Turvemaiden metsänkasvatus

Ojitusalueiden turvekankaat luokitellaan eri turvekangastyypeiksi, jotka voidaan rinnastaa ravinteisuustasoltaan vastaaviin kivennäismaiden metsätyyppeihin. Ojitettu suo luokitellaan tavallisesti jo ennen turvekangasvaihetta siihen turvekangastyyppiin, joksi se todennäköisesti kehittyy.  

Turvekangastyypit jaetaan kahteen alaryhmään sen perusteella, millaisesta suotyypistä ne ovat kehittyneet. I-tyypin kohteet ovat syntyneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin kohteet avo- ja sekatyypin soista.    

Alkuperäisen suon piirteet selittävät turvekankaan ominaisuuksia, etenkin ojituksen jälkeisen ensimmäisen puusukupolven rakennetta ja maan ravinnetilaa. Ne vaikuttavat muun muassa metsän kasvatustavan valintoihin ja lannoituksen kannattavuuteen. Siksi suometsien hoidossa on tärkeää tunnistaa esimerkiksi I- ja II-tyypin turvekankaat, jotta niillä voidaan tehdä puuntuotannollisesti oikeita ja taloudellisia ratkaisuja.  

Tarkemmat kuvaukset soiden kasvupaikkatyypeistä on esitetty seuraavassa taulukossa ja lisätietoa niiden määrittelyistä on saatavissa Luonnonvarakeskuksen verkkopalvelusta(ulkoinen linkki).

• I-tyypin turvekankaat ovat muodostuneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin turvekankaat avosoista ja sekatyypin soista. Sekatyypillä tarkoitetaan avosoiden ja puustoisten soiden yhdistelmiä.
• II-tyypin kohteilla on usein näkyvissä vielä alkuperäiselle suotyypille tunnusomainen pintatopografia: puut ovat syntyneet mätäspinnoille ja välissä erottuu mättäitä matalampana entinen tasainen nevapinta. Hieskoivun osuus on yleensä II-tyypin kohteilla selvästi suurempi kuin I-tyypin kohteilla.

Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Muita vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistuneelle suopellolle ovat sen kehittäminen riistapelloksi tai kosteikoksi taikka uudelleen soistaminen.

Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.

Suopellon metsityksessä istutus on varmin tapa. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Hyvän Taimikon aikaansaaminen luontaisesti on epävarmempaa ja hitaampaa kuin istuttaen. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin jokaisella kohteella tärkeää.

Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa viljelytyötä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.

Viljaville suopelloille soveltuu parhaiten kuusi. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimien kehitystä turvaa suojaava verhopuusto. Vaikka verhopuustoa ei olisi, kuusi voi olla käyttökelpoisin puulaji alueen muiden ominaisuuksien vuoksi. Tavallisesti valtaosa kuusentaimista selviää hallavioituksista, mutta nämä hidastavat taimien kehitystä. 

Viljavilla turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla rauduskoivu on kuusen vaihtoehtona. Jos alue on märkä, parhaiten menestyy hieskoivu. Mänty soveltuu hiekkaisille suonpohjille.

Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. 
Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuu hyvin metsänkasvatukseen[Lähdeviite1] . Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.

Turvetuotannosta vapautuneen suonpohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:  

• maantieteellinen sijainti 
• pohjamaan ominaisuudet 
• suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet 
• jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus. 

Metsitettäville suonpohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen tarve riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta. 

Laaja-alaisten suonpohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Mänty sopii hiekkamailla kasvatettavaksi. Rauduskoivu voi kasvaa hyvin ohutturpeisilla suonpohjilla, joiden pohjamaa on ravinteikas ja kuivatustila hyvä. Toisin kuin rauduskoivu hieskoivu kasvaa luontaisesti soilla. Hieskoivikko syntyy suonpohjille herkästi puutuhkalannoituksen jälkeen, jolloin muodostuu erittäin tiheitä kasvustoja. Vaihtoehtona on kasvattaa näitä ilman taimikonhoitoa- ja harvennuksia ja korjata puusto kerralla.

Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena. Suonpohjien metsityksessä istuttamalla on syytä käyttää pieniä taimia, jotka sopeutuvat suuria paremmin alueen olosuhteisiin. Pienten taimien käyttö on mahdollista, koska pintakasvillisuuden kilpailu on vähäistä etenkin, jos alue metsitetään pian turpeennoston lopettamisen jälkeen.

Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi käyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Valintojen ympäristövaikutukset on syytä selvittää huolellisesti.
Jälkikäytön vaihtoehtoja: 

• metsänkasvatus 
• uudelleen soistaminen 
• vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot 
• peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat 
• muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.

Esimerkkikuva mukaillen lähdettä[Lähdeviite2]

Hoidetuissa suometsissä harvennus ei yleensä ole kannattavaa ennen harvennusmallin leimausrajan täyttymistä. Harvennuksella saatavan puutavaran hakkuukertymän on suositeltavaa olla vähintään 40 m³/ha. Hoitamattomilla, puustoltaan epätasaisilla tai runsaasti hieskoivua sisältävillä kohteilla voidaan tästä joutua tinkimään.   

Epätasaisissa turvemaiden puustoissa voi olla selvää harvennustarvetta vain ojien reuna-alueilla. Tämä on tyypillistä varsinkin kohteilla, joissa sarkaleveys on 50 metriä tai suurempi. Vaihtoehdot etuineen ja haittoineen ovat tällöin [Lähdeviite3]:  

Viivästyttää koko kuvion harvennusta seuraavaan hoitohankkeeseen 

• + isompi hakkuukertymä ja parempi taloustulos yksittäisenä metsikkökuviona tarkasteltuna 
• + harvennuskertojen lukumäärä vähenee 
• − suuri viivästyminen heikentää puuston jatkokehitystä.

Tehdä harvennus koko kuviolla ja avata tarvittaessa ojalinjat  

• + hankkeen kokonaishakkuukertymä kasvaa 
• + tarve seuraavalle käsittelykerralle siirtyy eteenpäin  
• − turhaa ajoa vähäpuustoisella alalla, mikä lisää maastovaurioriskiä ja korjuukustannuksia.  

Harventaa ainoastaan ojien reunoilla kasvava puusto ja avata tarvittaessa ojalinjat 

• + hankkeen kokonaishakkuukertymä kasvaa  
• + seuraava käsittelykerta siirtyy eteenpäin 
• +/− vältetään turhaa ajoa saroilla, toisaalta siellä mahdollisesti olevat puustoiset kohdat voivat jäädä käsittelemättä. 

Metsikön harvennusta kannattaa harkita osana hoitohanketta, vaikka puuston pohjapinta-ala ei kuviolla ole saavuttanut harvennusmallien mukaista leimausrajaa, jos:

• puuston ryhmittäisyys tai erirakenteisuus selvästi haittaa hyvälaatuisten puiden järeytymistä tukkipuuksi, esimerkiksi ojavarsien puusto kärsii ylitiheydestä, vaikka keskisarka on harvapuustoista 
• metsikössä on ennen ojitusta syntyneitä paksuoksaisia järeitä puita, jotka haittaavat pienempien parempilaatuisten puiden kasvua 
• hakkuun viivästyttäminen seuraavaan käsittelykertaan heikentäisi arvokkainta puustoa, esimerkiksi hieskoivu ehtisi syrjäyttää tukkipuuksi kasvatettavan männyn tai haittaisi liikaa kuusten kehitystä.

Puuston kasvun kannalta suositeltavin ajankohta harvennukselle on 2–10 vuoden kuluttua, kun puusto saavuttaa harvennusmallin leimausrajan (pohjapinta-ala silloin 22–26 m²). Kasvatettavien mäntyjen asema ylispuihin ja hieskoivuihin nähden vaikuttaa osaltaan harvennusajankohtaan. Pohjapinta-alan lisäksi on syytä tarkkailla myös latvusten kuntoa, varsinkin pituudeltaan epätasaisissa puustoissa. Jos harvennusta on mahdollista viivyttää, puutavaran hakkuukertymä ja puunmyyntitulot kasvavat ja puuntuotostappioiden riski vähenee.  

Hoitohankkeen osana metsikkö on tarkoituksenmukaista harventaa heti.

Lähtöpuuston kokonaisrunkoluku on 1900 r/ha, pohjapinta-ala 21 m²/ha ja valtapuuston pituus 14 m ylispuiden ollessa hieman pidempiä (kuva).  

Harvennus toteutetaan valta- ja lisävaltapuina kasvavien mäntyjen hyväksi. Harvennus tehdään harvennusmallin osoittamalle alarajalle (14–18 m²/ha). Ainespuun hakkuukertymä on n. 40 m³/ha ja siitä valtaosa koivua.  

Harvennusmallia voimakkaampana hakkuu johtaa puuntuotostappioihin. Näin tapahtuu helposti, jos ylispuiden lisäksi poistetaan kaikki hieskoivut.

Metsälaki turvaa tietyt luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset suoelinympäristöt.  Lisäksi vapaaehtoiset PEFC™ ja FSC® -metsäsertifiointijärjestelmät kieltävät luonnontilaisten soiden ojittamisen ja rajoittavat myös muita metsätaloustoimia ojittamattomilla soilla.  

Metsälain turvaamissa suoelinympäristöissä on mahdollista tehdä varovaisia hoito- ja käyttötoimenpiteitä, joilla elinympäristöjen ominaispiirteet säilytetään tai niitä vahvistetaan. Suositeltavaa kuitenkin on, että tällaiset kohteet rajataan yleensä käsittelyn ulkopuolelle luontaisten rajojensa mukaisesti. Hakkuita ja hoitotöitä on käytännössä vaikea toteuttaa ilman, että ne samalla heikentävät kohteen luonnonarvoja. FSC®-sertifiointi kieltää kokonaan metsälakikohteiden käsittelyn. 

Metsätalouden harjoittaminen ojittamattomilla soilla edellyttää puustoisuuden säilyttämistä, jotta pohjaveden pinta pysyisi riittävän alhaalla. Pienialaiset ojittamattomat suonotkelmat ovat erinomaisia paikkoja säästöpuuryhmälle sekä riistatiheikölle. Erityisen tärkeitä ojittamattomat suolaikut ovat kanalintujen poikueille.

Metsänomistaja päättää kohteen käsittelystä ottaen huomioon sen käyttömahdollisuudet ja rajoitteet sekä toimenpiteiden kannattavuuden.  

Varmista ensimmäiseksi, että kohde on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen. Tärkein tekijä on suon vesitalouden luonnonmukaisuus.  

Jos kohde on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen, selvitä: 

• mikä suoelinympäristötyyppi on kyseessä 
• onko suoelinympäristötyyppi luokiteltu uhanalaiseksi 
• onko kohde metsälain tarkoittama erityisen tärkeä elinympäristö 
• metsän sertifiointistatus ja sertifioinnin asettamat rajoitukset kohteen käsittelyyn. Huomaa, että PEFC™:n ja FSC®:n vaatimukset suoelinympäristöjen ominaisuuksien säilyttämiseen eroavat toisistaan 
• mahdollisuudet vapaaehtoisen suojelun METSO-rahoitukseen   
• kohteen metsänkasvatuskelpoisuus sekä hakkuu- ja hoitomahdollisuudet lain- ja sertifioinnin asettamat rajoitteet huomioon ottaen.