Kasvupaikat ja niiden tunnistaminen

Kasvupaikan puuntuotoskykyyn vaikuttavat maaperän ravinne-, vesi- ja lämpöolot sekä ilmavuus. Maaperän ominaisuudet, erityisesti viljavuus, vaikuttavat muun muassa puulajivalintaan. 

Suomen ilmasto on kylmä ja kostea. Valtaosa maamme metsistä kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vain lounaisin rannikkoseutu on tammivyöhykettä. Puuntuotannollisesti olosuhteet ovat maan eri osissa hyvin erilaiset. Alueen lämpimyyttä kuvataan kasvukauden tehoisalla lämpösummalla. 

Kasvupaikkojen luokituksessa käytetään pintakasvillisuuteen perustuvaa metsä- ja suotyyppiluokitusta, joka kuvaa välillisesti maaperän puuntuotoskykyä. Pintakasvillisuuteen perustuva luokitus on osoittautunut havainnolliseksi keinoksi määrittää kasvupaikan puuntuotoskyky. 

Kivennäismaiden kasvupaikkatyyppejä ovat lehtomaiset kankaat, tuoreet kankaat, kuivahkot kankaat, kuivat kankaat ja karukkokankaat. Lehdot luokitellaan omaksi luokakseen. 

Ojitettujen turvemaiden kasvupaikkaluokittelu perustuu kivennäismaiden metsätyyppeihin rinnastettaviin turvekangastyyppeihin. Lehtomaista kangasta vastaa ruohoturvekangas, tuoretta kangasta mustikkaturvekangas, kuivahkoa kangasta puolukkaturvekangas, kuivaa kangasta varputurvekangas ja karukkokangasta jäkäläturvekangas. Ojitettujen turvemaiden puuntuotoskykyä arvioitaessa tulee ottaa huomioon erityispiirteinä, että niiden vesi- ja ravinnetalouden tila voi muuttua.

Kasvupaikka on tarpeen ottaa huomioon lähes kaikissa metsätalouden toimenpiteissä. Keskeisiä ovat esimerkiksi uudistamistoimenpiteet, kasvatettavat puulajit sekä hakkuiden ajoitus.

Tarkemmat kasvupaikan tunnistusohjeet saa Luonnonvarakeskuksen oppaasta.(ulkoinen linkki)

Metsätalousmaa voidaan luokitella kasvupaikan maaperän perusteella seuraaviin luokkiin:

Kivennäismaa (eli kangas tai kangasmaa) on maata, jossa on podsolimaannos ja pinnalla kerros kangashumusta. Metsälain mukaan kivennäismaita ovat kohteet, joissa kivennäismaa on lähempänä kuin 30 cm syvyydellä maanpinnasta. 

Tarkennukset: 

• Soistunut kivennäismaa on kivennäismaata, jossa märkyydestä johtuen yli 25 prosenttia pintakasvillisuudesta on suokasvillisuutta. 

Lehdot ovat runsasravinteisia, usein kalkkipitoisia, multapohjaisia maita (multakerros 10–30 cm). Maannos on ruskomaannosta. Siitä ylin osa on mururakenteista multaa, jossa kivennäisaines on sekoittunut orgaaniseen ainekseen. 

Suo, eli turvemaa, on kasvitieteellisen määritelmän mukaan kasvupaikka, jolla on suokasvien vallitsema turvetta kerryttävä kasviyhdyskunta. Turvekerroksen paksuus voi vaihdella lähes olemattomasta useaan metriin. Metsälain tarkoittamaksi turvemaaksi katsotaan suot, joissa kivennäismaa on vähintään 30 cm syvyydellä. Suo voi olla ojitettu tai ojittamaton.

Ojittamattomat suot luokitellaan eri suotyyppeihin ja ojitetut suot eri turvekangastyyppeihin. Jos ojitetulla alueella ei enää ole suokasvillisuutta eikä lainkaan turvetta, se luokitellaan metsätyyppiluokittelun mukaan. Tällöin voidaan puhua ojitetuista kankaista.

Ojittamattomat suot jaetaan kolmeen päätyyppiryhmään: korvet, rämeet ja avosuot[Lähdeviite1].

• Korvet ja rämeet jaetaan edelleen aitoihin puustoisiin soihin ja sekatyypin soihin. Sekatyypin suot ovat aidon puustoisen suon ja avosuon yhdistelmiä. Niiden mättäillä on puita ja korpi- tai rämekasvillisuutta ja painanteissa avosoiden kasvillisuutta.
• Avosuot jaetaan edelleen nevoihin ja lettoihin.

Ojitetut suot jaetaan turvekangastyyppeihin ravinteisuustason mukaan.

• Luokittelu rinnastuu kivennäismaiden metsätyyppiluokitteluun.
• Ravinteisuustasoon perustuvat turvekangastyypit jaetaan edelleen I- ja II-tyyppeihin. I-tyypit ovat aitojen puustoisten soiden ojitusalueita ja II-tyypit sekatyypin soiden ja avosoiden ojitusalueita. Paksuturpeisten (turvetta yli 30 cm) II-tyypin turvekankaiden puusto kärsii usein kivennäisravinteiden puutoksesta.

Tarkennukset

• Ravinteisuustasoa kuvaavien turvekangastyyppien lisäksi ojitetut suot voidaan jakaa ojituksen vaikutuksen perusteella ojikoihin, muuttumiin ja turvekankaisiin.
  • Ojikot ovat ojia lukuun ottamatta ojittamattoman suon kaltaisia.
  • Muuttumilla puusto ja aluskasvillisuus ovat muuttuneet, mutta suokasvillisuuden piirteitä on vielä merkittävästi jäljellä.
  • Turvekankailla aluskasvillisuus on kehittynyt pääosin kangasmetsien aluskasvillisuuden kaltaiseksi.
• Ohutturpeinen suo on kasvupaikka, jossa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Metsälaissa nämä kohteet luetaan kivennäismaihin.

Kivennäismaiden kasvupaikkatyyppejä ovat lehtomaiset kankaat, tuoreet kankaat, kuivahkot kankaat, kuivat kankaat ja karukkokankaat. Lehdot luokitellaan kasvupaikkoina omaksi luokakseen. 

Turvekangastyypin tunnistaminen

Ojitettujen soiden kasvupaikkaluokittelu perustuu kivennäismaiden metsätyyppiluokitukseen rinnastettaviin turvekangastyyppeihin. Kasvupaikkaluokittelussa käytetään termiä turvekangas suon kuivatusvaiheesta riippumatta. 

Turvekangastyyppien luokittelu

Ojitusalueiden turvekankaat luokitellaan eri turvekangastyypeiksi, jotka voidaan rinnastaa ravinteisuustasoltaan vastaaviin kivennäismaiden metsätyyppeihin. Ojitettu suo luokitellaan tavallisesti jo ennen turvekangasvaihetta siihen turvekangastyyppiin, joksi se todennäköisesti kehittyy.  

Turvekangastyypit jaetaan kahteen alaryhmään sen perusteella, millaisesta suotyypistä ne ovat kehittyneet. I-tyypin kohteet ovat syntyneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin kohteet avo- ja sekatyypin soista.    

Alkuperäisen suon piirteet selittävät turvekankaan ominaisuuksia, etenkin ojituksen jälkeisen ensimmäisen puusukupolven rakennetta ja maan ravinnetilaa. Ne vaikuttavat muun muassa metsän kasvatustavan valintoihin ja lannoituksen kannattavuuteen. Siksi suometsien hoidossa on tärkeää tunnistaa esimerkiksi I- ja II-tyypin turvekankaat, jotta niillä voidaan tehdä puuntuotannollisesti oikeita ja taloudellisia ratkaisuja.  

Tarkemmat kuvaukset soiden kasvupaikkatyypeistä on esitetty seuraavassa taulukossa.

Turvekangastyyppien alaryhmät

• I-tyypin turvekankaat ovat muodostuneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin turvekankaat avosoista ja sekatyypin soista. Sekatyypillä tarkoitetaan avosoiden ja puustoisten soiden yhdistelmiä.
• II-tyypin kohteilla on usein näkyvissä vielä alkuperäiselle suotyypille tunnusomainen pintatopografia: puut ovat syntyneet mätäspinnoille ja välissä erottuu mättäitä matalampana entinen tasainen nevapinta. Hieskoivun osuus on yleensä II-tyypin kohteilla selvästi suurempi kuin I-tyypin kohteilla.

Suot voidaan luokitella metsätaloudellisen kannattavuuden ja luonnontilaisuuden perusteella (kuva). Metsätalouden kannattavuuteen vaikuttavat suometsässä kasvupaikan tuotoskyvyn lisäksi useat eri tekijät. Esimerkiksi muut hyödyntämismahdollisuudet kuten virkistyskäyttö ja hiilensidonta voivat tarjota tuloa. Toisaalta korjuukelpoisuuden haasteet ja vesitaloudelliset riskit tuovat kustannuksia.

Suon luonnontilaisuuden tunnistaminen on tärkeää, sillä osaan luonnontilaisista ja ojittamattomista soista kohdistuu lakisääteisiä käytönrajoituksia tai metsäsertifioinnin asettamia vaatimuksia. Sertifioinnin vaatimustaso riippuu käytettävästä järjestelmästä.

Suon luonnontilaisuuden tai luonnontilaisen kaltaisuuden luokittelun perustana on suon vesitalouden luonnontilaisuus. Sitä arvioidaan kuivatustilanteen, vedenpinnan syvyyden ja kasvillisuuden perusteella. Apuna voidaan käyttää selventäviä kysymyksiä:

• Onko suo ojitettu? Milloin? Onko ojia useita vai näkyykö vain yksittäisiä ojanpätkiä?
• Näkyykö ojitus puuston kasvun lisäyksenä? Kuinka voimakkaasti ojitus on vaikuttanut suokasvillisuuteen?
• Onko turvekerros ohentunut ja sen pinta laskenut ojituksen seurauksena ja kuinka paljon?
• Onko pohjaveden pinta palautunut ojitusta edeltävälle tasolle?

Lue lisää samasta aiheesta: Metsätilan hoito | Metsänhoidon käsitteet ja luokittelut