Toimintamallin pääkohdat Toimintamallin periaate on, että viranomaisilla, metsäammattilaisilla ja metsänomistajilla on käytössään yhtenevät paikkatiedot uhanalaisten lajien esiintymisestä. Tällöin hoito- tai hakkuukohteella olevan lajin turvaamistarpeet voidaan selvittää ennakkoon ja metsänomistajan kanssa voidaan sopia toimenpiteistä. Toimintamallissa kuvatut käytännön ratkaisut vaihtelevat sen mukaan, millaisesta lajista on kysymys. Toimintamalliin on valittu vain sellaiset lajiryhmät ja lajit, joiden huomioonottaminen on hyödyllistä ja mahdollista metsätalouden toiminnassa ja josta ympäristöhallinnolla on kattavimmat tiedot. Toimintamallia varten laaditulla lajilistalla on noin 2 600 lajia useista eri eliöryhmistä. Metsä- ja suolajien lisäksi mukana on myös esimerkiksi kallioelinympäristöjen, vesistöjen ja perinnebiotooppien lajeja. Useasta toimintamallin kohteena olevasta lajista on laadittu kuvaus, jossa esitellään lyhyesti lajin tunnistaminen, status, elinympäristövaatimukset, uhkatekijät ja käsittelysuositukset. Käsittelysuositukset&nbsp;ovat yleispiirteisiä ja niitä sovelletaan tapauskohtaisesti. Tarkemmin toimintamallin sisältöihin voi tutustua&nbsp;Lajiturva-oppaan avulla. Tietoaineisto uhanalaisista lajeista ja ohjeista löytyy Ympäristöhallinnon verkkopalvelusta. Hakkuiden ja muiden toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus Kun suunnitteilla on metsänhoidon toimenpide, suunnittelija selvittää toimenpidekohteella ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien lajiesiintymien tiedot tietojärjestelmästä tai metsänomistajalta. Myös Metsäkeskus tarkistaa lakisääteisesti suojeltujen ja muiden uhanalaisten lajien lajitiedon metsänkäyttöilmoituksen alueelta. Jos lajiesiintymä havaitaan, Metsäkeskus lähettää siitä tiedon metsänomistajalle, hakkuuoikeuden haltijalle sekä alueelliselle Lupa- ja valvontavirastolle. Lajitieto on helpompaa ottaa suunnitelmissa huomioon jo ennen metsänkäyttöilmoituksen jättämistä.Jos lajiesiintymä todetaan, lajin asema vaikuttaa esiintymän turvaamisen käytäntöihin seuraavasti: Lakisääteisesti suojeltava laji: Lakisääteisesti suojellun lajin esiintymän turvaamisen ohjeita kysytään aina Lupa-ja valvontavirastosta (LVV). LVV antaa käytännön ohjeet lajiesiintymän huomioimiseksi.Muu uhanalainen laji: Metsäammattilainen käy metsänomistajan kanssa läpi lajiesiintymän suojelumahdollisuudet, -keinot sekä metsänkäsittelyvaihtoehdot ja sopii toimintatavan.Silmälläpidettävä laji: Metsäammattilainen käy metsänomistajan kanssa läpi lajiesiintymän tiedot ja vaihtoehdot sen turvaamiseksi. Tarvittaessa metsänomistajaa neuvotaan hänen tavoitteidensa mukaisesti.Suunnittelija käy metsänomistajan kanssa läpi vapaaehtoisen suojelun mahdollisuudet ja keinot sekä metsänkäsittelyvaihtoehdot. Ratkaisusta sovitaan, päätetyt toimet merkitään sopimuksiin ja hakkuun tekijöitä ohjeistetaan esiintymän turvaamisessa. Valkoselkätikan suojelu on tuottanut toivottua tulosta ja lajin uhanalaistuminen on pysähtynyt. Kuva: © Vastavalo.

# Uhanalaisten lajien esiintymien turvaaminen hakkuiden suunnittelussa

## Toimintamallin pääkohdat

Toimintamallin periaate on, että viranomaisilla, metsäammattilaisilla ja metsänomistajilla on käytössään yhtenevät paikkatiedot uhanalaisten lajien esiintymisestä. Tällöin hoito- tai hakkuukohteella olevan lajin turvaamistarpeet voidaan selvittää ennakkoon ja metsänomistajan kanssa voidaan sopia toimenpiteistä. Toimintamallissa kuvatut käytännön ratkaisut vaihtelevat sen mukaan, millaisesta lajista on kysymys.
Toimintamalliin on valittu vain sellaiset lajiryhmät ja lajit, joiden huomioonottaminen on hyödyllistä ja mahdollista metsätalouden toiminnassa ja josta ympäristöhallinnolla on kattavimmat tiedot. Toimintamallia varten laaditulla lajilistalla on noin 2 600 lajia useista eri eliöryhmistä. Metsä- ja suolajien lisäksi mukana on myös esimerkiksi kallioelinympäristöjen, vesistöjen ja perinnebiotooppien lajeja.
Useasta toimintamallin kohteena olevasta lajista on laadittu kuvaus, jossa esitellään lyhyesti lajin tunnistaminen, status, elinympäristövaatimukset, uhkatekijät ja käsittelysuositukset. Käsittelysuositukset ovat yleispiirteisiä ja niitä sovelletaan tapauskohtaisesti.

Tarkemmin toimintamallin sisältöihin voi tutustua [Lajiturva-oppaan](https://tapio.fi/wp-content/uploads/2021/08/Lajiturva_opas_2021.pdf) avulla.
Tietoaineisto uhanalaisista lajeista ja ohjeista löytyy [Ympäristöhallinnon verkkopalvelusta](https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Lajit/Uhanalaiset_lajit/Metsalajien_esittelyt).

# Uhanalaisten lajien esiintymien turvaaminen hakkuiden suunnittelussa

## Hakkuiden ja muiden toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus

Kun suunnitteilla on metsänhoidon toimenpide, suunnittelija selvittää toimenpidekohteella ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien lajiesiintymien tiedot tietojärjestelmästä tai metsänomistajalta. Myös Metsäkeskus tarkistaa lakisääteisesti suojeltujen ja muiden uhanalaisten lajien lajitiedon metsänkäyttöilmoituksen alueelta. Jos lajiesiintymä havaitaan, Metsäkeskus lähettää siitä tiedon metsänomistajalle, hakkuuoikeuden haltijalle sekä alueelliselle Lupa- ja valvontavirastolle. Lajitieto on helpompaa ottaa suunnitelmissa huomioon jo ennen metsänkäyttöilmoituksen jättämistä.Jos lajiesiintymä todetaan, lajin asema vaikuttaa esiintymän turvaamisen käytäntöihin seuraavasti:
- **Lakisääteisesti suojeltava laji:** Lakisääteisesti suojellun lajin esiintymän turvaamisen ohjeita kysytään aina Lupa-ja valvontavirastosta (LVV). LVV antaa käytännön ohjeet lajiesiintymän huomioimiseksi.
- **Muu uhanalainen laji:** Metsäammattilainen käy metsänomistajan kanssa läpi lajiesiintymän suojelumahdollisuudet, -keinot sekä metsänkäsittelyvaihtoehdot ja sopii toimintatavan.
- **Silmälläpidettävä laji:** Metsäammattilainen käy metsänomistajan kanssa läpi lajiesiintymän tiedot ja vaihtoehdot sen turvaamiseksi. Tarvittaessa metsänomistajaa neuvotaan hänen tavoitteidensa mukaisesti.
Suunnittelija käy metsänomistajan kanssa läpi vapaaehtoisen suojelun mahdollisuudet ja keinot sekä metsänkäsittelyvaihtoehdot. Ratkaisusta sovitaan, päätetyt toimet merkitään sopimuksiin ja hakkuun tekijöitä ohjeistetaan esiintymän turvaamisessa.

Metsä- ja ympäristöalan laajana yhteistyönä on valmisteltu uhanalaisten lajien turvaaminen metsätaloudessa -toimintamalli. Malli mahdollistaa uhanalaisten, silmälläpidettävien ja lakisääteisesti suojeltujen lajien esiintymien paikkatietojen saatavuuden koko maasta. Samalla se antaa ohjeet siitä, miten esiintymät voidaan käytännössä turvata. Metsänomistajalle muiden kuin lakisääteisesti turvattujen lajien lajiesiintymien turvaaminen on vapaaehtoista.

Lajien turvaaminen metsänkäsittelyssä

Uhanalaisten lajien esiintymien turvaaminen hakkuiden suunnittelussa

Vaahtera tarvitsee hyvin kasvaakseen runsasravinteisen, tasaisen kostean, hienojakoisen maan. Se uudistuu helposti muun puuston alla tiheässäkin metsässä. Vaahteran kantovesoja ei pidä kasvattaa niiden lahoalttiuden vuoksi. Vaahterametsien kasvatukseen ei ole taloudellisia perusteita.

Puulajin ja uudistamismenetelmän valinta 

Vaahteran uudistaminen ja kasvatus

Lajeja voi huomioida myös lakivelvoitteita kattavammin Metsänomistaja on velvoitettu huomioimaan lakisääteisesti suojeltavien lajien esiintymät hakkuissa. Muiden uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien turvaaminen perustuu aina metsänomistajan vapaaehtoisuuteen. Lajien esiintymien turvaaminen lakivaatimusta kattavammin on pääsääntöisesti mahdollista, kunhan lajeista, niiden ekologisista vaatimuksista ja keinoista esiintymien säilyttämiseksi on saatavilla riittävästi tietoa. Yksityiskohtainen tieto lajiesiintymistä sekä luonnonhoidon ja vapaaehtoisen suojelun keinoista auttaa metsänomistajaa valitsemaan sopivimman vaihtoehdon lajien huomioimiseen.&nbsp;Monet uhanalaisten metsälajien elinympäristöistä puolestaan voivat soveltua ympäristötukikohteiksi ja luonnonhoidon hankkeisiin, joilla parannetaan elinympäristön tilaa. Uhanalaisten lajien elinympäristöt voivat sopia myös METSO-ohjelman mukaiseen vapaaehtoiseen suojeluun. Suojelu voidaan toteuttaa Elinvoimakeskuksen ja Suomen metsäkeskuksen toimesta erilaisia pysyviä tai määräaikaisia suojelukeinoja käyttäen.

# Lajien turvaaminen metsänhoidossa – Luonto

## Lajeja voi huomioida myös lakivelvoitteita kattavammin

Metsänomistaja on velvoitettu huomioimaan lakisääteisesti suojeltavien lajien esiintymät hakkuissa. Muiden uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien turvaaminen perustuu aina metsänomistajan vapaaehtoisuuteen. Lajien esiintymien turvaaminen lakivaatimusta kattavammin on pääsääntöisesti mahdollista, kunhan lajeista, niiden ekologisista vaatimuksista ja keinoista esiintymien säilyttämiseksi on saatavilla riittävästi tietoa. Yksityiskohtainen tieto lajiesiintymistä sekä luonnonhoidon ja vapaaehtoisen suojelun keinoista auttaa metsänomistajaa valitsemaan sopivimman vaihtoehdon lajien huomioimiseen. Monet uhanalaisten metsälajien elinympäristöistä puolestaan voivat soveltua ympäristötukikohteiksi ja luonnonhoidon hankkeisiin, joilla parannetaan elinympäristön tilaa. Uhanalaisten lajien elinympäristöt voivat sopia myös METSO-ohjelman mukaiseen vapaaehtoiseen suojeluun. Suojelu voidaan toteuttaa Elinvoimakeskuksen ja Suomen metsäkeskuksen toimesta erilaisia pysyviä tai määräaikaisia suojelukeinoja käyttäen.

Yli kolmannes kaikista uhanalaisista lajeistamme elää ensisijaisesti metsissä. Lajiesiintymien kattavalla huomioon ottamisella voidaan hidastaa luontokatoa ja lajiston uhanalaistumiskehitystä. Vapaaehtoinen suojelu ja luonnonhoito edistävät uhanalaisten lajien elinympäristöjen sekä lajien tarvitsemien puuston rakennepiirteiden, esimerkiksi lahopuun ja vanhojen lehtipuiden, säilymistä ja lisääntymistä talousmetsissä. Uhanalaisten lajien elinympäristöjen turvaaminen onkin yksi keskeisimmistä tavoitteista metsien luonnonhoidon toteutuksessa.

Lajien turvaaminen metsänhoidossa – Luonto

Vaihettumisvyöhykkeiden rajaus ja käsittely Metsänkäsittelyssä vaihettumisvyöhykkeet ja reuna-alueet voidaan koon ja muodon mukaan käsitellä joko osana metsikön muuta käsittelyä tai rajata omaksi kuviokseen. Omaksi kuvioksi rajatut vaihettumisvyöhykkeet hoidetaan pääsääntöisesti poimintahakkuin. Vaihettumisvyöhykkeen puuston rakenteessa on hyvä säilyttää luontainen koko ja tiheysvaihtelu. Vaihettumisvyöhykkeen käsittelyssä voi luoda tavoitekuvan luontaisen kaltaisesta vaihettumisvyöhykkeestä ja pyrkiä palauttamaan muuttuneet kohteet kohti tavoitekuvan mukaista luonnontilaa. Hakkuussa on luonnontilaisen suon laitaan säästetty käsittelemätön puustoinen vaihettumisvyöhyke metsäkanalintujen elinympäristöksi. Kuva: © Saara Lilja-Rothsten. Vaihettumisvyöhykkeiden hoito Vaihettumisvyöhykkeiden hoidossa pyritään lisäämään puuston ja pensaskerroksen koko-, tiheys- sekä puu- ja pensaslajivaihtelua. Korosta toimenpiteiden avulla kasvupaikkatekijöistä johtuvaa vaihtelua puuston koko- ja tilajakaumassa. Rehevillä laikuilla säästä rehevä ja suurikokoinen puusto, kosteammilla paikoilla puusto on luontaisesti harvempaa ja kitukasvuisempaa sekä mahdollisesti kuusivaltaisempaa. Säästä karuilla kasvupaikoilla kitukasvuiset puuyksilöt. Ajourien suunnittelu Suunnittele ajourat niin, että vältät rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Ehkäise ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle. Pyri välttämään suoran reuna-alueen muodostamista hakkuualueen ja vaihettumisvyöhykkeen väliin, koska rakenteeltaan vaihteleva reuna-alue tarjoaa riistalle enemmän suojaa.

# Riistan huomioiminen vaihettumisvyöhykkeiden käsittelyssä

## Vaihettumisvyöhykkeiden rajaus ja käsittely

Metsänkäsittelyssä vaihettumisvyöhykkeet ja reuna-alueet voidaan koon ja muodon mukaan käsitellä joko osana metsikön muuta käsittelyä tai rajata omaksi kuviokseen. Omaksi kuvioksi rajatut vaihettumisvyöhykkeet hoidetaan pääsääntöisesti poimintahakkuin. Vaihettumisvyöhykkeen puuston rakenteessa on hyvä säilyttää luontainen koko ja tiheysvaihtelu. Vaihettumisvyöhykkeen käsittelyssä voi luoda tavoitekuvan luontaisen kaltaisesta vaihettumisvyöhykkeestä ja pyrkiä palauttamaan muuttuneet kohteet kohti tavoitekuvan mukaista luonnontilaa.

# Riistan huomioiminen vaihettumisvyöhykkeiden käsittelyssä

## Vaihettumisvyöhykkeiden hoito

Vaihettumisvyöhykkeiden hoidossa pyritään lisäämään puuston ja pensaskerroksen koko-, tiheys- sekä puu- ja pensaslajivaihtelua. Korosta toimenpiteiden avulla kasvupaikkatekijöistä johtuvaa vaihtelua puuston koko- ja tilajakaumassa. Rehevillä laikuilla säästä rehevä ja suurikokoinen puusto, kosteammilla paikoilla puusto on luontaisesti harvempaa ja kitukasvuisempaa sekä mahdollisesti kuusivaltaisempaa. Säästä karuilla kasvupaikoilla kitukasvuiset puuyksilöt.

# Riistan huomioiminen vaihettumisvyöhykkeiden käsittelyssä

## Ajourien suunnittelu

Suunnittele ajourat niin, että vältät rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Ehkäise ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle. Pyri välttämään suoran reuna-alueen muodostamista hakkuualueen ja vaihettumisvyöhykkeen väliin, koska rakenteeltaan vaihteleva reuna-alue tarjoaa riistalle enemmän suojaa.

Vaihettumisvyöhykkeiden ja reuna-alueiden oikealla metsänkäsittelyllä voidaan saavuttaa riistalle suuret hyödyt. Siksi nämä alueet tulisi ottaa huomioon kaikissa metsänkäsittelyn vaiheissa aina taimikonhoidosta uudistushakkuuseen ja maanmuokkaukseen, myös eri-ikäisrakenteisina kasvatettavissa metsissä.

Riistan suosiminen eri metsissä ja vaihettumisvyöhykkeillä

Riistan huomioiminen vaihettumisvyöhykkeiden käsittelyssä

Havupuuvaltaisten metsien harvennuksissa pyritään säilyttämään lehtipuusekoitusta kasvatettavien puulajien rinnalla. Kuva: © Pentti Väisänen.

# Lehtipuusekoituksen ylläpitäminen havupuustoissa

Havupuuvaltaisissa metsissä on suositeltavaa säilyttää vähintään kymmenen prosentin lehtipuusekoitus puuston elinvoimaisuuden, metsämaan hoidon ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi. Lehtipuuston ja sekapuustoisuuden lisääminen voidaan toteuttaa jättämällä taimikonhoidossa aukkopaikkoihin lehtipuita, jotka eivät vaaranna havupuiden taimien kehitystä sekä ylläpitämällä sekapuustoista metsärakennetta kasvatushakkuissa. Suositeltavaa on myös, että käsittelyn jälkeen metsikköön jää kasvamaan yhtä monta puulajia kuin siellä oli ennen taimikonhoidon tai kasvatushakkuun aloitusta.

Lehtipuusekoituksen ylläpito

Lehtipuusekoituksen ylläpitäminen havupuustoissa

Hakkuualan rajauksessa on maisema huomioitu säilyttämällä näkymä järvelle puustoisena. Kuva: © Airi Matila.

Uudistushakkuissa korjataan nykyisen puusukupolven tuottamaan puuta ja valmistellaan uuden puusukupolven syntyä uudistamalla metsä joko luontaisesti tai viljellen. Uudistushakkuulla tarkoitetaan puunkorjuuta, jossa käsittelyalue hakataan avoimeksi uuden puuston aikaansaamiseksi. Uudistusalalle voidaan jättää tarvittaessa säästö-, siemen- tai suojuspuita.

Uudistushakkuu

Esimerkkikuva harvennusmallista. Kuvaajassa vihreällä katkoviivalla mallin leimausraja, sinisellä yhtenäisellä viivalla tavoitepuuston raja. Lisäksi alimpana yhtenäisellä punaisella viivalla mallin soveltamisalueella käytössä oleva lakiraja. Tavoitepuuston vaihteluväli Harvennusmalleissa suositeltu harvennuksen jälkeinen tavoitepuuston määrä on määritelty on jokaisessa mallissa yhtenä rajana. Käytännön harvennuksessa on erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta saavuttaa tarkkaa arvoa. Myös puuston tiheyden mittaustarkkuus vaihtelee. Toteutuksessa tavoitepuuston määrä vaihtelee harvennuksen jälkeen aina jonkin verran tavoitteen molemmin puolin. Siksi harvennusmalleissa käytetään tavoitepuuston vaihteluväliä kuvaamaan luonnollista vaihtelua, joka on hyväksyttävissä tavoitteeseen verrattuna. Harvennusmallin tavoitepuuston vaihteluväliä voidaan käyttää hyväksi, kun tarkistetaan esimerkiksi harvennuksen toteutuksen laatua. Jos harvennuksessa jäävän puuston pohjapinta-ala on vaihteluvälin sisällä, niin silloin harvennus on toteutettu valitun harvennusmallin mukaisesti. Harvennusmallien tavoitepuuston vaihteluväli on Eteläisessä ja Keskisessä Suomessa 2 m²/haPohjoisessa Suomessa 1,5 m²/haVaihteluväli on sama alueen kaikilla kasvupaikoilla ja puulajeilla. Vaihteluvälejä käytetään kaikissa harvennusmalleissa. Metsätuhoriskit Jokaisen kuvaajan alla näytetään kyseisen mallin soveltamisalueella esiintyvät metsätuhoriskit. näytettäviä metsätuhoriskejä on yhteensä neljä, kaarnakuoriaistuhon riski, juurikääpätuhon riski, myrskytuhon riski, ja lumituhon riski. Jos tuhoriski on vähintään mahdollinen, niin riskille näytetään sen vakavuus, mahdollinen tai merkittävä, sekä lisäteksti, jossa kerrotaan miten riski tulisi ottaa metsänhoidossa huomioon. Metsätuhoriskejä tai tekstejä ei tällä hetkellä ole saatavilla metsänhoidon suositusten rajapinnasta. Jos olet kiinnostunut tiedoista, niin ota meihin yhteyttä digitaalisten metsänhoidon suositusten yhteydenottolomakkeella painamalla tästä. Ajourat Ajourien vaikutus on otettu huomioon jäävän puuston määrässä. Mikäli puustotunnuksia mitataan vain ajourien välistä, harvennusmalleja vastaava pohjapinta-ala on 1–2 m² ja runkoluku 100–300 runkoa/ha suurempi. Ero on suurin silloin kun jäävän puuston määrä on yli 1 200 runkoa/ha ja/tai ajourien väli lähellä 20 m. Erolla ei ole enää merkitystä, kun jäävän puuston määrä on alle 800 runkoa/ha.

Harvennustarvetta ilmaiseva *leimausraja* on piirretty malleihin katkoviivalla. Kun puuston määrä nousee katkoviivan yläpuolelle, on syytä harkita harvennusta. Hakkuussa puuston määrä vähennetään enintään harvennuksen jälkeistä puustoa kuvaavalle *tavoitepuuston rajalle*.
Harvennushakkuun jälkeisestä puuston vähimmäismäärästä on säädetty asetuksella. Harvennusmalleissa on mukana myös tämä ns. lakiraja eli asetuksessa määritelty puuston vähimmäistiheys harvennuksen jälkeen. Jos puuston vähimmäistiheys alittuu tasaikäisen metsän hakkuussa, seurauksena on uudistamisvelvoite. Metsänhoidon suositusten mukaiset jäävän puuston määrät ovat aina jonkin verran lakirajaa korkeammat.

# Harvennusmallien käyttöohje

## Tavoitepuuston vaihteluväli

Harvennusmalleissa suositeltu harvennuksen jälkeinen tavoitepuuston määrä on määritelty on jokaisessa mallissa yhtenä rajana. Käytännön harvennuksessa on erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta saavuttaa tarkkaa arvoa. Myös puuston tiheyden mittaustarkkuus vaihtelee. Toteutuksessa tavoitepuuston määrä vaihtelee harvennuksen jälkeen aina jonkin verran tavoitteen molemmin puolin. Siksi harvennusmalleissa käytetään tavoitepuuston vaihteluväliä kuvaamaan luonnollista vaihtelua, joka on hyväksyttävissä tavoitteeseen verrattuna.
Harvennusmallin tavoitepuuston vaihteluväliä voidaan käyttää hyväksi, kun tarkistetaan esimerkiksi harvennuksen toteutuksen laatua. Jos harvennuksessa jäävän puuston pohjapinta-ala on vaihteluvälin sisällä, niin silloin harvennus on toteutettu valitun harvennusmallin mukaisesti.
Harvennusmallien tavoitepuuston vaihteluväli on

- Eteläisessä ja Keskisessä Suomessa 2 m²/ha
- Pohjoisessa Suomessa 1,5 m²/ha
Vaihteluväli on sama alueen kaikilla kasvupaikoilla ja puulajeilla. Vaihteluvälejä käytetään kaikissa harvennusmalleissa.

# Harvennusmallien käyttöohje

## Metsätuhoriskit

Jokaisen kuvaajan alla näytetään kyseisen mallin soveltamisalueella esiintyvät metsätuhoriskit. näytettäviä metsätuhoriskejä on yhteensä neljä, kaarnakuoriaistuhon riski, juurikääpätuhon riski, myrskytuhon riski, ja lumituhon riski. Jos tuhoriski on vähintään mahdollinen, niin riskille näytetään sen vakavuus, mahdollinen tai merkittävä, sekä lisäteksti, jossa kerrotaan miten riski tulisi ottaa metsänhoidossa huomioon.
Metsätuhoriskejä tai tekstejä ei tällä hetkellä ole saatavilla metsänhoidon suositusten rajapinnasta. Jos olet kiinnostunut tiedoista, niin ota meihin yhteyttä digitaalisten metsänhoidon suositusten yhteydenottolomakkeella painamalla [tästä](https://zef.fi/s/gz5p2yq7/).

# Harvennusmallien käyttöohje

## Ajourat

Ajourien vaikutus on otettu huomioon jäävän puuston määrässä. Mikäli puustotunnuksia mitataan vain ajourien välistä, harvennusmalleja vastaava pohjapinta-ala on 1–2 m² ja runkoluku 100–300 runkoa/ha suurempi. Ero on suurin silloin kun jäävän puuston määrä on yli 1 200 runkoa/ha ja/tai ajourien väli lähellä 20 m. Erolla ei ole enää merkitystä, kun jäävän puuston määrä on alle 800 runkoa/ha.

Harvennusmallien käyttöohje

Harvennustarvetta ilmaiseva leimausraja on piirretty malleihin katkoviivalla. Kun puuston määrä nousee katkoviivan yläpuolelle, on syytä harkita harvennusta. Hakkuussa puuston määrä vähennetään enintään harvennuksen jälkeistä puustoa kuvaavalle tavoitepuuston rajalle.Harvennushakkuun jälkeisestä puuston vähimmäismäärästä on säädetty asetuksella. Harvennusmalleissa on mukana myös tämä ns. lakiraja eli asetuksessa määritelty puuston vähimmäistiheys harvennuksen jälkeen. Jos puuston vähimmäistiheys alittuu tasaikäisen metsän hakkuussa, seurauksena on uudistamisvelvoite. Metsänhoidon suositusten mukaiset jäävän puuston määrät ovat aina jonkin verran lakirajaa korkeammat.

Hyvän suojatiheikön tavoitekuva:• Suojatiheikköjen koko vaihtelee muutaman puun ryhmästä reilun aarin kokoisiin laikkuihin.• Tiheikössä on suotavaa olla alikasvoskuusia, joiden oksat ulottuvat maahan asti sekä monipuolista lehtipuustoa ja pensaita.• Monimuotoisuudelle arvokkaat puut ja pensaat säästetään raivauksessa ja hakkuussa.• Tiheikköjä jätetään luontaisiin paikkoihin, tasaisin välein, mutta niiden ei tarvitse välttämättä ole pysyviä. Luontevia tiheikön sijoituspaikkoja ovat Vesistöjen varsien suojavyöhykkeet ja pienvesien lähiympäristöt&nbsp;Ojanvarret&nbsp;Kosteat painanteet ja painanteiden reunat sekä pienet soistumat&nbsp;Suon ja kangasmaan välinen vaihettumisvyöhykePeltojen reunavyöhykkeet&nbsp;Säästöpuuryhmät ja niiden reunaosatHaapa- ja leppäryhmät&nbsp;Kohdat, joissa kasvavien kuusten alaoksat ulottuvat maahan&nbsp;Kallionyppylät, kallioiden reunaosat, supat ja rehevät painanteet&nbsp;Kiviset ja muut hankalasti raivattavat ja hakattavat maastonkohdat Hyvä suojatiheikkö sisältää alikasvoskuusia, lehtipuita ja se sijaitsee sopivassa maastonkohdassa. Kuva: © Lauri Saaristo. Tiheiköt voidaan sijoittaa niiden luontaisiin paikkoihin, kuten ojien varsille. Tiheiköiden tärkein puu on kuusi, joka tarjoaa suojaa maanpinnassa. Tiheiköihin on suositeltavaa jättää myös pieniläpimittaista lehtipuuta. Kuva: © Teemu Huikuri.

# Suojatiheikköjen jättäminen metsänkäsittelyssä

**Hyvän suojatiheikön tavoitekuva:**• Suojatiheikköjen koko vaihtelee muutaman puun ryhmästä reilun aarin kokoisiin laikkuihin.• Tiheikössä on suotavaa olla alikasvoskuusia, joiden oksat ulottuvat maahan asti sekä monipuolista lehtipuustoa ja pensaita.• Monimuotoisuudelle arvokkaat puut ja pensaat säästetään raivauksessa ja hakkuussa.• Tiheikköjä jätetään luontaisiin paikkoihin, tasaisin välein, mutta niiden ei tarvitse välttämättä ole pysyviä.

# Suojatiheikköjen jättäminen metsänkäsittelyssä

## Luontevia tiheikön sijoituspaikkoja ovat

- Vesistöjen varsien suojavyöhykkeet ja pienvesien lähiympäristöt
- Ojanvarret
- Kosteat painanteet ja painanteiden reunat sekä pienet soistumat
- Suon ja kangasmaan välinen vaihettumisvyöhyke
- Peltojen reunavyöhykkeet
- Säästöpuuryhmät ja niiden reunaosat
- Haapa- ja leppäryhmät
- Kohdat, joissa kasvavien kuusten alaoksat ulottuvat maahan
- Kallionyppylät, kallioiden reunaosat, supat ja rehevät painanteet
- Kiviset ja muut hankalasti raivattavat ja hakattavat maastonkohdat

Raivauksissa ja hakkuissa on suositeltavaa jättää muutamia alikasvoskuusten ja muun puuston muodostamia suojatiheikköjä esimerkiksi säästöpuuryhmien yhteyteen. Tiheikköjen säästäminen hoidetuissa metsissä luo riistalle ja erityisesti kanalinnuille tarpeellista suojaa hyödyttäen samalla myös muita lajeja. Tiheiköt ovat hyödyllisiä myös maisemanhoidon kannalta.

Suojatiheikköjen jättäminen

Suojatiheikköjen jättäminen metsänkäsittelyssä

Kantojen korjuu käynnissä. Kuva: © Martti Kuusinen.

Uudistushakkuun yhteydessä metsään jää hakkuutähdettä ja kantoja. Soveltuvilta kohteilta nämä kannot on mahdollista korjata energiapuuksi. Kantojen korjuu kohdistuu pääasiassa kuusivaltaisiin uudistusaloihin. Kantojen nosto on toteutettavissa, kun hakkuutähteet on korjattu. Monimuotoisuudelle tärkeiden vanhojen lehtipuiden sekä kuolleiden puiden kantojen korjuuta ei suositella.

Kantojen korjuu

Uudistushakkuun yhteydessä metsään jää hakkuutähdettä ja kantoja. Soveltuvilta kohteilta nämä kannot on mahdollista korjata energiapuuksi. Kantojen korjuu kohdistuu pääasiassa kuusivaltaisiin uudistusaloihin. Kantojen nosto on toteutettavissa, kun hakkuutähteet on korjattu. Monimuotoisuudelle tärkeiden vanhojen lehtipuiden sekä kuolleiden puiden kantojen korjuuta ei suositella.

Kallioelinympäristöjen tunnistaminen ja luokittelu Kallioiden tärkein jakoperuste on kallion kivilajin ravinteisuus tai happamuus, jonka perusteella kalliot jaetaan karuihin kallioihin, keskiravinteisiin kallioihin, kalkkikallioihin ja serpentiinikallioihinKontula, T., Teeriaho, J., Husa, J., ym. 2018. Kalliot ja kivikot. Julk.: Kontula, T. &amp;amp; Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus &amp;amp; ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 63–80.. Kallion ravinteisuus ei liity pelkästään kivilajissa olevien ravinteiden määrään, vaan myös kivilajin rapautuvuuteen ja rapautuneen maan happamuuteen. Kalliot voidaan jakaa myös pinnan kaltevuuden perusteella laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin. Jyrkänteenä pidetään kalliota, jonka kaltevuus on vähintään 45 astettaTuominen, S., Eeronheimo, H. &amp;amp; Toivonen, H. (toim.). 2001. Yleispiirteinen biotooppiluokitus. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 57. 60 s.. Kallioelinympäristön olosuhteisiin ja lajistoon vaikuttavat ravinteisuuden ja pinnan kaltevuuden lisäksi kallioiden valo- ja kosteusolot sekä pienmuodot, kuten kalliopinnan rosoisuus ja rakoisuus. Jyrkänteet ja niiden alusmetsät Kalliojyrkänteillä ja niiden välittömissä alusmetsissä on hyvin monipuolinen luontotyyppien kirjo. Lajiston monimuotoisuus vaihtelee jyrkänteen ominaisuuksien mukaan. Jyrkänne voi olla tyypiltään karu, keskiravinteinen tai runsasravinteinen sekä valoisa tai varjoisa. Mitä useammanlaisia pienmuotoja ja kasvupaikkoja jyrkänteellä ja sen juurella on, sitä rikkaampi yleensä on myös sen kokonaislajisto. Rikkaimmat eliöyhteisöt löytyvät useimmiten jyrkänteen juurelta. Jyrkänteiden kalliokasvillisuuden ja sen alapuolisen metsäkasvillisuuden vaateliaisuus ovat usein yhteydessä toisiinsa. Jos kalliokasvillisuudessa erottaa useamman erilaisen sanikkaisen ja tarkemmin tutkimalla kymmenkunta erinäköistä sammalta, voi jo päätellä olevansa keskimääräistä monimuotoisemmalla kalliokasvupaikalla. Jyrkänteiden luonnontilaisen kaltaiset alusmetsät ovat arvokkaita, vaikka ne eivät liittyisi erityisen arvokkaaseen kallioon. Luonnontilaisuutta tai luonnontilaisen kaltaisuutta ilmentävät puuston eri-ikäisyys, kerroksellisuus, järeät vanhat puut ja lahopuuston runsaus. Kasvillisuus, maaston muodot tai puusto poikkeavat yleensä muusta ympäröivästä metsästä. Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkeat jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät. Kalliojyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät pitävät sisällään hyvin monipuolisen luontotyyppien kirjon. Kuva: © Jukka Ruutiainen. Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot Kallioelinympäristöt ovat tyypillisesti karuja, puusto on kitukasvuista tai ne ovat lähes puuttomia. Heikko puuntuotoskyky johtuu yleensä kasvupaikan kuivuudesta sekä usein myös kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta. Kohteet ovat usein säilyneet koskemattomina, sillä puuston heikon kasvun ja hankalien korjuuolojen seurauksena metsätalous ei ole kannattavaa. Kohteilta löytyy niin taimia, varttuneita puita, järeitä ylispuita kuin kuolleita pystypuita, keloja, pökkelöitä ja maapuita. Vähätuottoisten kallioiden puusto on yleensä harvaa ja luontaisesti muodostunutta männyn ollessa yleisin puulaji. Heikkokasvuiset hieskoivu ja pihlaja ovat elinympäristölle tyypillisiä lehtipuita sekä paikoin voi kasvaa myös katajaa. Puusto on eri-ikäistä, ja kuolleita sekä eriasteisesti lahonneita puita esiintyy usein. Kohteilla voi kasvaa myös kilpikaarnamäntyjä, joiden monimuotoisuusarvo on merkittävä. Pohjakerroksessa kasvaa pääasiassa jäkäliä, kosteammissa kohdissa myös sammalia. esiintyy tyypillisesti kanervaa, variksenmarjaa ja puolukkaa, ravinteikkaammissa laikuissa myös mustikkaa. Metsäiset kalliot ovat jouto- ja kitumaita ravinteikkaampia ja niiden puusto on lukumäärältään ja tilavuudeltaan vähätuottoisia kalliometsiä runsaampaa muistuttaen enemmän tavanomaista talousmetsää. Metsäisten kallioiden pääpuulaji on usein mänty, mutta ne voivat olla ravinteisuuden mukaan myös sekametsiä. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia ovat metsäiset kalliot, joiden puustossa on vanhoja puuyksilöitä, lahopuuta sekä erirakenteisuutta. Kalliometsien, jyrkänteiden ja niiden välissä olevien kivennäismaa- ja suoalueiden mosaiikista muodostuu monimuotoinen ja vaihteleva kokonaisuus. Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat kalliot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto. Vähäpuustoisen kallionlaen erityinen ominaisuus on mosaiikkimaisuus, joka tarkoittaa kalliopaljastumien sekä jäkälä- ja sammalpeitteen vuorottelua. Kohteiden puusto on mäntyvaltaista tai kohteet ovat puuttomia. Monet vanhoilla puilla kasvavat jäkälät viihtyvät kalliometsien hidaskasvuisten ja pienirunkoisten mäntyjen rungoilla. Joskus kalliometsässä kohtaa pienialaisen kalliokedon, soistuman tai pienveden. Nämä lisäävät kohteiden monimuotoisuusarvoa entisestään. Kuva: © Lauri Saaristo. Kalkkikalliot Kalkkikalliot ovat Suomessa hyvin harvinaisia ja pienialaisia sekä vaikeasti tunnistettavia. Kalkkikiven rapautumispinta vaihtelee väriltään kellertävästä hiekanruskeaan tai lähes mustaan. Herkästi rapautuvana kivilajina kalkkikiveä on yleensä kalliopinnoilla nähtävissä vain paikoilla, joissa se on muiden kulutusta kestävämpien kivilajien ansiosta jäänyt suojaan jääkauden kulutukselta. Kalkkikalliolla kasvillisuuden muodostavat suurelta osin kalkkia suosivat ja vaativat jäkälät, sammalet ja putkilokasvit. Kalkkikalliot ovat lajirunsaudeltaan kallioelinympäristöjen huippua. Kalkkikallioseinämän pintaa peittävät kalkkia vaativat ja suosivat sammalet ja jäkälät. Kallion tyvellä ja reunoilla kasvaa lehtopensaita ja -ruohoja. Kuva: © Tytti Kontula. Serpentiinikalliot Serpentiinikalliolla tarkoitetaan kalliota, jonka kivilaji sisältää serpentiinimineraalia. Niillä tavataan niin sanottua serpentiinikasvillisuuttaKontula, T., Teeriaho, J., Husa, J., ym. 2018. Kalliot ja kivikot. Julk.: Kontula, T. &amp;amp; Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus &amp;amp; ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 63–80.,Kontula, T., Teeriaho, J., Husa, J., ym. 2018. Kalliot ja kivikot. Julk.: Kontula, T. &amp;amp; Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus &amp;amp; ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 99–183.. Serpentiinikalliot ovat Suomessa harvinaisia ja ne painottuvat Itä-Suomeen ja Keski-Lappiin. Serpentiinikalliot esiintyvät metsäympäristössä usein pieninä avoimina tai harvapuustoisina laikkuina. Niiden ulkoasu vaihtelee huomattavasti mm. kalkkipitoisuutensa mukaan. Hyvin niukkakalkkinen karu serpentiinikallio voi olla äärimmäisen paljaan näköinen, kun taas kalkkivaikutteisella serpentiiniseinämällä sammalistot voivat olla runsaita. Serpentiinikallioiden tarkemmista luontotyypeistä suurin osa on arvioitu uhanalaisiksi. Serpentiinikalliot, -kivikot ja soraikot ovat luonnonsuojelulain tiukasti suojelema luontotyyppi, joita koskee hävittämis- ja heikentämiskielto. Karulle serpentiinikalliolle tyypillisiä ovat ruskeat rapautumispinnat. Kallion raoissa kasvaa viherraunioista tuppaina. Lähempää tarkasteltuna kalliopinta voi näyttää täysin kasvittomalta. Kuva: © Tytti Kontula. Kivikot ja louhikot Kivikot ja louhikot koostuvat kivistä ja lohkareista, joiden muoto ja koko vaihtelevat kivikoiden ja louhikoiden syntytavan mukaan. Esimerkiksi rapautumisen seurauksena syntyneiden kivikoiden kivet ovat yleensä kulmikkaita, kun taas virtaavan veden synnyttäminä pyöristyneitä. Kivilajien ravinteisuus vaikuttaa kohteiden kasvillisuuteen ja niiden monimuotoisuuteenRäisänen, J., Teeriaho, J., Kananoja T. ja Rönty, H. 2018. Valtakunnallisesti arvokkaat kivikot – Osa 1. Ympäristöministeriö.. Kivikot ja louhikot ovat tyypillisesti karuja sekä harvahkoa kitukasvuista puustoa kasvavia tai puuttomia elinympäristöjä. Ne ovat usein säilyneet koskemattomina, sillä ne ovat puuntuotannollisesti vähäarvoisia ja puunkorjuun kannalta hankalia kohteita. Kivikot tarjoavat monille lajeille kuitenkin varjoisia, kosteita ja tuulensuojaisia elinympäristöjä. Erityisesti uhanlaisten lajien ja muiden monimuotoisuusarvojen kannalta tärkeimpiä kivikoita ovat esimerkiksi purolouhikot ja ravinteiset jyrkänteiden aluslohkareikot. Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat kivikot ja louhikot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto. Pirunpeltoja esiintyy yleensä mäkien ja selänteiden lakiosissa tai rinteiden loivemmilla osilla. Veden liike on pyöristänyt niiden kiviainesta. Kasvillisuuden yleispiirteisiin vaikuttavat merkittävinä tekijöinä kivilaji, kivikon koko ja avoimuus. Kuva: © Tiina Törmänen. Rotkot ja kurut Korkokuvaltaan tasaista kallioaluetta voivat halkoa kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset rotkot ja kurut. Rotko on jyrkkäpiirteinen, kapeahko kallioperän ruhjemuodostuma. Kuru on rotkoa loivapiirteisempi kallioperään tai kivennäismaahan uurtunut jyrkkärinteinen laakso. Rotkot ja kurut ovat harvinaisia, ja niiden ominaispiirteenä on elinympäristölle luonteenomainen, muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus. Niihin on voinut myös kertyä lahopuustoa, sillä kohteet ovat metsätaloudellisesti vähäarvoisia ja korjuukohteina hankalia. Olosuhteet rotko- ja kuruelinympäristöissä ovat usein hyvin ääreviä. Kohteen sisäisessä pienilmastossa voi olla suuriakin paikallisia eroja: pienen välimatkan päässä esiintyy hyvin erilaisia lämpö-, valo- ja kosteusoloja. Rinteillä on suuntansa mukaan sekä pienilmastoltaan paahteisia että varjoisan suojaisia elinympäristöjä. Kurujen ja rotkojen pohjat ovat puolestaan kylmiä ja kosteita ja niissä esiintyy soistumia tai pienvesiä, kuten noroja tai pieniä lampia. Vaihtelevat olosuhteet ja kiviaineksesta vapautuvat ravinteet luovat kasvupaikkoja vaateliaille kasvilajeille. Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset, pääosiltaan vähintään kymmenen metriä syvät rotkot ja kurut, joiden ominaispiirteenä on luonteenomainen muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus. Rotkon pohjan pienilmasto poikkeaa selvästi ympäröivästä metsäluonnosta. Kohteelta saattaa esimerkiksi löytyä lunta vielä pitkään alkukesästäkin, lumen jo muualta sulettua. Kuva: © Markku Sakari Meriluoto. Kallioelinympäristöjen merkitys monimuotoisuudelle Kallioelinympäristöt ovat kuivuutensa vuoksi vaativia elinympäristöjä, mutta ne eivät ole elottomia. Kallioiden raoissa ja kivikoissa sekä vanhoissa kitukasvuisissa puissa ja kuolleissa puissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja. Kalliot ovat erittäin merkittävä uhanalaisten lajien elinympäristö. Yhteensä ensisijaisesti kallioilla eläviä uhanalaisia lajeja on lähes 300 ja silmälläpidettäviä lajeja lähes 150Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. &amp;amp; Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhan-alaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö &amp;amp; Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 704 s.. Erilaisista kallioista tärkeimpiä elinympäristöjä ovat kalkkikalliot, joilla elää kaksi kolmasosaa kallioiden uhanalaisista lajeista. Kallioiden uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista yli kaksi kolmasosaa on jäkäliä ja yli viidesosa sammalia. Kallioluontotyypeistä uhanalaisiksi on arvioitu ainoastaan kalkki- ja serpentiinikallioita. Kallioluontotyyppien uhanalaistumista ovat aiheuttaneet kaivannaistoiminta, rakentaminen, umpeenkasvu sekä metsien uudistamis- ja hoitotoimet. Metsätaloustoimet vaikuttavat kallioiden eliöyhteisöihin, kun hakkuut muuttavat kallioiden pienilmasto-oloja ja toisaalta tiheät taimikkovaiheet kiihdyttävät kallioiden umpeenkasvua. Silmälläpidettäviksi on arvioitu varjojyrkänteiden sekä rantakallioiden luontotyyppejä, joiden taantumisen tärkeimpänä syynä on liian lähelle jyrkännettä ulottuvat metsänhakkuut, jotka muuttavat pienilmastoa kuivemmaksiKontula, T., Teeriaho, J., Husa, J., ym. 2018. Kalliot ja kivikot. Julk.: Kontula, T. &amp;amp; Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus &amp;amp; ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 63–80.. Metsäinen kallio. Kuva: © Lauri Saaristo.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

Elinympäristö eli habitaatti tarkoittaa eri ympäristötekijöiden – kuten ilmaston, maastonmuotojen ja kasvualustan ominaisuuksien – muodostamaa kokonaisuutta, jossa erilaiset lajit elävät ja lisääntyvät. Esimerkiksi vesielinympäristö voi muodostua purouomasta ja sen välittömästä lähiympäristöstä, sekä niissä elävistä lajeista. Luontotyyppi on eliöiden elinympäristö, jossa keskeiset ympäristötekijät ovat samankaltaiset ja eliöstö siksi tietynlainen.

Elinympäristöt on jaettu luontokohteita koskevissa metsänhoidon suosituksissa seitsemään pääluontokohdetyyppiin, joihin kuuluvat pienvedet ja vesistöt, kallioelinympäristöt, lehdot, suoelinympäristöt, paahdeympäristöt, monimuotoisuudelle merkittävät kangasmetsät ja puustoiset perinneympäristöt. Elinympäristöjen jako pohjautuu Suomen lajien ja luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinneissa käytettyihin luontotyyppien luokituksiin.

Luontokohde on yksittäinen maastonkohta tai laajempi alue, joka erottuu selvästi ympäröivästä metsäluonnosta erityisten luonnonarvojensa tai ominaispiirteidensä perusteella. Ympäristöstä erottuminen voi perustua esimerkiksi erilaiseen puustoon tai kasvillisuuteen, maaperän ominaisuuksiin tai maastonmuotoihin.

Luontokohteet ovat usein ominaisuuksiltaan poikkeavia, esimerkiksi erityisen karuja, reheviä, kosteita tai kuivia kasvupaikkoja. Kohde voi poiketa ympäristöstään myös puuston ja muun kasvillisuuden ominaisuuksien perusteella. Luontokohteiden turvaamisella ylläpidetään uhanalaisia luontotyyppejä sekä sellaisten lajien elinmahdollisuuksia, joiden elinvaatimukset eivät täyty muualla talousmetsissä.

Ominaispiirteet ovat tietylle elinympäristölle erityisiä ominaisuuksia. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi kostea ja viileä pienilmasto, varjostava puusto, vanhat ja järeät lehtipuut tai kalkkivaikutteinen maaperä. Elinympäristön ominaispiirteet ovat välttämättömiä erikoistuneen lajiston säilymiselle tai ne muuten kuvaavat kyseisen elinympäristön ominaisuuksia.

Elinympäristöjen ominaispiirteet ovat helpompia ja nopeampia havaita kuin yksittäiset monimuotoisuuden turvaamisen kannalta merkittävät lajit. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden elinympäristöjen ja niiden ominaispiirteiden turvaamisella voidaan myös turvaa niistä riippuvaisen lajiston säilyminen.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Kallioelinympäristöjen tunnistaminen ja luokittelu

Kallioiden tärkein jakoperuste on kallion kivilajin ravinteisuus tai happamuus, jonka perusteella kalliot jaetaan karuihin kallioihin, keskiravinteisiin kallioihin, kalkkikallioihin ja serpentiinikallioihin. Kallion ravinteisuus ei liity pelkästään kivilajissa olevien ravinteiden määrään, vaan myös kivilajin rapautuvuuteen ja rapautuneen maan happamuuteen.
Kalliot voidaan jakaa myös pinnan kaltevuuden perusteella laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin. Jyrkänteenä pidetään kalliota, jonka kaltevuus on vähintään 45 astetta. Kallioelinympäristön olosuhteisiin ja lajistoon vaikuttavat ravinteisuuden ja pinnan kaltevuuden lisäksi kallioiden valo- ja kosteusolot sekä pienmuodot, kuten kalliopinnan rosoisuus ja rakoisuus.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Jyrkänteet ja niiden alusmetsät

Kalliojyrkänteillä ja niiden välittömissä alusmetsissä on hyvin monipuolinen luontotyyppien kirjo. Lajiston monimuotoisuus vaihtelee jyrkänteen ominaisuuksien mukaan. Jyrkänne voi olla tyypiltään karu, keskiravinteinen tai runsasravinteinen sekä valoisa tai varjoisa.
Mitä useammanlaisia pienmuotoja ja kasvupaikkoja jyrkänteellä ja sen juurella on, sitä rikkaampi yleensä on myös sen kokonaislajisto. Rikkaimmat eliöyhteisöt löytyvät useimmiten jyrkänteen juurelta. Jyrkänteiden kalliokasvillisuuden ja sen alapuolisen metsäkasvillisuuden vaateliaisuus ovat usein yhteydessä toisiinsa. Jos kalliokasvillisuudessa erottaa useamman erilaisen sanikkaisen ja tarkemmin tutkimalla kymmenkunta erinäköistä sammalta, voi jo päätellä olevansa keskimääräistä monimuotoisemmalla kalliokasvupaikalla.
Jyrkänteiden luonnontilaisen kaltaiset alusmetsät ovat arvokkaita, vaikka ne eivät liittyisi erityisen arvokkaaseen kallioon. Luonnontilaisuutta tai luonnontilaisen kaltaisuutta ilmentävät puuston eri-ikäisyys, kerroksellisuus, järeät vanhat puut ja lahopuuston runsaus. Kasvillisuus, maaston muodot tai puusto poikkeavat yleensä muusta ympäröivästä metsästä.

Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkeat jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot

Kallioelinympäristöt ovat tyypillisesti karuja, puusto on kitukasvuista tai ne ovat lähes puuttomia. Heikko puuntuotoskyky johtuu yleensä kasvupaikan kuivuudesta sekä usein myös kasveille epäedullisesta ravinnetilanteesta. Kohteet ovat usein säilyneet koskemattomina, sillä puuston heikon kasvun ja hankalien korjuuolojen seurauksena metsätalous ei ole kannattavaa. Kohteilta löytyy niin taimia, varttuneita puita, järeitä ylispuita kuin kuolleita pystypuita, keloja, pökkelöitä ja maapuita.
Vähätuottoisten kallioiden puusto on yleensä harvaa ja luontaisesti muodostunutta männyn ollessa yleisin puulaji. Heikkokasvuiset hieskoivu ja pihlaja ovat elinympäristölle tyypillisiä lehtipuita sekä paikoin voi kasvaa myös katajaa. Puusto on eri-ikäistä, ja kuolleita sekä eriasteisesti lahonneita puita esiintyy usein. Kohteilla voi kasvaa myös kilpikaarnamäntyjä, joiden monimuotoisuusarvo on merkittävä. Pohjakerroksessa kasvaa pääasiassa jäkäliä, kosteammissa kohdissa myös sammalia. esiintyy tyypillisesti kanervaa, variksenmarjaa ja puolukkaa, ravinteikkaammissa laikuissa myös mustikkaa.
Metsäiset kalliot ovat jouto- ja kitumaita ravinteikkaampia ja niiden puusto on lukumäärältään ja tilavuudeltaan vähätuottoisia kalliometsiä runsaampaa muistuttaen enemmän tavanomaista talousmetsää. Metsäisten kallioiden pääpuulaji on usein mänty, mutta ne voivat olla ravinteisuuden mukaan myös sekametsiä. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia ovat metsäiset kalliot, joiden puustossa on vanhoja puuyksilöitä, lahopuuta sekä erirakenteisuutta. Kalliometsien, jyrkänteiden ja niiden välissä olevien kivennäismaa- ja suoalueiden mosaiikista muodostuu monimuotoinen ja vaihteleva kokonaisuus.

Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat kalliot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Kalkkikalliot

Kalkkikalliot ovat Suomessa hyvin harvinaisia ja pienialaisia sekä vaikeasti tunnistettavia. Kalkkikiven rapautumispinta vaihtelee väriltään kellertävästä hiekanruskeaan tai lähes mustaan. Herkästi rapautuvana kivilajina kalkkikiveä on yleensä kalliopinnoilla nähtävissä vain paikoilla, joissa se on muiden kulutusta kestävämpien kivilajien ansiosta jäänyt suojaan jääkauden kulutukselta.
Kalkkikalliolla kasvillisuuden muodostavat suurelta osin kalkkia suosivat ja vaativat jäkälät, sammalet ja putkilokasvit. Kalkkikalliot ovat lajirunsaudeltaan kallioelinympäristöjen huippua.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Serpentiinikalliot

Serpentiinikalliolla tarkoitetaan kalliota, jonka kivilaji sisältää serpentiinimineraalia. Niillä tavataan niin sanottua serpentiinikasvillisuutta,. Serpentiinikalliot ovat Suomessa harvinaisia ja ne painottuvat Itä-Suomeen ja Keski-Lappiin.
Serpentiinikalliot esiintyvät metsäympäristössä usein pieninä avoimina tai harvapuustoisina laikkuina. Niiden ulkoasu vaihtelee huomattavasti mm. kalkkipitoisuutensa mukaan. Hyvin niukkakalkkinen karu serpentiinikallio voi olla äärimmäisen paljaan näköinen, kun taas kalkkivaikutteisella serpentiiniseinämällä sammalistot voivat olla runsaita. Serpentiinikallioiden tarkemmista luontotyypeistä suurin osa on arvioitu uhanalaisiksi.
Serpentiinikalliot, -kivikot ja soraikot ovat luonnonsuojelulain tiukasti suojelema luontotyyppi, joita koskee hävittämis- ja heikentämiskielto.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Kivikot ja louhikot

Kivikot ja louhikot koostuvat kivistä ja lohkareista, joiden muoto ja koko vaihtelevat kivikoiden ja louhikoiden syntytavan mukaan. Esimerkiksi rapautumisen seurauksena syntyneiden kivikoiden kivet ovat yleensä kulmikkaita, kun taas virtaavan veden synnyttäminä pyöristyneitä. Kivilajien ravinteisuus vaikuttaa kohteiden kasvillisuuteen ja niiden monimuotoisuuteen.
Kivikot ja louhikot ovat tyypillisesti karuja sekä harvahkoa kitukasvuista puustoa kasvavia tai puuttomia elinympäristöjä. Ne ovat usein säilyneet koskemattomina, sillä ne ovat puuntuotannollisesti vähäarvoisia ja puunkorjuun kannalta hankalia kohteita. Kivikot tarjoavat monille lajeille kuitenkin varjoisia, kosteita ja tuulensuojaisia elinympäristöjä. Erityisesti uhanlaisten lajien ja muiden monimuotoisuusarvojen kannalta tärkeimpiä kivikoita ovat esimerkiksi purolouhikot ja ravinteiset jyrkänteiden aluslohkareikot.
Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat kivikot ja louhikot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Rotkot ja kurut

Korkokuvaltaan tasaista kallioaluetta voivat halkoa kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset rotkot ja kurut.
Rotko on jyrkkäpiirteinen, kapeahko kallioperän ruhjemuodostuma. Kuru on rotkoa loivapiirteisempi kallioperään tai kivennäismaahan uurtunut jyrkkärinteinen laakso. Rotkot ja kurut ovat harvinaisia, ja niiden ominaispiirteenä on elinympäristölle luonteenomainen, muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus. Niihin on voinut myös kertyä lahopuustoa, sillä kohteet ovat metsätaloudellisesti vähäarvoisia ja korjuukohteina hankalia.
Olosuhteet rotko- ja kuruelinympäristöissä ovat usein hyvin ääreviä. Kohteen sisäisessä pienilmastossa voi olla suuriakin paikallisia eroja: pienen välimatkan päässä esiintyy hyvin erilaisia lämpö-, valo- ja kosteusoloja. Rinteillä on suuntansa mukaan sekä pienilmastoltaan paahteisia että varjoisan suojaisia elinympäristöjä. Kurujen ja rotkojen pohjat ovat puolestaan kylmiä ja kosteita ja niissä esiintyy soistumia tai pienvesiä, kuten noroja tai pieniä lampia. Vaihtelevat olosuhteet ja kiviaineksesta vapautuvat ravinteet luovat kasvupaikkoja vaateliaille kasvilajeille.

Metsälain 10 §:n mukaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset, pääosiltaan vähintään kymmenen metriä syvät rotkot ja kurut, joiden ominaispiirteenä on luonteenomainen muusta ympäristöstä poikkeava kasvillisuus.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Kallioelinympäristöjen merkitys monimuotoisuudelle

Kallioelinympäristöt ovat kuivuutensa vuoksi vaativia elinympäristöjä, mutta ne eivät ole elottomia. Kallioiden raoissa ja kivikoissa sekä vanhoissa kitukasvuisissa puissa ja kuolleissa puissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja.
Kalliot ovat erittäin merkittävä uhanalaisten lajien elinympäristö. Yhteensä ensisijaisesti kallioilla eläviä uhanalaisia lajeja on lähes 300 ja silmälläpidettäviä lajeja lähes 150. Erilaisista kallioista tärkeimpiä elinympäristöjä ovat kalkkikalliot, joilla elää kaksi kolmasosaa kallioiden uhanalaisista lajeista. Kallioiden uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista yli kaksi kolmasosaa on jäkäliä ja yli viidesosa sammalia.
Kallioluontotyypeistä uhanalaisiksi on arvioitu ainoastaan kalkki- ja serpentiinikallioita. Kallioluontotyyppien uhanalaistumista ovat aiheuttaneet kaivannaistoiminta, rakentaminen, umpeenkasvu sekä metsien uudistamis- ja hoitotoimet.

Metsätaloustoimet vaikuttavat kallioiden eliöyhteisöihin, kun hakkuut muuttavat kallioiden pienilmasto-oloja ja toisaalta tiheät taimikkovaiheet kiihdyttävät kallioiden umpeenkasvua. Silmälläpidettäviksi on arvioitu varjojyrkänteiden sekä rantakallioiden luontotyyppejä, joiden taantumisen tärkeimpänä syynä on liian lähelle jyrkännettä ulottuvat metsänhakkuut, jotka muuttavat pienilmastoa kuivemmaksi.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Taloustavoitteiden painotus

Taloustavoitteita painottavan metsänomistajan on suositeltavaa rajata luontokohteet käytön ulkopuolelle kohteiden luontaisten rajojen mukaan ominaispiirteet täyttävältä osalta.
Puun myyntitulojen vähenemä riippuu luontokohteen laadusta sekä siellä olevan puuston määrästä. Jos luontokohteella kasvaa taloudelliselta merkitykseltään vähäisempiä puita, kuten esimerkiksi haapaa, pihlajaa ja leppiä, tai ominaisuuksiltaan heikkolaatuisia runkoja, tulonmenetys ei välttämättä ole suuri. Osa luontokohteista on metsätaloudellisesti vähämerkityksisiä, jolloin voi olla hyvä jättää kohde käytön ulkopuolelle.
Osalla luontokohteista on mahdollista toteuttaa luonnonhoidollisia hakkuita tai kevyitä poimintahakkuita. Tällöin on kuitenkin huomioitava lainsäädännön sekä mahdollisen metsäsertifioinnin asettamat rajoitteet.

Monet luontokohteista voivat täyttää METSO-ohjelman tai HELMI-ohjelman valintakriteerit, jolloin metsänomistajan on mahdollista saada rahallista korvausta metsänsä suojelusta. Pysyvästä suojelusta maksettava korvaus tai kiinteistön kauppahinta perustuu metsätalouden yleisiin hinnoitteluperusteisiin ja on maanomistajalle verotonta tuloa.

Luontokohteiden huomioimisen vaikutukset talouteen riippuvat sekä luontokohteen koosta että siellä tehtävistä toimenpiteistä. Luontokohteen jättäminen kokonaan metsätalouden ulkopuolelle vähentää puuntuotantoon käytettävissä olevaa pinta-alaa. Toisaalta metsänomistaja voi saada siitä myös taloudellista kompensaatiota.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Luontotavoitteiden painotus

Luontokohteet ovat ominaispiirteiltään ja lajistoltaan tavanomaista talousmetsää monipuolisempia ja monimuotoisuudeltaan arvokkaampia . Luontotavoitteita painottavan metsänomistajan on suositeltavaa jättää monimuotoisuuden kannalta arvokkaat luontokohteet kokonaan kaikkien metsätalouden toimenpiteiden ulkopuolelle, ellei niiden käsittelyille ole selkeitä erityisiä luonnonhoidollisia perusteita. Luonnonhoidollisia hakkuita ja muita luonnonhoidollisia tai ennallistavia toimenpiteitä voidaan soveltaa, kun tavoitteena on lisätä luonnon monimuotoisuutta, edistää lajien elinolosuhteita, parantaa maisemaa tai tehostaa vesiensuojelua.
Pienialaisuutensa vuoksi luontokohteet ovat alttiita reunavaikutuksille ja niissä esiintyvien lajien paikallispopulaatioiden häviämisriskille,,. Luontotavoitteita erityisesti painotettaessa luontokohteiden ympärille suositellaan jätettäväksi suojavyöhyke turvaamaan monimuotoisuudelle arvokkaiden luontokohteiden ominaispiirteiden ja välittömän lähiympäristön sekä niistä riippuvaisen eliöstön säilyminen. Luontokohteen lähiympäristössä on suositeltavaa säästää tavallista enemmän sellaisia säästöpuita ja kuolleita puita kuin luontokohteessakin esiintyy.

Luontokohteilla on merkittävä vaikutus luonnon monimuotoisuuden säilymiseen. Luontokohteiden säilyttäminen on tärkeää sekä arvokkaiden elinympäristöjen että uhanalaisten ja harvinaisten lajien säilymiselle.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Virkistyskäytön painotus

Virkistyskäyttöarvoja painottaessa voidaan lisäksi luontokohteiden läheisyydessä hoitaa metsiä peitteisen käsittelyn menetelmin säilyttämällä metsät jatkuvasti puustoisina ja rakenteeltaan monipuolisina. Jatkuva puustoisuus ylläpitää maiseman säilymistä, luonnontuotteiden keruumahdollisuuksia sekä tarjoaa riistalle sopivaa elinympäristöä.

Luontokohteet ovat luonnon monimuotoisuuden säilymisen lisäksi tärkeitä myös virkistyskäytölle, maisemalle ja riistalle. Monet luontokohteet ovatkin merkittäviä ja erityisiä paikkoja retkeilyyn ja luonnosta nauttimiseen.

**Vinkkejä luontokohteen tunnistamiseen**Metsänhoitoa suunniteltaessa tulisi ensin tunnistaa arvokkaat luontokohteet. Luontokohteista ei aina ole saatavissa ennakkotietoa. Tällöin kohde tulisi kyetä tunnistamaan maastossa jatkotoimenpiteiden määrittämiseksi.
**Kiinnitä huomiota muusta metsäluonnosta poikkeaviin paikkoihin, kuten:**• kohteet, joilla kasvaa runsaasti lehtipuuta kuten haapaa, jaloja lehtipuita, raitaa, tervaleppää tai pensaita • runsaslahopuustoiset kohteet, joissa kuollutta puuta on sekä pysty- että maapuuna• erityisen vanhoja ja järeitä puita kasvavat kohteet • kasvillisuudeltaan poikkeuksellisen rehevät tai karut kohteet • tavanomaisesta metsälajistosta poikkeavia kasveja kasvavat kohteet • maaston kuivimmat tai kosteimmat kohdat • maaston korkeimmat tai alavimmat kohdat.

Luontokohteen rajauksen ja kohteen tietojen tallentamisen tavoitteena on turvata kohteen ominaispiirteiden säilyminen. Rajaamisessa on myös hyvä tunnistaa, kuinka kohteen ulkopuolelle jäävän alueen hakkuut voivat vaikuttaa luontokohteen ominaispiirteiden säilymiseen.
Tärkeää on, että tieto kohteen olemassaolosta on saatavilla kaikilla metsässä toimivilla. Kohde voidaan tarvittaessa merkitä myös maastoon kuitunauhoilla. Ohjeet kohteella ja sen läheisyydessä toimimiseen on hyvä löytyä työmaaohjeesta. Tarvittaessa hakkuukohteelle voidaan tehdä myös erillinen ympäristöselvitys.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Luontokohteen rajaaminen

Luontokohteen rajaamiseen vaikuttaa kohteen suojeluperusteet, ominaispiirteet sekä metsänomistajan tavoitteet. Hyvänä lähtökohtana on kuitenkin aina turvata luontokohteen ominaisuuksien säilyminen.
Luontokohteen rajojen arvioimiseen tuo haastetta, etteivät kohteet välttämättä ole selvärajaisia. Luonnossa on tavallista, että kohteen rajoilla on vaihettumisvyöhyke, jossa esiintyy sekä luontokohteen että viereisen alueen piirteitä. Jos luontokohteen erottuminen ympäristöstä perustuu kasvillisuuteen, rajaa on mahdotonta löytää lumiseen aikaan.

**Luontokohteiden rajaaminen eri tavoitepainotuksissa Tasapaino**Tavoitteiden tasapainoon pyrkivän metsänomistajan on suositeltavaa rajata turvattava luontokohde sen luontaisten rajojen mukaan. Rajaus sisältää alueen, jossa luontokohteen ominaispiirteet täyttyvät. Lisäksi hän voi säilyttää kohteen ympärillä puustoisen suojavyöhykkeen, jota käsitellään vain poimintahakkuin tai johon keskitetään ympäröivien kuvioiden säästöpuusto. **Talous**Taloustavoitteita painottavan metsänomistajan on suositeltavaa rajata turvattava luontokohde sen luontaisten rajojen mukaisesti. Rajaus sisältää alueen, jossa luontokohteen ominaispiirteet täyttyvät. Luonnonhoidon toimenpiteiden keskittäminen luontokohteen yhteyteen on suositeltavaa.**Luonto**Luontotavoitteita painotettavan metsänomistajan on suositeltavaa jättää luontokohteen luontaisten rajojen ympärille suojavyöhyke, jota ei käsitellä. Tällöin hän turvaa monimuotoisuudelle arvokkaan luontokohteen ominaispiirteiden ja niistä riippuvaisen eliöstön säilymisen myös välittömässä lähiympäristössä. Suojavyöhykkeen leveys voi vaihdella kohteen ominaispiirteiden ja metsänomistajan tavoitteiden mukaan.

Arvokkaaseen luontokohteeseen rajautuvaa hakkuualuetta rajattaessa mieti elinympäristön ominaisuudet:
- Mikä kohteella on luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokasta?
- Millaisia ominaispiirteitä kohteella on?
- Mitä ominaisuuksia ja rakennepiirteitä kohteella pitää tai halutaan säilyttää?
Rajaa hakkuu siten, että nämä ominaisuudet säilyvät luontokohteella. Esimerkiksi, jos luontokohde on luontaisesti varjoinen, toimi metsänkäsittelyssä siten, että varjoisuus säilyy. Jos kohde on avoin ja paahteinen, ei ominaispiirteiden säilyttäminen vaadi suojaavaa puustovyöhykettä ympärilleen.

Hyödynnä kohteen luontaiset rajat. Silmäile kohdetta ympäröivän alueen metsäluontoa. Kohteen luontaiset rajat löytyvät usein tarkkailemalla:
- puustoa: puulajisuhteet, lehtipuun runsaus, ikärakenne, puuston luonnontilaisuus, lahopuun määrä
- maapohjaa: maapohjan kosteus- ja/tai ravinteisuusolojen muutos; luontainen raja on usein kivennäismaan ja turvemaan rajapinnassa tai metsä- tai suotyypin vaihettumiskohdassa
- kasvillisuutta: kasvillisuuden muuttuminen ympäröivää metsäluontoa rehevämmäksi tai niukemmaksi
- maanmuotoja: maan muodoissa tapahtuvalla muutoksella voi olla suurikin vaikutus esimerkiksi kohteen pienilmastoon – kohde rajataan maaston muotojen mukaan niin, että kohteen ominaispiirteet, kuten pienilmasto, säilyy.
Jos luontokohteella on useaa eri elinympäristötyyppiä, kuten esimerkiksi puro ja sitä ympäröivä rehevä korpi, kohteen rajauksessa ja metsänkäsittelyssä otetaan huomioon molempien elinympäristötyyppien ominaisuuksien säilyminen.

Talousmetsän luontokohteet rajataan niiden ominaispiirteiden perusteella, jotka erottavat ne ympäröivästä metsäluonnosta. Luontokohde on voitu rajata myös viranomaisen päätöksellä.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Luonnonhoidolliset hakkuut

**Tarkistuslista luontokohteen huomioimiseen metsän käytön suunnittelussa**

Luonnonhoidollisilla hakkuilla tarkoitetaan kaikkia eri hakkuutapoja, joissa tavoitteena on turvata luonnon monimuotoisuutta, edistää lajien elinolosuhteita, parantaa maisemaa tai tehostaa vesiensuojelua.

Luontokohteilla metsätaloudelliset toimenpiteet eivät ole tavallisesti useimmilla kohteilla tarpeen kohteiden turvaamiseksi, mutta joissain tilanteissa niitä voidaan käyttää ylläpitämään kohteen ominaisuuksia tai suojeluarvoja.
Luonnonhoidollisten hakkuiden suositukset koskevat luontokohteita, joilla ei ole lakisääteisiä käytönrajoituksia.

Tunnistamalla ja turvaamalla metsänkäsittelyssä luontoarvoiltaan tärkeimmät kallioelinympäristöt voidaan merkittävästi edistää kallioluonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Paikkatietoikkunassa on lisäksi saatavilla seuraavat aineistot:
- Arvokkaat kallioalueet
- Arvokkaat kivikot
- Serpentiinikalliot
[Metsäkeskuksen jyrkänneaineiston](https://metsakeskus.maps.arcgis.com/apps/webappviewer/index.html?id=645cb868e3b545beb9a9a27a0bfcc731) avulla voidaan huomioida hakkuissa ja metsänhoidossa metsälain turvaamat sekä muut monimuotoisuudeltaan arvokkaat jyrkänteet ja niiden alusmetsät.

Kalkkikallioista ja vanhoista käytöstä poistetuista kalkkilouhoksista on koottu Suomen ympäristökeskuksessa esiintymätietoa 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Parhaillaan on meneillään myös niihin kohdistuva maastoinventointihanke. Kalkkikallioista ja vanhoista kalkkilouhoksista sekä serpentiinikallioista on olemassa osittaista paikkatietoaineistoa, jota voidaan jakaa metsätoimijoiden käyttöön. Tietoaineisto on edelleen puutteellinen.

Suomen kallioperäaineisto on avoimesti saatavilla [Paikkatietoikkunassa](https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/).
Paikkatietoikkunan Kallioperä 1:200 000 on yhtenäinen koko Suomen kattava kartta-aineisto. Kartta auttaa varsinaisen ravinteisuusluokituksen päättelyyn. Karttaselitteet löytyvät palvelusta.

Jyrkänteiden ja niiden alusmetsien rikkaimmat eliöyhteisöt löytyvät useimmiten jyrkänteen tyveltä. Jyrkänteiden ja niiden alusmetsien ominaispiirteisiin kuuluu jyrkänteen rapautumistuotteiden, jyrkänteeltä valuvan veden ja varjostuksen vaikutus maaperän ominaisuuksiin, kasvillisuuteen ja puustoon.
- Kohteen rajaus sisältää varsinaisen jyrkänteen ja sen alusmetsän, joka erottuu ympäröivästä metsäluonnosta jyrkänteen rapautumistuotteiden, rehevämmän kasvillisuuden, pienilmaston tai jonkin muun jyrkänteeseen liittyvän piirteen perusteella.
Jyrkänteet ja niiden alusmetsät vaativat huomiointia eri tavoin niiden ominaisuuksista riippuen. Jyrkänteiden monimuotoisuuden kannalta arvokkaat alusmetsät on suositeltavaa rajata metsänkäsittelyn ulkopuolelle, jottei alueen pienilmastoa tai varjostusta muuteta liian voimakkailla hakkuilla.

Suositukset jyrkänteiden ja niiden alusmetsien huomioimiseen ja käsittelyyn:
- Metsänhoidon toimenpiteissä huomioidaan jyrkänteet, joilla on rikkonaisia ja ylikaltevia pintoja, halkeamia ja onkaloita. Tällaisten jyrkänteiden ympärille jätetään riittävä suojavyöhyke, jonka leveys määräytyy tapauskohtaisesti.
- Pohjoissuuntaisilla jyrkänteillä alusmetsän pienilmasto-olot turvataan karkeasti n. 30–50 m levyisellä suojavyöhykkeellä. Eteläsuuntaisilla jyrkänteillä alusmetsän riittävä suojavyöhyke on karkeasti n. 60–100 m.
- Kohteilla, joilla esiintyy uhanalaisia sammalia ja jäkäliä, kasvupaikkojen ympäristö tulee turvata suojaavan puuston ja siten suotuisan pienilmaston säilyttämisellä.
- Osa jyrkänteistä voi olla metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä, joiden ominaispiirteiden muuttaminen on kiellettyä.
- Jyrkänteen alapuolelle kehittyneen lehdon pienilmastoa tai varjostusta ei tule muuttaa liian voimakkailla hakkuilla. Alusmetsän lehtomaisuutta voidaan ylläpitää varovaisilla poimintahakkuilla, joissa poistetaan yksittäisiä, lehdon luontoarvojen säilymistä uhkaavia kuusia ja kuusen hakkuutähteitä.
- Luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset monimuotoisuuden kannalta arvokkaat alusmetsät rajataan metsänkäsittelyn ulkopuolelle.
- Mikäli jyrkänne jää päätehakkuuleimikon sisälle, suositellaan jyrkänteen ja sen alusmetsän rajaamista pois leimikosta.
- Selvitetään vapaaehtoisen suojelun mahdollisuudet.
- Avohakkuulla jo käsitellyn jyrkänteen alusmetsän osalta on suositeltavaa, että alusmetsä saa kehittyä uudelleen luonnontilaiseksi, jolloin sen erityispiirteet tukevat tulevaisuudessa jyrkänne-elinympäristön monimuotoisuutta.
- Maanmuokkauksen yhteydessä suositellaan jyrkänteen välittömään läheisyyteen jätettäväksi kohteen monimuotoisuustekijöihin perustuen vaihtelevan levyinen vyöhyke, jonka maanpintaa ei rikota lainkaan.
- Taimikon perustamisvaiheessa suositellaan jyrkänteen välittömään läheisyyteen jätettäväksi kohteen monimuotoisuustekijöihin perustuen vaihtelevan levyinen vyöhyke, jolle puuston annetaan syntyä täysin luontaisesti. Kuusen istuttamista jyrkänneseinämän läheisyyteen tulisi välttää sen vaateliaille lajeille haitallisen happaman karikkeen vuoksi.
- Taimikonhoidossa alusmetsävyöhyke suositellaan jätettäväksi toimenpiteiden ulkopuolelle, jolloin metsästä muodostuu luonnostaan sekapuustoinen, ja sen pensaskerros säilyy. Taimikonhoitovaiheessa jätettävät suojatiheiköt voidaan keskittää jyrkänteen läheisyyteen.
- Kasvatushakkuissa jyrkänteen välitön alusmetsä suositellaan rajattavaksi pääsääntöisesti käsittelyiden ulkopuolelle. Harvennusvaiheessa yksittäisiä puita, lähinnä kuusia voidaan poistaa poimintahakkuin.

Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot ovat tavallisesti muusta metsäluonnosta erottuvia, luonnontilaisia tai sen kaltaisia sekä puuntuotoskyvyltään heikkoja. Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot ovat ilmeeltään vaihtelevia elinympäristöjä, joissa maaperän pinnanmuodot ja pienelinympäristöjen vaihtelu luovat mosaiikkimaisuutta.
- Kohteen rajaus sisältää ominaispiirteet täyttävät vähätuottoisen tai metsäisen kallion.
Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot ovat kohteita, joissa puuston heikon kasvun seurauksena metsätalous ei ole kannattavaa. Harvapuustoisten kalliometsien puunkorjuu on haastavaa ja hakkuista saatavan ainespuun määrä on alhainen. Kaikenlaisten vähäpuustoisten kalliometsien rajaaminen kokonaan metsätalouden toimenpiteiden ulkopuolelle on suositeltavaa.

Suositukset vähätuottoisten ja metsäisten kallioiden huomioimiseen ja käsittelyyn:
- Vähätuottoiset ja metsäiset kalliot, joissa puunkorjuu on haastavaa eikä taloudellisesti kannattavaa, on suositeltavaa jättää kokonaan metsätalouden toimenpiteiden ulkopuolelle.
- Karumman ravinteisuustason metsäisille kallioille ei suositella voimakkaita uudistamisen toimenpiteitä, vaan siellä tulisi hyödyntää luontaisen uudistamisen mahdollisuuksia.
- Metsätalouden toimenpiteissä metsäisten kalliokohteiden vanhat, lahot ja kuolleet puut sekä lehtipuustoa säästetään.
- Säästöpuustoa on suositeltavaa kohdentaa kallioalueille. Vanhapuustoiset kallioiset alueet on suositeltavaa jättää metsätalouskäytön ulkopuolelle.
- Mikäli kallioisten osien välisissä notkelmissa esiintyy korpisuutta tai sinne on muodostunut korpi, on sellainen monimuotoisuuden turvaamisen kannalta tarkoituksenmukaista jättää hakkuiden ulkopuolelle tai käsitellä korkeintaan poimintahakkuilla.
- Kohteisiin rajautuvien metsikkökuvioiden säästöpuuryhmiä voi sijoittaa rajautumaan karuihin ja harvapuustoisiin kalliometsiin.

Kalkkikallioiden tunnistaminen on haastavaa ja vaatii asiantuntijan erityisosaamista. Kalkkikalliolla kasvillisuuden muodostavat suurelta osin kalkkia suosivat ja vaativat jäkälät, sammalet ja putkilokasvit.
- Kohteen rajaus perustuu kallion kalkkivaikutteisen osan rajaamiseen.
Kalkkikallioille ei voida antaa kaavamaisia ohjeita metsänkäsittelyjen toteuttamiseksi kalkkikallioesiintymien ja niiden tilojen monimuotoisuuden vuoksi. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että kokonaan vältettäviä toimenpiteitä millä tahansa kalkkikalliolla ovat avohakkuut sekä tiheiden taimikoiden, etenkin kuusitaimikoiden perustaminen.

Suositukset kalkkikallioiden huomioimiseen ja käsittelyyn:
- Kalkkikallioilla suositellaan vältettäväksi avohakkuita sekä tiheiden taimikoiden, etenkin kuusitaimikoiden perustamista.
- Osa kalkkikallioista tarvitsee luonnonhoitoa, jonka toteuttamiseen tulee käyttää asiantuntija-apua. Hoitotoimenpiteitä voivat olla harvennus- tai poimintahakkuut, kalkkikalliolajistoa uhkaavan muun kasvillisuuden hallittu poisto sekä laidunnuksen järjestäminen kalkkikallioalueelle.
- Luonnonsuojelulain mukaiset suojellut kalkkikalliot ohjataan suojeluun.

Serpentiinikallio muodostuu serpentiinimineraalia sisältävästä kivilajista. Sillä tavataan niin sanottua serpentiinikasvillisuutta.
- Kohteen rajaus perustuu kallion serpentiinivaikutteisen osan rajaamiseen.
Serpentiinikallioilla ja niiden reunoilla vältettäviä toimenpiteitä ovat kaikenlaiset hakkuut sekä tiheiden taimikoiden, etenkin kuusitaimikoiden perustaminen. Syynä tähän ovat voimakkaiden pienilmastomuutosten sekä umpeenkasvun välttäminen.

Suositukset serpentiinikallioiden huomioimiseen ja käsittelyyn:
- Serpentiinikallioiden hävittäminen ja heikentäminen on kielletty luonnonsuojelulailla.
- Serpentiinikallioiden reunoilla suositellaan vältettäväksi kaikkia hakkuita sekä tiheiden taimikoiden, etenkin kuusitaimikoiden perustamista. Tarkempaa ohjeistusta voi kysyä Lupa- ja valvontavirastosta.

Kivikot ja louhikot koostuvat erilaisista kivistä ja lohkareista. Ne voivat olla laajoja ja paljaita tai pienempiä ja peitteisempiä. Kivikot ja louhikot erottuvat ympäröivästä metsäluonnosta tavallisesti myös harvemman puustonsa vuoksi.
- Kohde rajataan kivien ja lohkareiden perusteella ympäröivästä alueesta.
Suositukset kivikoiden ja louhikoiden huomioimiseen ja käsittelyyn:

- Kivikot ja louhikot on suositeltavaa jättää pääsääntöisesti metsänkäsittelyjen ulkopuolelle luontaisten rajojensa mukaisesti.
- Avoimia kivikkoja ympäröivä puusto tai ainakin niiden metsäsaarekkeiden puusto suositellaan jätettäväksi metsätalouden ulkopuolelle niiden heikkotuottoisuuden vuoksi.
- Hakkuita on suositeltavaa välttää uhanalaisten lajien kasvupaikkojen lisäksi etenkin kosteiden purolouhikoiden sekä jyrkänteiden aluslohkareikkojen lähiympäristössä, jotta näiden elinympäristöjen pienilmasto pysyisi vakaana.
- Metsänkäsittelyn yhteydessä on suositeltavaa välttää kivikoiden yli ajamista tilanteissa, joissa ajamisesta aiheutuu urapainaumia.

Rotkot ja kurut voivat halkoa korkokuvaltaan tasaista kallioaluetta jyrkkärinteisinä uurtumina kallioperässä tai kivennäismaassa. Rotko on jyrkkäpiirteinen, kapeahko kallioperän ruhjemuodostuma. Kuru on rotkoa loivapiirteisempi kallioperään tai kivennäismaahan uurtunut jyrkkärinteinen laakso.
- Rotkot ja kurut rajataan ympäröivistä alueista maaston taittumiskohdan perusteella.
Rotkot ja kurut jätetään yleensä hakkuiden ulkopuolelle, lukuun ottamatta yksittäisten puiden kaatamista. Rotkot ja kurut ovat puuntuotannollisesti vähäarvoisia alueita ja korjuukohteina hankalia, joten niiden jättäminen käsittelyn ulkopuolelle on perusteltua, vaikka kohde ei täyttäisi metsälain vaatimuksia. Piirteidensä vuoksi ne toimivat hyvin luonnonhoidon toimenpiteiden keskittämispaikkana.

Suositukset rotkojen ja kurujen huomioimiseen ja käsittelyyn:
- Rotkot ja kurut suositellaan jätettäväksi hakkuiden ulkopuolelle, lukuun ottamatta yksittäisten puiden kaatamista.
- Kohteita voidaan hyödyntää luonnonhoidon toimenpiteiden, kuten säästö- ja lahopuuston, keskittämispaikkana.

Metsäsuunnittelussa suositellaan huomioimaan toimenpiteet, joilla turvataan kallioelinympäristöjen säilymistä tai kehittymistä uudelleen luonnontilaiseksi. Erityisarvoja omaavissa kallioelinympäristöissä tulisi suosia vapaaehtoisen suojelun keinoja.
Mikäli kallioelinympäristöjen läheisyydessä tehdään hakkuita, ne on suositeltavaa tehdä poimintaluontoisesti elinympäristön erityispiirteiden säilyttämiseksi. Hakkuissa säilytetään erityisesti vanhat lehtipuut, kuollut pysty- ja maalahopuu, eikä ennakkoraivausta suositella tehtäväksi.

Metsälakijyrkänteiden alusmetsän puustossa tulee olla vähintään kaksi eri latvuskerrosta sekä pensaskerrokseksi luokiteltavaa alikasvosta. Puuston kerroksellisuutta ei aina ilmene, jolloin kerroksellisuuden puutetta voi korvata runsas eri-ikäisen lahopuun määrä tai kasvatusmetsää korkeampi puuston runkoluku.
Metsälain suojaamilla jyrkännekohteilla ja niiden välittömissä alusmetsissä ei saa toteuttaa puunkorjuuta. Mahdollinen alusmetsän lehdon hoito tulee tehdä metsälakiohjeistuksen mukaisesti ja suunnitella metsälakia valvovan viranomaisen kanssa.
Metsälain 10§ turvaa karukkokangasta puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat **kalliot, kivikot ja louhikot**. Laki suojaa kitu- tai joutomaaksi luokiteltavat kohteet, joiden ominaispiirteenä on harvahko puusto ja joiden puuntuotantokyky on karukkokankaita alhaisempi, eli alle 1 m3/ha/v. Kohteet rajautuvat niitä ympäröivään kivennäismaahan tai suohon ilman vaihettumisvyöhykettä. Metsälain turvaamien kallioiden pinta-ala voi olla maksimissaan 5 hehtaaria eli suurempi kuin metsälain suojaamissa runsaspuustoisissa kohteissa yleensä voi olla.

Metsälain 10 §:n mukaiset **rotkot ja kurut** ovat jyrkkärinteisiä ja pääosiltaan vähintään kymmenen metriä syviä. Rotkon tai kurun pituudesta yli puolet on oltava syvyydeltään vähintään kymmenen metriä. Rotko tai kuru voi alkaa ja loppua alle kymmenen metriä syvään osuuteen ja myös välissä voi olla alle kymmenen metriä syviä osia.
[Luonnonsuojelulain 64 §:n](https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/metsatilan-hoito/luontokohteet-ja-lajien-turvaaminen#section-p1907) mukaisiin suojeltuihin luontotyyppeihin kuuluvat **kalkkikalliot**. Suojellun luontotyypin esiintymää ei saa hävittää eikä heikentää. Kielto tulee voimaan, kun suojelupäätös on annettu tiedoksi alueen omistajille ja haltijoille. Luonnonsuojelulain 65 §:n mukaisiin tiukasti suojeltuihin luontotyyppeihin kuuluvat **serpentiinikalliot, -kivikot ja -soraikot**. Tiukasti suojeltuja luontotyyppejä ei saa hävittää eikä heikentää. Kielto on voimassa ilman suojelupäätöstäkin.

[Metsälaki](https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/metsatilan-hoito/luontokohteet-ja-lajien-turvaaminen#section-p1863) suojaa kaikki **jyrkänteet ja niiden alusmetsät** niiden varjoisuudesta ja ilmansuunnasta riippumatta, mikäli jyrkänteen seinämäalasta yli puolet on korkeudeltaan vähintään 10 metriä, jyrkänteen välitön alusmetsä on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen ja jyrkänteen vaikutus ilmenee siinä esimerkiksi rapautumistuotteina. Jyrkänteen alusmetsässä tulee ilmetä jyrkänteen vaikutus esimerkiksi valuveden, rapautumistuotteiden tai varjostuksen kautta. Alusmetsän tulee erottua ympäröivästä metsäluonnosta esimerkiksi kasvillisuuden, maaperän ominaisuuksien tai puuston perusteella.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## PEFC™-sertifiointi

PEFC edellyttää, että metsälain 10 §:n mukaisten luonnontilaisten tai luonnontilaisten kaltaisten sekä ympäristöstään selvästi erottuvien erityisen tärkeiden elinympäristöjen hoito- ja käyttötoimenpiteet tulee tehdä elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävällä tai vahvistavalla tavalla.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## FSC®-sertifiointi

FSC vaatii kaikkien metsälain 10 §:n mukaisten erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteet täyttävien kohteiden säästämistä niiden koosta ja alueellisesta yleisyydestä riippumatta. Jyrkänteiden ja rotkojen osalta ei vaadita 10 metrin vähimmäiskorkeutta vaan tarkastellaan kohteen luonnontilaisuutta.
Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.:
- Metsämaan louhikkometsät, joiden pohjalla seisoo tai virtaa säännöllisesti vettä ja joiden valtapuusto on yli 100- vuotiasta.
- Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset kitu- ja joutomaat.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## METSO-kohteiksi sopivat metsäiset kalliot, jyrkänteet ja louhikot

- Kalliometsät ja louhikot, joiden puusto on vanhaa (yli 120 vuotta), ja joissa on lahoja maapuita, keloja ja/tai kilpikaarnamäntyjä.
- Puustoltaan iäkkäät jyrkkien kalliorinteiden luonnontilaisen kaltaiset metsät ja kalliojyrkänteet alusmetsineen.
- Kallio-, jyrkänne- ja louhikkometsät, joissa on kuolleita pystypuita tai maapuita yli viisi kuutiometriä hehtaarilla.
- Pinta-alaltaan laajat ja pinnanmuodoiltaan vaihtelevat, useita METSOn elinympäristöjä sisältävät kalliometsä-, jyrkänne- ja louhikkoalueet.

# Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

## Luonnonhoitokohteina METSOon sopivat metsäiset kalliot, jyrkänteet ja louhikot

Kohteilla, joissa on niukasti lahopuuta, voidaan kuollutta puuta lisätä luonnonhoitotoimin ja kulottamalla.

METSO-ohjelman kannalta arvokkaita ovat sellaiset kallioiden laki- ja rinnemetsät sekä jyrkänteiden alustat ja louhikot lähimetsineen, joissa puusto on monipuolista, lahopuustoista ja iäkästä. METSOon sopivat erityisesti kohteet, joiden pinta-ala on useita hehtaareja ja jotka sisältävät eri elinympäristöjä.

Kallioelinympäristöt voivat muodostua yhdestä tai useammasta kallioluontotyypistä erilaisine metsineen. Kohteet erottuvat muusta lähiympäristöstään näkyvien kalliopaljastumien ja puuston rakenteen myötä.

Työlajin kestävyysnäkökulmat. Työn suunnittelussa otetaan huomioon metsänomistajan tavoitteet.

Työn suunnittelun, toteutuksen ja laadunhallinnan hyvät käytännöt.

Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

Kallioelinympäristöt voivat muodostua yhdestä tai useammasta kallioluontotyypistä erilaisine metsineen. Kohteet erottuvat muusta lähiympäristöstään näkyvien kalliopaljastumien ja puuston rakenteen myötä. 

Asiasanahaku

Hakutulokset hakusanalle “taimikonharvennus”

Uhanalaisten lajien esiintymien turvaaminen hakkuiden suunnittelussa

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Vaahteran uudistaminen ja kasvatus

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Lajien turvaaminen metsänhoidossa – Luonto

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Riistan huomioiminen vaihettumisvyöhykkeiden käsittelyssä

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Lehtipuusekoituksen ylläpitäminen havupuustoissa

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Uudistushakkuu

Harvennusmallien käyttöohje

Suojatiheikköjen jättäminen metsänkäsittelyssä

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Kantojen korjuu

Kallioelinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

Haku ja valikko