Turvemaiden puunkorjuu

Puunkorjuu on osa suometsän hoitohanketta. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa on selvitettävä olemassa olevat kulkuyhteydet ja uusien rakentamistarve. Toimiva metsätiestö täydennettynä piennarteillä toimii runkona puunkorjuun toteutukselle ja edistää suoalueen hyödyntämistä myös jatkossa.

Korjuuolosuhteet voivat touko-syyskuussa vähäsateisina vuosina olla jopa paremmat kuin huonona talvena. Sulan maan aikaan korjattavien alueiden rajaaminen edellyttää osaamista kohteen kantavuuden arvioinnissa sekä kaluston ja tekijöiden valinnassa.

Heikko kantavuus aiheuttaa ongelmia erityisesti metsäkuljetuksessa, koska korjuuvaurioita syntyy herkemmin ilman maanpintaa suojaavaa routaa ja lumikerrosta. Korjuun kustannuksia sulan maan aikaan nostavat hitaampi ajonopeus, vajailla kuormilla ajaminen, sekä ojien ylityksiin ja ajouran vahvistamiseen kulunut aika. Metsäkoneiden lisävarustelu pehmeille maille vaatii ylimääräisiä investointeja.  

Sulan maan aikaisella puunkorjuulla voidaan tasata puunkorjuun kausivaihtelua. Korkeammista yksikkökustannuksista ja muista haasteista huolimatta se voi olla kannattavaa myös korjuuyrittäjän näkökulmasta. Vaikka puunkorjuu suometsistä talvella on olosuhteiden puolesta yleensä edullisempaa, ympärivuotisella korjuutoiminnalla konekapasiteetti tulee käytettyä tehokkaammin hyväksi ja se on puunkorjuuyrityksen kokonaistalouden ja etenkin työvoiman työllistämisen kannalta järkevää.  

Hyvänä työkaluna korjuun suunnittelussa voidaan käyttää Suomen metsäkeskuksen sivustolla saatavilla olevia korjuukelpoisuuskarttoja(ulkoinen linkki).

Runsaspuustoisuus on merkittävin turvemaan kantavuuteen vaikuttava tekijä. Puiden, varpujen ja muun aluskasvillisuuden muodostama pinnallinen juurikerros muodostaa verkkomaisen, kuormitusta kestävän rakenteen heikosti kantavan turvekerroksen päälle. Lisäksi runsas puusto ylläpitää haihduntaa, mikä vaikuttaa pohjaveden tasoon. Puustoisuus mahdollistaa harvennuksessa kunnon havutuksen, mutta toisaalta se lisää ajourakuormitusta korkeamman hakkuukertymän vuoksi. 

Turvemaan pintakerroksen kantavuus voi vaihdella paljonkin kasvilajistosta sekä aluskasvillisuuden ja puuston tiheyksistä riippuen. Vähäpuustoisuus tekee puunkorjuusta hyvin haasteellista jo sen takia, että hakkuutähdettä ei ole riittävästi käytettävissä ajouran vahvistamiseen. Sulan maan aikainen korjuu edellyttää riittävää puustoisuutta (vähintään 120 m3/ha). 

Sääolosuhteet vaikuttavat suon märkyyteen ja maan routaantumiseen, jotka vaikuttavat suoraan maaperän kantavuuteen. Lähtökohtaisesti suot ovat ympärivuotisesti märkiä kesän kuivia poutajaksoja lukuun ottamatta. Sulan maan aikaan parhaat korjuuolosuhteet ovat yleensä kesä-elokuussa, jolloin haihdutus on voimakkaimmillaan ja pohjaveden pinta on normaalia alempana. Sateisena kesänä pohjaveden pinta pysyy korkealla, mikä tekee turpeesta upottavampaa. Sateisuus voi myös vaikeuttaa ojien ylityksiä ja pehmentää kaukokuljetuksessa käytettäviä metsä- ja sorateitä.  

Turvemaiden kantavuutta kuvastavat tekijät: 

• puuston ja aluskasvillisuuden kuten varpujen määrä   
• ennen ojitusta vallinnut suotyyppi  
• topografia – keidassoiden laiteilla huono kantavuus 
• ennen ojitusta esiintynyt rimpisyys ja nevaisuus 
• turvekerroksen paksuus ja laatu 
• pohjaveden pinnan syvyys   
• sääolosuhteet: vesisateiden määrä, poutakauden pituus ja maan routaantuminen pakkasista ja lumisateista riippuen.

Turvemaan kantavuutta voidaan arvioida maastossa silmämääräisesti tai erilaisin mittavälinein. Myös laserkeilausaineistojen käyttömahdollisuuksista on saatu lupaavia tuloksia. Suometsien korjuuolosuhteissa voi olla suurta paikallista vaihtelua. Kantavuutta ennustavan kasvillisuuden piirteisiin on syytä kiinnittää huomiota. Ongelmia korjuussa aiheuttavat erityisesti pienialaiset upottavat silmäkkeet.

Perinteisesti kantavuutta on arvioitu silmämääräisesti maastossa maapohjaa ja sen märkyyttä tarkastelemalla. Maastoarvioinnista voi olla hyötyä erityisesti arvioitaessa etukäteen kovaan kuormitukseen puunkorjuussa joutuvien kohtien kantavuutta.

Heikkoa maaperän kantavuutta ennakoi erityisesti:  

• kasvukauden aikana veden vallassa olevat painanteet 
• entiset nevapinnat johtuen niiden mahdollisesta rimpisyydestä ennen suon kuivatusta 
• vähäpuustoiset kohdat.  

Rassi on yleinen turvemaan kantavuuden arvioinnissa käytetty työkalu, jolla voidaan rassin uppoaman perusteella selvittää turvekerroksen paksuutta. 

Sulan maan aikaan korjattavissa olevan alueen alustavaa rajausta voidaan tehdä turvemaiden kantavuusluokituksen ja metsävaratiedon perusteella. Tällöin verrataan metsikkökuvioittain keskimääräistä metsäkuljetusmatkaa kuvion kokonaispuustoon. 

Sulan maan aikaiseen korjuuseen otollisia leimikoita ovat runsaspuustoiset rämepohjaiset, hyvien kulkuyhteyksien päässä sijaitsevat tai kangasmaihin rajoittuvat alueet. Korpien puunkorjuu on syytä ajoittaa pääsääntöisesti talvikaudelle juurivaurioiden välttämiseksi.  

Turvemaaleimikon korjuu voi onnistua sulan maan aikaan myös rajaamalla vaikeimmat kohdat hakkuun ulkopuolelle. Pienialaiset ja vähäpuustoiset kuvionosat voidaan jättää käsittelemättä, jos kyseessä on muuten sopiva hakkuukohde. Kantavuudeltaan heikkoja kohtia voidaan myös vahvistaa kantavuutta paikallisesti parantavilla ratkaisuilla.  

Sulan maan aikaiseen korjuuseen soveltuvan alueen rajaamiseen liittyy kiinteästi myös kulkuyhteyksien ja varastopaikkojen suunnittelu. Jos leimikon ympärillä on kattava tieverkosto, varastopaikkoja voidaan perustaa useampaan kohtaan, jotta yksittäiset kokoojaurat eivät kuormittuisi liikaa. Mikäli sopivia varastopaikkoja on niukasti ja turvemaalle sijoittuva metsäkuljetusmatka on yli 200 metriä, alue on syytä jättää talvikorjuuseen. Tarvittaessa metsäkuljetusmatkaa voidaan lyhentää piennarteillä. Jos puunkorjuu ajoitetaan alkusyksylle, puutavara voi odottaa kaukokuljetusta varastopaikalla aina seuraavaan kevääseen saakka puun laadun kärsimättä.

Kantavuusluokat jaotellaan metsäkoneiden pintapainemuuttajan perusteella seuraavasti:  

• enintään 50 kPa ”parannettu” 
• enintään 40 kPa ”kantava” 
• enintään 30 kPa ”superkantava” 

Koneen maanpintaan aiheuttama kuormitus ei selity pelkästään pintapaineen avulla. Se on kuitenkin paras käytettävissä oleva tunnus osoittamaan kaluston suokelpoisuutta. Mitä pienempi koneen muodostama pintapaine on, sitä vähäisempii on riski maastovaurioille. 

Keskimääräinen metsä- eli maastokuljetusmatka on hyvä ajouraverkoston kuormitusta kuvaava mittari turvemailla. Matka mitataan keruualueen eli palstan puumäärällä punnitusta keskipisteestä varastopaikalle. [Lähdeviite2]

Määritys kohdekartalta: 

• Merkitse kartalle kaikki puutavaran purkupaikoiksi (varastot) soveltuvat paikat. 
• Ympyröi eri purkupaikkoja vastaavat puutavaran keruualueet. 
• Merkitse keruualueille arvioitu, puumäärällä punnittu keskipiste. 
• Mittaa todennäköisen ajoreitin pituus keskipisteestä purkupaikalle, mistä vähennä suon reunan ja purkupaikan välinen kivennäismaaosuus. 
• Laske eri keruualueiden/purkupaikkojen kuljetusmatkojen puumäärällä painotettu keskiarvo. 

Havutus on tärkein keino vähentää maasto- ja juuristovaurioiden riskiä erityisesti sulan maan aikaan tehtävissä suometsien hakkuissa. Havutuksen laatuun on siksi syytä kiinnittää hakkuussa erityistä huomiota.  

Turvemaaleimikolla voi viimeistään korjuun edetessä tulla vastaan upottavia kohtia esimerkiksi vähäpuustoisissa kohdissa, ojitusalueen ja kivennäismaan reuna-alueella tai huonosti toimivien ojien läheisyydessä. Kantavuuden kannalta kriittinen alue voi olla hyvinkin lyhyt, kuten notko, puron ylityspaikka tai varastoura, mutta se voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa leimikon siirtymisen talvileimikoksi. Ratkaisuna voi tällöin olla heikosti kantavan kohdan vahvistaminen erityiskeinoin.  

Kantavuuden paikallinen parantaminen voi olla tarpeen: 

• ajouralle osuvissa upottavissa kohdissa 
• ojien ylityksissä 
• kovalle kuormitukselle joutuvissa kohdissa, joita ovat mm. kokoojaurat, kääntöpaikat, varastopaikkojen ympäristö 
• tienpohjan vahvistamiseksi kaukokuljetusta varten. 

Suovarustellut yleiskoneet soveltuvat useimmille kohteille, jos korjuuolosuhteet ovat muutoin hyvät. Tavallista leveämmät reunoiltaan pyöristetyt telat ovat oleellisesti maan pinnan kuormitusta vähentävä lisävaruste. Tela-alustainen erikoiskalusto on parhaimmillaan kantavuudeltaan hyvin haastavissa leimikoissa.

Metsätraktori ja hakkuukone on kumpikin suositeltavaa varustaa turvemaille sopivaksi, tämä on erityisen oleellista sulan maan aikaisessa puunkorjuussa. Vaikka kantavuus on yleensä ongelma vain metsäkuljetuksessa, on jo hakkuussa tärkeää välttää kantavan pintakerroksen rikkomista. Leveät telat pyöristetyillä reunoilla lisäävät kantavuutta. 

Yleiskoneena käytettävä hakkuukone suovarustein on kustannustehokas vaihtoehto suometsien harvennuksiin. Isot hakkuukoneet ovat yleensä liian raskaita, eivätkä taloudellisetkaan seikat puolla niiden käyttöä suometsien pieniläpimittaisen puun korjuussa. Keveillä hakkuukoneilla joudutaan puomin pienen ulottuvuuden takia käyttämään hakkuu-uria riittävän ajouravälin saavuttamiseen. Hakkuu-uramenetelmä voi sopia lähinnä kapean sarkavälin kohteille, mutta ongelmana on ajouralle saatava riittävä havutus. 

Merkittävä osa kivennäismaiden puunkorjuussa käytettävistä metsätraktoreista soveltuu myös turvemaille, kun ne varustetaan suovarustein. Ratkaisu tuo joustavuutta puunkorjuuyrittäjälle. 

Metsäkuljetuksessa käytetyin ratkaisu on varustaa keskikokoinen kuormatraktori levennetyillä teloilla. Turvemaiden korjuuseen suunnitellut erikoistelat ovat tärkein ja helpoin keino vähentää koneen maahan kohdistamaa kuormitusta. Leveät telat parantavat oleellisesti koneen kykyä kantaa kuormaa, mutta kasvattavat samalla sen leveyden 3,0–3,5 metriin. Myös turvemaan puunkorjuuseen suunniteltu ja rakennettu erikoiskalusto, kuten ProSilva, on leveydeltään samaa kokoluokkaa.  

Korjuun onnistuminen turvemailla edellyttää, että kohteelle on valittu sille soveltuva korjuukalusto ja hakkuu tehdään metsäkuljetuksen ehdoin. Erityisesti raiteistuminen aiheuttaa ongelmia. Mikäli kantava pintakerros rikkoutuu, uranmuodostus lisääntyy nopeasti ja kone voi juuttua jo muutaman ajokerran jälkeen.  

Maanpinnan kuormitusta voidaan vähentää metsäkoneiden ominaisuuksia muuttamalla ja erilaisilla varusteratkaisulla. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi: 

• kantavan pinnan suurentaminen  
• tavallista leveämpi telavarustus tai tela-alustainen kone 
• akselien suurempi lukumäärä 
• pidempi telasto tai lisäpyöräratkaisut 
• halkaisijaltaan isommat renkaat 
• koneen omapainon vähentäminen 
• koneen tasapainon ja sivuvakauden parantaminen 
• kallistelun esto hydrauliikalla 
• telan tasapainon hallinta. 

Kuormitusta vähentää myös koneen pituussuuntaisen painojakauman hallinta. Sillä tarkoitetaan lähinnä kuorman ja kuormaimen viemistä niin eteen kuin mahdollista, ja toisaalta takatelin viemistä mahdollisimman taakse.  

Tela-alustaiset hakkuukoneet ja kuormatraktorit ovat erinomainen vaihtoehto heikosti kantavien maiden puunkorjuuseen. Jäykkä telarakenne soveltuu hyvin pehmeiden turvemaiden olosuhteisiin. Kantavuuden mahdollistama suurempi kuormakoko parantaa tela-alustaisen kuormatraktorin kannattavuutta suhteessa varusteltuihin yleiskoneisiin korjuussa sulan maan aikaan.  

Tela-alustaisilla metsäkoneilla kantavuus ei muodostu ongelmaksi. Kiinteä telarakenne saa hyvin tukea jo pienestäkin kantavasta kohdasta. Kiintein teloin varustettu kone pysyy pinnalla ilman havutusta, joten se on hyvä vaihtoehto esimerkiksi kokopuuta korjattaessa. Hyvän kantavuutensa ansiosta tela-alustaista konetta voidaan myös harkita suhteellisen vähäpuustoisilla ensiharvennuksilla.  

Turvemaille soveltuu myös telakaivinkone-alustainen hakkuukone. Sen etuina ja haittoina ovat:  

+ kiinteä tela antaa kantavuutta 

+ kulkee hyvin turvemailla, jossa maasto on suhteellisen tasaista ilman kallioita tai kivikoita

+ sama urakoija voi hoitaa ojalinjahakkuut ja ojien kaivuutyön, kun alustakoneena on kaivinkone 

+/– mielipiteet vaihtelevat kaivinkoneen sopivuudesta hakkuutyöhön, vaatii tottuneen käyttäjän 

Yhdistelmäkoneiden eli korjureiden kilpailukyky on parhaimmillaan leimikoilla, joissa kertymä jää pieneksi ja metsäkuljetusmatka on lyhyt. Pitkät metsäkuljetusmatkat heikentävät korjureiden käyttöedellytyksiä. Turvemailla maaperän vahvistamisratkaisuja käytettäessä korjurin etuna on, että se voi ensimmäisellä ajokerralla kuljettaa ajosillat tarvittaviin paikkoihin ennen ensimmäistä ylityskertaa.  

Ajouraverkoston avaamiseen ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, vaan suunnittelu on tehtävä leimikkokohtaisesti kohteen kantavuus ja ojalinjasto huomioon ottaen. 

Hyvä suunnittelu ei vielä riitä, sillä myös toteutuksen tulee olla kunnossa. Osaava kuljettaja tuntee koneensa rajat sekä hallitsee maan kantavuutta lisäävät työtekniikat. 

• Tee ajourista  
  • mahdollisimman suoria, vältä erityisesti s-mutkia. 
  • riittävän leveät, haastavilla kohteilla ja sulan maan aikaisessa korjuussa keskimäärin 4,5–5 m. Pienialaisesti ajouraa voidaan leventää jopa yli suositellun viiden metrin. Lisätila on tarpeen hyödyntää ajamalla vanhan uran vierestä, jos pintakerros uhkaa rikkoontua. Leventämisen myötä myös havuja kertyy runsaammin uralle. 
• Vahvista ajouria 
  • havuttamalla ne huolellisesti. Sillä on suuri merkitys pinnan kestävyydelle.  
  • tarvittaessa pienellä määrällä kuitupuupöllejä. Ne on hyvä sijoittaa aluksi poikittain uran päälle. Jos raiteita syntyy ajon edistyessä, puut voi lopuksi sijoittaa ajouran suuntaisesti raiteiden pohjalle. 
• Katkaise ajouralle jäävät kannot mahdollisimman mataliksi. Silloin kuormatraktorin kallistelu ei riko kantavaa pintakerrosta, eikä aiheuta runkovaurioita. 
• Sijoita kaarteet puustoisiin kohtiin ja levennä kaarteessa ajouraa pienialaisesti tarpeen mukaan. Vielä parempi on, jos kaarteet saadaan tehdyksi kovalle maalle. 
• Käytä ajosiltoja tms. ojien ylityksissä ja kovalle kuormitukselle joutuvien maastonkohtien vahvistuksena. Ilman vahvistamistoimia ylitä ojat viistosti noin 45 asteen kulmassa. 

Suometsien puunkorjuussa haasteena on toimivan ratkaisun löytyminen ajourien sijoittelussa. Heikosti kantava maa ei kestä useaa ajokertaa, mikä vaikeuttaa erityisesti kokoojaurien suunnittelua.

Laajat yhtenäiset turvekankaat, joissa on säännöllinen ojaverkosto, ovat ajourien suunnittelun kannalta selkeitä. Pienillä suoalueilla, joissa kuivatusojat kiemurtelevat kivennäismaiden välissä, ajourien suunnittelu on hankalampaa. Ajouravälin tulisi säilyä näilläkin kohteilla keskimäärin vähintään 20 metrissä.  

Korjuun suunnittelussa tulee hyödyntää leimikon osat, joissa kantavuus on paras mahdollinen. Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan runsaspuustoisimmille kohdille kantavuuden parantamiseksi. 

Ajourat ja ojalinjat vähentävät puiden käytössä olevaa kasvutilaa, mutta koneellisen puunkorjuun ja vesitalouden säätelyn vuoksi ne ovat välttämättömiä. Osa ajourien ja ojalinjojen pinta-alasta kuuluu jo valmiiksi reunapuiden kasvutilaan. Ajan kuluessa puiden juuret ja latvukset ottavat vapautuneen kasvutilan käyttöön. Kasvutappioilta ei voida kuitenkaan välttyä, vaikka reunapuiden kasvu kiihtyykin ylimääräisen tilan ansiosta. 

Ajourien reunapuut muodostavat jopa kolmanneksen kasvatettavasta puustosta ja vielä suuremman osuuden puuston tulevasta kasvusta, koska reunapuut hyötyvät vapautuneista kasvuresursseista. Reunapuiden vauriot sekä ajourapainumien aiheuttama kasvun mahdollinen alentuminen kohdistuvat siis oleelliseen osaan kasvatettavaa puustoa. 

Ensiharvennuksissa ajouraverkon kasvutilaa verottava vaikutus on suurimmillaan. Silloin neljä metriä leveästä ajourasta noin puolet on pois puuston kasvutilasta. Tämä vastaa noin 10 prosenttia metsikön pinta-alasta, kun ajouraväli on 20 metriä. Lisämetri ajouran leveydessä kasvattaa osuuden 1½ -kertaiseksi, mutta on suometsissä usein tarpeen korjuun onnistumiseksi. Kapealla uralla seurauksena voi olla maastovauriot ja reunapuiden runkojen ja juuriston vaurioituminen. 

Ajourien sijoittelu etenee seuraavana esitetyn  kuvan mukaisesti.

Soveltuvimmat vaihtoehdot kunnostusojitettavilla kohteilla ajourien sijoittamiseen: 

• ajo ojalinjojen päällä tai vieressä (ja ajo- tai hakkuu-ura keskisaralla) 
• ajo ojalinjojen ulkopuolella, jolloin ajouran ja ojalinjan väliin jää noin 5–8 metrin levyinen puustoinen vyöhyke.  

• Ajourat sijoitetaan yleensä ojalinjojen suuntaisesti, mutta ne voivat olla myös niitä vasten.  
• Saran keskelle jätetään mieluummin harventamaton kaista, kuin tehdään sinne ylimääräinen ajoura.  

Kun ojia ei perata: 

• Perusratkaisuna sijoitetaan 1 tai 2 ajouraa saralle. Ojanvarsipuusto voidaan jättää harvennuksessa keskimääräistä tiheämmäksi. 
• Ajouria ei sijoiteta ojien viereen tai päälle. 

Kun ojat perataan: 

• Ojalinja avataan kaivua varten noin 5–6 metriä leveäksi. Jos ajoura on ojan vieressä, niin tällöin ojalinja voi olla pari metriä leveämpi.  
• Sulan maan aikaisessa korjuussa ojalinja avataan joko ajamalla ojan vieressä tai hakkaamalla se saran puolelta.  
• Roudan aikaan ojalinjat voidaan avata ajamalla ojan päällä, jolloin ojapenkalla kasvavaa parasta puustoa säästyy. Jos ojapenkat uhkaavat kuitenkin painua ojien päällä ajettaessa, on ura suositeltavaa tehdä ojan sivulle. 
• Hakkuutähteiden jättämistä ojien päälle vältetään kaivutyön helpottamiseksi.  
• Kapean sarkaleveyden (30–35 m) kohteissa voidaan ojalinjoilla olevien ajourien lisäksi tehdä saran keskelle hakkuu-ura.  

Seuraavana esitetään suositeltavat mallit ajourien sijoittelusta säännöllisen ojaverkoston kohteilla. Osassa malleista edellytetään pistourien tekemistä hakkuussa. Niitä voidaan käyttää, kun puomilla ei ylletä ajourien välissä olevaan puustoon. Työtapa hidastaa hakkuuta, mutta on perustellumpaa kuin ylimääräisten ajourien avaaminen.  

Jos ojitusta ei kunnosteta, varmista, että ojasta ja haihduttava puusto pystyvät ylläpitämään puiden kasvun kannalta riittävän kuivatustason.

Piennarteillä voidaan parantaa varsinkin laajempien kunnostusojitusalueiden kulkuyhteyksiä. Tavallisesti niitä käytetään talvitien pohjina puutavaran kaukokuljetuksessa. Vaihtoehtoisesti piennarteitä voidaan käyttää jatkettuun metsäkuljetukseen, jolloin puutavara ajetaan kuormatraktorilla tietä pitkin varastopaikalle. Se vähentää palstalle syntyviä maastovaurioita. 

Parhaimmillaan hyvin sijoitettu piennartie voi lyhentää metsäkuljetusmatkaa sadoilla metreillä, mikä vähentää puunkorjuun kustannuksia. Puutavaran kaukokuljetus voidaan siirtää talveksi, jos hakkuu tehdään loppukesästä (elokuusta alkaen) ja puutavaran pilaantuminen estetään oikeaoppisella varastoinnilla.  

Piennartiestä on iloa myös liikuttaessa alueella muissa metsänhoitotöissä tai virkistyskäyttömielessä. Tiepohjaa voidaan käyttää tarvittaessa riistapeltona, mikä auttaa pitämään tiepohjaa avoimena. Lisätietoja piennarteistä löytyy Piennartieoppaasta [Lähdeviite3]. 

• Tiepohja on tasoitettu ja tiivistetty huolellisesti.  
• Tietasanteen leveys on vähintään 4 metriä. Yhdessä ojan kanssa leveys on vähintään 8 metriä. 
• Piennarteille ojan ja tien väliin on jätetty noin puoli metriä leveä tasanne, ns. jätkänpolku, estämään tienreunan murtumista ojaan. 
• Tiepohjan jäädytyksestä on huolehdittu talvella polkemalla sekä mahdollisesti kastelemalla.  
• Käännökset ovat loivia. 
• Kääntöpaikka on riittävä puutavara-autolle. 

Suometsien puunkorjuussa varastot suunnitellaan ja sijoitetaan käsittelyalueen koko, muoto ja kantavuus huomioon ottaen niin, että metsäkuljetusmatkat olisivat mahdollisimman lyhyitä. Lisäksi varastojen sijoitteluun vaikuttaa puutavaralajien varastointiajankohdat ja suojaustarpeet. Varastojen tilantarve määritetään hakkuukertymäarvion ja puutavaralajien määrän perusteella.  

Varastopaikat toimivat korjuujäljen näyteikkunana. Niiden läheisyydessä riskit maastovaurioille ovat suuret, joten kantavuuden parantamiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Hajautettu varastointi mahdollistaa toimivan ajouraverkon ja vähentää korjuu-uriin kohdistuvaa rasitusta. Jos jälkiä pääsee kuitenkin syntymään, voidaan niitä maisemoida kuormaimella tai myöhemmin kaivinkoneella  

Hyvän varastopaikan kriteerit ja varastotilan tarve on esitetty tarkemmin mm. Metsätehon Korjuun suunnittelu -oppaassa(ulkoinen linkki).

Organisaatio turvaa pohjavesien laadun säilymisen pidättäytymällä tärkeillä pohjavesialueilla (I ja II luokka) kunnostus- ja täydennysojituksista, kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä (ei koske juurikäävän torjuntaa urealla), kantojen korjuusta sekä kulotuksista. Pohjavesialueilla voidaan toteuttaa kulotuksia, mikäli tähän on olemassa ympäristöviranomaisen lupa. 

Organisaatio ei käytä typpipitoisia lannoitteita 1- tai 2 luokan pohjavesialueilla.

Polttoaineiden säilytys pohjavesialueilla on sallittu väliaikaisesti ainoastaan säiliöissä, joilla on tarvittava tyyppihyväksyntä ja jotka ovat lukittavissa polttoainevarkauksien ja ilkivallan estämiseksi sekä ovat varustettuja vuodon hallintaan tarkoitetulla valuma-altaalla, kaksoisvaipalla tai kaksoispohjalla. Nestemäisten voiteluaineiden väliaikainen säilytys on sallittua ilkivallalta suojattuna.

PEFC-kriteeristön mukaan pohjavesien laatu turvataan metsätalouden toimenpiteissä. Vedenhankintaa varten tärkeillä (1-luokka, 1E-luokka) ja soveltuvilla (2-luokka, 2E-luokka) pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita eikä lannoitteita eikä korjata kantoja. Turvemaiden tuhkalannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna pohjaveden laatua. E-luokan pohjavesialueilla lannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna E-luokitukseen johtanutta pohjavedestä riippuvaista pinta- tai maaekosysteemiä. E-luokan pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita. Kasvinsuojeluaineiden käytöllä ei tarkoiteta taimitarhoilla tukkimiehentäin torjunta-aineella käsiteltyjen taimien istutusta pohjavesialueella eikä kantokäsittelyaineiden käyttöä, kun käytössä noudatetaan Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kasvinsuojelurekisterissä antamia ohjeita ja rajoituksia. Tuhkalannoitteiden, joihin on lisätty booria, käyttö pohjavesialueilla on kielletty.

FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä puunkorjuun ja metsänhoitotoimien yhteydessä. Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhyke koostuu metsätalouden ulkopuolelle jätettävästä ja/tai peitteisenä hoidettavasta suojavyöhykkeestä.

• Suojavyöhykkeen leveys on kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä.  
• Suojavyöhykkeen leveys on joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä.
• Suojavyöhykkeen leveys on fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä. 
• Suojavyöhykkeet jätetään metsän käsittelyn ulkopuolelle. Lisäksi niihin rajautuvan kuvion reunaosassa säästetään ainespuustoa pienempi puusto sekä mahdollisuuksien mukaan kookkaampaa lehtipuustoa.

Lannoituksen suojavyöhykkeiden vähimmäisleveydet riippuvat vesistö- tai pienivesikohteesta ja lannoitteiden levitystavasta.

Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.:

• Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot sekä purot, joissa aiemman uoman käsittelyn jälkeen on jäljellä luontaista mutkittelua ja veden paineen vaihtelua sekä lähteet; ranta-alueineen. Näillä kohteilla jätetään vähintään 20 metriä käsittelemätön ja noin 10 metriä peitteisenä hoidettava suojavyöhyke.
• Valtapuustoltaan vähintään varttuneet, eri-ikäisrakenteiset, näkyvästi (vähintään 5 m3/ha) lahopuuta sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät. Ei koske kanavien eikä kaivettujen vesialtaiden reunametsiä. Näillä kohteilla jätetään vähintään 30 metriä käsittelemätön suojavyöhyke, joka sisältää itse kohteen.
• Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen.

PEFC-kriteerien mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta ja luonnonhoidosta. Kriteeri edellyttää, että vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus ja pienpuusto. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien. 

Suojavyöhykkeellä ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojavyöhykkeelle vältetään. 

Uomaltaan alle 2 m leveiden ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purojen suojavyöhyke on vähintään 5 m. Suojavyöhykkeiltä runkopuut voidaan poistaa. Poikkeukset eivät koske uomia, joissa on Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva lohikalakanta.

Suomen ilmaston arvioidaan lämpenevän tulevaisuudessa merkittävästi, minkä seurauksena routajaksot lyhenevät, ja Etelä-Suomessa maa voi jäädä jopa roudattomaksi. Toisaalta roudan määrään vaikuttaa myös lumikerroksen paksuus, sillä lumipeite toimii tehokkaana lämmöneristeenä.