Siirry pääsisältöön
Aakkosellinen hakemisto
Selaa

Turvemaiden metsänkasvatus

Kuvaus
Toteutus
Yleistietoa

Hoidetuille ojitetuille suometsille on laadittu suositeltavat peruskasvatusketjut, joissa kuvataan toimenpiteet ja niiden ajoittuminen kasvatusajalle. Kussakin kasvatusketjussa esitetyt hakkuut ja investoinnit on aina syytä suunnitella tapauskohtaisesti metsänomistajan tavoitteet huomioon ottaen.

Tuottovaatimus vaikuttaa ketjun toteutukseen

Tuottovaatimuksen kasvaessa harvennukset on suositeltavaa tehdä voimakkaina ja suosia yläharvennusta eritoten toisessa harvennuksessa. Voimakkaat hakkuut ja yläharvennus kuitenkin lisäävät lumi- ja tuulituhojen riskiä. 

Mäntyvaltaiset kohteet 

Hoidetuissa männiköissä puustopääoma on kannattavaa kasvattaa mahdollisimman suureksi ennen ensiharvennusta eli harvennusmallien leimausrajan ylärajalle. Taloudellista tuottoa parantaa varsin voimakkaat harvennukset. Harvennuksessa poistetaan ensisijaisesti alle jääneet ja huonolaatuiset puut sekä mutkaiset ja oksikkaat valtapuut.  

Hoitamattomissa männiköissä, joissa puusto on epätasaista tai hieskoivun osuus suuri, harvennus voi olla kannattavaa tehdä normaalia aikaisemmin puuston arvokasvun edistämiseksi. Ylitiheissä metsissä harvennuksen on oltava tavallista varovaisempi.  

Ojitetuilla rämeillä tehdään Etelä-Suomessa yleensä kaksi harvennusta, mutta Väli- ja Pohjois-Suomessa riittää yksi harvennus.   

Pohjois-Suomen mäntyvaltaisilla, II-tyypin mustikka- ja puolukkaturvekankailla voidaan tehdä voimakas ensiharvennus myöhennettynä, jolloin kiertoaikana ei tehdä muita harvennuksia. Lisäksi tehdään kunnostusojitus, mutta se voi olla kannattavaa jo ennen ensiharvennusta.  

Kohteet, jotka sijaitsevat alle 900 d.d. -lämpösumma-alueella, harvennetaan vain kerran kasvatusaikana. Harvennus voidaan tehdä voimakkaana hyväpuustoisissa kohteissa, vastaavasti huonopuustoisissa kohteissa voidaan harvennusta myöhentää riittävän harvennuskertymän saamiseksi. Kunnostusojitus voi olla kannattavaa jo ennen ensiharvennusta.

Männyn kasvatusketjut turvemailla taulukkona
Mäntyvaltaisten ojitettujen suometsien kasvatusketjut, Etelä- ja Väli-Suomi

Kuusivaltaiset kohteet 

Etelä-Suomessa kuusikoiden ensiharvennus suositellaan tehtäväksi voimakkaana, sillä kuusikot ovat joustavia harvennusvoimakkuuden suhteen. Samalla tehdään tarvittaessa kunnostusojitus. Jäävän puuston vaurioriskin vuoksi turvemaiden kuusikoihin suositellaan enintään kahta harvennusta. Ruohoturvekankailla harvennuksia voidaan tehdä jopa kolme kertaa. 

Pohjois-Suomessa turvemaiden kuusikoihin suositellaan voimakkuudeltaan normaaleja tai lieviä harvennuksia, sillä voimakas harvennus alentaa pohjoisessa kuusikon kasvua. Karuhkojen kasvupaikkojen kuusikoita voidaan kasvattaa myös ilman harvennuksia. 

Pohjois-Suomessa ruohoturvekankaiden kuusivaltaisiin kohteisiin voidaan ensiharvennus tehdä myöhennettynä, ellei koivusta ole haittaa havupuuston kehitykselle. Hyväpuustoisilla kohteilla voi toinen harvennus olla tarpeen. Mustikkaturvekankailla ensiharvennus tehdään lievänä, jolloin puuston pohjapinta-ala jätetään harvennusmallin jäävän puuston ylärajalle. Ajankohtaa voi olla tarpeen myöhentää riittävän harvennuskertymän saamiseksi.  

Kuusen kasvatusketjut turvemailla taulukkona
Kuusivaltaisten ojitettujen suometsien kasvatusketjut, Etelä- ja Väli-Suomi
Kuusikossa erikokoista puustoa
Luontaista kokovaihtelua sisältävän korpikuusikon harvennushakkuu on usein mahdollista tehdä yläharvennuksena. Edellytyksenä on, että lisävaltapuiden latvukset ovat elinvoimaiset. Tällä kohteella ensiharvennus on jo myöhässä ja alaharvennus siksi riskittömin vaihtoehto. Kuva: © Pentti Väisänen.

Hieskoivuvaltaiset kohteet 

Hieskoivu viihtyy puolukkaturvekankailla ja sitä rehevimmillä turvemaapohjilla ja on yleinen erityisesti II-tyypin turvekankailla. Hieskoivikot, joissa taimikonharvennus on tehty, voidaan harventaa kerran kiertoajan aikana. Jos tavoitteena on energia- ja kuitupuun kasvatus lyhyellä kiertoajalla, ei harvennuksesta ole hyötyä.  

Hoidetun hieskoivikon harvennus suositellaan tehtäväksi 13–15 metrin valtapituudessa, jolloin jätetään 900–1 200 hyväkuntoista puuta hehtaarille. Erityisen hyvälaatuisissa ja kasvuisissa hieskoivikoissa voidaan Etelä- ja Väli-Suomessa tuottaa tukkipuuta, jolloin tehdään toinen harvennus, ja kasvatusaika on pitempi. Jos tavoitteena on edistää hieskoivikossa olevan kuusialikasvoksen kehittymistä, tehdään ensiharvennus voimakkaampana. Jos alikasvos on vielä pientä, koivikon harvennusta lykätään hallatuhoriskin vuoksi tai se tehdään kahdessa vaiheessa.  

Pohjois-Suomessa hieskoivikon harvennus on tarpeen vain, jos halutaan edistää kuusialikasvoksen kehitystä. Muussa tapauksessa harvennus ei kannata ja syntyy kasvutappioita.

Hoitamaton hieskoivikko
Hieskoivikko voidaan kasvattaa myös ilman taimikonhoitoa tai harvennuksia. Kuva: © Pentti Niemistö.

Kaksijaksoiset metsiköt 

Hieskoivu-kuusisekametsä kehittyy kaksijaksoiseksi ojitetuilla turvemailla yleensä luontaisesti, mutta myös verhopuustoa ja sen alle viljeltyä kuusikkoa voidaan kasvattaa kaksijaksoisena metsikkönä. Ylemmän jakson käsittely riippuu kuusialikasvoksen pituudesta ja kunnosta. Harventamaton tiheä hieskoivikko alkaa hidastaa kuusten kasvua ja heikentää niiden elpymiskykyä kuusten ollessa noin parin metrin pituisia. Hallanaroilla paikoilla koivuja ei tällöin kannata vielä kokonaan poistaa. Hoidetun hieskoivikon alla kuusen taimikko voidaan kasvattaa pitemmäksi ja vapauttaa yhdellä kertaa ylispuuhakkuulla ennen kuin latvat kärsivät koivujen piiskauksesta.  

Kaksijaksoista hieskoivu-kuusisekametsää voidaan viljavilla turvemailla harventaa myös uudelleen ja kasvattaa 300–400 paraslaatuista hieskoivua tukkipuuksi. Kaksijaksoinen kasvatus edellyttää ajoissa tehtyä ylispuuston harvennusta, etteivät koivujen latvukset pääse vaurioittamaan kuusia. Hieskoivut pitää poistaa riittävän ajoissa eli ennen kuin niiden kasvukunto heikkenee. Puunkorjuu edellyttää huolellisuutta ja hyvää ammattitaitoa. 

Turvemaiden mäntyvaltaisiin metsikköihin voi muodostua luontainen kuusialikasvos. Mustikkaturvekangas II-tyypin kasvupaikoilla kuusialikasvoksen hyödyntäminen on taloudellisesti perusteltua metsän uudistamisessa. Kasvatettavan kuusialikasvoksen tulee olla elpymiskykyistä, tervettä ja riittävän tasaisesti alueelle jakautunutta. Alikasvos vaikeuttaa männikön harventamista ja vaurioituu herkästi etenkin pakkaskauden hakkuissa. 

Ratkaisu mäntyvaltaisen metsikön kuusialikasvoksen hyödyntämisestä on yleensä tehtävä männikön ensiharvennusvaiheessa. Tällöin suuret kuuset poistetaan, hieskoivuja ja mäntyjä harvennetaan niin, että paraslaatuiset puut jätetään kasvamaan. Seuraavassa harvennuksessa poistetaan koivut ja harvennetaan mäntyjä. Loput männyt saavat kasvaa seuraavaan harvennukseen saakka.    

Koivuvaltainen metsä, jossa runsaasti kuusialikasvosta
Kaksijaksoinen hieskoivu-kuusimetsikkö. Ylispuukoivut kannattaa poistaa paksun lumen aikana, kun kuusen taimikko on kasvanut riittävästi pituutta ja hallatuhojen riski oleellisesti vähentynyt. Kuvan hieskoivut ovat niin hyväkasvuisia, että parhaat niistä voidaan jättää järeytymään tukkipuun mittoihin ja poistaa kuusikon ensiharvennuksessa. Kuva: © Pentti Niemistö.

Turvekangastyypin tunnistaminen

Ojitettujen soiden kasvupaikkaluokittelu perustuu kivennäismaiden metsätyyppiluokitukseen rinnastettaviin turvekangastyyppeihin. Kasvupaikkaluokittelussa käytetään termiä turvekangas suon kuivatusvaiheesta riippumatta. 

Turvekangastyyppien luokittelu

Ojitusalueiden turvekankaat luokitellaan eri turvekangastyypeiksi, jotka voidaan rinnastaa ravinteisuustasoltaan vastaaviin kivennäismaiden metsätyyppeihin. Ojitettu suo luokitellaan tavallisesti jo ennen turvekangasvaihetta siihen turvekangastyyppiin, joksi se todennäköisesti kehittyy.  

Turvekangastyypit jaetaan kahteen alaryhmään sen perusteella, millaisesta suotyypistä ne ovat kehittyneet. I-tyypin kohteet ovat syntyneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin kohteet avo- ja sekatyypin soista.    

Alkuperäisen suon piirteet selittävät turvekankaan ominaisuuksia, etenkin ojituksen jälkeisen ensimmäisen puusukupolven rakennetta ja maan ravinnetilaa. Ne vaikuttavat muun muassa metsän kasvatustavan valintoihin ja lannoituksen kannattavuuteen. Siksi suometsien hoidossa on tärkeää tunnistaa esimerkiksi I- ja II-tyypin turvekankaat, jotta niillä voidaan tehdä puuntuotannollisesti oikeita ja taloudellisia ratkaisuja.  

Tarkemmat kuvaukset soiden kasvupaikkatyypeistä on esitetty seuraavassa taulukossa ja lisätietoa niiden määrittelyistä on saatavissa Luonnonvarakeskuksen verkkopalvelusta(ulkoinen linkki).

Ruohoturvekangas I
Ruohoturvekangas I (Rhtkg I). Puustossa valtapuuna yleensä hyväkasvuinen kuusi, sekapuuna yleisesti hieskoivuja ja muita lehtipuita. Etelä-Suomen ravinteikkaammilla kasvupaikoilla jopa jaloja lehtipuita. Pintakasvillisuudessa useita saniaislajeja ja Etelä-Suomessa käenkaalia. Kuva: © Hannu Nousiainen.
Ruohoturvekangas II
Ruohoturvekangas II (Rhtkg II). Puustossa yleensä valtapuuna mättäillä kasvava hieskoivu tai kuusi, sekapuina mäntyjä ja eri lehtipuita. Puusto yleensä harvassa kasvavaa tai aukkoista sekä ryhmittäistä. Pintakasvillisuus kuten Rhtkg I:llä, mutta kasvupaikan valoisuudesta johtuen ruoho- ja heinäkasvillisuus on voimakkaampaa. Kuva: © Hannu Nousiainen.
Mustikkaturvekangas I
Mustikkaturvekangas I (Mtkg I). Puusto kuusivaltainen, hieskoivu sekapuuna, kuusi vallitsevassa latvuskerroksessa, yksittäisiä mäntyjä. Pintakasvillisuudessa mustikan ja puolukan lisäksi metsätähti, metsäalvejuuri ja usein nuokkutalvikki ja vanamo. Tunnusomaisia ruohot, joita ei esiinny laajasti puolukkaturvekankailla. Kuva: © Markku Saarinen.
Mustikkaturvekangas II
Mustikkaturvekangas II (Mtkg II). Puusto mänty-hieskoivu-kuusisekametsää, kuusi tyypillisesti alikasvoslähtöinen, hieskoivu voi olla myös valtapuuna. Pintakasvillisuudessa samat tunnuslajit kuin Mtkg I:llä, pohjakerros aukkoinen. Kuva: © Markku Saarinen.
Puolukkaturvekangas I
Puolukkaturvekangas I (Ptkg I). Puusto useimmiten mäntyvaltainen, kuusi merkittävä sekapuu ja yltää vallitsevaan latvuskerrokseen. Pintakasvillisuus puolukan ja mustikan vallitsema, rämevarpuja laikuittain etenkin aukkopaikoissa, ei Mtkg-ruohoja. Kuva: © Hannu Nousiainen.
Puolukkaturvekangas II
Puolukkaturvekangas II (Ptkg II). Puustossa männyn ohessa runsaastikin hieskoivua, joka voi olla myös valtapuuna. Nuoremmilla ojituksilla rämevarvut (vaivaiskoivu, suopursu) vallitsevat, vanhemmiten mustikka ja puolukka, ei Mtkg-ruohoja. Kuva: © Markku Saarinen.
Varputurvekangas I
Varputurvekangas I (Vatkg I). Puusto on lähes yksinomaan mäntyä, hieskoivua heikkokasvuista, kuusi kasvaa yksittäisinä kitukasvuisina riukuina. Pintakasvillisuus rämevarpujen (suopursu, juolukka) vallitsemaa, ”nevamaisista” soista kehittyneillä kohteilla voi olla runsaastikin tupasvillaa. Kuva: © Markku Saarinen.
Varputurvekangas II
Varputurvekangas II (Vatkg II). Puusto mäntyvaltaista, huonosti kasvavia hieskoivuja enemmän kuin Vatkg I:llä. Pintakasvillisuus kuten Vatkg I:llä, mutta tyypillistä mosaiikkimaisuus, missä rämevarpujen, tupasvillan, sammalien ja jäkälien osakasvustot vuorottelevat. Kuva: © Markku Saarinen.
Jäkäläturvekangas I ja II
Jäkäläturvekangas I ja II (Jätkg I ja II). Puusto harvaa kituvaa mäntyä. Sammalkerroksessa ruskorahkasammal ja poronjäkälät muodostavat valtalajiston, tupasvillaa ja pienikokoisia rämevarpuja (kanerva, variksenmarja) kenttäkerroksessa. Kuva: © Markku Saarinen.

Turvekangastyyppien alaryhmät

  • I-tyypin turvekankaat ovat muodostuneet aidoista puustoisista soista ja II-tyypin turvekankaat avosoista ja sekatyypin soista. Sekatyypillä tarkoitetaan avosoiden ja puustoisten soiden yhdistelmiä.
  • II-tyypin kohteilla on usein näkyvissä vielä alkuperäiselle suotyypille tunnusomainen pintatopografia: puut ovat syntyneet mätäspinnoille ja välissä erottuu mättäitä matalampana entinen tasainen nevapinta. Hieskoivun osuus on yleensä II-tyypin kohteilla selvästi suurempi kuin I-tyypin kohteilla.
Ojitettujen soiden kasvupaikkatyypit taulukkona
Ojitettujen soiden kasvupaikkatyypit (1) * I-tyypin turvekankaat: lähtökohtana aidot, puustoiset suotyypit, II-tyypin turvekankaat: lähtökohtana avo- ja sekatyypin suot ** Kivennäismaiden viljavuudeltaan vastaavat kasvupaikkatyypit.
Ojitettujen soiden kasvupaikkatyypit taulukkona
Ojitettujen soiden kasvupaikkatyypit (2) * I-tyypin turvekankaat: lähtökohtana aidot, puustoiset suotyypit, II-tyypin turvekankaat: lähtökohtana avo- ja sekatyypin suot ** Kivennäismaiden viljavuudeltaan vastaavat kasvupaikkatyypit.

Suometsien hoidon erityispiirteet

Metsätalouden harjoittaminen soilla poikkeaa kivennäismaista. Suometsien kasvatuksessa kiinnitetään erityistä huomiota kasvupaikan vesi- ja ravinnetalouteen ja vesiensuojeluun sekä puunkorjuussa maaperän kantavuuteen. Puuntuotanto suometsissä edellyttää kivennäismaita enemmän suunnittelua ja investointeja. Puuntuotannon kannattavuus soilla on keskimäärin kivennäismaita heikompi.

Ravinteet ja vesitalous keskeisiä

Soilla puuston kasvuun vaikuttavat turpeen ilmatila ja puille käyttökelpoisten ravinteiden saatavuus. Ojitus vähentää märkyyttä ja lisää turpeen pintakerroksen ilmatilaa siinä määrin, että puiden juuristojen riittävä hapen saanti tulee turvatuksi ja puuston kasvu paranee. Kasvava puusto huolehtii osaltaan kuivatuksesta haihduttamalla kasvukauden aikana vettä maasta ja pidättämällä sateena tulevaa vettä puiden latvuksiin. 

Soiden päätyypit

Suo (turvemaa) on kasvitieteellisen määrityksen mukaan kasvupaikka, jolla on suokasvien vallitsema turvetta kerryttävä kasviyhdyskunta. Metsälain asetuksessa [Lähdeviite1] turvemaiksi tulkitaan geologisen määrityksen mukaisesti suot, joissa kivennäismaa on vähintään 30 cm:n syvyydellä. Suo voi olla ojitettu tai ojittamaton.

Suot jaetaan kolmeen päätyyppiryhmään: korvet, rämeet ja avosuot [Lähdeviite2]. 

  • Avosuot jaetaan nevoihin ja lettoihin.  
  • Korvet ja rämeet jaetaan aitoihin puustoisiin suotyyppeihin sekä sekatyyppeihin eli aidon puustoisen tyypin ja avosuon yhdistelmiin. 

Tarkennukset: 

  • Ojitetut suot jaetaan ojituksen vaikutuksen perusteella ojikoihin, muuttumiin ja turvekankaisiin. 
  • Ohutturpeinen suo on kasvupaikka, jossa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Metsälain mukaisesti nämä kohteet luetaan kivennäismaihin.

Turvemaiden metsitys

Turvetuotannon tai maatalouskäytön päätyttyä maankäyttömuoto muuttuu ja suolla alkaa uusi vaihe. Jälkihoitovaiheen tarkoituksena on lopettaa tuotantotoiminta hallitusti ja siirtää alue jälkikäyttövaiheeseen. Tämä korostuu erityisesti entisillä turvetuotantoalueilla, jotka voivat olla jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Entiset suopellot sen sijaan voivat olla hyvinkin pienialaisia.

Entiset turvetuotantoalueet ja suopellot 

Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuisi hyvin metsänkasvatukseen [Lähdeviite3]. Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.  

Suopohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:  

  • maantieteellinen sijainti 
  • pohjamaan ominaisuudet 
  • suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet 
  • jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus. 

Metsitettäville suopohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen kannattavuus riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta. 

Laaja-alaisten suopohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena. 

Turvetuotantoalueen jälkikäytön mahdollisuudet 

Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi jälkikäyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Maanomistaja päättää jälkikäytöstä, eikä häntä voi velvoittaa tiettyyn jälkikäyttömuotoon. 

Jälkikäytön vaihtoehtoja: 

  • metsänkasvatus 
  • peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat 
  • uudelleen soistaminen 
  • vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot 
  • muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.

Alla olevan kuvan lähde (mukaellen)  [Lähdeviite4]

Turvetuotannosta vapautuneen alueen jatkokäyttö kärtta
Esimerkki entisen turvetuotantoalueen vaiheittaisesta siirtämisestä eri jälkikäyttötapoihin.

Suopellot useimmiten metsityskelpoisia

Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Niukkaravinteisista rämeistä ja nevoista raivattuja peltoja pidetään biologisesti metsityskelvottomina. Muita jälkikäytön vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistetulle suopellolle ovat mm. kehittää ala riistapelloksi, kosteikoksi, hakamaaksi, niityksi tai uudelleen soistaminen.  

Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.  

Varmin tapa pellon metsityksessä on istutus kookkailla taimilla. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja maanmuokkaus on tehty. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin tärkeää metsitystavasta riippumatta. 

Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä helpottaa viljelytyötä sekä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.  

Kuusi soveltuu parhaiten viljaville suopelloille. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimet tarvitsevat kuitenkin suojaavaa verhopuustoa.  

Harvennusten ajoitus turvemailla

Suometsän kannattavin harvennusajankohta arvioidaan ensisijaisesti puuston tiheyden, rakenteen ja kasvukunnon perusteella. Oikein ajoitettu harvennushakkuu lisää kasvatuksen kannattavuutta ja käyttöpuun tuotosta. Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että hakkuun jälkeen maaperän ravinne- ja vesitalous ovat puiden kasvun kannalta sopivia.

Hoidetuissa suometsissä harvennus ei yleensä ole kannattavaa ennen harvennusmallin leimausrajan täyttymistä. Harvennuksella saatavan puutavaran hakkuukertymän on suositeltavaa olla vähintään 40 m³/ha. Hoitamattomilla, puustoltaan epätasaisilla tai runsaasti hieskoivua sisältävillä kohteilla voidaan tästä joutua tinkimään.   

Epätasaisissa turvemaiden puustoissa voi olla selvää harvennustarvetta vain ojien reuna-alueilla. Tämä on tyypillistä varsinkin kohteilla, joissa sarkaleveys on 50 metriä tai suurempi. Vaihtoehdot etuineen ja haittoineen ovat tällöin [Lähdeviite5]:  

Viivästyttää koko kuvion harvennusta seuraavaan hoitohankkeeseen 

  • + isompi hakkuukertymä ja parempi taloustulos yksittäisenä metsikkökuviona tarkasteltuna 
  • + harvennuskertojen lukumäärä vähenee 
  • − suuri viivästyminen heikentää puuston jatkokehitystä.

Tehdä harvennus koko kuviolla ja avata tarvittaessa ojalinjat  

  • + hankkeen kokonaishakkuukertymä kasvaa 
  • + tarve seuraavalle käsittelykerralle siirtyy eteenpäin  
  • − turhaa ajoa vähäpuustoisella alalla, mikä lisää maastovaurioriskiä ja korjuukustannuksia.  

Harventaa ainoastaan ojien reunoilla kasvava puusto ja avata tarvittaessa ojalinjat 

  • + hankkeen kokonaishakkuukertymä kasvaa  
  • + seuraava käsittelykerta siirtyy eteenpäin 
  • +/− vältetään turhaa ajoa saroilla, toisaalta siellä mahdollisesti olevat puustoiset kohdat voivat jäädä käsittelemättä. 

Harvennus osana suometsän hoitohanketta 

Metsikön harvennusta kannattaa harkita osana hoitohanketta, vaikka puuston pohjapinta-ala ei kuviolla ole saavuttanut harvennusmallien mukaista leimausrajaa, jos:

  • puuston ryhmittäisyys tai erirakenteisuus selvästi haittaa hyvälaatuisten puiden järeytymistä tukkipuuksi, esimerkiksi ojavarsien puusto kärsii ylitiheydestä, vaikka keskisarka on harvapuustoista 
  • metsikössä on ennen ojitusta syntyneitä paksuoksaisia järeitä puita, jotka haittaavat pienempien parempilaatuisten puiden kasvua 
  • hakkuun viivästyttäminen seuraavaan käsittelykertaan heikentäisi arvokkainta puustoa, esimerkiksi hieskoivu ehtisi syrjäyttää tukkipuuksi kasvatettavan männyn tai haittaisi liikaa kuusten kehitystä.

   

Esimerkki tyypillisestä ensiharvennuskohteesta II-tyypin puolukkaturvekankaalla 

Puuston kasvun kannalta suositeltavin ajankohta harvennukselle on 2–10 vuoden kuluttua, kun puusto saavuttaa harvennusmallin leimausrajan (pohjapinta-ala silloin 22–26 m²). Kasvatettavien mäntyjen asema ylispuihin ja hieskoivuihin nähden vaikuttaa osaltaan harvennusajankohtaan. Pohjapinta-alan lisäksi on syytä tarkkailla myös latvusten kuntoa, varsinkin pituudeltaan epätasaisissa puustoissa. Jos harvennusta on mahdollista viivyttää, puutavaran hakkuukertymä ja puunmyyntitulot kasvavat ja puuntuotostappioiden riski vähenee.  

Hoitohankkeen osana metsikkö on tarkoituksenmukaista harventaa heti.

Lähtöpuuston kokonaisrunkoluku on 1900 r/ha, pohjapinta-ala 21 m²/ha ja valtapuuston pituus 14 m ylispuiden ollessa hieman pidempiä (kuva).  

Harvennus toteutetaan valta- ja lisävaltapuina kasvavien mäntyjen hyväksi. Harvennus tehdään harvennusmallin osoittamalle alarajalle (14–18 m²/ha). Ainespuun hakkuukertymä on n. 40 m³/ha ja siitä valtaosa koivua.  

Harvennusmallia voimakkaampana hakkuu johtaa puuntuotostappioihin. Näin tapahtuu helposti, jos ylispuiden lisäksi poistetaan kaikki hieskoivut.

Esimerkki 2 tyypin puolukkaturvekankaan ensiharvennuksesta graafina
Esimerkki tyypillisen II-tyypin puolukkaturvekankaan puuston rakenteesta ennen ja jälkeen ensiharvennuksen.

Ojittamattomien soiden hyödyntäminen

Ojittamattomia metsänkasvatuskelpoisia soita esiintyy varsinkin Suomen eteläosissa vähän ja valtaosa niistä on luokiteltu uhanalaisiksi. Tyypillisimpiä ovat pienialaiset puustoiset suonotkot, jotka ovat aikoinaan jääneet ojitusteknisistä tai muista syistä ojittamatta. Ojittamattomia soita ei enää käytännössä ojiteta.

 

Useimmiten muuta kuin talousmetsää

Metsälaki turvaa tietyt luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset suoelinympäristöt.  Lisäksi vapaaehtoiset PEFC™ ja FSC® -metsäsertifiointijärjestelmät kieltävät luonnontilaisten soiden ojittamisen ja rajoittavat myös muita metsätaloustoimia ojittamattomilla soilla.  

Metsälain turvaamissa suoelinympäristöissä on mahdollista tehdä varovaisia hoito- ja käyttötoimenpiteitä, joilla elinympäristöjen ominaispiirteet säilytetään tai niitä vahvistetaan. Suositeltavaa kuitenkin on, että tällaiset kohteet rajataan yleensä käsittelyn ulkopuolelle luontaisten rajojensa mukaisesti. Hakkuita ja hoitotöitä on käytännössä vaikea toteuttaa ilman, että ne samalla heikentävät kohteen luonnonarvoja. FSC®-sertifiointi kieltää kokonaan metsälakikohteiden käsittelyn. 

Metsätalouden harjoittaminen ojittamattomilla soilla edellyttää puustoisuuden säilyttämistä, jotta pohjaveden pinta pysyisi riittävän alhaalla. Pienialaiset ojittamattomat suonotkelmat ovat erinomaisia paikkoja säästöpuuryhmälle sekä riistatiheikölle. Erityisen tärkeitä ojittamattomat suolaikut ovat kanalintujen poikueille. 

 

Toimintajärjestys ojittamattoman suon käsittelymahdollisuuksien selvittämisessä 

Metsänomistaja päättää kohteen käsittelystä ottaen huomioon sen käyttömahdollisuudet ja rajoitteet sekä toimenpiteiden kannattavuuden.  

Varmista ensimmäiseksi, että kohde on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen. Tärkein tekijä on suon vesitalouden luonnonmukaisuus.  

Jos kohde on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen, selvitä: 

  • mikä suoelinympäristötyyppi on kyseessä 
  • onko suoelinympäristötyyppi luokiteltu uhanalaiseksi 
  • onko kohde metsälain tarkoittama erityisen tärkeä elinympäristö 
  • metsän sertifiointistatus ja sertifioinnin asettamat rajoitukset kohteen käsittelyyn. Huomaa, että PEFC™:n ja FSC®:n vaatimukset suoelinympäristöjen ominaisuuksien säilyttämiseen eroavat toisistaan 
  • mahdollisuudet vapaaehtoisen suojelun METSO-rahoitukseen   
  • kohteen metsänkasvatuskelpoisuus sekä hakkuu- ja hoitomahdollisuudet lain- ja sertifioinnin asettamat rajoitteet huomioon ottaen.  

Kirjallisuus

  1. Valtioneuvoston asetus metsien kestävästä hoidosta ja käytöstä 1308/2013.
    https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2013/20131308(ulkoinen linkki)
  2. Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J-P., Nousiainen, H, Saarinen, M. ja Penttilä, T. 2012. Suotyypit ja turvekankaat – opas kasvupaikkojen tunnistamiseen. Metsäkustannus.
  3. Picken, P. 2007. Geological factors affecting on after-use of Finnish cut-over peatlands: with implications on the carbon accumulation. Publications of the Department of Geology D 10. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos. Julkaisuja D10, 2007, 40 pp.
  4. Salo, H. & Savolainen, V. (toim.). 2008. Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö. Opas alan toimijoille. Julkaisija: Turveteollisuus ry.
  5. Kojola, S., Haavisto, M., Uusitalo, J. & Penttilä, T. 2013. Vähäpuustoisten ojitusaluemetsiköiden harvennuspuunkorjuun ja jäävän puuston kasvatuksen kannattavuus kolmessa esimerkkileimikossa. Metsätieteen aikakauskirja 1/2013: 19–31.

Selaa palvelua

Aakkosellinen hakemisto

  • Tietoa metsänhoidon suosituksista(ulkoinen linkki)
  • Saavutettavuusseloste
  • Käyttöehdot
  • Evästeilmoitus
  • Tietosuojaseloste
  • Kehittäjälle(ulkoinen linkki)