Lannoitus

Kivennäismailla taloudellisesti parhaita lannoituskohteita ovat kuivahkojen ja tuoreiden kankaiden hoidetut männiköt ja kuusikot, jotka ovat kehitysluokaltaan varttuneita kasvatusmetsiä tai uudistushakkuuta lähestyviä metsiä. Lannoitus lisää kasvua eniten varttuneissa metsiköissä. Metsikön vesitalous tulee olla kunnossa ennen lannoitusta myös kivennäismailla.  

Koivikoissa lannoituksen vaikutus on lyhytaikainen ja kasvureaktio jää havupuustoa pienemmäksi.  

Puuston kasvu paranee lisäämällä typpeä kerta-annoksena 100–200 kg hehtaaria kohden. Jos annos on suurempi, puusto ei kykene hyödyntämään kaikkea typpilannoitetta. Käyttösuosituksia noudattaen kivennäismailla voidaan toistaa lannoituksia 6–10 vuoden välein ja lannoittaa 1–4 kertaa kiertoajan aikana. Harvennuksen ja lannoituksen välillä kannattaa pitää muutama vuosi eroa, jotta tuuli- ja lumituhoriski ei kasva liiaksi.

Kaikilla metsitysaloilla, jotka ovat entistä peltomaata, boorilannoitus on välttämätöntä puuston kehityksen turvaamiseksi. Puutos aiheuttaa kasvuhäiriöitä ja alentaa puuntuotosta. 

Boorinpuutos on tyypillistä entisillä kaskialueilla ja viljavimmilla kivennäismailla erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Näillä alueilla typpi ei ole kasvua rajoittava tekijä.[Lähdeviite29][Lähdeviite30]

Turvekangastyyppi, kuivatus, turpeen tiivistyminen ja maatuneisuusaste sekä kasvukauden sääolot vaikuttavat suuresti turpeen sisältämiin ravinnemääriin ja ravinteiden käyttökelpoisuuteen.  

Typpeä turpeessa on yleensä runsaasti ja sitä vapautuu Etelä- ja Väli-Suomessa puiden käyttöön useimmiten riittävästi. Etenkin Pohjois-Suomessa myös typen niukkuus rajoittaa puiden kasvua karuimmilla soilla ja typpeä vapautuu puiden käyttöön heikosti varsinkin kylminä kasvukausina.  

Fosforia ja kaliumia turvemailla on kivennäismaihin verrattuna yleensä niukasti. Vaikka fosforin kokonaismäärä olisi puiden kannalta riittävä, se on suurelta osin orgaanisessa muodossa ja sitä vapautuu puiden käyttöön hitaasti. Kaliumin kokonaisvarat ovat vähäiset ja maaveteen liuenneena se pidättyy turvemaahan melko huonosti. Kalium sitoutuu kuitenkin hyvin kasvillisuuden ylläpitämään biologiseen kiertoon. 

Ojitus muuttaa pintaturpeen ravinteisuutta. Puustolle käyttökelpoisen typen ja fosforin määrä pintaturpeessa kasvaa suonpinnan painuessa ja turpeen tiivistyessä. Muiden ravinteiden määrät pysyvät kutakuinkin ennallaan tai vähenevät. Kaliumin ja boorin huuhtoutumisriski kasvaa kunnostusojituksen ja hakkuiden yhteydessä. Fosforia huuhtoutuu herkästi uudistushakkuun yhteydessä, jos pohjaveden pinta pääsee nousemaan puuston haihduntavaikutuksen tyrehtyessä.  

Lannoituskohteeksi on suositeltavaa valita kohteita, joilla ojasto toimii eikä liika vesi rajoita puiden kasvua. Lannoitettava alue kunnostusojitetaan tarvittaessa lannoituksen yhteydessä, mieluiten mahdollisimman pian lannoituksen jälkeen. On kuitenkin syytä muistaa, että runsastyppisillä turvemailla kovasta kaliumin tai fosforin puutteesta riutuva puuston latvus voimistuu viidessä vuodessa niin, että sen kyky haihduttaa on huomattavasti parempi kuin ennen lannoitusta. 

Puusto pystyy hyödyntämään lannoitusta tehokkaimmin, jos sillä on riittävästi kasvutilaa. Sen vuoksi on tärkeää, että ylitiheä metsikkö harvennetaan ennen lannoitusta. Puuston on oltava laadultaan riittävän hyvää, kasvupaikalle sopivaa ja muutoinkin kasvatuskelpoista. Myös turvemailla lannoitus voi hieman lisätä myrsky- ja lumituhojen riskiä. Se ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että olisi syytä välttää esimerkiksi maasta tehtävää lannoitteiden levitystä tuoreita ajouria hyödyntäen. 

Runsastyppisillä turvemailla fosforilla ja kaliumilla tehtävän lannoituksen vaikutus on kangasmaiden typpilannoitukseen verrattuna hyvin pitkäaikainen. Vaikutusaika vaihtelee ravinnelajin ja käytetyn lannoitetyypin mukaan. Se kestää kemiallisella kalium-lannoitteella vähintään parikymmentä vuotta ja tuhkalannoitteen fosforilla parhaimmillaan jopa yli 50 vuotta. Sen vuoksi lannoitettavan puuston ikä tai kehitysluokka eivät ole tärkeitä kriteereitä, ja lannoitusalue voi sisältää hyvin erikokoisia ja -ikäisiä puustoja riukuvaiheen taimikoista varttuneisiin kasvatusmetsiin. Lannoituskohteiksi sopivimpia ovat hyvälaatuiset, riittävästi kasvatettavia puita sisältävät havupuuvaltaiset metsiköt.[Lähdeviite31]  

Metsityksessä on huomioitava, että viljeltyjä suopeltoja on lannoitettu toistuvasti, jolloin maan ravinnevarat ovat kasvaneet verrattuna vastaaviin metsämaihin. Ravinnesuhteet saattavat kuitenkin olla epäedulliset puiden kasvulle. Ravinteiden epätasapaino on yleistä etenkin turvemailla.  Suopelloilla booria on yleensä niukasti puuston tarpeeseen nähden, joten boorilannoitus on tarpeen kasvuhäiriöiden välttämiseksi.[Lähdeviite32]

Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat vaativat lannoitusta ravinnetilan tasapainon korjaamiseksi. Poikkeuksena ovat ohutturpeiset, hienojakoisten pohjamaiden suonpohjat, joilla kivennäismaahan ulottuva maanmuokkaus voi ainakin osin korvata lannoitusta. Suonpohjien lannoitukseen sopii puuntuhka. Paksuturpeisilla kohteilla lannoitus on aina välttämätöntä ja myös jatkolannoitukset voivat olla tarpeen.[Lähdeviite33]

Ravinne-epätasapainon esiintyminen suometsissä tarkoittaa käytännössä fosforin heikkoa saatavuutta sekä puutetta kaliumista ja boorista, joka on merkittävin kasvua säätelevä hivenravinne. Näiden ravinteiden niukkuus on yleisintä paksuturpeisilla turvekankailla, jotka ovat ojituksen jälkeen kehittyneet märistä avosoista tai vähäpuustoisista sekatyypin soista. Todennäköisimmin puutosoireita ilmenee paksuturpeisilla ns. kakkostyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla, myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla ilmiö on varsin tavallinen.

Jos lannoituksella varmistetaan puiden riittävä fosforin, kaliumin ja boorin saatavuus, kyseisen tyyppiset turvekankaat pystyvät runsaiden typpivarojensa ansiosta tuottamaan puuta parhaiden kangasmaiden tavoin. Jos suo on ollut jo ennen ojitusta puustoinen, ravinne-epätasapaino on harvinaisempaa kuin alkujaan vähäpuustoisilla soilla tai avosoilla. Näillä kohteilla myös lannoituksen tuoma hyöty jää todennäköisesti vaatimattomaksi. 

Maan ravinnetilaa turvemailla voi arvioida silmämääräisesti turvekerroksen paksuuden ja maatuneisuuden perusteella. Tärkeää on osata erottaa ohutturpeiset turvekankaat paksuturpeisista, koska niissä ravinteiden saatavuus puiden kannalta poikkeaa merkittävästi toisistaan. Myös ojitusalueen alkuperäinen suotyyppi, aikaisemmat mahdollisesti tehdyt hakkuut ja peruslannoitus vaikuttavat ravinnetilaan. Puuston näkyvistä puutosoireistakin on kohtalaisen helppoa päätellä mahdollisen ravinne-epätasapainon aiheuttajaa.

Typpeä puut saavat käyttöönsä turvemailla runsaasti, etenkin, jos turve on hyvin maatunutta (tumman väristä) parinkymmenen sentin pintakerroksessa. Ojitetuilla alueilla pintaturpeen hajoaminen vapauttaa lisää typpeä puille käyttökelpoiseen muotoon, samoin vähäisemmässä määrin myös fosforia. Pitemmällä aikavälillä ojituksesta puuston juuristokerros pääsee turpeen tiivistymisen vuoksi syvemmällä olevaan runsastyppisempään turvekerrokseen, mikä edelleen parantaa puiden typensaantia. 

Pääravinteista kalium on osin turpeessa olevaan veteen liuenneena ja osin puiden ja muiden kasvien ravinnekierrossa. Lähes kaikki turpeessa oleva kalium on jo valmiiksi puille käyttökelpoisessa muodossa turpeessa olevaan maaveteen liuenneena eikä sitä juurikaan vapaudu puiden käyttöön turpeen hajoamisen seurauksena. Vesiliukoisena se myös huuhtoutuu herkästi. Puut tarvitsevat kaliumia selvästi enemmän kuin fosforia. Tämän vuoksi sen puute voi iskeä yllättävän ankarana puuston parhaassa kasvuaiheessa, jopa hyvin lyhyessä ajassa. 

Lannoitustarpeen arvioinnissa on ensimmäiseksi tarpeen määrittää turpeen typpipitoisuus turpeen maatuneisuuden ja turvelajin perusteella. Mitä maatuneempaa turve on, sitä enemmän siinä on typpeä. Maatuneisuuden lisäksi tulee todentaa turvekerroksen paksuus. Jos kohde on ohutturpeinen eli turvekerros on alle 30 cm, puut saavat fosforin ja kaliumin pohjamaasta ja kasvua rajoittaa typen niukkuus. Ravinnepuutosten todennäköisyys kasvaa selvästi vasta, kun turpeen paksuus ylittää 40 cm. 

Ojitetuilla turvemailla hyviä lannoituskohteita ovat runsastyppisten kasvupaikkojen männiköt ja kuusikot, joissa on todennettavissa ravinne-epätasapaino. Ensisijaisia lannoituskohteita ovat kunnostusojituskelpoisuuden edellytykset täyttävät puustoltaan hyväkuntoiset II-tyypin mustikka- ja puolukkaturvekankaat. Vajaapuustoisia metsiköitä ja hieskoivuvaltaisia metsiköitä ei kannata lannoittaa.  

Tuhkalannoituksella saadaan turvemailla pitkäkestoinen maanparannusvaikutus. Fosforilannoituksen jälkeen neulasten fosforipitoisuus säilyy lähes muuttumattomina 30 vuoden ajan levityksen jälkeen ja uusintalannoitus on ajankohtainen aikaisintaan noin 50 vuoden kuluttua. Kaliumin ja boorin pitoisuudet alenevat nopeammin ja uusintalannoitus voi olla tarpeen jo 15–20 vuoden kuluttua. 

Lannoitettavalla alueella vesitalouden tulee olla kunnossa ja puuston harvennettua tai muutoin kasvatuskelpoista. Lannoitus heti hakkuun jälkeen lisää myrsky- ja lumituhoriskiä, mutta kunnostusojituskohteilla lannoitus on käytännöllisintä toteuttaa harvennushakkuun jälkeen ennen ojien perkausta. Tällöin levityksessä voidaan hyödyntää myös maakalustoa. 

Lievä ravinnepuutos ei aina näy oireina puustossa. Erityisesti fosforin ja boorin puutosoireet näkyvät selvästi vasta, kun puutos on vähentänyt kasvua tai ehtinyt jo aiheuttamaan pahoja kasvuhäiriöitä. Ravinnetilan tarkempi selvitys voidaan tehdä maa- tai neulasanalyysillä, joista neulasanalyysi on tarkempi ja suositeltavampi vaihtoehto. Turvemailla maa-analyysi on käyttökelpoinen, koska näytteenotto voidaan tehdä myös kasvukauden aikana maastosuunnittelun yhteydessä. 

Ravinneanalyysiä on syytä tehdä aina ennen hakkuisiin tai kunnostaviin toimenpiteisiin ryhtymistä ravinne-epätasapainosta kärsivillä kohteilla ja kunnostusojitushankkeissa. Lannoitteiden, lannoitemäärien ja työn toteutuksen tulee perustua puuston todennettuun tarpeeseen. Analyysi tarvitaan erityisesti epäselvissä kasvuhäiriökohteissa, peltojen metsityksessä sekä paksuturpeisilla turvemailla oikean lannoitustavan valitsemiseksi. 

Fosforin puutos:

• mäntyjen pituuskasvu on heikkoa 
• kasvaimet ovat ohuita, osin mutkaisia ja paljaan oloisia, oksien pinta muistuttaa kynityn kanan pintaa ennen aikojaan varisseiden neulasten vuoksi 
• neulaset ovat lyhyitä ja neulaskertoja vähän, äärimmillään vain uusimmat jäljellä 
• kylmänkestävyys alentuu, minkä seurauksena neulasten kärjet voivat ruskettua 
• ääritapauksissa ja yhdessä kaliumin puutoksen kanssa kärkisilmut kuolevat, mistä seuraa latvanvaihtoa. 

Kaliumin puutos:

• loppukesällä alikasvoskuusten edellisvuoden kasvaimissa olevat neulaset muuttuvat kellertävän vihreiksi tai kokonaan keltaisiksi. Uusimmat ja yleensä myös vuotta vanhemmat neulaset säilyvät vihreinä 
• kuusella kasvupisteitä voi tuhoutua, mikä aiheuttaa monilatvaisuutta, ääritapauksissa kuuset voivat muutamassa vuodessa jopa kuolla   
• syyskesällä mäntyjen edellisvuoden kasvaimissa neulasten kärjet muuttuvat kellertäviksi tai ruskettuvat tai syksyllä uusimpien kasvaimien neulaset kellastuvat kärkiosistaan 
• männyissä kaliumin oireet näkyvät vasta ankaran kaliumin puutostilan seurauksena. 

Boorin puutos:

• puiden kasvupisteitä ja päätesilmuja kuolee, ne paksuuntuvat ja käyristyvät  
• puiden latvat haaroittuvat ja pensastuvat (oireet esiintyvät männyllä, kuusella ja koivulla) 
• puiden pituuskasvu tyrehtyy pensastumisen seurauksena.     

Maaperän ravinnetila ja mahdolliset ravinnepuutokset voidaan selvittää analysoimalla lehtien ja nuorimman neulasvuosikerran ravinnepitoisuudet. 

Näytteiden otto, yleistä:

• Näytteet otetaan kultakin kuviolta 5–10 vallitsevaan latvuskerrokseen kuuluvasta puusta 
• suometsissä näytteitä ei oteta ojanvarsipuista 
• sekametsissä näytteet otetaan siitä puulajista, jonka ravinnepuutos kiinnostaa ensisijaisesti 
• yhteen näytepussiin vain yhden puulajin näytteet 
• vuosikasvaimia kerätään noin kaksi litraa paperipussiin 
• vuosikasvaimet kuivataan avoimessa paperipussissa huoneenlämmössä, koska homeinen näyte ei anna luotettavaa tulosta 
• näytepusseihin merkitään näytteenottoaika ja -paikka kuvion tarkkuudella 
• lisäksi laboratoriolähetykseen liitetään taustatiedot metsiköstä, puustosta, ojitustilanteesta sekä pyyntö tehtävästä analyysistä. 

Havupuilla:

• puiden ollessa talvilevossa lokakuun lopun ja huhtikuun alun välisenä aikana 
• latvuksen ylimmästä kolmanneksesta etelän puolelta ja mahdollisimman korkealta 
• viimeisimmästä vuosikasvaimesta.

Lehtipuilla:

• täysikasvuisista lehdistä elokuun alkupuoliskolla 
• latvuksen yläosasta, kuluneen kesän aikana syntyneen oksan keskivaiheilta 
• vanhimmat ja nuorimmat lehden poistetaan näytteestä.

Turpeen maatuneisuusaste vaikuttaa ravinnetilanteeseen. Maatuneisuusaste voidaan arvioida mailla, joihin on syntynyt kasvien osittaisen hajoamisen tuloksena turvetta. Turpeen ominaisuudet määräytyvät erilaisten kasvien jäännösten ja niiden maatuneisuuden mukaan. 

Turpeen maatuneisuusaste arvioidaan puristamalla juuristokerroksesta (raakahumuksen alapuolelta noin 5–10 cm:n syvyydeltä) otettua turvenäytettä. Arvio tehdään turvenäytteen ulkonäön, puristejäännöksen kimmoisuuden ja sormien välistä pursuavan veden perusteella.

Tasapainoinen ravinnetila on puiden hyvän kasvun edellytys. Neulasten ravinnepitoisuuksien suhde kuvaa ravinnetilan tasapainoa ja osoittaa, mikä on puiden kasvua eniten rajoittava ravinne.  Tasapainoista ravinnetilaa osoittavat typen ja kaliumin suhde (N/K) noin 2,5–3,5 sekä typen ja fosforin suhde (N/P) noin 8–11. Jos N/K-suhde on yli 3,5, niin kalium on typpeen nähden kasvun minimitekijä.  Jos N/P-suhde on yli 11, niin fosfori on typpeen nähden minimitekijä. Mänty on ravinteiden käyttäjänä taloudellinen ja kasvaa tukkikokoon kuusta vähäisemmillä ravinteilla.

Seuraavassa taulukossa[Lähdeviite34] on kuvattu ravinnepuutosten yleisyyttä erilaisilla turvemaiden kasvupaikoilla. Oleellista on tunnistaa kohteet, joilla kaliumin ja boorin puutos on todennäköinen. Ravinne-epätasapaino on yleisempää paksu- kuin ohutturpeisilla turvemailla. Mikäli suo oli jo ennen ojitusta puustoinen, niin ravinne-epätasapaino on harvinaisempaa kuin alkujaan vähäpuustoisilla soilla tai avosoilla.

Jos neulasanalyysi osoittaa boorin tai kaliumin lievähköäkin epätasapainoa muihin ravinteisiin nähden, on tasapainottava lannoitus suositeltavaa tehdä ajoissa, mieluiten hieman ennakoiden. Kun suometsää uudistetaan, on erityisen tärkeää varmistaa ajoissa uuden puuston ravinteiden saanti. Se tehdään tarvittaessa sopivalla ravinteiden lisäyksellä. Jos uudistettavassa puustossa on merkkejä ravinne-epätasapainosta, ravinnetäydennys uudelle puusukupolvelle voidaan antaa jo taimikkovaiheessa, metsänuudistamisen yhteydessä tai jopa uudistettavan puuston vielä kasvaessa.  

Tämä ennalta varmistus soveltuu erityisen hyvin tehtäväksi hidasliukoisilla ja hyvin pitkävaikutteisilla tuhkavalmisteilla. Uudistamisen yhteydessä lannoitteen levitys voidaan tehdä myös maasta ja se sopii hyvin osaksi suometsäalueen hoitohanketta. Näin voi välttyä puuston tulevilta kasvu- ja laatutappioilta. Ravinteiden lisäys uudistamisen yhteydessä voimistaa uudistusalan pintakasvillisuutta ja koivuvesakon kasvua, mikä on syytä ottaa huomioon päätettäessä uudistusmenetelmästä ja mahdollisesta lannoituksesta. 

Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

• Metsäsalpietari (27-0-1) Metsäsalpietari sopii kangasmaille männiköiden ja kuusikoiden lannoitukseen. Käyttösuositus on 400–700 kg/ha 6–8 vuoden välein. Levitys keväästä loppukesään. 
• Metsän NP (25-2-0) Metsän NP sopii kangasmaille kuusikoiden ja männiköiden lannoituksiin. Käyttömäärä on 450–800 kg/ha 6–8 vuoden välein. Lannoite sisältää hivenravinteista mm. booria, joka ehkäisee puissa latvavaurioita. Levitys lumettomaan maahan. 
• Urea (46,3-0-0) Urea on puhdas typpilannoite, joka sopii parhaiten kangasmaiden männiköihin, mutta sitä voidaan käyttää myös kuusivaltaisissa metsissä. Urea sopii myös karuhkoille soille yhdessä Rauta PK:n kanssa. Käyttösuositus kangasmailla on 250–430 kg/ha 6–8 vuoden välein ja soilla 150–200 kg/ha 10–15 vuoden välein. Levitys alkusyksystä pysyvän lumen tuloon saakka. 

• Borea boorilannoite. Tuhkapohjainen boorilannoite kivennäis- ja turvemaiden puustojen boorinpuutteen ehkäisyyn ja korjaamiseen. Soveltuu hidasliukoisena erityisesti taimikoiden ja nuorten harventamattomien puustojen terveyslannoitukseen. Käyttösuositus 250–350 kg/ha. Levitys kaikkina vuodenaikoina. 
• Raeboori on boorilannoite, jossa boori on hitaasti liukenevassa muodossa. Soveltuu kivennäis- ja turvemaiden boorinpuutoksen korjaamiseen. Käyttösuositus 250–300 kg/ha.
• Boorilannoite (useita), jossa boorin määrä on 15% lannoitteesta. Käyttösuositus ilman ravinneanalyysiä 16,7 kg/ha. 
• Nestemäiset boorilannoitteet, joita on saatavilla montaa eri merkkiä. Kaikille yhteistä, että ravinnetiiviste sisältää 150 g/l booria. Sekoitetaan veteen ruiskukäyttöä varten. Käyttösuositus 15–20 l/ha.

Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

• Salpietari (27-0-1), Metsän NP 1 (25-2-0) tai Urea (46,3-0-0) Typen käyttö suometsissä on taloudellisesti perusteltua vain ohutturpeisilla turvemailla sekä karuhkoilla kohteilla, joissa puiden kasvua rajoittaa ennen kaikkea typen saatavuus. Neulasanalyyseillä tulee varmistaa, riittääkö pelkkä typen lisäys (Urea) vai tarvitaanko myös fosforia ja kaliumia. Metsän NP1 sisältää typen lisäksi hieman niukkaliukoista fosforia ja booria. Ohutturpeisilla kohteilla, joissa puut saavat pohjamaasta fosforin ja kaliumin, ainoastaan typen lisäys on tarpeen. Lannoitus on paras ajoittaa metsikön arvokasvuvaiheeseen kasvatusajan loppupuolelle noin 10 vuotta ennen päätehakkuuta. Käyttömäärät ovat Urealla n. 200 kg/ha, Salpietarilla n. 400 kg/ha ja Metsän NP1:llä 500 kg/ha 10–15 vuoden välein tai ravinneanalyysin perusteella. Levitys lumettomaan maahan. 

Puutuhka soveltuu lannoitteeksi paksuturpeisille, avo- tai vähäpuustoisista soista syntyneille puolukka- ja mustikkaturvekankaille. Se korjaa fosforin, kaliumin ja hivenravinteiden puutoksia sekä kalkitsee maaperän. Puhdas turpeen tuhka sisältää lähinnä fosforia ja siksi sen käyttökohteet ovat hyvin rajalliset. Turpeen tuhkaa voidaan käyttää puutuhkaan sekoitettuna samoilla käyttökohteilla kuin puhdasta puutuhkaa. Turvetuhkan ja kalisuolan sekoitus lisää puuston kasvua kuten puutuhka. Tuhkan sisältämien ravinteiden ja haitta-aineiden pitoisuudet tulee selvittää ennen lannoitekäyttöä ravinneanalyysilla. 

Tuhkalannoituksen sopiva annosmäärä lasketaan tuhkan ja lannoitettavan kohteen ravinteikkuuden mukaan, sekä tuhkan sisältämät kadmiummäärät huomioiden. Tavoitteena on 40–50 kg fosforia ja 80–120 kg kaliumia hehtaarille. Suositeltava tuhkan määrä on yleensä 3 000–5 000 kg hehtaarille, mutta käyttömäärät voivat vaihdella kohteesta ja lannoitteen ravinnesisällöstä riippuen 3 000–8 000 kg hehtaarilla. Neulasanalyysillä voidaan varmistua levitysalueen todellisesta ravinnetilasta.

Tuhkan esikäsittelyllä (mm. rakeistus) voidaan helpottaa tuhkan käsittelyä ja kuljetusta sekä parantaa merkittävästi levitystasaisuutta. 

Tuhkalannoitus lisää puuston kasvua metsikön kasvatusajan loppuun saakka, mutta kaliumin puutos alkaa rajoittaa puiden kasvua 20–30 vuoden kuluttua lannoituksesta etenkin nevaisista suotyypeistä kehittyneillä turvekankailla. Tällaisilla kohteilla jatkolannoitus kalisuolalla tai Metsän Kalium-hivenravinteella lisää merkittävästi puiden kasvua ja voi olla taloudellisesti perusteltua. 

• Horus (0-1,6-3,5) -metsätuhka ovat rakeisia turvemaiden tuhkalannoitteita. Horus on boorinpuutoksesta kärsivien suometsien ja turvemaan metsitysalueiden lannoitukseen soveltuva tuhkalannoite.
• Voimalaitosten tuhkajakeet,  joissa fosforin ja kaliumin yhteispitoisuus on vähintään 2%. Käyttömäärät niin, että ravinteista 40 kg fosforia ja 80 kg kaliumia saadaan hehtaarille, yleensä 3000-5000 kg/ha. Tuhkaa yleensä esikäsitellään ennen lannoitekäyttöä, myös eri tuotemerkeiksi.

Suometsien lannoitus on suositeltavinta ajoittaa puunkorjuun ja kunnostusojituksen väliin. Helikopterilla lannoitettaessa ajankohtaa ei työteknisistä syistä ole välttämätöntä kytkeä hakkuisiin, vaan lannoitteita voidaan levittää tarvittaessa väljällä aikataululla vuosia harvennushakkuiden jälkeen tai ilmeisen ravinnevajeen vallitessa riukuvaiheen nuoriin metsiin jopa ennen ensiharvennusta.  

Maasta tehtynä lannoitteiden levitys on ilmalevitystä edullisempaa. Ero korostuu tuhkavalmisteilla, joiden hehtaariannostus (kg/ha) voi olla 5–10-kertainen kemiallisiin lannoitteisiin verrattuna. Paras ajankohta maasta levitykseen on mahdollisimman pian puunkorjuun jälkeen. Silloin ajourat ovat hyvin näkyvillä.

Tuhkalannoitteiden levitys onnistuu maalevityksenä varmimmin talvikaudella välittömästi puunajon jälkeen, kun ajourat ovat jäätyneet kantaviksi. Maalevitys voi hyvin onnistua myös kesäkaudella hyväpuustoisissa kohteissa. Parhaimmillaankin turvemaiden lannoituksista alle puolet on mahdollista tehdä kuormatraktoreilla maalevityksenä. 

Levitys ilmasta (helikopteri tai lentokone) 

+ lannoitus onnistuu eri vuodenaikoina, maaston kantavuus ei rajoita levitystä 

+ lannoituksen ajankohta ei ole sidottu hakkuisiin tai ajouraverkostoon 

+ yksittäiset kauempana tiestä sijaitsevat kuviot helpompi ottaa mukaan 

+ lannoitteiden levitystasaisuus hyvä ja lannoitetta saadaan koko alueelle 

- hankekokonaisuus oltava isohko, vaatii yleensä yhteishankkeen 

Levitys maasta (levittimellä varustettu alustakone, kuten kuormatraktori tai vastaava) 

+ pienempien kokonaisuuksien lannoitus onnistuu helpommin 

+ levityskaluston saatavuus 

- levitysalueella oltava valmis ajouraverkosto 

- levitysajankohtana maaston oltava riittävän kantavaa, työkausi jää lyhyeksi 

- lannoitteiden levitystasaisuus ajourilta tehdyssä levityksessä tyydyttävä, urien välialueille voi jäädä kaistoja ilman lannoitetta 
 

Organisaatio turvaa pohjavesien laadun säilymisen pidättäytymällä tärkeillä pohjavesialueilla (I ja II luokka) kunnostus- ja täydennysojituksista, kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä (ei koske juurikäävän torjuntaa urealla), kantojen korjuusta sekä kulotuksista. Pohjavesialueilla voidaan toteuttaa kulotuksia, mikäli tähän on olemassa ympäristöviranomaisen lupa. 

Organisaatio ei käytä typpipitoisia lannoitteita 1- tai 2 luokan pohjavesialueilla.

Polttoaineiden säilytys pohjavesialueilla on sallittu väliaikaisesti ainoastaan säiliöissä, joilla on tarvittava tyyppihyväksyntä ja jotka ovat lukittavissa polttoainevarkauksien ja ilkivallan estämiseksi sekä ovat varustettuja vuodon hallintaan tarkoitetulla valuma-altaalla, kaksoisvaipalla tai kaksoispohjalla. Nestemäisten voiteluaineiden väliaikainen säilytys on sallittua ilkivallalta suojattuna.

PEFC-kriteeristön mukaan pohjavesien laatu turvataan metsätalouden toimenpiteissä. Vedenhankintaa varten tärkeillä (1-luokka, 1E-luokka) ja soveltuvilla (2-luokka, 2E-luokka) pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita eikä lannoitteita eikä korjata kantoja. Turvemaiden tuhkalannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna pohjaveden laatua. E-luokan pohjavesialueilla lannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna E-luokitukseen johtanutta pohjavedestä riippuvaista pinta- tai maaekosysteemiä. E-luokan pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita. Kasvinsuojeluaineiden käytöllä ei tarkoiteta taimitarhoilla tukkimiehentäin torjunta-aineella käsiteltyjen taimien istutusta pohjavesialueella eikä kantokäsittelyaineiden käyttöä, kun käytössä noudatetaan Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kasvinsuojelurekisterissä antamia ohjeita ja rajoituksia. Tuhkalannoitteiden, joihin on lisätty booria, käyttö pohjavesialueilla on kielletty.

FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä puunkorjuun ja metsänhoitotoimien yhteydessä. Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhyke koostuu metsätalouden ulkopuolelle jätettävästä ja/tai peitteisenä hoidettavasta suojavyöhykkeestä.

• Suojavyöhykkeen leveys on kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä.  
• Suojavyöhykkeen leveys on joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä.
• Suojavyöhykkeen leveys on fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 
• Suojavyöhykkeet jätetään metsän käsittelyn ulkopuolelle. Lisäksi niihin rajautuvan kuvion reunaosassa säästetään ainespuustoa pienempi puusto sekä mahdollisuuksien mukaan kookkaampaa lehtipuustoa.

Lannoituksen suojavyöhykkeiden vähimmäisleveydet riippuvat vesistö- tai pienivesikohteesta ja lannoitteiden levitystavasta.

Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.:

• Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot sekä purot, joissa aiemman uoman käsittelyn jälkeen on jäljellä luontaista mutkittelua ja veden paineen vaihtelua sekä lähteet; ranta-alueineen. Näillä kohteilla jätetään vähintään 20 metriä käsittelemätön ja noin 10 metriä peitteisenä hoidettava suojavyöhyke.
• Valtapuustoltaan vähintään varttuneet, eri-ikäisrakenteiset, näkyvästi (vähintään 5 m3/ha) lahopuuta sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät. Ei koske kanavien eikä kaivettujen vesialtaiden reunametsiä. Näillä kohteilla jätetään vähintään 30 metriä käsittelemätön suojavyöhyke, joka sisältää itse kohteen.
• Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen.

PEFC-kriteerien mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta ja luonnonhoidosta. Kriteeri edellyttää, että vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus ja pienpuusto. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien. 

Suojavyöhykkeellä ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojavyöhykkeelle vältetään. 

Uomaltaan alle 2 m leveiden ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purojen suojavyöhyke on vähintään 5 m. Suojavyöhykkeiltä runkopuut voidaan poistaa. Poikkeukset eivät koske uomia, joissa on Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva lohikalakanta.

Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään.

Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä. 

Metsälannoituksessa käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitetä. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi.

Ympäristösyistä lannoitukset eivät sovellu näille kohteille:

• Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojavyöhykkeet, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. Kosteusindeksi- ja virtausverkkokarttoja hyödynnetään vältettävien kohteiden paikantamiseen.
• Luokan 1, 1E, 2, 2E ja E pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi.
• Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vain vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri.
• Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
• Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

Muut lannoituksen ympäristövaatimukset:

• Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi.
• Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin.
• Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin.
• Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy.
• Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita.
• Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta.
• Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus.
• Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta. 

• Lannoita vain puuston todennetun tarpeen mukaan. Valitse lannoitettavat kohteet huolella.
• Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita. 
• Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä.
• Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen.
• Tee lannoitus ennen ojien kunnostusta.

Lisäksi lentolevityksessä:

• Tee levitys ojien suuntaisesti sivutuuli huomioon ottaen. 
• Tee levitys tyynellä säällä.  Sivutuuli on huomioitava erityisesti ojien suuntaisissa levityksissä. 

Oikein toteutettu lannoitus ei kasvun lisäämistä lukuun ottamatta juuri muuta metsän ja puuston muita ominaisuuksia, joten sillä ei ole muuta suurta vaikutusta ilmastonmuutokseen sopeutumiseen.

Lannoituksen jälkeen puiden neulasmassa ja rungon yläosan läpimitta kasvaa, mikä voi lisätä tuuli- ja lumituhoriskiä[Lähdeviite15]. Lannoitus voi hyödyttää sieni-infektion, kuten juurikäävän, kasvua puustossa[Lähdeviite35]. Tutkimustietoa lannoituksen hyödyistä puuston vastustuskyvyn lisäämiseksi elollisia ja elottomia tuhonaiheuttajia vastaan on vasta vähän[Lähdeviite5].

Kun lämpötilat nousevat ilmastonmuutoksen myötä, juuristo ottaa tehokkaammin käyttöön ravinteita, varsinkin typpeä [Lähdeviite36]. Kuivuus rajoittaa fosforin saantia maaperästä enemmän kuin lämpötila ja maan jäätyminen ja sulaminen voi lisätä käyttökelpoisen fosforin määrää maassa. Ilmaston lämpeneminen, kuivuuden lisääntyminen ja typpilaskeuma voivat siis kaikki vaikuttaa siihen suuntaan, että typen saatavuus lisääntyy suhteessa fosforin saatavuuteen. Toisaalta kasvun lisääntyessä kaikkia ravinteita tarvitaan suurempia määriä pitämään yllä puiden ja muiden kasvien ja eliöiden välttämättömiä ravinnepitoisuuksia.[Lähdeviite5]