Metsänhoidon perusteita

Metsämaan ominaisuuksien kuvaamiseen on kehitetty kasvupaikkaluokitus. Kasvupaikalla tarkoitetaan kaikkia niitä ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat puuston ja kasvillisuuden kehitykseen. Tärkeimmät kasvupaikan ympäristötekijät ovat maaperä ja ilmasto.

Yleistä kasvupaikkatyypeistä

Kasvupaikan puuntuotoskykyyn vaikuttavat maaperän ravinne-, vesi- ja lämpöolot sekä ilmavuus. Maaperän ominaisuudet, erityisesti viljavuus, vaikuttavat muun muassa puulajivalintaan. 

Suomen ilmasto on kylmä ja kostea. Valtaosa maamme metsistä kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vain lounaisin rannikkoseutu on tammivyöhykettä. Puuntuotannollisesti olosuhteet ovat maan eri osissa hyvin erilaiset. Alueen lämpimyyttä kuvataan kasvukauden tehoisalla lämpösummalla. 

Kasvupaikkojen luokituksessa käytetään pintakasvillisuuteen perustuvaa metsä- ja suotyyppiluokitusta , joka kuvaa välillisesti maaperän puuntuotoskykyä. Pintakasvillisuuteen perustuva luokitus on osoittautunut havainnolliseksi keinoksi määrittää kasvupaikan puuntuotoskyky. 

Kivennäismaiden kasvupaikkatyyppejä ovat lehtomaiset kankaat, tuoreet kankaat, kuivahkot kankaat, kuivat kankaat ja karukkokankaat. Lehdot luokitellaan omaksi luokakseen. 

Ojitettujen turvemaiden kasvupaikkaluokittelu perustuu kivennäismaiden metsätyyppeihin rinnastettaviin turvekangastyyppeihin. Lehtomaista kangasta vastaa ruohoturvekangas, tuoretta kangasta mustikkaturvekangas, kuivahkoa kangasta puolukkaturvekangas, kuivaa kangasta varputurvekangas ja karukkokangasta jäkäläturvekangas. Ojitettujen turvemaiden puuntuotoskykyä arvioitaessa tulee ottaa huomioon erityispiirteinä, että niiden vesi- ja ravinnetalouden tila voi muuttua.

Kasvupaikan huomioiminen

Kasvupaikka on tarpeen ottaa huomioon lähes kaikissa metsätalouden toimenpiteissä. Keskeisiä ovat esimerkiksi uudistamistoimenpiteet, kasvatettavat puulajit sekä hakkuiden ajoitus.

Tarkemmat kasvupaikan tunnistusohjeet saa Luonnonvarakeskuksen oppaasta.(ulkoinen linkki)

Metsätalousmaa voidaan luokitella kasvupaikan maaperän perusteella seuraaviin luokkiin:

Kivennäismaa (eli kangas tai kangasmaa) on maata, jossa on podsolimaannos ja pinnalla kerros kangashumusta. Metsälain mukaan kivennäismaita ovat kohteet, joissa kivennäismaa on lähempänä kuin 30 cm syvyydellä maanpinnasta. 

Tarkennukset: 

• Soistunut kivennäismaa on kivennäismaata, jossa märkyydestä johtuen yli 25 prosenttia pintakasvillisuudesta on suokasvillisuutta. 

Lehdot ovat runsasravinteisia, usein kalkkipitoisia, multapohjaisia maita (multakerros 10–30 cm). Maannos on ruskomaannosta. Siitä ylin osa on mururakenteista multaa, jossa kivennäisaines on sekoittunut orgaaniseen ainekseen. 

Suo, eli turvemaa, on kasvitieteellisen määritelmän mukaan kasvupaikka, jolla on suokasvien vallitsema turvetta kerryttävä kasviyhdyskunta. Turvekerroksen paksuus voi vaihdella lähes olemattomasta useaan metriin. Metsälain tarkoittamaksi turvemaaksi katsotaan suot, joissa kivennäismaa on vähintään 30 cm syvyydellä. Suo voi olla ojitettu tai ojittamaton.

Ojittamattomat suot luokitellaan eri suotyyppeihin ja ojitetut suot eri turvekangastyyppeihin. Jos ojitetulla alueella ei enää ole suokasvillisuutta eikä lainkaan turvetta, se luokitellaan metsätyyppiluokittelun mukaan. Tällöin voidaan puhua ojitetuista kankaista.

Ojittamattomat suot jaetaan kolmeen päätyyppiryhmään: korvet, rämeet ja avosuot[Lähdeviite1].

• Korvet ja rämeet jaetaan edelleen aitoihin puustoisiin soihin ja sekatyypin soihin. Sekatyypin suot ovat aidon puustoisen suon ja avosuon yhdistelmiä. Niiden mättäillä on puita ja korpi- tai rämekasvillisuutta ja painanteissa avosoiden kasvillisuutta.
• Avosuot jaetaan edelleen nevoihin ja lettoihin.

Ojitetut suot jaetaan turvekangastyyppeihin(ulkoinen linkki) ravinteisuustason mukaan.

• Luokittelu rinnastuu kivennäismaiden metsätyyppiluokitteluun.
• Ravinteisuustasoon perustuvat turvekangastyypit jaetaan edelleen I- ja II-tyyppeihin. I-tyypit ovat aitojen puustoisten soiden ojitusalueita ja II-tyypit sekatyypin soiden ja avosoiden ojitusalueita. Paksuturpeisten (turvetta yli 30 cm) II-tyypin turvekankaiden puusto kärsii usein kivennäisravinteiden puutoksesta.

Tarkennukset

• Ravinteisuustasoa kuvaavien turvekangastyyppien lisäksi ojitetut suot voidaan jakaa ojituksen vaikutuksen perusteella ojikoihin, muuttumiin ja turvekankaisiin.
  • Ojikot ovat ojia lukuun ottamatta ojittamattoman suon kaltaisia.
  • Muuttumilla puusto ja aluskasvillisuus ovat muuttuneet, mutta suokasvillisuuden piirteitä on vielä merkittävästi jäljellä.
  • Turvekankailla aluskasvillisuus on kehittynyt pääosin kangasmetsien aluskasvillisuuden kaltaiseksi.
• Ohutturpeinen suo on kasvupaikka, jossa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Metsälaissa nämä kohteet luetaan kivennäismaihin.

Kivennäismaiden kasvupaikkatyyppejä ovat lehtomaiset kankaat, tuoreet kankaat, kuivahkot kankaat, kuivat kankaat ja karukkokankaat. Lehdot luokitellaan kasvupaikkoina omaksi luokakseen. 

Turvekangastyypin tunnistaminen

Ojitettujen soiden kasvupaikkaluokittelu perustuu kivennäismaiden metsätyyppiluokitukseen rinnastettaviin turvekangastyyppeihin. Kasvupaikkaluokittelussa käytetään termiä turvekangas suon kuivatusvaiheesta riippumatta. 

Turvekangastyyppien luokittelu

Ojitusalueiden turvekankaat luokitellaan eri turvekangastyypeiksi, jotka voidaan rinnastaa ravinteisuustasoltaan vastaaviin kivennäismaiden metsätyyppeihin. Ojitettu suo luokitellaan tavallisesti jo ennen turvekangasvaihetta siihen turvekangastyyppiin, joksi se todennäköisesti kehittyy.  

Turvekangastyypit jaetaan kahteen alaryhmään sen perusteella, millaisesta suotyypistä ne ovat kehittyneet. I-tyypin kohteet ovat syntyneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin kohteet avo- ja sekatyypin soista.    

Alkuperäisen suon piirteet selittävät turvekankaan ominaisuuksia, etenkin ojituksen jälkeisen ensimmäisen puusukupolven rakennetta ja maan ravinnetilaa. Ne vaikuttavat muun muassa metsän kasvatustavan valintoihin ja lannoituksen kannattavuuteen. Siksi suometsien hoidossa on tärkeää tunnistaa esimerkiksi I- ja II-tyypin turvekankaat, jotta niillä voidaan tehdä puuntuotannollisesti oikeita ja taloudellisia ratkaisuja.  

Tarkemmat kuvaukset soiden kasvupaikkatyypeistä on esitetty seuraavassa taulukossa.

Turvekangastyyppien alaryhmät

• I-tyypin turvekankaat ovat muodostuneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin turvekankaat avosoista ja sekatyypin soista. Sekatyypillä tarkoitetaan avosoiden ja puustoisten soiden yhdistelmiä.
• II-tyypin kohteilla on usein näkyvissä vielä alkuperäiselle suotyypille tunnusomainen pintatopografia: puut ovat syntyneet mätäspinnoille ja välissä erottuu mättäitä matalampana entinen tasainen nevapinta. Hieskoivun osuus on yleensä II-tyypin kohteilla selvästi suurempi kuin I-tyypin kohteilla.

Suot voidaan luokitella metsätaloudellisen kannattavuuden ja luonnontilaisuuden perusteella (kuva). Metsätalouden kannattavuuteen vaikuttavat suometsässä kasvupaikan tuotoskyvyn lisäksi useat eri tekijät. Esimerkiksi muut hyödyntämismahdollisuudet kuten virkistyskäyttö ja hiilensidonta voivat tarjota tuloa. Toisaalta korjuukelpoisuuden haasteet ja vesitaloudelliset riskit tuovat kustannuksia.

Suon luonnontilaisuuden tunnistaminen on tärkeää, sillä osaan luonnontilaisista ja ojittamattomista soista kohdistuu lakisääteisiä käytönrajoituksia tai metsäsertifioinnin asettamia vaatimuksia. Sertifioinnin vaatimustaso riippuu käytettävästä järjestelmästä.

Suon luonnontilaisuuden tai luonnontilaisen kaltaisuuden luokittelun perustana on suon vesitalouden luonnontilaisuus. Sitä arvioidaan kuivatustilanteen, vedenpinnan syvyyden ja kasvillisuuden perusteella. Apuna voidaan käyttää selventäviä kysymyksiä:

• Onko suo ojitettu? Milloin? Onko ojia useita vai näkyykö vain yksittäisiä ojanpätkiä?
• Näkyykö ojitus puuston kasvun lisäyksenä? Kuinka voimakkaasti ojitus on vaikuttanut suokasvillisuuteen? 
• Onko turvekerros ohentunut ja sen pinta laskenut ojituksen seurauksena ja kuinka paljon? 
• Onko pohjaveden pinta palautunut ojitusta edeltävälle tasolle?

Maalajin tunnistaminen

Kasvupaikan ominaisuudet riippuvat paljolti maalajista, joten sen tunnistaminen on tärkeää metsätalouden toimenpiteitä suunniteltaessa ja toteutettaessa. Maalajit jaotellaan kivennäis- ja turvemaihin. Kivennäismaat jaetaan ryhmiin koostumuksen karkeuden perusteella ja turvemaat turpeen maatuneisuuden mukaan.

Kivennäismaat 

Kivennäismaat jaetaan kolmeen maalajiryhmään keskimääräisen raekoon perusteella: karkeat, keskikarkeat ja hienot maalajit. Raekoostumus vaikuttaa maan ilmavuuteen, routimiseen, vedenjohtavuuteen ja ravinteiden pidätyskykyyn sekä kantavuuteen. Hienolajitteiset maat pidättävät tehokkaasti vettä ja ravinteita. Toisaalta ne johtavat vettä sitä huonommin mitä enemmän niissä on savea.  

Maalajien karkeutta voidaan arvioida aistinvaraisesti tekemällä kämmenellä rullauskoe. Hienoimmista maalajeista saa tehtyä ohuimman langan rullaamalla maa-ainesta kädessä. Karkeat maalajit katkeavat helposti, kun niistä yrittää pyörittää kämmenessä lankaa. Jaotuksella on merkitystä valittaessa metsänuudistamisessa maanmuokkaus- ja vesiensuojelumenetelmää. 

Turvemaat 

Turvemailla turpeen maatuneisuus vaikuttaa maanmuokkausmenetelmän valintaan. Turpeet luokitellaan kolmeen luokkaan maatuneisuusasteen perusteella: maatumattomiin, kohtalaisesti maatuneisiin tai pitkälle maatuneisiin. Turpeen maatuneisuusaste arvioidaan puristamalla juuristokerroksesta otettua turvenäytettä. Arvio tehdään näytteen ulkonäön, puristejäännöksen kimmoisuuden ja sormien välistä pursuavan veden ja turveaineksen ulkonäön perusteella. 

Metsänhoidon menetelmillä on merkittävä vaikutus puuston kasvuun, metsäekosysteemin hiilenkiertoon ja hiilen varastojen muutoksiin. Metsänhoidon lisäksi metsän hiilenkiertoon vaikuttavat useat ympäristötekijät, kuten lämpötila, kosteus ja metsämaan ominaisuudet. Metsänhoidon menetelmien vaikutukset hiilenkiertoon riippuvat tarkastelun aikajänteestä, mikä on syytä huomioida vaihtoehtojen arvioinnissa.  

Metsäekosysteemi on hiilen varasto. Hiiltä varastoituu puustoon ja metsämaahan. Hiiltä varastoituu myös puusta valmistettaviin tuotteisiin. Kivennäismailla maaperän hiilivarasto voi olla lähes kaksinkertainen ja turvemailla monikymmenkertainen puuston hiilivarastoon nähden.  

Hiilen sitoutuminen 

Metsämaa ja metsäkasvillisuus sitovat tehokkaasti hiiltä. Metsät toimivat hiilinieluina silloin, kun ne sitovat ilmakehästä enemmän hiiltä kuin sieltä vapautuu tai poistetaan. Hiiltä sitoutuu ilmakehästä metsään puiden ja muiden kasvien kasvaessa yhteyttämisen kautta. Lisäksi metsämaan mineraalien rapautuminen poistaa hiilidioksidia ilmakehästä[Lähdeviite2]. Maaperään hiiltä kertyy puuston ja metsäkasvillisuuden, hakkuutähteiden ja mikrobien hajotessa. Turvemailla hiiltä kertyy turpeeseen, kun korkea vedenpinta hidastaa hajotusta. Hiiltä huuhtoutuu maahan myös elävien latvusten ja hakkuutähteiden pinnoilta.  

Hiilen vapautuminen 

Hiiltä poistuu hakkuiden ja hakkuutähteiden korjuun yhteydessä, kun biomassaa poistetaan metsästä. Metsästä vapautuu hiiltä ilmakehään kasvien ja juurten hengityksen sekä hajotusprosessien kuten puiden lahoamisen kautta. Turvemailla hiiltä vapautuu turpeesta myös metaanin muodostumisessa. Lisäksi metsämaasta hiiltä poistuu eroosion ja huuhtoutumisen kautta. 

Hiilenkiertoon liittyviä käsitteitä metsänhoidon suosituksissa

Metsänhoidon suosituksissa kuvatut ilmastokestävyyteen liittyvät termit on muokattu useita lähteitä käyttäen [Lähdeviite3][Lähdeviite4][Lähdeviite5].

• Hiilinielu:                                                                                                                                                                     - Metsä on hiilinielu, mikäli puustoon ja maaperään sitoutuvan hiilen määrä ylittää siitä poistuvan hiilen määrän. Tällöin metsän hiilivarasto kasvaa. Metsissä tapahtuu sekä hiilen sitoutumista yhteyttämisen seurauksena että vapautumista lahoamisen ja maahengityksen seurauksena. Jos hiiltä vapautuu enemmän kuin sitä sitoutuu, on metsä hiilen lähde.                                                                                                                                                                                                 - Metsät ja puutuotteet ovat yhteensä hiilinielu, jos niiden yhteenlaskettu hiilivarasto kasvaa ja hiilen lähde, jos niiden hiilivarasto pienenee.  
• Hiilivarasto: Ekosysteemiin tai sen osaan varastoitunut hiili. Metsän hiilivarasto koostuu maanpäällisen ja -alaisen elävän ja kuolleen biomassan hiilestä. Hiilivarastoina toimivat puut, muu kasvillisuus, maaperäeliöstö mukaan lukien mikrobit, kuollut puuaines ja karike. Hiiltä on varastoituneena myös metsämaan hiilipitoisissa yhdisteissä. Metsän lisäksi hiilivarastoja ovat puusta valmistetut tuotteet. Hiilivaraston muutosta kuvaa vuosittainen hiilitase. 
• Metsien hiilitase: Metsän eli puuston, muun kasvillisuuden ja maaperän yhteen lasketun hiilivaraston muutos, jossa on huomioitu myös hakkuussa poistuva hiili.  Metsien käytön hiilitaselaskelmiin huomioidaan useimmiten myös puuntuotanto- ja puutuoteketjun päästöt, puutuotteiden korvausvaikutukset sekä tuotteiden elinkaaret[Lähdeviite6]. Positiivinen tase = varaston kasvu, negatiivinen tase = varaston pieneneminen.   
• Hiilen lisäisyys: Hiilikompensaatiossa käytössä oleva termi, jossa päästövähennys tai hiilinielu/-varasto lisääntyy verrattuna tavanomaisena pidettyyn toimintatapaan. Suomessa tavanomaisena tapana voidaan pitää metsänhoidon suositusten mukaista, vallitsevaa metsänhoitoa. Hiilinielujen lisäämiseen tähtäävää toimenpidettä vastaan voidaan myöntää hiilinieluhyvityksiä vain siltä osin, kun hiilinielun lisäys on seurausta kyseisestä toimenpiteestä, eikä olisi tapahtunut joka tapauksessa osana tavanomaista metsänkäsittelyä.[Lähdeviite7][Lähdeviite8]
• Hiilinegatiivisuus: Tilanne, jossa päästöjä sidotaan toiminnassa enemmän kuin tuotetaan ilmakehään, eli päästöt ovat negatiivisia.[Lähdeviite9][Lähdeviite10]
• Kasvihuonekaasut: Merkittävimmät ilmaston lämpenemiseen vaikuttavat kasvihuonekaasut ovat hiilidioksidi (CO2), metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O). Muita merkittäviä kasvihuonekaasuja ovat vesihöyry (H2O), otsoni (O3) sekä freonit.  Kasvihuonekaasut aiheuttavat ilmaston lämpenemistä haittaamalla maan pinnalta lähtevän lämpösäteilyn siirtymistä avaruuteen[Lähdeviite11][Lähdeviite12][Lähdeviite13].  
• Kasvihuonekaasutase, -päästö ja -nielu: Kasvihuonekaasupäästöllä tarkoitetaan ilmakehään vapautuvaa kasvihuonekaasujen määrää ja nielulla vastaavasti ilmakehästä sitoutuvaa määrää. Päästöt lämmittävät ilmakehää ja nielut viilentävät sitä. Kasvihuonekaasutase lasketaan kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen erotuksena. Laskennassa eri kaasut yhteismitallistetaan hiilidioksidiekvivalenteiksi (CO2-ekv.), eli sellaiseksi määräksi hiilidioksidia, jolla olisi sama ilmastoa lämmittävä vaikutus. Yhteismitallistamisessa käytetään lukuarvona lämmityspotentiaalikertoimia (GWP, The global Global warming potential) usein tavallisesti 100 vuoden ajalle. Hiilidioksidille annettu kerroin (GWP(100)) on 1, metaanille 25 ja typpioksiduulille 298.[Lähdeviite14] Metsien kasvihuonekaasujen tarkastelussa huomioidaan yleensä hiilidioksidin (CO2) lisäksi myös metaani (CH4) ja typpioksiduuli (N2O) CO2-ekvivalentteina.

Metsänhoidon suosituksissa käytetään lämpösummiin perustuvia aluejakoja. Tehoisa lämpösumma koostuu kasvukauden vuorokausien keskilämpötilojen summista, joissa huomioidaan keskilämpötiloista viiden asteen ylittävä osa.

Aluejako huomioitava

Metsänhoidon suosituksissa käytetään pääsääntöisesti kahta eri aluejakoa.

Ensimmäisessä maa on jaettu Etelä-, Väli- ja Pohjos-Suomeen.

Toisessa, myös lainsäädännössä käytetyssä aluejaossa em. Pohjois-Suomea vastaa pohjoinen Suomi.  Muu alue jakautuu eteläiseen ja keskiseen Suomeen. Eteläisen ja keskisen Suomen välinen raja (1 100 d.d.) poikkeaa Etelä- ja Väli-Suomen rajasta (1 200 d.d.). 

Monissa tapauksissa eteläistä ja keskistä Suomea käsitellään suosituksissa yhtenä alueena, jolloin em. aluejakojen eroavuudella ei ole merkitystä.

Pohjos-Suomeen tarkempi lämpösumman määrittely

Koko Suomen lämpösummakartassa korkeuden vaikutus on otettu huomioon keskimääräisesti. Tämä kartta on monissa tapauksissa liian karkea Pohjois-Suomeen, jossa korkeusvaihtelu on suurta. Pohjois-Suomessa voidaan käyttää omaa karttaa ja korjauskerrointa.

Hakkuiden ja uudistamisen soveltaminen sekä metsän rakenteet jaksollisessa ja jatkuvassa kasvatuksessa on esitelty alla havainnekuvin ja määrittelyin.

Kasvatustavat

Jaksollinen kasvatus

Jaksollisen kasvatuksen metsikössä on yleensä suunnilleen saman ikäisten ja -kokoisten puiden muodostama niin sanottu pääjakso, jonka kasvua edistetään metsänhoidolla ja harvennushakkuilla. Metsän kasvatuksessa on erotettavissa uudistamis- ja kasvatusvaihe. Kasvatusvaihe päättyy uudistushakkuuseen(ulkoinen linkki).  Uudistamisvaiheessa painopiste on uuden metsikön perustamisessa ja taimikon varhaishoidossa. Uudistaminen voidaan toteuttaa luontaisesti, kylväen tai istuttaen. Kasvatusvaiheessa metsänhoidon pääpaino on nuoren puuston hoitamisessa. Oikea-aikainen laadukkaasti toteutettu metsänuudistaminen vähentää hoitotöiden tarvetta. Hoitotöiden tavoitteena on taas varmistaa kasvatettavan puuston hyvä kasvu ja laatu.

Jatkuva kasvatus

Jatkuva kasvatus on metsänkasvatustapa, jossa metsä säilytetään yleensä aina puustoltaan peitteisenä eikä avohakkuita tehdä. Metsän uudistuminen perustuu olemassa olevaan alikasvostaimikkoon tai hakkuun jälkeen luontaisesti syntyviin taimiin ja niiden jatkokehittämiseen. Uudistamis- ja kasvatusvaiheet limittyvät, jolloin painopiste voi olla tilanteen mukaan metsän uudistumisen edellytysten parantamisessa tai kasvatuksessa.

Puuston kokojakauma on vaihteleva ja pieniä puita on yleensä paljon enemmän kuin isoja. Suuria puita on kuitenkin aina se verran, että alueen isokokoisista puista syntyvä puustoisuus säilyy. Eri kokoluokkien puuston määrä voi vaihdella puuston kasvatuksen eri vaiheissa. Tyypillistä on myös puiden ryhmittäisyys. Taimikonhoitoa tehdään tarvittaessa.

Jatkuvan kasvatuksen hakkuita tehdään pääsääntöisesti poiminta- ja pienaukkohakkuina, väljennyshakkuina, ylispuuhakkuina sekä suojuspuu- ja siemenpuuhakkuina. Lisäksi erityisesti turvemailla voidaan hyödyntää kaistalehakkuita.

Monimuotoisuutta edistävät toimet kuten säästöpuiden jättäminen, lahopuuston säilyttäminen ja sekapuuston ylläpito kuuluvat sekä jaksolliseen että jatkuvaan kasvatukseen.

Kehitysluokka kuvaa puuston metsänhoidollista ja puuntuotannollista kehitysvaihetta tietyllä hetkellä monimuotoisuudesta tai muista arvoista riippumatta. Kehitysluokka määräytyy puuston iän, rakenteen ja aiemman metsänkäsittelyn perusteella. Säästöpuita ei oteta huomioon määritettäessä kehitysluokkien perustana olevia puustotunnuksia.

A0 – aukea: Puuttomat tai avohakkuun jälkeen lähes puuttomat uudistusalat, joissa voi olla verhopuustoa, kehityskelvotonta pienpuustoa ja/tai säästöpuita. Aukealla voi esiintyä myös muutaman aarin luontaisia kasvatuskelpoisia taimituppaita. Verho- tai pienpuustoa on korkeintaan 5 m2/ha.
S0 – siemenpuumetsikkö: Männyn tai koivun luontaiseen uudistamiseen tähtäävällä hakkuulla käsitellyt metsiköt, joissa siemenpuuston pääpuulajeina ovat mänty tai koivu. Taimiaines ei vielä täytä metsälain uudistamisvelvoitetta. Siemenpuiden runkoluku on männyllä yleensä 50–100 kpl/ha ja koivulla 10–20 kpl/ha.
T1 – pieni taimikko: Taimikko, jonka kasvatettavien puiden keskipituus on 1,3 metriä tai alle.
T2 – varttunut taimikko: Taimikko, jonka kasvatettavien puiden keskipituus on yli 1,3 metriä. Varttuneen taimikon keskiläpimitta rinnankorkeudella on alle 8 cm tai valtapituus on männyllä ja kuusella alle 7 metriä ja koivulla alle 9 metriä. Puuston rinnankorkeusikä on Etelässä enintään 50 vuotta ja Pohjois- Suomessa 120 v.
Y1 – ylispuustoinen taimikko: Kaksijaksoinen metsikkö, jossa on kasvatuskelpoinen metsälain uudistamisvelvoitteen täyttävä taimikko sekä siemen-, suojus- tai verhopuustoa, ja jonka seuraava metsänhoitotoimi on ylispuiden poisto. Taimikon keskiläpimitta on alle 8 cm tai valtapituus männyllä ja kuusella alle 7 metriä ja koivulla alle 9 metriä. Ylis- tai verhopuuston keskipituus on yleensä vähintään kaksi kertaa taimikon pituus.
02 – nuori kasvatusmetsikkö: Metsikkö, jonka keskiläpimitta rinnankorkeudelta on 8–16 cm. Havupuuvaltaisissa metsiköissä valtapituus on yli 7 metriä ja koivikossa yli 9 metriä. Rinnankorkeusikä on vähintään 11 vuotta, enintään 120 vuotta Etelä-Suomessa sekä 200 vuotta Pohjois-Suomessa.
03 – varttunut kasvatusmetsikkö: Metsikkö, jonka keskiläpimitta rinnankorkeudella on yli 16 cm, mutta jota ei vielä luokitella uudistuskypsäksi. Metsiköillä, joilla esimerkiksi puulajin tai kasvupaikan karuuden vuoksi puusto ei voi kehittyä koskaan tukkipuukokoon, kehitysluokka määritetään iän perusteella. Puuston rinnankorkeusikä on vähintään 25 vuotta.
04 – uudistuskypsä metsikkö: Metsikkö on uudistuskypsä, kun metsänomistaja saa enemmän hyötyä sen uudistamisesta kuin sen edelleen kasvattamisesta. Uudistuskypsyyttä voidaan arvioida esimerkiksi metsänhoidon suositusten taulukoiden (uudistamiskeskiläpimitat ja -keski-iät, taulukot 6–8) avulla.
05 – suojuspuumetsikkö: Kuusen luontaiseen uudistamiseen tähtäävällä hakkuulla käsitelty metsikkö, jossa jo olemassa olevaa sekä taimettumisen kautta syntyvää taimiainesta suojataan suojuspuustolla. Myös lehtipuuverhopuusto kuuluu suojuspuumetsiköihin. Taimiaines ei vielä täytä uudistamisvelvoitetta. Suojuspuut voivat olla kuusen lisäksi mäntyä tai koivua. Suojuspuuston runkoluku on yleensä 100–300 kpl/ha.
ER – eri-ikäisrakenteinen metsä (jatkuva kasvatus): Metsikkö, joka on eri-ikäisrakenteinen tai jota ollaan metsänhoitotoimenpiteillä kehittämässä eri-ikäisrakenteiseksi. Puusto on eri-ikäisrakenteinen, jos latvusto ei jakaannu selviin jaksoihin, vaan muodostuu eri jaksojen eri-ikäisistä ja erikokoisista puista.

Suomessa metsänhoito perustuu metsikkötalouteen, jossa metsätilaa tarkastellaan metsikkökuvioittain. Metsänhoidon toimenpiteet kohdistetaan käsittelyaloille, jotka muodostuvat yhdestä tai useammasta metsikkökuviosta.

Hyvä metsänhoito on suunnitelmallista. Suunnittelu edellyttää metsänomistajan tavoitteiden lisäksi tietoa metsätilan puustosta, kasvupaikoista, luontokohteista sekä puunkorjuun ja metsän eri käyttömuotojen mahdollisuuksista ja rajoitteista. Suunnittelussa tulee huolehtia, että käsittelyalueet rajataan tarkoituksenmukaisiksi ja riittävän suuriksi.

Puuston puuntuotannollinen laatu

Metsikön puuntuotannollista laatua arvioidaan vain metsämaalla, jossa ensisijaisena tavoitteena on puunkasvatus ja puunmyyntitulojen saaminen. Luokitusta ei voida soveltaa metsiköissä, joiden ensisijaiset arvot perustuvat esimerkiksimaisema-, virkistys- tai suojeluarvoihin. Metsikönpuuntuotannollinen laatu voidaan lisätä tarkennuksena kuhunkin puuston kehitysluokkaan.

Puuntuotannon kannalta taloudellisesti vajaatuottoinen metsikkö voi olla kehityskelpoinen tai kehityskelvoton. Taloudellisesti vajaatuottoinen metsikkö on

• kehityskelvoton, kun sen odotettavissa oleva arvokasvu on niin alhainen, että uudistaminen heti on kannattavampaa kuin jatkokasvattaminen.
• kehityskelpoinen, kun sen odotettavissa oleva arvokasvu, ottaen huomioon mahdolliset metsänhoitotoimenpiteet, on vajaatuottoisuudesta huolimatta niin suuri, että kasvattaminen on kannattavampaa kuin välitön uudistaminen.

Yleisohjeena on, että uudistusaloihin kuulumaton metsikkökuvio on taloudellisesti vajaatuottoinen, jos sen taloudellinen tuotto on alle puolet puuntuotannollisin tavoittein hoidetun metsikön tuotosta. Taloudellinen vajaatuottoisuus voi johtua useista eri tekijöistä. Syynä voi mm. olla kasvupaikalle sopimaton puulaji tai puuston vähäisyys ja huonokuntoisuus esimerkiksi metsätuhon, ravinnehäiriön tai metsänhoitotöiden laiminlyönnin vuoksi.

Metsikkökuvio on puuntuotannon kannalta taloudellisesti vajaatuottoinen*, jos

(* Puuston rakenteen, tilajakauman, hyvän laadun ja kasvukunnon perusteella em. puustot voidaan vajaatuottoisuudesta huolimatta kuitenkin katsoa taloudellisesti kehityskelpoisiksi.)

• kasvupaikalle metsätaloudellisesti sopivien kasvatuskelpoisten puiden muodostaman puuston pohjapinta-ala tai runkoluku on alle 50 % metsänhoitosuositusten harvennusmallien vähimmäisrunkoluvusta tai pohjapinta-alasta.
• puuston arvokehitys on negatiivinen tai muuttumassa negatiiviseksi
• puuston kasvua ja laadunkehitystä häiritsevät merkittävästi jatkuvat eläin- tai sienituhot
• puusto on selvästi yli-ikäinen ja kasvunsa miltei lopettanut.
• pääpuulaji on taloudellisesti vähäarvoinen tai kasvupaikalle puuntuotannollisesti sopimaton. Tällaisia pääpuulajeja ovat:

1. haapa muilla kuin lehtomaisilla ja parhailla tuoreilla kankailla
2. hieskoivu kangasmailla lukuun ottamatta soistuneita kohtia
3. mänty hyvin hienojakoisilla mailla tai rehevillä kasvupaikoilla
4. kuusi kuivilla kankailla ja vastaavilla turvemailla sekä useimmiten myös kuivahkoilla kankailla ja vastaavilla turvemailla
5. harmaaleppä.

• taimikon kasvatuskelpoisten puiden runkoluku ei täytä metsälain uudistamisvelvoitetta.

Puun kasvu ja ominaisuudet määräytyvät perintötekijöiden sekä metsänhoidon ja muiden ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Metsänhoidolla voidaan vaikuttaa puuston kasvunopeuteen ja saatavan puutavaran laatuun vain puiden perimän määräämissä rajoissa. Perimän vaikutus kestää puun koko eliniän, kun taas metsänkäsittelyiden vaikutus vaihtelee kestoltaan. Puuston kasvunopeus ja saatavan puutavaran laatu riippuvat siksi siitä, millaisista siemenistä puusto on syntynyt.

Metsä uudistuu luontaisesti siemenpuiden tuottamista siemenistä tai uusi puusto voidaan saada aikaan viljellen eli kylvön tai istutuksen avulla. Viljelyssä käytetään pääasiassa jalostettua siemen- ja taimimateriaalia, joskin jalostetun materiaalin saatavuus voi ajoittain rajoittaa sen käyttöä.

Metsän uudistamisen valinnat tehdään metsikön ominaisuuksien ja metsänomistajan tavoitteiden pohjalta. Keskeiset kysymykset ovat, millaisia siemeniä tai taimia metsänomistajan kannattaa käyttää metsänviljelyssä ja milloin luontainen uudistaminen metsikön omalla siemenellä on paras vaihtoehto.

Luontaisesti syntyneet puustot ovat perimältään paikallisia

Paikallisten puiden siemenistä luontaisesti syntyneet jälkeläiset vastaavat ominaisuuksiltaan keskimäärin vanhempiaan eli siemenpuita ja niitä pölyttäneitä puita. Luontaisessa uudistamisessa ja siihen perustuvassa jatkuvan kasvatuksen menetelmässä on puuntuotoksen kannalta tärkeää, että siementävät puut ovat laadultaan ja kasvultaan metsikön parhaita. Siemenpuita on myös jätettävä tarpeeksi.

Luontaisen uudistamisen välittömät kustannukset ovat alhaiset, mutta uudistumisen onnistuminen vaihtelee riippuen siemenvuosista ja taimettumisoloista. Karut männyn kasvupaikat uudistuvat yleensä hyvin luontaisesti, joskin puuston kehitys on hidasta. Näitä kohteita voidaan uudistaa myös metsäkylvöin, mutta huonotuottoisimmilla kohteilla vain luontainen uudistaminen on kannattavaa.

Rehevillä, hyväkasvuisilla kohteilla luontainen uudistuminen on usein epävarmaa. Metsänviljely on näillä kasvupaikoilla taloudellisesti perusteltua viljelypuuston nopean alkukehityksen ansiosta.

Jatkuvan kasvatuksen menetelmässä metsä uudistuu siementävien puiden ja syntyvän alikasvoksen avulla. Keskeistä on luoda metsikköön suotuisia kohteita taimettumiselle ja kasvutilaa taimien kehitykselle. Uudistuminen on usein hidasta ja voi tilanteen mukaan viedä vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Jos metsän parhaat puuyksilöt poistetaan toistuvasti poimintahakkuilla, luontaisesti syntyvän puuston perinnölliset ominaisuudet voivat olla vaarassa heikentyä. Laadukkaita siemenpuita on siksi aina jätettävä hakkuissa.

Metsänviljelyssä hyödynnetään jalostettuja siemeniä ja taimia

Metsänviljely on osoittautunut varmaksi metsänuudistamistavaksi, joka tuottaa muutamissa vuosissa uuden, tavoitteen mukaisen taimikon. Pääpuulajeista männyn viljelyssä käytetään kylvöä ja istutusta, kun taas kuusi ja rauduskoivu viljellään yleensä istuttamalla.

Kasvupaikan ominaisuudet vaikuttavat olennaisesti menetelmän valintaan. Viljavilla kohteilla viljely lisää puuntuotosta ja lyhentää uudistamisvaiheen kestoa niin paljon, että investointi metsänviljelyyn on hyvin perusteltua.

Metsänviljelyssä on useimmiten mahdollista käyttää jalostettua siementä tai niistä taimitarhalla kasvatettuja taimia. Jalostamatonta metsikkösiementä tai niistä tuotettuja taimia käytetään, kun sopivaa jalostettua viljelymateriaalia ei ole saatavissa. Metsikkösiemen on kerätty tietyltä alueelta tai valikoiduista metsiköistä.

Jokaiselle siemenviljelysaineistolle on määritelty ilmastollisesti yhtenäinen käyttöalue, jolla kyseinen aineisto on hyvin sopeutunutta. Tämä on perusedellytys jalostushyötyjen realisoitumiseksi.[Lähdeviite15] Tuottoisimman (männyn) siemenviljelysaineiston valinnassa kullekin viljelypaikalle metsänomistaja voi hyödyntää Vilpas-sovellusta(ulkoinen linkki). 

Lisätietoa: Metsänviljelyaineistojen käyttöalueita koskevia suosituksia(ulkoinen linkki) ja Viljelymateriaalin alkuperä(ulkoinen linkki).

Metsänjalostuksen perusteet ja tavoitteet

Metsänjalostus pyrkii parantamaan metsänviljelyssä käytettävän aineiston ominaisuuksia: puiden kasvua ja puuntuotosta, puutavaran laatua sekä viljelyvarmuutta, jolla tarkoitetaan tuhonkestävyyttä ja ympäristöolosuhteiden vaihtelun hyvää sietokykyä. Jalostuksella on kauaskantoiset vaikutukset siihen, millaista puuta metsissä kasvaa tulevina vuosikymmeninä tai jopa vuosisatoina.

Metsänjalostuksella aikaan saatava puuston lisäkasvu ja laatu on yksi keino vastata puun kysyntään monipuolistuvilla markkinoilla. Luonnonvarakeskus vastaa valtakunnalliseen metsänjalostusohjelmaan perustuvan jalostustyön toteutuksesta.

Pitkäntähtäimen jalostusta tehdään taloudellisesti arvokkaimmilla kotimaisilla pääpuulajeillamme, männyllä, kuusella ja rauduskoivulla. Suppeammassa laajuudessa jalostusta tehdään myös lehtikuusella, tervalepällä ja hybridihaavalla.

Metsänjalostuksen menetelmät

Metsänjalostuksessa käytetään perinteisiä kasvinjalostuksen menetelmiä, joita ovat valinta, risteyttäminen ja testaus. Jalostuksen lähtökohtana ovat pluspuut, jotka on valittu luonnonmetsistä hyvien ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella. Pluspuut on tallennettu kloonikokoelmiin ja siemenviljelyksiin varttamalla. Jälkeläiskokeilla selvitetään pluspuiden jalostusarvo. Haluttuja ominaisuuksia ovat muun muassa runkojen suoruus ja hento-oksaisuus, nopeakasvuisuus sekä taudinkestävyys.

Risteyttämällä parhaat puut keskenään rikastetaan edullisia perintötekijöitä jälkeläisiin, joista tehdään valintaa edelleen.

Jalostetun viljelymateriaalin tuotanto

Jalostettua aineistoa tuotetaan metsänviljelyyn siemenviljelyksillä tai kasvullisesti lisäämällä.

Siemenviljelyksellä valitut puut risteytyvät vapaasti tuottaen siementä, jota käytetään paitsi taimitarhoilla metsänviljelytaimien tuotantoon, myös suoraan metsäkylvöihin.

Puiden kasvullinen lisääminen tarkoittaa niiden monistamista, ts. kloonaamista, sellaisenaan. Kasvulliseen lisäykseen on olemassa erilaisia menetelmiä, joiden käyttökelpoisuus riippuu puulajista ja puun iästä. Monistetut taimet ovat perimältään emoyksilön kopioita ja myös keskenään samanlaisia. Visakoivua on yleisesti tarjolla kasvullisella lisäyksellä tuotettuina taimina.

Metsänjalostuksen hyödyt

Jalostuksen hyödyistä saadaan tietoa vertaamalla metsikkösiemenestä ja siemenviljelyssiemenestä kasvaneita puita koeviljelyksellä. Tuloksia on toistaiseksi voitu saada pääosin nuorista, 15–25 vuoden ikäisistä koeviljelyksistä. Nopeakasvuisimmilla eteläisillä havupuilla saadut tulokset tukevat käsitystä siitä, että nuorissa koepuustoissa mitatut jalostusparannukset säilyvät läpi kiertoajan.

Koeviljelyksiltä mitataan yleisimmin puiden pituus ja läpimitta. Mittaustulokset kertovat männyn ja kuusen kasvun parantumisesta: kun siemen on 1. sukupolven siemenviljelykseltä, puiden pituus ja läpimitta ovat 5–10 % suuremmat kuin metsikkösiemenestä syntyneillä puilla. [Lähdeviite16][Lähdeviite17]

Kun puun pituuden ja läpimitan kasvu paranevat, rungon tilavuuskasvun lisäys on kertaluokkaa suurempi. Esimerkiksi jalostetuista siemenistä syntyneiden nuorten rauduskoivujen runkojen tilavuuskasvu on ollut lähes 30 % suurempi verrattuna metsikkösiemenistä syntyneisiin.[Lähdeviite18]

Jalostus parantaa myös puiden laatua. Rungon läpimittaan suhteutetun oksan paksuuden on todettu männyllä pienentyneen vajaat 10 % verrattuna metsikkösiemenestä syntyneisiin puihin.[Lähdeviite19] Myös rauduskoivulla on saatu selkeitä parannuksia oksalaadussa ja rungon suoruudessa, jotka ovat vaneriteollisuuden kannalta tärkeitä ominaisuuksia.

Ennusteet metsikkötason jalostushyödyistä tavanomaisen kiertoajan kuluessa perustuvat kasvumalleihin ja simulointeihin, joita on päivitetty nuorilta koeviljelyksiltä saaduilla tuloksilla. Simulointien perusteella on arvioitu [Lähdeviite16][Lähdeviite19], että männyn vuotuinen keskitilavuuskasvun lisäys on

• ensimmäisen sukupolven siemenviljelysaineistoilla noin 10 %
• 1½ sukupolven siemenviljelysaineistolla noin 20 %.

Jalostettujen puustojen nopeampi järeytyminen mahdollistaa metsänkasvatuksessa lyhyemmän kiertoajan. Parhaalla siemenellä perustetun viljelymännikön on arvioitu saavuttavan taloudellisen uudistuskypsyyden mitat jopa yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin vastaavan metsikkösiemensyntyisen viljelypuuston. Jalostushyötyjen täysimääräinen realisoituminen edellyttää hyvää metsänhoitoa kuten oikea-aikaista taimikonhoitoa.

Jalostuksen aikaansaama nopeutunut puuston kasvu lisää metsien hiilensidontaa [Lähdeviite20]. Tämä antaa osaltaan mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta.

Metsänjalostuksella voidaan parantaa puiden sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen

Metsässä puut sopeutuvat hitaasti ilmastonmuutokseen geneettisesti luonnonvalinnan ohjaamina. Jalostuksessa puusukupolvet vaihtuvat nopeammin kuin luonnossa, ja jalostusvalinnalla edulliset perintötekijät saadaan yleistymään ja levitettyä metsänviljelyyn.

Metsänjalostuksessa varaudutaan muuttuvaan ilmastoon kiinnittämällä erityistä huomiota jalostusaineistojen elinvoimaisuuteen ja viljelyvarmuuteen. Edellisellä tarkoitetaan puuston hyvää kasvua, elävyyttä ja terveyttä ja viljelyvarmuudella puolestaan laajaa ympäristöolojen sietokykyä, jota parannetaan testaamalla jalostusaineistoja erilaisissa ilmasto-oloissa ja viljavuudeltaan vaihtelevilla kasvupaikoilla.

Ilmastonmuutokseen liittyviä tuhoriskejä pienennetään karsimalla tuhoalttiutta osoittavat yksilöt pois jatkojalostuksesta. Käytännössä on mahdollista vaikuttaa niihin tuhoihin, jotka ilmenevät koeviljelyn aikana. Lisää tutkimustietoa tarvitaan keinoista, joilla esimerkiksi kuusia voidaan jalostaa sietämään paremmin kuivuudesta johtuvaa stressiä tai kestämään juurikääpää.