pidä harventaa ennen kuin tuhovaihe on ohi. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Suositusten mukaan toteutettu taimikonhoito ja harvennushakkuu estävät puuston riukuuntumista ja vahvistavat puiden juuristoa ja runkoa kestämään tuulikuormaa. Toisaalta tuulituhoriski kasvaa puuston pituuden lisääntyessä. Tuulituhoja voidaan ehkäistä uudistushakkuualojen oikeanlaisella rajauksella ja välttämällä suuria puuston korkeuseroja vierekkäisillä metsikkökuvioilla[Lähdeviite7] [Lähdeviite8]. Tuulituhoriskiä pienentää myös liian voimakkaiden harvennusten välttäminen ja kiertoajan lyhentäminen. 

Alueen alttiutta tuulituhoille on mahdollista selvittää esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen julkaiseman tuulituhoriskikartan(ulkoinen linkki) avulla. 

Varttuneissa kasvatusmetsissä tuulituhoriski on suurin kuusikoissa pinnallisen juuriston vuoksi. Toisaalta myös mänty ja lehtipuut (esim. koivu) lehdelliseen aikaan voivat olla alttiita tuulituholle, toisin kuin lehtipuut lehdettömänä aikana.  

Kasvatusmetsissä tuulituhoriski on suurin heti harvennuksen ja mahdollisen lannoituksen jälkeen [Lähdeviite32] [Lähdeviite33]. Varsinkin tuulituhoille alttiilla alueilla lannoitus on suositeltavaa tehdä vasta 2–3 vuoden kuluttua harvennuksesta, jotta puiden juuristo ja runko ehtivät vahvistua riittävästi kestämään lisääntyvän tuulikuorman. Uudistushakkuualueeseen rajoittuvan tai tuulelle alttiin harvennettavan metsikön reunaan on suositeltavaa jättää tuulenpuolelle lievemmin harvennettu kaistale (noin 10–20 metriä leveä).  

Ilmastonmuutoksen edetessä metsien tuulituhoriski lisääntyy, koska voimakkaita tuulia sattuu yhä useammin sulan maan aikaan.[Lähdeviite13]  Puuston latvuksiin kertynyt märkä ja painava lumikuorma lisää tuhoriskiä [Lähdeviite5][Lähdeviite6]. Toisaalta voimakkaiden tuulten ei nykytietojen mukaan oleteta Suomessa yleistyvän merkittävästi [Lähdeviite34][Lähdeviite35][Lähdeviite36].

Lisääntyvä tuulituhoriski on syytä ottaa huomioon metsänuudistamisessa ja hakkuissa sekä suosia kullekin kasvupaikalle parhaiten soveltuvia puulajeja. Esimerkiksi yksipuolinen kuuselle uudistaminen lisää tuulituhoriskiä ja sen ohella myös kuivuus-, kirjanpainaja- sekä juurikääpätuhoriskejä. 

Lumituhoja esiintyy koko maassa. Toisaalta Itä- ja Pohjois-Suomessa ne ovat tavallisimpia, erityisesti korkeilla tykkylumen alueilla (yli 180 metriä merenpinnasta)[Lähdeviite13]. Myös tätä alemmilla maastonkohdilla esiintyy varsin usein lumituhoja. Etenkin vedenjakaja-alueilla ja mäkisillä seuduilla lumituhot ovat tavallisia.  

Lumituhot ovat yleisimpiä nuorissa puustoissa, joissa raskas märkä lumi ja alijäähtynyt vesi taivuttaa ja katkoo puiden runkoja ja latvuksia. Suurimmassa vaarassa ovat ylitiheinä kasvaneet latvuksiltaan supistuneet männiköt ja koivikot, jotka on hiljattain harvennettu [Lähdeviite5][Lähdeviite6].  

Tuulituhoriskin tavoin lumituhoriski on nuorissa kasvatusmetsissä suurin heti harvennuksen ja mahdollisen lannoituksen jälkeen [Lähdeviite32][Lähdeviite33]. Tärkein keino lumituhojen estämiseksi on tehdä taimikonhoito ja harvennukset ajallaan, jotta puusto ei pääse riukuuntumaan. Toisaalta uudistettavan puulajin huolellisella valinnalla eritoten lumituhoille alttiilla alueilla voidaan myös vaikuttaa lumituhoriskeihin.  

Suuren lumituhoriskin alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa voidaan harkita jatkuvaa kasvatusta sekä kuusen suosimista myös melko karuilla kasvupaikoilla. Lisäksi niillä on syytä suosia lehtipuun tuomaa sekapuustoisuutta. Istutuksessa voidaan käyttää mäntyä ja kuusta vuorotellen.  

Ilmaston lämmetessä metsien lumituhoriskit tulevat yhä lisääntymään Itä- ja Pohjois-Suomessa, mutta vähentyvät Etelä-Suomessa [Lähdeviite13](kuva). Toisaalta lähivuosikymmeninä suuria lumikuormia voi esiintyä myös Etelä-Suomessa, joka yhdessä yleistyvän roudattomuuden kanssa voi pahentaa tuhoja. Pahimpia riskikohteita ovat korkeiden mäkimaiden metsät. Myös ylitiheinä kasvaneet puustot sekä hiljattain harvennetut ja lannoitetut puustot ovat herkkiä lumituhoille.

Lisääntyvät lämpimät ja kuivat jaksot on syytä ottaa huomioon metsänuudistamisessa ja suosia kullekin kasvupaikalle parhaiten menestyviä puulajeja[Lähdeviite33] [Lähdeviite9]. Ilmastonmuutoksen oletetaan lisäävän kevään ja kesän kuivuusjaksoja erityisesti Etelä- ja Keski-Suomessa[Lähdeviite37]. Ilmaston lämpenemisen oletetaan vähentävän eritoten kuusen kasvua vettä hyvin läpäisevillä mailla Etelä-Suomessa [Lähdeviite38]52 53 . Voimakas lämpeneminen voi vähentää puuston kasvua jopa männyllä.

Lisääntyvät kuivuusriskit lisäävät myös metsäpaloriskejä [Lähdeviite39]. Huomiota on syytä kiinnittää yhä enemmän metsien paloriskiin[Lähdeviite40]. Metsäpalovaarapäivien lukumäärä todennäköisesti kasvaa vuosisadan loppuun mennessä 5-10 päivällä nykyisestä. Etelä-Suomessa metsäpaloriskin kasvu on Pohjois-Suomea suurempaa[Lähdeviite41]. Metsäpalovalvonta ja metsäautotieverkosto ovat tärkeässä roolissa suurpalojen estämisessä. Palojen ennaltaehkäisyssä on keskeistä metsäpalovaroitusten noudattaminen. 

Metsäkoneiden tuottamat kipinät lisäävät metsäpalojen riskiä kuivien hellejaksojen aikana. Tähän voidaan varautua kohdevalinnalla, metsäkoneen telojen valinnalla ja asianmukaisella sammutuskalustolla.  

Metsätalouden kannalta on harmillista, että koivu ja mänty maistuvat hirvelle hyvin. Leppää ja kuusta hirvi syö harvemmin. Myös useimmat jalot lehtipuut sekä muutamat ulkomaiset puulajit, kuten lehtikuusi, kelpaavat hirven ravinnoksi. Hirvet aiheuttavat syönnillään suurimmat taloudelliset vahingot 1–3 metrisissä männyn- ja koivuntaimikoissa, mutta vahinkoja voi olla pienemmissäkin taimikoissa. Hirvivahingot keskittyvät keski- ja kevättalvelle, mutta hirvet syövät etenkin lehtipuun taimia myös kesällä ja syksyllä. 

Hirvivahinkojen seurauksena on kasvunmenetyksiä, laatuvikoja ja pahimmassa tapauksessa puuntuotannollisesti kehityskelvoton taimikko. Valkohäntäpeura ja metsäkauris voivat aiheuttaa Etelä-Suomessa vahinkoja taimikoissa. Vahingot kohdistuvat usein pieniin taimiin heti viljelyn jälkeisinä vuosina. 

Riittävän tiheät, hyvin hoidetut taimikot kestävät parhaiten hirvivahinkoja. Männyn ja rauduskoivun uudistusaloilla kannattaa suosia kylvöä ja luontaista uudistamista, jos kasvupaikka on sopiva. Hirvien talvilaidunalueilla koivun istutusta ei suositella suuren vahinkoriskin vuoksi. Alkuvuosinaan tiheässä kasvava kylvötaimikko kestää hirvivahinkoja istutustaimikkoa paremmin. Nuorissa männyntaimikoissa varhaisperkaus estää hirvivahinkoja tehokkaasti. Varhaisperkaus on suositeltavaa tehdä mäntyjen ollessa alle metrin pituista. Männyn taimia haittaavan lehtipuuvesakon perkaaminen vähentää nuoren taimikon kiinnostavuutta hirvien ruokailupaikkana. Nuorissa koivun taimikoissa on tarpeen perata vain välittömästi kasvatettavia taimia haittaavaa puustoa. Tarpeeton lehtipuuston perkaaminen voi lisätä istutustaimiin kohdistuvia hirvivahinkoja. Hirvivahinkojen ongelma-alueilla mänty- tai lehtipuuvaltaista taimikkoa on syytä kasvattaa vähintään viiden metrin pituuteen asti ennen taimikonharvennusta. Hirvivahinkoja voidaan lisäksi hillitä jättämällä perkaamatta hirville sopivaa ravintoa vahinkoriskiltään pienemmillä alueilla. 

Kuusta voi suosia sopivilla kasvupaikoilla ja alalle voi hakea ylimääräistä taimiainesta maanmuokkauksen ja luontaisen lisätaimiaineksen avulla. Hirvet saavat hyvin ravintoa alle 6 metrin keskipituuden taimikoista, aina ensiharvennusvaiheeseen asti. Kuusimetsissä hirvet laiduntavat alusvesakkoa aiheuttamatta haittaa metsätaloudelle.