Metsän uudistuminen ja kasvatus jatkuvassa kasvatuksessa

Sopivin jatkuvan kasvatuksen hakkuiden ajankohta on talvi puustovaurioiden määrän ja juurikääpäriskin hillitsemiseksi. Jos hakkuu tehdään lämpimänä vuodenaikana, havupuiden kannot on käsiteltävä huolellisesti juurikäävän torjunta-aineella itiötartuntojen estämiseksi sekä kivennäis- että turvemailla. Tartuntariski alkaa keväällä vuorokauden keskilämpötilan noustua yli +5 C° ja jatkuu syksyn ensimmäisiin pakkasiin. [Lähdeviite10] Juurikäävän torjunta on suositeltavaa maantieteellisesti laajemmalla alueella kuin mihin metsätuholaki [Lähdeviite11] velvoittaa. Huomioitavaa on, että hakkuut riskiaikana altistavat metsikön tartunnalle kantokäsittelystä huolimatta, sillä puustovaurioita ei voida suojata juurikäävältä.  

Taimet vaurioituvat sitä helpommin mitä kovempi pakkanen on. Jos taimet näkyvät lumipinnan yläpuolelle, korjuu on suositeltavaa ajoittaa suojasäälle tai ainakin pienelle pakkaselle. Alkukesän nila-aikaa on myös syytä välttää etenkin havupuuvaltaisten metsien korjuussa, sillä jäävien puiden kuori irtoaa silloin helposti vähäisestäkin kolhusta.[Lähdeviite1]

Hakkuussa jätetään kasvamaan erityisesti hyväkasvuiset puut, jotka seuraavaan hakkuuseen mennessä ylittävät arvokynnyksen eli kasvavat kuitupuukokoisesta tukkipuukokoiseksi. Tämä nostaa puustoon sitoutuneelle pääomalle saatavaa tuottoa. Hakkuussa huolehditaan myös, että siementävää suurta puustoa säilyy tarvittava määrä. 

Seuraavassa taulukossa on esitetty viitteellisiä puuston pohjapinta-aloja ennen ja jälkeen eri-ikäiskasvatuksen poimintahakkuuta. Männyn ylispuukasvatuksessa tehtävissä siemenpuuhakkuissa ei pyritä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan, vaan puuston tiheyden mittarina käytetään siemenpuiden runkolukua.

Suositellut jäävän puuston pohjapinta-alat sisältävät yhden neliömetrin (1 m²) varmuusrajan säännösten vähimmäispohjapinta-aloihin nähden. Näin metsänhoidon suosituksissa halutaan varmistaa, ettei metsää hakata vahingossa liian harvaksi. Luontaisen taimettumisen ja alikasvoksen kasvun edistämiseksi on jäävän puuston pohjapinta-alan oltava varsin alhainen. 

Pienaukkojen koko ja määrä ja välialueiden käsittely tulee sovittaa olosuhteisiin ja tavoitteisiin. Tällöin otettava huomioon esimerkiksi tai pintakasvillisuuden rehevöitymisen tai tuulituhojen riski. 

Männikön ylispuukasvatuksessa ei ole tarkoituksenmukaista tähdätä tiettyyn puuston pohjapinta-alaan. Siihen tähtäävässä siemenpuuhakkuussa jätetään 50–150 runkoa hehtaarille. Kun puuston pohjapinta-ala alittaa taulukossa mainitun säännösten mukaisen vähimmäismäärän, merkitään siemenpuuhakkuu metsänkäyttöilmoituksessa uudistushakkuuksi. 

Karukkokankaat kuuluvat harvinaisiin, uhanalaisiin luontotyyppeihin [Lähdeviite12], jotka suositellaan jätettäväksi puunkorjuun ulkopuolelle. Niiltä kertyvä puumäärä jää vähäiseksi. Lisäksi on otettava huomioon mahdollisen metsäsertifioinnin asettamat rajoitukset. Karukkokankaat voivat soveltua vapaaehtoisen metsiensuojeluohjelma METSOn kohteiksi. 

Käsittelyalue on yhdestä tai useammasta metsikkökuviosta koostuva kokonaisuus tai kartalle rajattu alue, jolla tehdään hakkuita tai metsänhoitotoimenpiteitä pääasiassa koko alueella. Käsittelyalue muodostuu siten pienaukoista ja niiden välialueista. Käsittelyalueelle on jäätävä kokonaisuudessaan riittävästi puustoa. 

Poiminta- ja pienaukkohakkuut luetaan lainsäädännössä kasvatushakkuisiin, mutta hakkuun jälkeisen puuston vähimmäismäärät poikkeavat muista kasvatushakkuista. Jos puuston pohjapinta-ala (m²/ha) alittaa hakkuun jälkeen säännösten [Lähdeviite13]mukaisen vähimmäismäärän käsittelyalueella, on metsänuudistumisesta huolehdittava lain mukaisesti. Pohjapinta-alaa laskettaessa mukaan ei oteta yhtenäistä aluetta, jossa on jo säännösten vaatimukset täyttävä taimikko. 

Metsälain mukainen uudistamisvelvoite on otettava huomioon myös, jos hakkuussa syntyy yli 0,3 hehtaarin kokoinen aukko. Jatkuvassa kasvatuksessa voi olla tarkoituksenmukaista tehdä tätä suurempia aukkoja etenkin Pohjois-Suomessa. Näistä lakirajan enimmäiskoon ylittävistä aukoista ei kuitenkaan käytännössä aiheudu juuri ongelmia, koska ne uudistuvat luontaisesti varsin hyvin. Pohjois-Suomen paksukunttaiset kohteet ovat tästä poikkeus. Metsänkäyttöilmoitukseen yli 0,3 hehtaarin aukkoja sisältävä hakkuu on merkittävä uudistushakkuuksi. 

Lain edellyttämät taimikon perustamistoimenpiteet on tehtävä kolmen vuoden kuluessa hakkuun päättymisestä. Uudistamisvelvoite täyttyy, kun määräaikaan mennessä uudistusalalla on taulukon mukainen vähimmäismäärä keskipituudeltaan vähintään 50 cm:n mittaisia kasvatuskelpoisia taimia.

Kuusivaltaiset metsät ja pohjoissuomalaiset, karut männiköt soveltuvat pääsääntöisesti poimintahakkuuseen. Pääpuulajeistamme kuusi menestyy alikasvoksena parhaiten ja latvukseltaan hyväkuntoinen puu toipuu saadessaan kasvutilaa hakkuun jälkeen. Mäntyvaltaisten metsien karuimmilla kasvupaikoilla poimintahakkuulla vahvistetaan luontaista monijaksoisuutta ja ryhmittäisyyttä.

Poimintahakkuu muistuttaa jaksollisessa kasvatuksessa käytettävää yläharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa kiinnitetään kuitenkin huomiota taimettumiseen. Siksi hakkuussa jätetään myös suuria hyvälaatuisia puita, jotka tuottavat eniten siemeniä.

Poimintahakkuuta voidaan täydentää tekemällä pienaukkoja, jotka lisäävät taimettumista ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ylläpitämällä sekapuustoisuutta.

Poimintahakkuussa lähtökohtana on harvennus pohjapinta-alatavoitteen mukaiseksi. Hakkuuvoimakkuus voi vaihdella käsittelyalueen sisällä. Puuston järeytymistä ja tuhonkestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa harventamalla metsikössä olevia tiheämpiä kohtia.  

Pienempiä puita poistetaan, jos ne ovat viallisia tai sairaita tai jos ylitiheitä ryhmiä halutaan harventaa. Tiheät pienpuuryhmät harventuvat myös luontaisesti.  

• Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kohtiin, joissa on eniten hakattavaa tukkipuustoa. Kasvatuskelpoista alikasvosta tai nuorta puustoa kasvavat kohdat pyritään kiertämään. Näin toimien ajouravälistä tulee vaihteleva ja se on tyypillisesti suurempi kuin 20 metriä. 
• Hakkuussa poistetaan:

1. vaurioituneet ja sairaat puut  
2. mutkaiset, lengot, paksuoksaiset ja tukkiosuudeltaan haaroittuneet puut lukuun ottamatta säästöpuiksi jääviä 
3. suurimpia tukkipuun kokoisia puita niin, että metsään jää tavoitteen mukainen määrä puustoa.  

• Tiheitä pienempien puiden ryhmiä harvennetaan, jos kasvatettavien puiden järeytymistä halutaan nopeuttaa. Hyvin tiheinä kasvaneet ryhmät harvennetaan kahdessa vaiheessa, jolloin puilla on paremmat edellytykset sopeutua muutokseen. 

• Hakkuussa säilytetään:

1. jonkin verran suurimpia puita (esimerkiksi Etelä-Suomessa rinnankorkeusläpimitta yli 25 cm) tuottamaan siemeniä 
2. hyväkuntoiset puut, joilla on edellytykset kehittyä hyvälaatuisiksi tukkipuiksi 
3. monipuolinen puulajisekoitus, kun siihen on luontaiset edellytykset. 
4. säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Säästöpuuryhmät on syytä merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.
5. lintujen pesäpuita. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina [Lähdeviite15].  

• Huolehditaan mahdollisimman hyvin, että jäävä puusto säästyy vaurioilta hakkuussa ja metsäkuljetuksessa. Hakkuutähde käytetään ajouran reunapuiden juurenniskojen suojaamiseen ja maaston kantavuuden parantamiseen. Hyvässäkin toteutuksessa osa pienemmistä puista ja alikasvoksesta vaurioituu[Lähdeviite9]. 
• Huolehditaan jatkuvalla työjäljen seurannalla, ettei puustoa hakata liian harvaksi.

Jotta poimintahakkuu onnistuu, hakkuukoneen kuljettajan on hallittava alempien latvuskerrosten puita korjuuvaurioilta säästävä työtekniikka. Jos kokemus poimintahakkuusta on vasta vähäinen, korjuun aloituksessa hakataan ennalta leimattu mallialue. Metsänomistaja tai hänen edustajansa arvioi, vastaako tulos tavoiteltua. 

Kapeiksi kaistoiksi jäänyt pienaukkojen välialue on altis tuulituhoille. Pienaukkojen reunakuuset kärsivät myös jonkin verran runkojen kuivumisesta, jolloin osa niistä voi kuolla. 

Pienaukot suositellaan hakattavaksi niin, että aukon reunat pehmennetään tarvittaessa varovaisella harvennuksella. Näin ympäröivän puuston aiheuttama juuristokilpailu pienenee, jolloin alikasvoksella on paremmat edellytykset menestyä myös aukon reunassa. Suurten puiden poimiminen reuna-alueelta lisää tuulituhojen riskiä erityisesti, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä. Reunapuuston runkojen ja juuriston vahvistuessa tuulituhojen riski vähenee. Jyrkkärajaisia, tiheän metsän ympäröimiä aukkoja ei suositella tehtäväksi. 

Aukon koko vaikuttaa olennaisesti puuston uudistumiseen. Läpimitaltaan alle 20 metrin aukot taimettuvat kivennäismailla heikosti, koska reunapuuston varjostus ja juuristokilpailu ovat voimakkaita koko aukossa. Jos pienaukon läpimitta on vähintään 40 metriä, aukon keskiosassa taimet kasvavat nopeammin ja valopuulajeilla, männyllä ja koivulla, on paremmat edellytykset menestyä. 

Etelä-Suomen rehevillä kasvupaikoilla, kuten OMT, pienaukkojen läpimitan on syytä olla korkeintaan 30–40 metriä, jotta pintakasvillisuuden rehevöityminen pysyy kohtuullisena. Tuolloin aukossa on enemmän reunametsän kilpailuvaikutuksen alaista osuutta, jolloin rehevöityminen on heikompaa.[Lähdeviite16] Aukkoja voi laajentaa, kun taimikko on vakiintunut ja tarvitsee lisää kasvutilaa. 

Turvemailla, joissa on jo luonnostaan paljon alikasvostaimia, metsä uudistuu pienissäkin aukoissa hyvin. Korpikuusikoissa jo läpimitaltaan 10–20 metrin aukot taimettuvat kuuselle. Tätä suurempiin aukkoihin syntyy helposti myös lehtipuustoa. 

Aukon muodolla on vaikutusta taimettumiseen erityisesti kivennäismailla. Pitkänomainen, kapea aukko on taimille huono kasvupaikka, koska ympäröivän puuston reunavaikutus on suuri koko alalla.  

Korpikuusikoissa kapeatkin kaistaleet taimettuvat Pohjois-Suomessa yleensä hyvin. Taimettuminen on ollut runsasta Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Lapin etelä- ja keskiosissa tehdyissä kokeissa [Lähdeviite17], [Lähdeviite18] . Vakiintunut, riittävän tiheä taimikko syntyy yleensä jo 10 vuodessa. 

Sama puuston tiheys voidaan saavuttaa erikokoisilla pienaukoilla. Aukon koko valitaan olosuhteiden ja tavoitteiden mukaan. Käytännössä koko ja jossain määrin myös muoto vaihtelevat käsittelyalueella. 

Luonnonvarakeskuksen kuvassa on esimerkit kahdesta eri pienaukkohakkuun toteutuksesta. Välialueiden (vihreä) puuston pohjapinta-ala on kummassakin hakkuun jälkeen 17 m² ja aukkojen (oranssi) osuus on 30 % käsittelyalueen pinta-alasta. Tällöin koko käsittelyalueen puuston pohjapinta-ala on 12 m².  

Välialueiden harventaminen on tehtävä varovaisesti, koska harvennus lisää tuulituhoriskiä etenkin, jos jäljelle jääneet puut ovat kasvaneet tiheässä eivätkä ole kehittyneet tuulenkestäviksi. Puuston kasvatus käyttämällä yksinomaan pienaukkohakkuuta on osoittautunut hankalaksi. Kun pienaukkohakkuut toistuvat, välialueesta tulee helposti rikkonainen, jolloin hakkuu ja hoito vaikeutuvat ja tuulituhoriski kasvaa. 

Pienaukkohakkuu sopii kuitenkin hyvin korpikuusikoihin, joissa jo pienet aukot ja kapeat kaistaleet taimettuvat luontaisesti hyvin. Tällaista kaistalehakkuuta voi soveltaa myös männiköihin, joissa sillä saadaan vyöhykkeittäistä puuston koon vaihtelua käsittelyalueelle. Kaistaleelle voi jättää säästö- ja siemenpuita sekä puuryhmiä vähentämään väylämäistä vaikutelmaa. Korpikuusikoissa pienaukon on todettu uudistuvan ennen hakkuuta kehittyneestä alikasvoksesta jo 10 vuodessa. Pienaukkoja yhdestä kahteen kertaa laajentamalla koko alue saadaan silloin uudistettua 20–30 vuodessa.  

Ojitetuilla turvemailla on huolehdittava, että puustoa jää välialueelle riittävästi ylläpitämään vesitaloutta ja että pienaukot ovat maltillisia kooltaan. Näin alue ei ala vettyä siinä määrin, että puuston kasvu heikkenee merkittävästi. 

(Kuvatekstin viite [Lähdeviite2])

Siemenpuuhakkuussa on erityisen tärkeää varoa jäävän puuston vaurioittamista. Osa puustosta säilyy metsikössä hyvin pitkän ajan, joten vauriosta mahdollisesti lähtenyt laho voi silloin edetä kauan. Hyväkuntoisten taimien ryhmät pyritään mahdollisuuksien mukaan kiertämään hakkuussa.  

Ensimmäisessä siemenpuuhakkuussa jätettyjä suuria puita ei poisteta kerralla, vaan niitä harvennetaan seuraavissa hakkuissa. Harvennuksissa poistetaan myös huonolaatuiset ja vaurioituneet puut.

Siemenpuiden jättäminen jossain määrin ryhmittäin on usein eduksi maisemalle. Hakkuissa jätetään säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina [Lähdeviite15]. Säästöpuuryhmät on suositeltavaa merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.  

Eri-ikäiskuusikoissa taimikonhoidolle on tarvetta tiheissä taimiryhmissä. Niiden harvennus nopeuttaa jäljelle jäävien taimien kasvua ja parantaa tuhonkestävyyttä. Korpimetsien pienaukkoihin syntyy yleensä erittäin runsaasti taimia, jolloin taimikonhoito on tarpeen noin kymmenen vuoden kuluttua hakkuusta.  

Useilla kasvupaikoilla on vaarana kuusettuminen, mikäli lehtipuiden ja männyn kasvu- ja uudistumismahdollisuuksista ei huolehdita. Siksi on syytä tehdä myös pienaukkoja poimintahakkuiden yhteydessä. 

Rehevillä kasvupaikoilla on uhkana heinittyminen hakkuun jälkeen. Heinittymisen ehkäisemiseksi voi lehtomaisella kankaalla olla tarkoituksenmukaista säilyttää hieman korkeampi puuston tiheys kuin tuoreilla kankailla. Lehtomaisilla kankailla tehdään pieniä, 30–40 metrin läpimittaisia pienaukkoja.  

Kuusen jatkuvalle kasvatukselle otollisimpia kohteita ovat havaintojen mukaan mustikka- ja ruohoturvekankaat. Niissä kuusen taimettumisedellytykset ovat erityisen hyvät. Puusto on luonnostaan erirakenteista II-tyypin mustikka- ja ruohoturvekankailla.  

Soistuneilla kivennäismailla hyvä taimettuminen on nähtävissä esimerkiksi pienissä aukkokohdissa tai mäntyjen ja koivujen alla. Pohjoissuomalaisiin kuusikoihin syntyy pienaukkoihin luontaisesti monissa tapauksissa varsin hyvä taimikko.   

Paksukunttaiset kasvupaikat ovat hankalia jatkuvan kasvatuksen kannalta. Kuntta on raakahumusta, joka koostuu enimmäkseen sammalista ja maatumattomista neulasista. Kunttakerros on kuiva sekä kylmä ja siinä on niukasti taimille käyttökelpoisessa muodossa olevia ravinteita. Erityisesti Pohjois-Suomen kuusikoissa maanpinnan peittävä paksu kunttakerros heikentää merkittävästi luontaisen taimettumisen onnistumista. 

Puuston kasvatus eri-ikäisrakenteisena sopii usein myös ojittamattomille turvemaille, erityisesti korpiin. Edellytyksenä on, ettei märkyys haittaa merkittävästi puuston kasvua. Eri-ikäiskasvatus on perusteltua myös suometsiin, joissa halutaan esimerkiksi maisema- tai riistanhoidollisista syistä välttää uudistushakkuita sekä hillitä puuntuotannon vesiensuojelullisia riskejä.  

Männyn jatkuvan kasvatuksen aloittaminen varpu- ja puolukkaturvekankaalla edellyttää yleensä pitkää vaihetta siemenpuu- tai pienaukkohakkuun jälkeen. I-tyypin varputurvekankaat ovat hankalimpia lähtökohdiltaan. Ne ovat puustoltaan tasarakenteisia ja niiden paksu raakahumuskerros yhdessä runsaan varpukasvillisuuden kanssa huonontavat merkittävästi luontaista uudistumista. [Lähdeviite2]  

Hieskoivu uudistuu turvemailla hyvin ja muodostaa tiheitä kasvustoja karuimpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta. Hieskoivikon alle syntyy usein kasvatuskelpoista kuusialikasvosta. Tällainen kaksijaksoinen metsä voidaan kehittää sekä eri- että tasaikäisrakenteiseksi. Koivu-kuusisekametsässä on edellytyksiä eri-ikäiskasvatukselle.

Turvemaiden metsänkasvatuksen kannattavuutta huonontavat kivennäismaita vaikeampi puunkorjuu ja pienempi hehtaarikohtainen hakkuukertymä. Usein myös puun laatu on huonompi kuin kivennäismailla. Nämä kaikki heikentävät kohteiden haluttavuutta markkinoilla ja voivat alentaa puusta tarjottua hintaa. Lisäksi ojituksen kunnostaminen vesiensuojelutoimenpiteineen on huomattava kustannuserä. Etenkin heikkotuottoisilla turvemailla on vaikeaa saada investoinneille katetta, jolloin jatkuva kasvatus voi olla jopa ainut kannattava vaihtoehto puuntuottamiseen.  

Puuston merkitys vesitaloudelle on erityisen suuri turvemailla. Puuston kuivatusvaikutus, ts. haihdunta, on riippuvainen puuston kokonaistilavuudesta ja sen kasvukunnosta.[Lähdeviite19]Varsinkin puuston ollessa harvaa, on käsittelyalueen ojaston toimivuus syytä varmistaa. Jos ojituksen kunnostustarvetta halutaan vähentää, ei puustoa tulisi hakata liian voimakkaasti. Todennettua tietoa siitä, millä puustomäärällä voidaan varmistaa sekä riittävä haihdutus että hyvä taimettuminen kullakin kasvupaikalla, on vielä niukasti saatavilla. Ojituksen kunnostuskelpoisuuden arvioinnissa voidaan soveltaa tasaikäisrakenteisille metsille annettuja suosituksia. 

Jatkuvalla kasvatuksella voidaan monissa tapauksissa vähentää ojitusten kunnostustarvetta, mikä helpottaa vesiensuojelua ja pienentää metsänkasvatuksen kokonaiskustannuksia.[Lähdeviite20] Vedenpinnan tason säätelyllä voidaan vähentää turvemaiden kasvihuonekaasupäästöjä. Turvemailta hiilidioksididia vapautuu sitä enemmän, mitä syvemmällä pohjaveden pinta on. [Lähdeviite21][Lähdeviite22] Vedenpinta ei kuitenkaan saa nousta liikaa. Jos kuiva hapellinen kerros jää alle 25–30 cm:n, maaperästä alkaa syntyä metaanipäästöjä [Lähdeviite23]. Samalla lisääntyy fosforin ja liuenneen orgaanisen aineksen huuhtoutumisriski. Myös puuston kasvu heikkenee olennaisesti.[Lähdeviite24]

Jatkuvaan kasvatukseen tähdättäessä on syytä varmistaa, että vesitalouden lisäksi puuston ravinnetila on sopiva puiden kasvun kannalta. Tällöin on perusteltua selvittää ravinne-epätasapainon korjaavaan lannoituksen tarpeellisuus. On myös varmistettava, ettei kasvupaikalla esiinny juurikääpää. 

Turvemaiden hakkuissa ajourien sekä varastopaikkojen sijoittelussa on syytä ottaa ensisijaisesti huomioon ojaverkosto ja urapainumien välttäminen. Maaston kantavuuteen on kiinnitettävä huomiota enemmän kuin kivennäismailla muun muassa havuttamalla. 

Etuja 

• Useimmat turvemaat taimettuvat hyvin luontaisesti. Kostea sammalpinta on yleensä erinomainen luontaisen taimettumisen kannalta.  
• Suometsille tyypillinen puuston vaihteleva koko helpottaa olennaisesti jatkuvan kasvatuksen toteuttamista. Alikasvosta on usein jo valmiina. 
• Jatkuva kasvatus ei onnistuessaan vaadi suuria investointeja metsänuudistamiseen. Jos kohteen uudistaminen ei ole kannattavaa, voidaan puuston kasvu hyödyntää jatkuvan kasvatuksen avulla. 
• Ojituksen kunnostus voidaan monissa tapauksissa välttää, jos alueen haihduttavan puuston määrä pysyy riittävänä jatkuvan kasvattamisen ansiosta. Tämä pienentää puuntuotannon kustannuksia ja vähentää metsätalouden aiheuttamaa vesistökuormitusta ja hyödyttää metsäkanalintupoikueita. 
• Turvemaiden nuoret kuusentaimikot ovat alttiita hallavaurioille. Jatkuvassa kasvatuksessa suurempaa puustoa voidaan jättää taimien suojaksi esimerkiksi notkelmiin, joissa hallan riski on suurin. 

Riskejä 

• Hieskoivu valtaa helposti taimikonhoitoa vaille jääneet alat, joilla havupuiden kasvatus olisi nykyisen arvion mukaan kannattavampaa. 
• Varpu- ja puolukkaturvekankaat taimettuvat huonosti ilman maanpinnan rikkomista, jos karikekerrostuma, ns. raakahumus, on paksu. Taimettumista heikentävät tällöin myös vahva seinäsammalkerros ja suuri rämevarpujen peittävyys.  
• Juurikääpäriski on merkittävä myös turvemailla sekä kuusikoissa että männiköissä. Tämä koskee myös kohteita, joissa turvekerros on paksu eli yli 0,5 metriä. [Lähdeviite25]