Riistan suosiminen metsänhoidossa ja hakkuissa

Riistatiheikkömetsän yleisilmettä leimaa hallittu hoitamattomuus. Tavoitekuva saadaan aikaan metsänhoitotoimin jättämällä paikoitellen pieniä alueita raivaamatta, niin kutsuttuja raivaus- tai harvennuskatkoja. Harvennus- tai hakkuukatkossa käsittely keskeytetään tai toteutetaan vähemmän voimakkaana. Tihentymiä jätetään tasaisin välein, mutta ne eivät välttämättä ole pysyviä. 

Riistatiheikköjen koko vaihtelee muutaman alikasvoskuusen ryhmästä reilun aarin kokoisiin laikkuihin. Tiheikössä voi olla kasvatettavien puiden lisäksi alikasvoskuusia ja monipuolista lehtipuustoa sekä pensaita. Monimuotoisuudelle arvokkaat puut ja pensaat säästetään raivauksessa ja hakkuussa.

Luontevia tiheikön sijoituspaikkoja ovat esimerkiksi: 

• vesistöjen varsien suojakaistat ja pienvesien lähiympäristöt 
• ojanvarret 
• kosteat painanteet ja painanteiden reunat sekä pienet soistumat 
• suon ja kankaan välinen vaihettumisvyöhyke, erityisesti korvet 
• peltojen reunavyöhykkeet 
• säästöpuuryhmät ja niiden laiteet 
• leppä- ja haaparyhmät 
• kohdat, joissa kasvavien kuusten alaoksat ulottuvat maahan 
• kallionyppylät, kallioiden laiteet, suppakuopat ja rehevät painanteet 
• kiviset ja muut hankalasti raivattavat ja hakattavat maastonkohdat 

Tiheikköjä voidaan jättää myös uudistusaloille. Metsälain 8 §:n mukaan uudistamisen yhteydessä on tarvittaessa raivattava taimikon kasvua haittaavat puut ja pensaat. Valtioneuvoston asetuksen mukaan taimikon perustamista haittaaviksi puiksi ei kuitenkaan katsota uudistettavalle alueelle jätettäviä, enintään viiden aarin kokoisia riistatiheikköjä. 

Riistalle ja monelle muullekin lajille tärkeän mustikan maavarret säilyvät koskemattomissa maankohdissa paremmin kuin muokatuissa maankohdissa. Jos muokkaus tehdään keväällä ennen juhannusta, uudistusalalla olevat metsäkanalintujen pesät on suositeltavaa paikantaa ja merkitä etukäteen, jolloin ne voidaan muokatessa kiertää.

Ojalinjoja avattaessa voidaan harvennuksessa jättää suoralinjaiseen ojastoon niin kutsuttuja nipistyskohtia, joissa puusto jätetään kasvamaan ojanreunalle asti. Niillä pystytään katkaisemaan ojalinjaa myöten kulkeva pitkä ja suora näköyhteys. Näin vähennetään petolintujen mahdollisuuksia havaita ojaa ylittävä kanalintupoikue. 

Ojaston kaivuussa voidaan riistanhoitoa edistää muotoilemalla ojien, laskeutusaltaiden, lietekuoppien ja muiden vesiensuojelurakenteiden reunat loiviksi. Tämä estää riistalintupoikueiden jäämistä veteen. 

Tiheikköjen säästäminen hoidetuissa metsissä luo riistalle ja erityisesti kanalinnuille tarpeellista suojaa. Metsikön pienilmastoon tiheiköt vaikuttavat lisäämällä varjoisuutta ja vaimentamalla tuulisuutta. Tiheiköt ovat hyödyllisiä elementtejä myös maisemanhoidon kannalta.

Riistatiheikköjen koko vaihtelee muutaman alikasvoskuusen ryhmästä reilun aarin kokoisiin laikkuihin. Tiheikössä voi olla kasvatettavien puiden lisäksi alikasvoskuusia ja monipuolista lehtipuustoa sekä pensaita. Monimuotoisuudelle arvokkaat puut ja pensaat säästetään raivauksessa ja hakkuussa. Luontevia tiheikön sijoituspaikkoja ovat esimerkiksi pienialaiset soistumat, kalliokot, avosuon ja kankaan väliset vaihettumisvyöhykkeet sekä muut metsikön reunaosat.

Tiheikköjä voidaan jättää myös uudistusaloille. Metsälain 8 §:n mukaan uudistamisen yhteydessä on tarvittaessa raivattava taimikon kasvua haittaavat puut ja pensaat. Valtioneuvoston asetuksen mukaan taimikon perustamista haittaaviksi puiksi ei kuitenkaan katsota uudistettavalle alueelle jätettäviä, enintään viiden aarin kokoisia riistatiheikköjä. 

Lehtipuupensaat, pihlajat, katajat ja pajut ovat tärkeitä metsäluonnon monimuotoisuudelle ja riistalle. Haavat, raita, tervaleppä ja jalot lehtipuut, pähkinäpensas ja muut lehtopensaat ovat lukuisille eliöille välttämättömiä ja niitä suositellaan säästettävän raivauksessa. 

Riistan suosimiseksi pienvesien ja vesistöjen suojakaistat voidaan jättää ennakkoraivauksessa käsittelemättä, mutta maisemallisista syistä tästä voidaan poiketa. Ennakkoraivaus voidaan jättää tekemättä myös taloudellisesti vähätuottoisissa kohteissa, kuten kosteissa painanteissa, vaihettumisvyöhykkeillä, kallioisilla alueilla ja heikkokasvuisissa paikoissa. Avosuon ja metsän vaihettumisvyöhyke jätetään raivaamatta. 

Väljennyshakkuilla säilytetään metsän peitteisyys, mutta puustoa avataan sen verran, että vapautuva kasvutila ja valo mahdollistavat alikasvoksen nousemisen. Eri-ikäisrakenteisen metsän muodostaminen tasarakenteisesta metsästä voi olla haasteellista ja aikaa vievää. Kasvupaikat, joissa luontaista taimettumista tapahtuu nopeasti, voivat soveltua parhaiten eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatuskohteiksi.

Metsikön uudistaminen on ajankohtaista silloin, kun metsänomistaja saa enemmän hyötyä sen uudistamisesta kuin edelleen kasvattamisesta. Tässä yhteydessä voidaan tarkastella erilaisia metsän tuottamia hyötyjä. Sellaisia ovat puunmyyntitulot, maisema, riista, virkistysmahdollisuudet ja luonnon monimuotoisuuden ylläpito. 

Uudistushakkuu ja sitä seuraavat työt uuden metsän aikaansaamiseksi muodostavat toimenpideketjun, josta riippuu seuraavan puusukupolven menestys ja tuotto. Investoinnit uuteen puusukupolveen ovat investointi tulevaisuuteen. Vaihtoehtoisia uudistushakkuutapoja ovat avo-, siemenpuu-, kaistale- ja suojuspuuhakkuut. 

Riistaa painottava metsänomistaja voi joutua punnitsemaan riistan hyödyksi tehdyn metsänkasvatusajan pidentämisen talousvaikutusten suhdetta riistalle mahdollisesti koituviin hyötyihin. Metsikön kasvatusaikaa pidentämällä metsänomistaja voi pidentää metsikön varvustopeitteistä aikaa ja ylläpitää maiseman peitteisyyttä. Tällöin kuitenkin harvennusten toteuttaminen ajallaan on tärkeää, jotta valaistusolosuhteet pysyvät varvikolle suotuisina. Metson soidinalueella metsän kasvatusajan pidentäminen voi tulla ajankohtaiseksi, kun metsänomistaja haluaa pitää soidinalueen peitteisyyden metsolle riittävänä. 

Avohakkuita on suositeltavaa välttää lintujen tärkeimpään pesimäaikaan touko–kesäkuussa lehtipuuvaltaisilla tuoreilla ja sitä viljavimmilla kankailla sekä korvissa ja rantametsissä.

Riistaeläinten suojautumismahdollisuudet paranevat, jos uudistushakkuualue voidaan rajata siten, että viereisten kuvioiden puustot ja uudistusalan säästöpuusto ehkäisevät pitkien avointen näkymien syntymistä. Uudistusalan rajauksessa tulisi välttää suoralinjaista rajaamista ja suosia epäsäännöllisen muotoisia uudistusaloja, jotka noudattelevat luonnollisia kuviorajoja. Ojitettujen metsien uudistushakkuualueilla ojien varret voi jättää hakkaamatta, jotta ehkäistään pitkien avointen näkymien syntymistä. Tällöin ojien varrella kasvavien tiheiden puustojen korjuu toteutetaan myöhemmin, esimerkiksi uudistamisvaiheen jälkeisen kasvatushakkuun yhteydessä tai viereisen kuvion harvennuksen yhteydessä. 

Uudistusalan raivauksen yhteydessä voidaan metsäkanalintuja ja pieneläimiä varten jättää uudistusalalle pieniä, enintään viiden aarin laajuisia alikasvoksen muodostamia riistatiheikköjä. Välttämällä tarpeetonta uudistusalan siistimistä ja suosimalla katajaa, pihlajaa ja muita marjovia lajeja voi tarjota riistalle mieluisaa ravintoa ja näkösuojaa. Metsänomistajan tavoitteiden painottuessa riistanhoitoon on raivaus suositeltavaa tehdä mahdollisimman lievänä. Säästöpuuryhmien alustat, kallionreunat, vaihettumisvyöhykkeet, pienvesien varret ja rantakaistat on suositeltavaa rajata pääsääntöisesti raivauksen ulkopuolelle.

Avohakkuualalle suositellaan jätettäväksi säästöpuuryhmiä metsänomistajan tavoitteiden mukaisesti. Säästöpuuryhmät, tekopökkelöt, maapuut ja kuivuneet tai lahoavat pystypuut sekä riistatiheiköt tuovat vaihtelevuutta ja antavat elintilaa ja suojaa monille eliölajeille, kuten eläimille, kasveille, sienille ja sammalille. 

Riistanhoitoa painottavassa metsänkäsittelyssä säästöpuustoa voidaan jättää tavanomaista enemmän. Tällöin hakkuualalla sijaitsevien vaihettumisvyöhykkeiden, pienialaisten suopainanteiden, kosteikkojen sekä kitumaiden puustot on erityisesti suositeltavaa rajata hakkuun ulkopuolelle. Avohakkuita on suositeltavaa välttää lintujen tärkeimpään pesimäaikaan touko-kesäkuussa lehtipuuvaltaisilla tuoreilla ja sitä viljavimmilla kankailla, lehdoissa, korvissa ja rantametsissä. 

Riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa hakkuun suunnittelussa pyrkiä löytämään säästöpuuryhmän paikka kohdasta, joissa on runsas mustikanvarvikko. Jos säästöpuuryhmässä on alikasvospuustoa, riistaeläimet voivat hyödyntää sitä suojapaikkana. Käsittelyalalle voi jättää useampia säästöpuuryhmiä runsasta mustikanvarvustoa kasvaviin kohtiin. 

Säästöpuina suositaan haapaa, raitaa, leppää, pihlajaa ja jaloja lehtipuita. Säästöpuut pyritään aina jättämään ryhmittäin. Haapaa, jaloja lehtipuita ja raitaa sekä aiemman puusukupolven vanhoja puita jätetään myös yksittäin. 

Säästöpuuryhmiin jätettävät järeät männyt ja haavat ovat metsolle mieluisia ruokapuita. Haavan lehdet kuuluvat metsokukon kesäiseen ravintovalikoimaan. Talvella teeret ruokailevat mieluiten isojen runsasurpuisten koivujen ryhmissä ja pyyt isoissa lepissä, joiden vieressä on kuusia suojapuina. Hyvin suunniteltu ja sijoitettu säästöpuuryhmä voi näin toimia riistan kannalta tärkeänä suoja- ja ruokailupaikkana. 

Riistalle erityisen sopivia eläviä säästöpuita ovat:

• jalot lehtipuut sekä puumaiset pajut, raidat, tuomet, pihlajat ja lepät,
• suuret haavat,
• suurikokoiset koivut,
• sekä metson hakomismännyt. 

Siemenpuuhakkuu on männyn ja rauduskoivun luontaiseen uudistamiseen tähtäävä uudistushakkuutapa. Hakkuussa on siemenpuiden lisäksi suositeltavaa jättää säästöpuita isoina, selvästi erottuvina ryhminä. Mahdollisuuksien mukaan uudistusalalle voidaan jättää muutamia pieniä tiheikköjä raivaamatta. Ne toimivat riistan suojapaikkoina ja lisäävät uudistusalan monimuotoisuutta.

Toimivin ja taloudellisin keino parantaa kaistalehakatun alueen luonnon- ja riistanhoidollista tilaa on tehdä hakkuun jälkeinen uudistusalan raivaus mahdollisimman kevyesti tai jättää se kokonaan tekemättä. Kaistalehakkuu on luontaisesti hyvin taimettuvien kohteiden uudistushakkuutapa, jossa metsä hakataan aukeaksi kaistaleittain. Reunametsä siementää paljaaksi hakatun alueen. 

Suojuspuuhakkuu on kuusen luontaiseen uudistamiseen tähtäävä uudistushakkuutapa. Luonnon- ja riistanhoidollisten tavoitteiden toteuttamiseksi on suositeltavaa jättää säästöpuita isoina, selvästi suojuspuustosta erottuvina ryhminä. Monet riistalajit viihtyvät sekapuustoisessa suojuspuustossa, johon on kehittynyt tiheähkö kuusialikasvos. Mustikkavarvusto säästyy yleensä suojuspuuhakkuussa, mikä hyödyttää erityisesti metsäkanalintuja. 

Jatkuvan kasvatuksen tärkeimpiä etuja metsäkanalintujen kannalta on, että maata ei yleensä muokata, joten kenttäkerroksen varvusto säilyy peitteisenä. Vaarana voi kuitenkin olla riistalle epäsuotuisa heinittyminen, jos puusto hakataan liian harvaksi. Valtaosa yleisimmistä metsälintulajeista hyötyy jatkuvapeitteisistä metsistä [Lähdeviite1],[Lähdeviite2],[Lähdeviite3].

Metsäkanalinnuille tiheiköt ovat erityisen tärkeitä, joten niitä tulisi säilyttää mahdollisimman paljon painotettaessa riistanhoitoa.

Tuoreella kankaalla kuusialikasvos hyödynnetään täysimääräisesti, mikä tukee hyvin riistan tarvitsemien olosuhteiden säilymistä. Riistan kannalta näiden siemenpuiden lisäksi on suositeltavaa jättää säästöpuita isoina, selvästi erottuvina ryhminä. Uudistusalalle riistaa painottava metsänomistaja voi jättää kuusialikasvosta raivaamatta myös tuoretta kangasta karummilla kasvupaikoilla. Ne toimivat riistan suojapaikkoina ja lisäävät uudistusalan monimuotoisuutta.

Poimintahakkuussa erityistä huomiota on kiinnitettävä alempien latvuskerrosten, noin 5–15 metriä pitkien puiden säilymiseen vaurioitta. Seuraavien vuosikymmenten hakkuumahdollisuudet riippuvat niistä. Alikasvoksen muodostamat riistatiheiköt edistävät eläimistön hyvinvointia tarjoamalla suojaa ja pesäpaikkoja. Metsäkanalinnuille tiheiköt ovat erityisen tärkeitä, joten niitä tulisi säilyttää mahdollisimman paljon painotettaessa riistanhoitoa. Monien lajien kannalta varpukasvillisuuden, erityisesti mustikkavarvuston, säilyminen on tärkeää. 

Poimintahakkuuta voidaan käyttää myös riistatiheikkökohteissa, joissa pienempää puustoa jää riittäväksi suojaksi. Poimintahakkuu soveltuu hyvin myös vaihettumisvyöhykkeiden hakkuutavaksi. Esimerkiksi vesien- suojelun suojakaistoilta poimintahakkuita voidaan käyttää, kun riistan suojaksi ja vesiensuojelun varmistamiseksi jää riittävä määrä alikasvosta vyöhykkeelle. 

Poimintahakkuukohteilla luonnonhoidon vuoksi on käsittelyalueelle jätettävä kookkaita puita, erityisesti lehtipuita, säästöpuiksi tai säästöpuuryhmiksi. Järeät lahopuut tulisi jättää metsään ehjinä. Kun kohteella painotetaan luonnonhoitoa, säästöpuita jätetään tavanomaista enemmän. 

Pienaukkohakkuiden suunnittelussa ja aukkojen rajauksessa tulee riistan näkökulmasta huolehtia, että metsätilan metsäisyys kokonaisuudessaan säilyy riittävänä. Liian tiheästi sijoitetut ja hyvin usein toistuvat pienaukkohakkuut voivat heikentää metsän tilaa riistan näkökulmasta. Korpikuusikoissa jo läpimitaltaan 10–20 metrin aukot taimettuvat kuuselle. Tätä suurempiin aukkoihin syntyy helposti myös lehtipuustoa. 

Muutaman aarin kokoiset aukot kuuluvat pyyn keskeisiin elinympäristövaatimuksiin. Pienissä aukoissa kasvaa pyylle mieluisia ravintokasveja, ja puuston läheisyys antaa turvaa saalistajia vastaan.