Metsän uudistuminen ja kasvatus jatkuvassa kasvatuksessa
Jatkuvassa kasvatuksessa metsä säilytetään aina peitteisenä eikä avohakkuita tehdä. Metsän uudistuminen perustuu olemassa olevaan alikasvostaimikkoon tai hakkuun jälkeen luontaisesti syntyviin taimiin ja niiden jatkokehittämiseen. Uudistamis- ja kasvatusvaiheet limittyvät, jolloin painopiste voi olla tilanteen mukaan metsän uudistumisen edellytysten parantamisessa tai kasvatuksessa.
Jatkuvan kasvatuksen metsä on moni-ilmeinen
Puuston kokojakauma on vaihteleva ja pieniä puita on yleensä paljon enemmän kuin isoja. Suuria puita on kuitenkin aina se verran, että alueen isokokoisista puista syntyvä puustoisuus säilyy. Eri kokoluokkien puuston määrä voi vaihdella puuston kasvatuksen eri vaiheissa. Tyypillistä on myös puiden ryhmittäisyys. Taimikonhoitoa tehdään tarvittaessa.
Monimuotoisuutta edistävät toimet kuten säästöpuiden jättäminen, lahopuuston säilyttäminen ja sekapuuston ylläpito kuuluvat sekä jaksolliseen että jatkuvaan kasvatukseen. Näitä luonnonhoidon ratkaisuja ei ole esitetty selkeyden vuoksi seuraavissa piirroskuvissa.
Metsänuudistuminen jatkuvassa kasvatuksessa
Eri-ikäiskasvatuksessa metsän uudistuminen perustuu luontaisen taimettumisen ylläpitämään alikasvokseen. Isojen puiden vähentämisen jälkeen pienemmät puut lisäävät kasvuaan vapautuneen kasvutilan ansiosta. Toisaalta syntyy tilaa uusien taimien syntymiselle. Olemassa oleva hyväkuntoinen ja runsas alikasvos lisää eri-ikäiskasvatuksen onnistumisen todennäköisyyttä. Tarvittavalle taimimäärälle ja taimettuneen alueen pinta-alaosuudelle ei ole kuitenkaan mahdollista asettaa tavoitteita nykytiedon pohjalta.
Männyn ylispuukasvatuksessa taimia syntyy siementävän ylispuuston ansiosta. Alue pysyy puustoisena, kun ylispuustoa harvennetaan vähitellen ja suurempaa puustoa jätetään aina jäljelle.
Hyvien siemenvuosien toistuminen vaikuttaa luontaisen uudistumisen nopeuteen ja onnistumiseen. Lisäksi taimettumiselle on oltava suotuisat olosuhteet. Syntyvien luonnontaimien määrä vaihtelee merkittävästi vuosittain. Kuusella hyviä siemenvuosia on Etelä-Suomessa kerran tai kaksi kymmenessä vuodessa ja pohjoisessa harvemmin. Männyllä hyvät siemenvuodet toistuvat noin kolme kertaa vuosikymmenessä Etelä-Suomessa ja tyypillisesti yli 10 vuoden välein Pohjos-Suomessa.
Puuston rakenteen kehittäminen ja ylläpito
Jatkuvassa kasvatuksessa pyritään vaihtelevaan puuston rakenteeseen. Puustoltaan harvemmat kohdat ovat tarpeen taimettumiselle. Tiheämmissäkin kohdissa erikokoiset puut voivat sijoittua enemmän tai vähemmän ryhmittäin.
Metsänkasvatuksen tavoitteesta riippuu, kuinka suuriksi yksittäisten puiden annetaan varttua ennen metsän hakkuuta, kuinka suuri on pysyvien säästöpuiden määrä ja mikä hakkuussa jäävän puuston tiheys ja rakenne.
Jatkuvassa kasvatuksessa puuston rakenteen kehittämiseen ja ylläpitoon käytetään poiminta- ja pienaukkohakkuita [Lähdeviite1] sekä siemenpuu- ja ylispuuhakkuita [Lähdeviite2]. Monipuolisia, puuston kehitystä tukevia hakkuita tarvitaan erityisesti pyrittäessä muuttamaan tasarakenteista jaksollisen kasvatuksen metsää eri-ikäismetsäksi. Jatkuvan kasvatuksen hakkuita koskevat samat metsän- ja luonnonhoidon laatuvaatimukset kuin tasaikäisrakenteisen metsän hakkuita.
Hakkuiden väli
Eri-ikäismetsän poimintahakkuiden toistumiseen vaikuttavat korjattavissa oleva puumäärä ja tarve pitää alikasvos mahdollisimman hyväkuntoisena ja metsä uudistumiskykyisenä. Jos hehtaarikohtainen poistuma jää pieneksi, on hakkuun tuottavuus alhainen ja yksikkökustannus korkea. Jos hakkuiden väli on pitkä, metsä voi kasvaa liian tiheäksi, jolloin uudistuminen ja alikasvoksen kehitys kärsivät.
Poimintahakkuut toistuvat Etelä-Suomessa tavallisimmin 10–20 vuoden välein riippuen kasvupaikasta ja hakkuun voimakkuudesta. Pohjois-Suomessa puusto kasvaa hitaammin, jolloin hakkuiden väli on myös pitempi eli tyypillisesti vähintään 20 vuotta tai enemmän.
Vesitalous muistettava turvemailla
Ojitetuilla turvemailla on huomioitava hakkuiden vaikutus vesitalouteen, sillä puuston kuivatusvaikutus eli haihdunta vähenee hakkuun seurauksena. Puustoisuuden ylläpidolla voidaan vähentää ojien kunnostuksen tarvetta. Jatkuvan kasvatuksen hakkuussa jäljelle jäänyt puusto ei välttämättä pysty pitämään pohjavesipinnan tasoa niin alhaisena, ettei se haittaisi puuston kasvua ja pienentäisi puuntuotosta. Ojituksen kunnostustarpeen väheneminen tuo kuitenkin kustannussäästöjä ja hyödyttää vesiensuojelua ja parantaa muun muassa metsäkanalintupoikueiden elinympäristöjä.
Luonnon monimuotoisuuden huomioiminen jatkuvassa kasvatuksessa
Monen lajin kannalta metsäpeitteen yhtenäisyys on ensiarvoista. Tällaisia ovat esimerkiksi metso, pyy, kuukkeli ja liito-orava. Eri-ikäisrakenteisella metsänkäsittelyllä voidaan ylläpitää puustoisia liikkumisyhteyksiä, huolehtia yksilöiden reviirien tasolla riittävästä peitteisyydestä sekä välttää liikkumista rajoittavien aukeiden syntymistä.
Jatkuva kasvatus hyödyttää varjoisuutta vaativia lajeja
Eri-ikäisrakenteisessa metsässä säilyy vaihteleva varjostus, jolloin myös varjossa ja puolivarjossa viihtyville lajeille jää enemmän sopivia kasvupaikkoja. Tällä voi olla monimuotoisuuden turvaamisen kannalta erityistä merkitystä sellaisten arvokkaiden elinympäristöjen läheisyydessä, joissa biologisen monimuotoisuuden kannalta olennaisiin ominaispiirteisiin kuuluu varjoisuus ja tasainen, kostea pienilmasto. Eri-ikäisessä metsikössä tarvitaan aika-ajoin uudistavampi vaihe, jossa puusto käsitellään uudistumisen edistämiseksi melko harvaksi. Tällöin kohteen ekologinen luonne on lähempänä avointa kuin sulkeutunutta metsää.
Eri-ikäisrakenteinen metsikkö säilyttää vakaat kasvuolot, joista osa kasveista hyötyy. Tällainen laji on esimerkiksi mustikka, joka on tärkein kasvinsyöjähyönteisten ravintokasvi. Kasvinsyöjähyönteiset ovat tärkeä osa ravintoa muun muassa metsäkanalintujen poikasille.
Ominaisuuksiltaan vaihteleva puusto ylläpitää metsämaan sienien ja pieneliöiden monimuotoisuutta, mikä takaa puille hyvät kasvuedellytykset. Lehdon monimuotoisen mykorritsasienilajiston kannalta jatkuva puustoisuus voi olla tärkeää.
Lahopuu tärkeää monimuotoisuudelle
Eri-ikäisrakenteiseen metsään liittyvä vaihtelevuus on eduksi luonnon monimuotoisuudelle, mutta se ei sinällään vielä takaa rakennepiirteiden säilymistä tai muodostumista. Lisäksi tarvitaan säästöpuita, lahopuita ja luontokohteiden huomioon ottamista.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa, kuten muissakin hakkuissa, on metsien monimuotoisuuden ylläpitämiseksi suositeltavaa jättää käsittelyalueelle kookkaita puita, erityisesti lehtipuita, säästöpuiksi tai säästöpuuryhmiksi.
Siemenpuuhakkuussa on siemenpuiden lisäksi suositeltavaa jättää säästöpuita isoina, selvästi erottuvina ryhminä. Latvasta haaroittuneet, järeät puut ovat petolinnuille tärkeitä pesäpuita. Kun aluetta käsitellään pienaukkohakkuulla, aukkojen rajauksessa on syytä huolehtia, että niiden välialueille jää säästöpuuryhmiä.
Aiemmissa hakkuissa jätettyjä säästöpuita ei kaadeta ja kuollut puusto säästetään. Järeät lahopuut on pyrittävä jättämään metsään ehjinä. Monimuotoisuussyistä on suositeltavaa jättää korjaamatta pökkelöt ja etenkin yli 20 cm läpimittaiset lahopuut. Kohteissa, joissa painotetaan luonnon monimuotoisuutta ja luonnonhoitoa, säästöpuita ja lehtipuustoa jätetään tavanomaista enemmän.
Puolivarjossa ja varjossa viihtyvät lajit hyötyvät puuston peitteisyydestä. Pienaukot edistävät valoa kaipaavien lajien menestymistä, jolloin niillä voidaan tukea luonnon monimuotoisuutta poimintahakkuun yhteydessä. Puustoisuuden säilyminen hyödyttää eläimistöä, jonka esiintymistä ja liikkumista tavanomaiset uudistushakkuualueet voivat rajoittaa.
Jatkuva kasvatus turvaa suoluonnon monimuotoisuutta
Suoluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa eri-ikäisrakenteisesta metsänkäsittelystä voi olla merkittävää hyötyä. Osa suometsistä uudistuu luontaisesti hyvin alikasvoksesta. Mikäli puuston kasvatus voidaan perustaa luontaiseen uudistumiseen ilman, että vesitalouteen vaikutetaan ojituksella, voidaan puuntuotannon rinnalla ylläpitää luontaisen kaltaista suoelinympäristöä.
Vesien laadun turvaaminen jatkuvassa kasvatuksessa
Kivennäismailla jatkuvan kasvatuksen hakkuiden vesistövaikutukset ovat pääsääntöisesti uudistushakkuuta pienemmät ja verrattavissa harvennushakkuisiin. Ojitetuilla turvemailla puustoisuuden ylläpitäminen vähentää ojituksen kunnostustarvetta.
Turvemailla vesitalouden säätely keskeisintä
Jaksollisessa kasvatuksessa uudistushakkuu ja maanmuokkaus edistävät maaperän ravinteiden vapautumista ja lisäävät ravinteiden ja kiintoaineksen huuhtoutumista vesistöihin[Lähdeviite3]. Vesistökuormituksen merkitys on suurin ojitusalueilla.
Haihduttava puusto vähentää pohjavedenpinnan nousua erityisesti turvemailla ja soistuneilla kankailla. Hyvin toimiva haihdutus riittää usein pitämään pohjavesipinnan riittävän alhaalla, jolloin vältytään ojien kunnostukselta. Jos tehdään avohakkuu, haihdutus lakkaa ja ojat on tarpeen kunnostaa, jotta taimikko ei kärsisi liiasta vedestä. Ojitusaluemetsissä jatkuva kasvatus voi siksi vähentää ojaston kunnostustarvetta ja siitä syntyvää vesistökuormitusta.
Vesitalouden säätelyllä on suuri merkitys myös turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjen ehkäisyssä. Tällä hetkellä ei pystytä vielä määrittelemään, millainen puuston määrä olisi pohjavedenpinnan säätelyn kannalta riittävä erityyppisillä kasvupaikoilla, mutta tutkimustyö on käynnissä [Lähdeviite2]. Pohjavedenpinnan säätelyllä on vaikutusta turvemaiden kasvihuonekaasujen päästöihin.
Riistan huomioiminen jatkuvassa kasvatuksessa
Eri-ikäisrakenteisessa metsässä ylläpidetään sekoitusta kaikista eri kehitysvaiheen puista – pieniä taimia, nuoria, varttuneita ja myös järeitä puita. Lisäksi luodaan erikokoisten puiden ryhmittäisyyttä ja jätetään säästöpuita, joko yksittäin tai ryhmissä. Eri-ikäisrakenteiseen metsään liittyvä vaihtelevuus on eduksi riistalle, mutta se ei sinänsä vielä takaa olennaisten rakennepiirteiden säilymistä tai muodostumista. Eri-ikäisrakenteisen kasvatuksen tärkeimpiä etuja metsäkanalintujen kannalta on, että maata ei yleensä muokata, joten kenttäkerroksen varvusto säilyy jatkuvapeitteisenä. Vaarana voi kuitenkin olla riistalle epäsuotuisa heinittyminen, jos puusto hakataan liian harvaksi.
Metsälinnut hyötyvät peitteisyydestä
Monen riistalajin kannalta yhtenäinen metsäpeite tai peitteisen alueen riittävä osuus reviiristä on ensiarvoista. Eri-ikäisrakenteisessa metsässä säilyy vaihteleva varjostus, jolloin esimerkiksi riistalle tärkeä mustikka menestyy eri-ikäisrakenteiseen metsään tähtäävän käsittelyn alalla. Valtaosa yleisimmistä metsälintulajeista hyötyy jatkuvapeitteisistä metsistä [Lähdeviite4],[Lähdeviite5],[Lähdeviite6]. Monien lajien kannalta tärkeä varpukasvillisuus, erityisesti mustikkavarvusto, säilyy yleensä hyvin etenkin poimintahakkuussa, jossa ei tehdä maanmuokkausta. Vesistöjen suojakaistoilla sekä soiden ja kankaiden välisillä vaihettumisvyöhykkeillä on erityistä merkitystä riistan hyvinvoinnille [Lähdeviite7] ja usein näissä kohteissa on hyvät mahdollisuudet jatkuvaan kasvatukseen.
Jatkuva kasvatus sopii hyvin korpiin
Korvet ovat monesti luontaisesti eri-ikäisrakenteisia, koska erityisesti kuusi muodostaa siellä usein riistan suosiman alikasvoksen. Korvet ovat riistan kannalta erityisen tärkeitä, sillä ne ovat hyviä poikueympäristöjä. Riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa kohdentaa eri-ikäisrakenteisen metsänkasvatuksen käyttöä erityisesti korpiin. Korvet ovat metsäkanalinnuille avainympäristöjä ja niillä on kerroksellisen kasvustorakenteensa myötä hyvät edellytykset taloudellisesti kannattavaan eri-ikäisrakenteisena kasvatukseen.
Myös jatkuvassa kasvatuksessa tulee huolehtia luonnonhoidosta
Jatkuvassa kasvatuksessa alikasvoksen muodostamat riistatiheiköt edistävät eläinten hyvinvointia tarjoamalla suojaa ja pesäpaikkoja. Metsäkanalinnuille tiheiköt ovat erityisen tärkeitä, joten niitä tulisi säilyttää mahdollisimman paljon painotettaessa riistanhoitoa.
Erityisesti riistalle tärkeiden lehtipuiden jättäminen säästöpuina eri-ikäisrakenteiseen metsään on tärkeää, sillä lehtipuuston uudistuminen on peitteisessä metsässä epävarmaa.
Maiseman huomioiminen jatkuvassa kasvatuksessa
Maisema-arvojen ylläpidossa jatkuva kasvatus sopii alueille, joiden maisema halutaan pitää jatkuvasti puustoisena ja vaihtelevana.
Maisemavaikutukset hallintaan hakkuutapoja vaihtelemalla
Erilaiset poiminta- ja pienaukkohakkuun yhdistelmät saattavat toimia parhaiten, ja niistä on jo kokemusta virkistys- ja kaupunkimetsissä sekä maisema-alueilla. Esimerkiksi kaistalehakkuilla voidaan minimoida haitallisia maisemavaikutuksia. Maisemanhoidossa voidaan tilanteen mukaan tavoitella esimerkiksi maiseman avaamista tai puuston pitämistä näkösuojana. Jatkuvassa kasvatuksessa maisemaan saadaan vaihtelevuutta säätämällä hakkuun voimakkuutta sekä jättämällä monipuolinen puulajisekoitus.
Hakkuu sopeutetaan maisemaan
Poimintahakkuin käsiteltävässä metsässä maisema säilyy puustoisena. Maisemanhoitoa painotettaessa kasvatetaan osa puista järeämmiksi kuin taloudellista tuottoa korostettaessa. Myös puusto voi olla tarkoituksenmukaista jättää hieman tiheämmäksi, mutta ei kuitenkaan niin tiheäksi, että uudistuminen ja alikasvoksen kehitys vaarantuvat. Säästöpuiden määrää voi myös monissa tapauksissa lisätä. Säästöpuiksi on hyvä valita maisemallisesti näyttäviä puuyksilöitä.
Pienaukoilla voidaan parantaa valoa vaativien puiden menestymistä, jolloin eri puulajit tuovat vaihtelua maisemaan. Niiden maisemavaikutukset riippuvat suuresti pienaukkojen sijoittelusta ja määrästä. Maisemaa rikkovan aukkoisuuden välttämiseksi pienaukkoja ei pidä sijoittaa liian lähekkäin. Ennen uusien hakkaamista tai aiempien laajentamista on syytä odottaa, että pienaukoilla kasvaa kookkaampaa puustoa. Käsittelyalue on rajattava maaston luonnollisten muotojen tai rajojen mukaisesti.
Kaistalehakkuu muuttaa maisemaa maltillisesti oikein suunniteltuna. Kun kapeat kaistaleet sijoitetaan maastonmuotojen mukaan korkeuskäyrää myötäillen, ne sulautuvat maastoon ja reunametsän latvusto kätkee katseelta aukean vaikutelmaa.
Jatkuva kasvatuksen siemenpuuhakkuu vaikuttaa maisemaan avohakkuuta lievemmin, mutta poiminta- ja pienaukkohakkuuta enemmän. Maiseman puustoisuus säilyy, kun siemenpuita poistetaan asteittain. Maisemanhoidollisten tavoitteiden toteuttamiseksi on perusteltua jättää osa siemenpuista kokonaan korjaamatta.
Talous ja riskien huomioiminen jatkuvan kasvatuksen hakkuissa
Poiminta- ja pienaukkohakkuissa korjataan pääasiassa tukkipuukokoista puustoa. Puun hinnan voidaan arvioida olevan korkeampi kuin harvennushakkuussa mutta kuitenkin alempi kuin tavanomaisessa päätehakkuussa. Tämä arvio perustuu siihen, että korjuu erirakenteisessa metsässä on vaikeampaa kuin tasarakenteisessa, mutta toisaalta korjattavien runkojen järeys nostaa puun hintaa.
Riittävällä hakkuukertymällä kannattavuutta
Poiminta- ja pienaukkohakkuun ajankohdan määrittää ensisijaisesti riittävän hakkuukertymän saaminen. Pienten puuerien korjuu on kallista. Hakkuun voimakkuutta säädellään erityisesti metsän uudistumisen edistämiseksi. Mitatuilla kohteilla hakkuukertymät ovat olleet yli 100 m³/ha. Mikäli jatkossakin hakkuut tehtäisiin näin voimakkaina, hakkuiden väli olisi keskimäärin yli 20 vuotta.
Erityisesti poimintahakkuut vaativat puunkorjaajalta hyvää ammattitaitoa ja huolellisuutta, jotta korjuuvaurioiden määrä pysyy kohtuullisena. Korjuuvauriot uhkaavat eniten alle 10 metrisiä puita.
Hakattavien puiden valinnalla vaikutetaan puuston jatkokehitykseen ja puuntuotannon kannattavuuteen. Tämä korostuu poimintahakkuissa, jolloin ensisijaisesti korjataan jo tärkeimmän arvokynnyksen ylittäneitä eli tukin mitat saavuttaneita puita sekä heikkolaatuisia puita, jotka eivät kehity laadukkaiksi tukkipuiksi. Hakkuussa jätetään kasvamaan erityisesti puut, jotka seuraavan hakkuukierron aikana ylittävät arvokynnyksen. Näin puustoon sitoutuneelle pääomalle saadaan korkea tuotto.
Puun laatu ja hinta voi poiketa totutusta
Puun laadulla on myös vaikutusta metsänomistajan puusta saamaan hintaan, vaikka varsinaista laatuhinnoittelua ei juuri käytetä. Jatkuvan kasvatuksen metsistä korjatun puun laadusta on erilaisia näkemyksiä. Yläharvennusten ja poimintahakkuiden on esitetty parantavan puuston laatua. Niissä jätettävien lisävaltapuiden oksat ovatkin yleensä ohuempia kuin hakattavien valtapuiden.
On myös ilmennyt, että puuston kasvattaminen eri-ikäisrakenteisena voi huonontaa puun laatua. Eri-ikäisrakenteisissa kuusikoissa taimien kasvu on tavallisesti hidasta, jolloin tyvitukin ydinsahatavaraan muodostuu laatua huonontavia oksatihentymiä. [Lähdeviite8]Lisäksi luston leveys ja puuaineen tiheys vaihtelevat enemmän kuin tasarakenteisessa puustossa. Männyn ylispuukasvatus antaa toisaalta mahdollisuuden kasvattaa hyvälaatuista, järeää tukkipuuta.
Tällä hetkellä poiminta- ja pienaukkohakkuin käsiteltävät metsät ovat useimmiten kehittyneet alun perin tasarakenteisina, joten niiden puuston laatu voi olla erilainen kuin jo alun perin eri-rakenteisena kasvatettujen metsien. Nykytiedon valossa voidaan olettaa, ettei männylle sopivilla kasvupaikoilla kasvatustapa juurikaan vaikuta puun laatuun.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuiden toteutuneista puun hinnoista ei ole vielä koottuna tietoja samalla tavoin kuin tavanomaisista harvennus- ja päätehakkuista.
Energiapuun korjuuseen niukasti mahdollisuuksia
Jaksollisessa kasvatuksessa uudistushakkuualoilta voidaan korjata hakkuutähdettä ja kantoja energiapuuksi, mikä ei ole suositeltavaa jatkuvan kasvatuksen hakkuissa. Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa voidaan korjata runkopuuta energiaksi, jos käyttö ainespuuna ei ole kannattavaa tai mahdollista.
Korjuuvauriot
Korjuuvaurioiden määrään vaikuttavat eniten puunkorjuun suunnittelu ja toteutus sekä korjuun ajankohta ja olosuhteet. Korjuuvauriot heikentävät kasvatettavan puuston laatua ja lisäävät lahottajasienten leviämistä.
Poimintahakkuussa korjuuvaurioiden riskiä lisää se, että kookkaita puita poimitaan kasvamaan jätettävien pienempien puiden seasta. Vaurioituneista alemman latvuskerroksen puista ei kehity arvokkaita tukkipuita. Puista, jotka ovat läpimitaltaan 5–20 cm, vaurioituu havaintojen mukaan 10–20 % poimintahakkuun koneellisessa korjuussa [Lähdeviite9].
Jatkuvan kasvatuksen hakkuiden ajoitus
Jatkuvassa kasvatuksessa puunkorjuun huolellisuudella ja ajoituksella on suuri merkitys. Korjuuvauriot uhkaavat eniten alle 10-metrisiä puita. Erityistä huomiota on kiinnitettävä alempien latvuskerrosten noin viisimetristen ja sitä pitempien puiden säilymiseen vaurioitta, sillä seuraavien vuosikymmenten kasvu ja hakkuumahdollisuudet riippuvat niistä.
Juurikääpä huomioitava
Sopivin jatkuvan kasvatuksen hakkuiden ajankohta on talvi puustovaurioiden määrän ja juurikääpäriskin hillitsemiseksi. Jos hakkuu tehdään lämpimänä vuodenaikana, havupuiden kannot on käsiteltävä huolellisesti juurikäävän torjunta-aineella itiötartuntojen estämiseksi sekä kivennäis- että turvemailla. Tartuntariski alkaa keväällä vuorokauden keskilämpötilan noustua yli +5 C° ja jatkuu syksyn ensimmäisiin pakkasiin. [Lähdeviite10] Juurikäävän torjunta on suositeltavaa maantieteellisesti laajemmalla alueella kuin mihin metsätuholaki [Lähdeviite11] velvoittaa. Huomioitavaa on, että hakkuut riskiaikana altistavat metsikön tartunnalle kantokäsittelystä huolimatta, sillä puustovaurioita ei voida suojata juurikäävältä.
Taimet vaurioituvat sitä helpommin mitä kovempi pakkanen on. Jos taimet näkyvät lumipinnan yläpuolelle, korjuu on suositeltavaa ajoittaa suojasäälle tai ainakin pienelle pakkaselle. Alkukesän nila-aikaa on myös syytä välttää etenkin havupuuvaltaisten metsien korjuussa, sillä jäävien puiden kuori irtoaa silloin helposti vähäisestäkin kolhusta.[Lähdeviite1]
Kasvatustiheys jatkuvassa kasvatuksessa
Hakattavien puiden valinnalla vaikutetaan puuston jatkokehitykseen ja puuntuotannon kannattavuuteen myös jatkuvassa kasvatuksessa. Tämä korostuu poimintahakkuissa, jolloin ensisijaisesti korjataan järeimpiä tukkipuita sekä heikkolaatuisia puita, jotka eivät kehity laadukkaiksi tukkipuiksi.
Huomiota arvokynnykseen
Hakkuussa jätetään kasvamaan erityisesti hyväkasvuiset puut, jotka seuraavaan hakkuuseen mennessä ylittävät arvokynnyksen eli kasvavat kuitupuukokoisesta tukkipuukokoiseksi. Tämä nostaa puustoon sitoutuneelle pääomalle saatavaa tuottoa. Hakkuussa huolehditaan myös, että siementävää suurta puustoa säilyy tarvittava määrä.
Seuraavassa taulukossa on esitetty viitteellisiä puuston pohjapinta-aloja ennen ja jälkeen eri-ikäiskasvatuksen poimintahakkuuta. Männyn ylispuukasvatuksessa tehtävissä siemenpuuhakkuissa ei pyritä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan, vaan puuston tiheyden mittarina käytetään siemenpuiden runkolukua.
Suositellut jäävän puuston pohjapinta-alat sisältävät yhden neliömetrin (1 m²) varmuusrajan säännösten vähimmäispohjapinta-aloihin nähden. Näin metsänhoidon suosituksissa halutaan varmistaa, ettei metsää hakata vahingossa liian harvaksi. Luontaisen taimettumisen ja alikasvoksen kasvun edistämiseksi on jäävän puuston pohjapinta-alan oltava varsin alhainen.
Pienaukkojen koko ja määrä ja välialueiden käsittely tulee sovittaa olosuhteisiin ja tavoitteisiin. Tällöin otettava huomioon esimerkiksi tai pintakasvillisuuden rehevöitymisen tai tuulituhojen riski.
Männikön ylispuukasvatuksessa ei ole tarkoituksenmukaista tähdätä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan. Siihen tähtäävässä siemenpuuhakkuussa jätetään 50–150 runkoa hehtaarille. Kun puuston pohjapinta-ala alittaa taulukossa mainitun säännösten mukaisen vähimmäismäärän, merkitään siemenpuuhakkuu metsänkäyttöilmoituksessa uudistushakkuuksi.
Karukkokankaat kuuluvat harvinaisiin, uhanalaisiin luontotyyppeihin [Lähdeviite12], jotka suositellaan jätettäväksi puunkorjuun ulkopuolelle. Niiltä kertyvä puumäärä jää vähäiseksi. Lisäksi on otettava huomioon mahdollisen metsäsertifioinnin asettamat rajoitukset. Karukkokankaat voivat soveltua vapaaehtoisen metsiensuojeluohjelma METSOn kohteiksi.
Puuston määrä käsittelyalueella
Käsittelyalue on yhdestä tai useammasta metsikkökuviosta koostuva kokonaisuus tai kartalle rajattu alue, jolla tehdään hakkuita tai metsänhoitotoimenpiteitä pääasiassa koko alueella. Käsittelyalue muodostuu siten pienaukoista ja niiden välialueista. Käsittelyalueelle on jäätävä kokonaisuudessaan riittävästi puustoa.
Poiminta- ja pienaukkohakkuut luetaan lainsäädännössä kasvatushakkuisiin, mutta hakkuun jälkeisen puuston vähimmäismäärät poikkeavat muista kasvatushakkuista. Jos puuston pohjapinta-ala (m²/ha) alittaa hakkuun jälkeen säännösten [Lähdeviite13]mukaisen vähimmäismäärän käsittelyalueella, on metsänuudistumisesta huolehdittava lain mukaisesti. Pohjapinta-alaa laskettaessa mukaan ei oteta yhtenäistä aluetta, jossa on jo säännösten vaatimukset täyttävä taimikko.
Metsälain mukainen uudistamisvelvoite on otettava huomioon myös, jos hakkuussa syntyy yli 0,3 hehtaarin kokoinen aukko. Jatkuvassa kasvatuksessa voi olla tarkoituksenmukaista tehdä tätä suurempia aukkoja etenkin Pohjois-Suomessa. Näistä lakirajan enimmäiskoon ylittävistä aukoista ei kuitenkaan käytännössä aiheudu juuri ongelmia, koska ne uudistuvat luontaisesti varsin hyvin. Pohjois-Suomen paksukunttaiset kohteet ovat tästä poikkeus. Metsänkäyttöilmoitukseen yli 0,3 hehtaarin aukkoja sisältävä hakkuu on merkittävä uudistushakkuuksi.
Lain edellyttämät taimikon perustamistoimenpiteet on tehtävä kolmen vuoden kuluessa hakkuun päättymisestä. Uudistamisvelvoite täyttyy, kun määräaikaan mennessä uudistusalalla on taulukon mukainen vähimmäismäärä keskipituudeltaan vähintään 50 cm:n mittaisia kasvatuskelpoisia taimia.
Poimintahakkuu
Poimintahakkuussa pyritään edistämään metsän luontaista uudistumista poistamalla metsikön suurimpia puita, tekemällä tilaa pienemmille elinvoimaisille puille sekä lisäämällä kasvutilaa kenttäkerroksessa uusien taimien syntymiseksi [Lähdeviite14].
Kuusikoihin ja karuihin männiköihin
Kuusivaltaiset metsät ja pohjoissuomalaiset, karut männiköt soveltuvat pääsääntöisesti poimintahakkuuseen. Pääpuulajeistamme kuusi menestyy alikasvoksena parhaiten ja latvukseltaan hyväkuntoinen puu toipuu saadessaan kasvutilaa hakkuun jälkeen. Mäntyvaltaisten metsien karuimmilla kasvupaikoilla poimintahakkuulla vahvistetaan luontaista monijaksoisuutta ja ryhmittäisyyttä.
Poimintahakkuun periaatteita
Poimintahakkuu muistuttaa jaksollisessa kasvatuksessa käytettävää yläharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa kiinnitetään kuitenkin huomiota taimettumiseen. Siksi hakkuussa jätetään myös suuria hyvälaatuisia puita, jotka tuottavat eniten siemeniä.
Poimintahakkuuta voidaan täydentää tekemällä pienaukkoja, jotka lisäävät taimettumista ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ylläpitämällä sekapuustoisuutta.
Poimintahakkuussa lähtökohtana on harvennus pohjapinta-alatavoitteen mukaiseksi. Hakkuuvoimakkuus voi vaihdella käsittelyalueen sisällä. Puuston järeytymistä ja tuhonkestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa harventamalla metsikössä olevia tiheämpiä kohtia.
Pienempiä puita poistetaan, jos ne ovat viallisia tai sairaita tai jos ylitiheitä ryhmiä halutaan harventaa. Tiheät pienpuuryhmät harventuvat myös luontaisesti.
Poimintahakkuun toteutus
- Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kohtiin, joissa on eniten hakattavaa tukkipuustoa. Kasvatuskelpoista alikasvosta tai nuorta puustoa kasvavat kohdat pyritään kiertämään. Näin toimien ajouravälistä tulee vaihteleva ja se on tyypillisesti suurempi kuin 20 metriä.
- Hakkuussa poistetaan:
- vaurioituneet ja sairaat puut
- mutkaiset, lengot, paksuoksaiset ja tukkiosuudeltaan haaroittuneet puut lukuun ottamatta säästöpuiksi jääviä
- suurimpia tukkipuun kokoisia puita niin, että metsään jää tavoitteen mukainen määrä puustoa.
- Tiheitä pienempien puiden ryhmiä harvennetaan, jos kasvatettavien puiden järeytymistä halutaan nopeuttaa. Hyvin tiheinä kasvaneet ryhmät harvennetaan kahdessa vaiheessa, jolloin puilla on paremmat edellytykset sopeutua muutokseen.
- Hakkuussa säilytetään:
- jonkin verran suurimpia puita (esimerkiksi Etelä-Suomessa rinnankorkeusläpimitta yli 25 cm) tuottamaan siemeniä
- hyväkuntoiset puut, joilla on edellytykset kehittyä hyvälaatuisiksi tukkipuiksi
- monipuolinen puulajisekoitus, kun siihen on luontaiset edellytykset.
- säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Säästöpuuryhmät on syytä merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.
- lintujen pesäpuita. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina [Lähdeviite15].
- Huolehditaan mahdollisimman hyvin, että jäävä puusto säästyy vaurioilta hakkuussa ja metsäkuljetuksessa. Hakkuutähde käytetään ajouran reunapuiden juurenniskojen suojaamiseen ja maaston kantavuuden parantamiseen. Hyvässäkin toteutuksessa osa pienemmistä puista ja alikasvoksesta vaurioituu[Lähdeviite9].
- Huolehditaan jatkuvalla työjäljen seurannalla, ettei puustoa hakata liian harvaksi.
Puuston tiheyden seuraaminen poimintahakkuussa
Poimintahakkuussa jäävän puuston määrää voi arvioida hakkuukoneen puomin rajaaman puoliympyrän avulla kuten tässä esimerkissä. [Lähdeviite2] Korjuujäljen automaattista mittaamista kehitetään ja nykyistä kehittyneempi tekniikka tullee jatkossa helpottamaan tavoitepohjapinta-alan seuraamista.
Tavoiteltu tulos varmistettava ennalta
Jotta poimintahakkuu onnistuu, hakkuukoneen kuljettajan on hallittava alempien latvuskerrosten puita korjuuvaurioilta säästävä työtekniikka. Jos kokemus poimintahakkuusta on vasta vähäinen, korjuun aloituksessa hakataan ennalta leimattu mallialue. Metsänomistaja tai hänen edustajansa arvioi, vastaako tulos tavoiteltua.
Pienaukkojen teko
Pienaukkoja on suositeltavaa tehdä vain varttuneeseen puustoon. Pienaukot on suunniteltava ja jaksotettava siten, ettei lopputuloksena ole kapeiksi kaistoiksi jäävä varttuneiden puiden muodostamia välialueita.
Jyrkkärajaisia aukkoja vältettävä
Kapeiksi kaistoiksi jäänyt pienaukkojen välialue on altis tuulituhoille. Pienaukkojen reunakuuset kärsivät myös jonkin verran runkojen kuivumisesta, jolloin osa niistä voi kuolla.
Pienaukot suositellaan hakattavaksi niin, että aukon reunat pehmennetään tarvittaessa varovaisella harvennuksella. Näin ympäröivän puuston aiheuttama juuristokilpailu pienenee, jolloin alikasvoksella on paremmat edellytykset menestyä myös aukon reunassa. Suurten puiden poimiminen reuna-alueelta lisää tuulituhojen riskiä erityisesti, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä. Reunapuuston runkojen ja juuriston vahvistuessa tuulituhojen riski vähenee. Jyrkkärajaisia, tiheän metsän ympäröimiä aukkoja ei suositella tehtäväksi.
Pienaukon koko ja taimettuminen
Aukon koko vaikuttaa olennaisesti puuston uudistumiseen. Läpimitaltaan alle 20 metrin aukot taimettuvat kivennäismailla heikosti, koska reunapuuston varjostus ja juuristokilpailu ovat voimakkaita koko aukossa. Jos pienaukon läpimitta on vähintään 40 metriä, aukon keskiosassa taimet kasvavat nopeammin ja valopuulajeilla, männyllä ja koivulla, on paremmat edellytykset menestyä.
Etelä-Suomen rehevillä kasvupaikoilla, kuten OMT, pienaukkojen läpimitan on syytä olla korkeintaan 30–40 metriä, jotta pintakasvillisuuden rehevöityminen pysyy kohtuullisena. Tuolloin aukossa on enemmän reunametsän kilpailuvaikutuksen alaista osuutta, jolloin rehevöityminen on heikompaa.[Lähdeviite16] Aukkoja voi laajentaa, kun taimikko on vakiintunut ja tarvitsee lisää kasvutilaa.
Turvemailla, joissa on jo luonnostaan paljon alikasvostaimia, metsä uudistuu pienissäkin aukoissa hyvin. Korpikuusikoissa jo läpimitaltaan 10–20 metrin aukot taimettuvat kuuselle. Tätä suurempiin aukkoihin syntyy helposti myös lehtipuustoa.
Aukon muodolla on vaikutusta taimettumiseen erityisesti kivennäismailla. Pitkänomainen, kapea aukko on taimille huono kasvupaikka, koska ympäröivän puuston reunavaikutus on suuri koko alalla.
Korpikuusikoissa kapeatkin kaistaleet taimettuvat Pohjois-Suomessa yleensä hyvin. Taimettuminen on ollut runsasta Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Lapin etelä- ja keskiosissa tehdyissä kokeissa [Lähdeviite17], [Lähdeviite18] . Vakiintunut, riittävän tiheä taimikko syntyy yleensä jo 10 vuodessa.
Pienaukot käsittelyalueella
Sama puuston tiheys voidaan saavuttaa erikokoisilla pienaukoilla. Aukon koko valitaan olosuhteiden ja tavoitteiden mukaan. Käytännössä koko ja jossain määrin myös muoto vaihtelevat käsittelyalueella.
Luonnonvarakeskuksen kuvassa on esimerkit kahdesta eri pienaukkohakkuun toteutuksesta. Välialueiden (vihreä) puuston pohjapinta-ala on kummassakin hakkuun jälkeen 17 m² ja aukkojen (oranssi) osuus on 30 % käsittelyalueen pinta-alasta. Tällöin koko käsittelyalueen puuston pohjapinta-ala on 12 m².
Pienaukkohakkuu
Pienaukkohakkuut ovat periaatteessa pienialaisia avohakkuita. Myös pienaukkoa ympäröivää puustoa eli aukkojen välialuetta harvennetaan tarvittaessa. Tämä vähentää juuristokilpailua aukon reuna-alueella.
Sopii erityisesti korpikuusikoihin
Välialueiden harventaminen on tehtävä varovaisesti, koska harvennus lisää tuulituhoriskiä etenkin, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä eivätkä ole kehittyneet tuulenkestäviksi. Puuston kasvatus käyttämällä yksinomaan pienaukkohakkuuta on osoittautunut hankalaksi. Kun pienaukkohakkuut toistuvat, välialueesta tulee helposti rikkonainen, jolloin hakkuu ja hoito vaikeutuvat ja tuulituhoriski kasvaa.
Pienaukkohakkuu sopii kuitenkin hyvin korpikuusikoihin, joissa jo pienet aukot ja kapeat kaistaleet taimettuvat luontaisesti hyvin. Tällaista kaistalehakkuuta voi soveltaa myös männiköihin, joissa sillä saadaan vyöhykkeittäistä puuston koon vaihtelua käsittelyalueelle. Kaistaleelle voi jättää säästö- ja siemenpuita sekä puuryhmiä vähentämään väylämäistä vaikutelmaa. Korpikuusikoissa pienaukon on todettu uudistuvan ennen hakkuuta kehittyneestä alikasvoksesta jo 10 vuodessa. Pienaukkoja yhdestä kahteen kertaa laajentamalla koko alue saadaan silloin uudistettua 20–30 vuodessa.
Ojitetuilla turvemailla on huolehdittava, että puustoa jää välialueelle riittävästi ylläpitämään vesitaloutta ja että pienaukot ovat maltillisia kooltaan. Näin alue ei ala vettyä siinä määrin, että puuston kasvu heikkenee merkittävästi.
(Kuvatekstin viite [Lähdeviite2])
Jatkuvan kasvatuksen siemenpuuhakkuu
Jatkuvaan kasvatukseen tähdättäessä männikköön jätetään siemenpuuhakkuussa 50–150 hyvälaatuista valtapuuta hehtaarille [Lähdeviite2]. Siemenpuita jätetään keskimäärin hieman enemmän kuin jaksolliseen kasvatukseen tähtäävässä hakkuussa. Taimettumisen kannalta on eduksi, jos hakkuun voi ajoittaa hyvän siemensadon aikoihin. Maanpinnan lievä rikkoontuminen puunkorjuussa edistää taimettumista.
Puita poistetaan vähitellen
Siemenpuuhakkuussa on erityisen tärkeää varoa jäävän puuston vaurioittamista. Osa puustosta säilyy metsikössä hyvin pitkän ajan, joten vauriosta mahdollisesti lähtenyt laho voi silloin edetä kauan. Hyväkuntoisten taimien ryhmät pyritään mahdollisuuksien mukaan kiertämään hakkuussa.
Ensimmäisessä siemenpuuhakkuussa jätettyjä suuria puita ei poisteta kerralla, vaan niitä harvennetaan seuraavissa hakkuissa. Harvennuksissa poistetaan myös huonolaatuiset ja vaurioituneet puut.
Siemenpuiden jättäminen jossain määrin ryhmittäin on usein eduksi maisemalle. Hakkuissa jätetään säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina [Lähdeviite15]. Säästöpuuryhmät on suositeltavaa merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.
Metsänhoitotyöt jatkuvassa kasvatuksessa
Eri-ikäiskasvatuksessa nojaudutaan pääosin taimikon luontaisesta kilpailusta johtuvaan harvenemiseen, mutta pienaukkohakkuun ja männikön siemenpuuhakkuun jälkeen tarvitaan monesti taimikonhoitoa. Erityisesti viljavilla kasvupaikoilla on riski pintakasvillisuuden ja vesakon voimakkaaseen runsastumiseen. Varsinkin pienaukoissa voi olla tarpeen tehdä taimiryhmien varhaisperkausta.
Tiheikköjen harventaminen voi olla hyödyllistä
Eri-ikäiskuusikoissa taimikonhoidolle on tarvetta tiheissä taimiryhmissä. Niiden harvennus nopeuttaa jäljelle jäävien taimien kasvua ja parantaa tuhonkestävyyttä. Korpimetsien pienaukkoihin syntyy yleensä erittäin runsaasti taimia, jolloin taimikonhoito on tarpeen noin kymmenen vuoden kuluttua hakkuusta.
Useilla kasvupaikoilla on vaarana kuusettuminen, mikäli lehtipuiden ja männyn kasvu- ja uudistumismahdollisuuksista ei huolehdita. Siksi on syytä tehdä myös pienaukkoja poimintahakkuiden yhteydessä.
Rehevillä kasvupaikoilla on uhkana heinittyminen hakkuun jälkeen. Heinittymisen ehkäisemiseksi voi lehtomaisella kankaalla olla tarkoituksenmukaista säilyttää hieman korkeampi puuston tiheys kuin tuoreilla kankailla. Lehtomaisilla kankailla tehdään pieniä, 30–40 metrin läpimittaisia pienaukkoja.
Jatkuva kasvatus turvemailla
Ojitetun suon rahkasammalpinnat ovat hyviä taimettumisalustoja. Ojitettu suo muuttuu vähitellen turvekankaaksi, jolloin rahkasammal häviää ja tilalle tulee seinä, kynsi- ja kerrossammalpintoja, jotka eivät ole yhtä hyviä taimettumiselle. Lisäksi maanpintaan alkaa kerrostua raakahumusta, joka kuivuu helposti ja huonontaa siementen itämistä ja taimien kasvua.
Erirakenteisuudesta etua
Kuusen jatkuvalle kasvatukselle otollisimpia kohteita ovat havaintojen mukaan mustikka- ja ruohoturvekankaat. Niissä kuusen taimettumisedellytykset ovat erityisen hyvät. Puusto on luonnostaan erirakenteista II-tyypin mustikka- ja ruohoturvekankailla.
Soistuneilla kivennäismailla hyvä taimettuminen on nähtävissä esimerkiksi pienissä aukkokohdissa tai mäntyjen ja koivujen alla. Pohjoissuomalaisiin kuusikoihin syntyy pienaukkoihin luontaisesti monissa tapauksissa varsin hyvä taimikko.
Paksukunttaiset kasvupaikat ovat hankalia jatkuvan kasvatuksen kannalta. Kuntta on raakahumusta, joka koostuu enimmäkseen sammalista ja maatumattomista neulasista. Kunttakerros on kuiva sekä kylmä ja siinä on niukasti taimille käyttökelpoisessa muodossa olevia ravinteita. Erityisesti Pohjois-Suomen kuusikoissa maanpinnan peittävä paksu kunttakerros heikentää merkittävästi luontaisen taimettumisen onnistumista.
Puuston kasvatus eri-ikäisrakenteisena sopii usein myös ojittamattomille turvemaille, erityisesti korpiin. Edellytyksenä on, ettei märkyys haittaa merkittävästi puuston kasvua. Eri-ikäiskasvatus on perusteltua myös suometsiin, joissa halutaan esimerkiksi maisema- tai riistanhoidollisista syistä välttää uudistushakkuita sekä hillitä puuntuotannon vesiensuojelullisia riskejä.
Männyn jatkuvan kasvatuksen aloittaminen varpu- ja puolukkaturvekankaalla edellyttää yleensä pitkää vaihetta siemenpuu- tai pienaukkohakkuun jälkeen. I-tyypin varputurvekankaat ovat hankalimpia lähtökohdiltaan. Ne ovat puustoltaan tasarakenteisia ja niiden paksu raakahumuskerros yhdessä runsaan varpukasvillisuuden kanssa huonontavat merkittävästi luontaista uudistumista. [Lähdeviite2]
Hieskoivu uudistuu turvemailla hyvin ja muodostaa tiheitä kasvustoja karuimpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta. Hieskoivikon alle syntyy usein kasvatuskelpoista kuusialikasvosta. Tällainen kaksijaksoinen metsä voidaan kehittää sekä eri- että tasaikäisrakenteiseksi. Koivu-kuusisekametsässä on edellytyksiä eri-ikäiskasvatukselle.
Turvemaiden metsänkasvatuksen kannattavuutta huonontavat kivennäismaita vaikeampi puunkorjuu ja pienempi hehtaarikohtainen hakkuukertymä. Usein myös puun laatu on huonompi kuin kivennäismailla. Nämä kaikki heikentävät kohteiden haluttavuutta markkinoilla ja voivat alentaa puusta tarjottua hintaa. Lisäksi ojituksen kunnostaminen vesiensuojelutoimenpiteineen on huomattava kustannuserä. Etenkin heikkotuottoisilla turvemailla on vaikeaa saada investoinneille katetta, jolloin jatkuva kasvatus voi olla jopa ainut kannattava vaihtoehto puuntuottamiseen.
Vesitalouteen erityishuomiota
Puuston merkitys vesitaloudelle on erityisen suuri turvemailla. Puuston kuivatusvaikutus, ts. haihdunta, on riippuvainen puuston kokonaistilavuudesta ja sen kasvukunnosta.[Lähdeviite19]Varsinkin puuston ollessa harvaa, on käsittelyalueen ojaston toimivuus syytä varmistaa. Jos ojituksen kunnostustarvetta halutaan vähentää, ei puustoa tulisi hakata liian voimakkaasti. Todennettua tietoa siitä, millä puustomäärällä voidaan varmistaa sekä riittävä haihdutus että hyvä taimettuminen kullakin kasvupaikalla, on vielä niukasti saatavilla. Ojituksen kunnostuskelpoisuuden arvioinnissa voidaan soveltaa tasaikäisrakenteisille metsille annettuja suosituksia.
Jatkuvalla kasvatuksella voidaan monissa tapauksissa vähentää ojitusten kunnostustarvetta, mikä helpottaa vesiensuojelua ja pienentää metsänkasvatuksen kokonaiskustannuksia.[Lähdeviite20] Vedenpinnan tason säätelyllä voidaan vähentää turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjä. Turvemailta hiilidioksididia vapautuu sitä enemmän, mitä syvemmällä pohjaveden pinta on. [Lähdeviite21][Lähdeviite22] Vedenpinta ei kuitenkaan saa nousta liikaa. Jos kuiva hapellinen kerros jää alle 25–30 cm:n, maaperästä alkaa syntyä metaanipäästöjä [Lähdeviite23]. Samalla lisääntyy fosforin ja liuenneen orgaanisen aineksen huuhtoutumisriski. Myös puuston kasvu heikkenee olennaisesti.[Lähdeviite24]
Jatkuvaan kasvatukseen tähdättäessä on syytä varmistaa, että vesitalouden lisäksi puuston ravinnetila on sopiva puiden kasvun kannalta. Tällöin on perusteltua selvittää ravinne-epätasapainon korjaavaan lannoituksen tarpeellisuus. On myös varmistettava, ettei kasvupaikalla esiinny juurikääpää.
Turvemaiden hakkuissa ajourien sekä varastopaikkojen sijoittelussa on syytä ottaa ensisijaisesti huomioon ojaverkosto ja urapainumien välttäminen. Maaston kantavuuteen on kiinnitettävä huomiota enemmän kuin kivennäismailla muun muassa havuttamalla.
Jatkuva kasvatus suometsien erityispiirteiden näkökulmasta
Etuja
- Useimmat turvemaat taimettuvat hyvin luontaisesti. Kostea sammalpinta on yleensä erinomainen luontaisen taimettumisen kannalta.
- Suometsille tyypillinen puuston vaihteleva koko helpottaa olennaisesti jatkuvan kasvatuksen toteuttamista. Alikasvosta on usein jo valmiina.
- Jatkuva kasvatus ei onnistuessaan vaadi suuria investointeja metsänuudistamiseen. Jos kohteen uudistaminen ei ole kannattavaa, voidaan puuston kasvu hyödyntää jatkuvan kasvatuksen avulla.
- Ojituksen kunnostus voidaan monissa tapauksissa välttää, jos alueen haihduttavan puuston määrä pysyy riittävänä jatkuvan kasvattamisen ansiosta. Tämä pienentää puuntuotannon kustannuksia ja vähentää metsätalouden aiheuttamaa vesistökuormitusta ja hyödyttää metsäkanalintupoikueita.
- Turvemaiden nuoret kuusentaimikot ovat alttiita hallavaurioille. Jatkuvassa kasvatuksessa suurempaa puustoa voidaan jättää taimien suojaksi esimerkiksi notkelmiin, joissa hallan riski on suurin.
Riskejä
- Hieskoivu valtaa helposti taimikonhoitoa vaille jääneet alat, joilla havupuiden kasvatus olisi nykyisen arvion mukaan kannattavampaa.
- Varpu- ja puolukkaturvekankaat taimettuvat huonosti ilman maanpinnan rikkomista, jos karikekerrostuma, ns. raakahumus, on paksu. Taimettumista heikentävät tällöin myös vahva seinäsammalkerros ja suuri rämevarpujen peittävyys.
- Juurikääpäriski on merkittävä myös turvemailla sekä kuusikoissa että männiköissä. Tämä koskee myös kohteita, joissa turvekerros on paksu eli yli 0,5 metriä. [Lähdeviite25]
Kirjallisuus
- Valkonen, S., Sirén, M. & Piri, T. 2010. Poiminta- ja pienaukkohakkuut – vaihtoehtoja avohakkuulle. Metsäkustannus Oy.
- Valkonen, S. 2017. Metsän jatkuvasta kasvatuksesta. Metsäkustannus Oy ja Luonnonvarakeskus. 125 s.
- Koivusalo, H., Starr, M., Laurén, A. ja Finér, L. 2007. Päätehakkuun ja maanmuokkauksen vaikutus veden kiertoon ja ravinnekuormitukseen. Metsätieteen aikakauskirja 3/2007.
http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1349560(ulkoinen linkki) - Fraixedas, S., Linden, A. & Lehikoinen, A. 2015. Population trends of common breeding forest birds in southern Finland are consistent with trends in forest management and climate change. Ornis Fennica vol. 92, pp 187-203.
https://pdfs.semanticscholar.org/9571/cfe13134ec18ba3a5fca85e4d4a31b6e7f21.pdf(ulkoinen linkki) - Virkkala, R. 2016. Long-term decline of southern boreal forest birds: consequence of habitat alteration or climate change?. Biodiversity and Conservation. Vol.1, pp 151–167.
https://link.springer.com/article/10.1007/s10531-015-1043-0(ulkoinen linkki) - Helle, P. & Mönkkönen, M. 1985. Measuring Turnover Rates in Secondary Succession in European Forest Bird Communities. Ornis Scandinavica (Scandinavian Journal of Ornithology) Vol. 16, No. 3, pp. 173-180.
https://www.jstor.org/stable/3676628?seq=1#page_scan_tab_contents(ulkoinen linkki) - Svensberg, M. 2013. Kohti riistarikkaita reunoja - Vaihettumisvyöhykkeiden hoito. Opas.
https://riista.fi/wp-content/uploads/2013/03/Vaihettumisvyohykkeiden-hoito-fi.pdf(ulkoinen linkki) - Huuskonen, S., Hynynen, J, & Valkonen, S. (toim.) 2014, Metsänkasvatus – menetelmät ja kannattavuus. Metsäkustannus Oy ja Metsäntutkimuslaitos.
- Sirén, M., Hyvönen, J. & Surakka, H. 2015. Tree damage in mechanized uneven-aged selection cuttings. Croatian Journal of Forest Engineering 36(1): 33-42.
https://www.researchgate.net/publication/279318718_Tree_Damage_in_Mechanized_Uneven-aged_Selection_Cuttings(ulkoinen linkki) - Piri, T. & Valkonen, S. 2013. Incidence and spread of Heterobasidion root rot in uneven-aged Norway spruce stands. Canadian Journal of Forest Research 43(9): 872-877.
https://doi.org/10.1139/cjfr-2013-0052(ulkoinen linkki) - Laki metsätuhojen torjunnasta 1087/2013
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2013/20131087(ulkoinen linkki) - Tonteri T., Ahlroth P., Hokkanen M., Lehtelä M., Alanen A., Hakalisto S., Kuuluvainen T., Soininen T., Virkkala R. 2008. Metsät. In: Raunio, A., Schulman A., Kontula, T. (toim.) 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perus-teet. Suomen ympäristökeskus, Suomen ympäristö 8/2008, Osa 1 p. 111-132.
http://hdl.handle.net/10138/37930(ulkoinen linkki) - Valtioneuvoston asetus metsien kestävästä hoidosta ja käytöstä 1308/2013.
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2013/20131308(ulkoinen linkki) - Nygren, M., Rissanen, K., Eerikäinen, K., Saksa, T. & Valkonen, S. 2017. Norway spruce cone crops in uneven-aged stands in southern Finland: A case study. Forest Ecology and Management 390. p. 68–72.
http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2017.01.016(ulkoinen linkki) - METSO – petolintuhanke.
http://www.luomus.fi/fi/sopivia-pesapuita(ulkoinen linkki) - Downey, M., Heikkinen, J. & Valkonen, S. 2018. Natural tree regeneration and vegetation dynamics across harvest gaps in Norway spruce –dominated forests in Southern Finland. Canadian Journal of Forest Research.
https://doi.org/10.1139/cjfr-2017-0358(ulkoinen linkki) - Valkonen, S. & Siitonen, J. 2016. Tree regeneration in patch cutting in Norway spruce stands in northern Finland. Scandinavian Jour-nal of Forest Research 31: 271-278.
- Hallikainen, V., Hökkä, H., Hyppönen, M., Rautio, P. & Valkonen, S. 2018. Natural tree regeneration across harvest gaps in Scots pine forest stands in northern Finland (submitted manuscript)
- Sarkkola S., Hökkä, H., Jalkanen, R., Koivusalo, H. & Nieminen, M. 2013. Kunnostusojitustarpeen arviointi tarkentuu – puuston määrä tärkeä ojituskriteeri. Metsätieteen aikakauskirja 2: 159–166.
- Nieminen, M., Hökkä, H., Laiho, R., Juutinen, A., Ahtikoski, A., Pearson, M., Kojola, S., Sarkkola, S., Launiainen, S., Valkonen, S., Penttilä, T., Lohila, A., Saarinen, M., Haahti, K., Mäkipää, R., Miettinen, J., Ollikainen, M. 2018. Could continuous cover forestry be
an economically and environmentally feasible management option on drained boreal peatlands? Forest Ecology and Management 424: 78-84.
https://doi.org/10.1016/j.foreco.2018.04.046(ulkoinen linkki) - Ojanen P, Minkkinen K & Penttilä T. 2013. The current greenhouse gas impact of forestry-drained boreal peatlands. Forest Ecology and Management 289: 201–208.
http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2012.10.008(ulkoinen linkki) - Ojanen P. 2015. Metsäojituksen vaikutuksesta ilmastoon. Suo 66: 49-55.
http://www.suo.fi/pdf/article9898.pdf(ulkoinen linkki) - Ojanen P, Minkkinen K, Alm J & Penttilä T. 2010. Soil–atmosphere CO2, CH4 and N2O fluxes in boreal forestry-drained peatlands. Forest Ecology and Management 260: 411–421.
http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2010.04.036(ulkoinen linkki) - Sarkkola S, Hökkä H, Ahti E, Koivusalo H & Nieminen M. 2012. Depth of water table prior to ditch network maintenance is a key factor for tree growth response. Scandinavian Journal of Forest Research 27: 649-658.
https://doi.org/10.1080/02827581.2012.689004(ulkoinen linkki) - Silver T & Piri T. 2017. Havaintoja tyvitervastaudista turvemaiden männiköissä. Suo 68(1): 1-12.
http://jukuri.luke.fi/handle/10024/541024(ulkoinen linkki)