Puulajin ja uudistamismenetelmän valinta

Oikea alkuperä turvaa onnistuneen viljelytuloksen. Etelästä liian kauas pohjoiseen siirrettyjen puiden kasvu jatkuu myöhempään kuin paikallisten puiden, jolloin talveentumattomat solukot vioittuvat pakkauskauden alettua ja puut altistuvat erilaisille tuhoille. Pitkät siirrot erilaisiin ilmasto-olosuhteisiin ovat puiden terveyden kannalta haitallisia.

 Metsänjalostuksen avulla voidaan nopeuttaa metsäpuiden sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin ja varmistaa metsien tuotoskyvyn säilyminen tulevaisuudessa. Jalostuksessa eri alkuperiä testataan erilaisissa ympäristöissä. Metsänviljelyaineiston tuotantoon valitaan tulevaisuuden ilmastoon mahdollisimman hyvin sopeutuvia, geneettisesti stabiileja ja viljelyvarmoja yksilöitä.  

Siemenviljelyksillä tuotetut jalostetut siemenet ja niistä kasvatetut taimet kasvavat tutkimusten perusteella metsikkösiemenalkuperiä paremmin. Käyttämällä jalostettua siementä tai taimia voidaan saada 15–20 prosentin kasvunlisäys verrattuna metsiköstä kerättyihin siemeniin. [Lähdeviite15] Lisäksi jalostuksella voidaan vaikuttaa myönteisesti puun laatuun ja terveyteen. Jalostettu siemen sisältää luonnonmetsistä valittujen parhaiden puiden monipuolisen perimän.[Lähdeviite16][Lähdeviite17][Lähdeviite18]

Tarkastelu on tehty tilatasolla sekä metsänomistajien että metsäammattilaisten näkökulmasta: metsänuudistaminen (luontainen tai viljely) ja alikasvoksen hyödyntäminen.

• Valitaan kasvatettava puulaji/kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan (esim. kuivuusriskiin varautuminen). 
• Hyödynnetään mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta. 
• Vältetään kuusen kasvatusta liian karuilla kasvupaikoilla.  
• Käytetään jalostettua siemen- ja taimimateriaalia metsänviljelyssä. 
• Käytetään viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia siemen- ja taimialkuperiä. 
• Toimenpiteiden ajoituksessa hyödynnetään pitkän ajan sääennusteita, esim. kylvön ja istutuksen ajoitus. 
• Käytetään hyväksi siemensatoennusteet luontaisessa uudistamisessa. 
• Hyödynnetään luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi. 

Pihapiirien, peltojen ja muiden kulttuuriympäristöjen reunavyöhykkeissä ja rantametsissä on suositeltavaa käyttää lehtipuita metsänuudistamisessa ainakin näkyvimmällä osalla. 

Eri puulajien sekaistutus koko uudistettavalle alalle mahdollistaa monipuolisen metsikkörakenteen syntymisen, kun metsänomistaja painottaa maisemanhoitoa. 

Metsänuudistamisessa käytetään kotimaisia puulajeja niiden luontaisilla kasvupaikoilla. Kun kasvupaikka antaa edellytykset useiden puulajien kasvulle, riistapainotteisessa metsänkäsittelyssä on suositeltavaa pyrkiä siihen, että kussakin metsikössä on vähintään kolmea puulajia jokaisen metsänhoitotoimenpiteen jälkeen. Tällä menettelyllä turvataan yhtä aikaa usealle eri riistalajille ravintoa vuoden eri aikoina. Vähemmistöpuulajeja tulisi olla yhteensä vähintään 25 % kokonaispuustosta, jotta ravintoa ja suojaa riittäisi eri vuodenaikojen tarpeisiin. 

Riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa harkita koivukuvioiden kasvattamista esimerkiksi runsasravinteisilla mailla, turvemailla tai peltoja metsittämällä. Lisäksi metsänomistajan kannattaa kasvattaa hies- ja rauduskoivua täydentävinä puulajeina havupuuvaltaisissa metsiköissä. Koivuryhmiä suositellaan riistan vuoksi kasvatettavaksi uudistusalojen ja taimikoiden sekä luontaisten aukeiden, kuten peltojen ja vesistöjen reunoilla. Riistan lisäksi lehtipuukarikkeesta hyötyy myös metsämaan ravinnetalous.

Hies- ja rauduskoivujen urvut eli hedenorkot ja silmut ovat teeren tärkein talviravinto. Muutaman aarin tai jopa hehtaarin kokoiset koivikot tarjoavat teerelle lajin kaipaamaa näköalapaikkaa. Koivuryhmät, joista on avoimia näkymiä, palvelevat tehokkaasti teeriparvien ruokailua talvella. Teeriparvet tarvitsevat elinalueellaan useita sopivia kohteita, joissa ruokailla lyhyiden talvipäivien aikana. Sopivia paikkoja koivuryhmille ovat kumpareet tai rinteet sekä kuvioiden reunat, joilta ruokailevien teerien on helppo havaita mahdolliset saalistajat. Puunkorjuun ja -kasvatuksen kannattavuuden näkökulmasta ruokailupuuryhmät sopivat erityisen hyvin paikkoihin, joissa olosuhteet eivät tue laadukkaan havutukin tuottamista, esimerkiksi Pohjois-Suomen metsiköissä pysyvästi avointen alueiden reunoille. 

Pyy viihtyy suojaa tarjoavissa koivutiheiköissä, esimerkiksi kannoista syntyneessä vesaikossa ja lepikoissa, joista se saa ravinnoksi lepän ja koivujen urpuja ja silmuja. Monien muidenkin riistalajien kannalta koivu on erittäin tärkeä puulaji. Esimerkiksi hirvieläimille ja metsäjänikselle koivikot tarjoavat ruokaa ja suojaa. 

Pohjois-Suomessa rauduskoivu on harvalukuisempi, mutta erityisen arvokas riistalle. Teeri ja jopa pyyparikin jää talvehtimaan pienen rauduskoivuesiintymän turvin alueelle. Isot rauduskoivut ovat Pohjois-Suomessa riistaa suosiva valinta uudistusalan säästöpuina. 

Riistalajeista pyy viihtyy talvisin ravinnon saannin vuoksi metsissä, joissa on nuorta leppää tai koivua vähintään satoja runkoja. Lepän urvut ovat pyyn keskeistä talviravintoa. Pyy on paikkauskollinen, ja siksi pienimittakaavaisilla metsänhoitotoimenpiteillä voidaan suoraan suosia sen elinympäristöjä. Pyy on kiitollinen jo pienestä leppäalasta, joten riistaa painottavan metsänomistajan on helppo luoda pyylle mieluisia metsiköitä. Pyy on selvästi tiheikköjen asukki ja vaatii elinympäristöltään suojaa. Sen eloonjäämisstrategia - toisin kuin esimerkiksi teeren - on piiloutuminen. Pyyn elinympäristön hoitoon kannattaa keskittyä sellaisilla maapohjilla, joilla leppä kasvaa vähintään kohtuullisesti. 

Tervalepälle suotuisia kasvupaikkoja ovat varsinkin rantametsät. Tervaleppä menestyy kosteilla runsasravinteisilla tulvamailla ja viljavilla turvemailla sekä kosteilla multavilla lehtomailla. Puronvarsien ja erilaisten vaihettumisvyöhykkeiden lepät olisi hyvä osittain säästää hakkuun yhteydessä, esimerkiksi keskittämällä säästöpuuryhmä vaihettumisvyöhykkeelle. Parhaiten lepät palvelevat pyytä nuorissa kuusikoissa, mutta myös sopivan sulkeutuneissa männyn taimikoissa ja nuorissa männiköissä. 

Kuusikoissa kasvavat tiheät leppäryhmät tulisi säästää pyylle. Aukkoisuudella luodaan lisävaloa, jolloin lepikon kasvu saa vauhtia. Myös puronreunat ja reunapuuna kasvava leppä sopii pyylle. 

Leppä on riistalle tärkeä myös sekametsissä ja säästöpuuna. Järeällä lepällä (sekä harmaa- että tervalepällä) on pyyn elinympäristöä parantavan vaikutuksen lisäksi myös muuta arvoa, kuten monimuotoisuuden edistäjänä ja maata rehevöittävä vaikutus. Suorat järeät leppärungot ovat myös oiva ainespuu huonekalu- ja sisustusmateriaaliksi. Järeän puun tuottamista kannattaa harkita alueilla, joista korjuu on helppoa, esimerkiksi metsäautoteiden varsilla. 

Hyvin muokatuille alueille leppää ilmaantuu joskus runsaastikin. Jo taimikonhoitovaiheessa on hyvä valita alalta kehitettäväksi jätettävät leppäryhmät. Valoisuuden kannalta otollisia paikkoja leppäryhmille löytyy metsiköiden reunoilta, esimerkiksi purojen, vesistöjen, metsäautotien tai pellon reunasta. Ryhmät harvennetaan siten, että latvukset saavat tilaa kehittyä. Muutama leppä ryhmässään ja muutamakin ryhmä hehtaaria kohden on pyyn kannalta riittävä. Pyy tarvitsee vierekkäin sekä suojan että ravintopaikan, joten leppäryhmän laatua parantaa sen yhteyteen säästetty, harventamaton kuusitiheikkö. 

Kuusen merkitys riistakannoille korostuu sen toimiessa tärkeimpänä alikasvoksena metsäkanalintujen ja muun riistan suojana. Kuusikon uudistamisvaiheessa metsänomistaja voi jättää alikasvosryhmiä eli eri-ikäisten kuusen taimien ryhmiä uudistusalalle. Terhakka alikasvosryhmä syntyy tyypillisesti kosteaan painanteeseen, jolloin ryhmässä saattaa kasvaa koivujen lisäksi myös esimerkiksi paatsamaa. 

Riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa huolehtia, että kuusikoissa on riittävästi valoa lehtipuustolle ja että sekapuustoisuutta suositaan metsänhoitotoimenpiteissä metsänkäsittelyn eri vaiheissa.

Isommat kuuset tarjoavat oksistossa piiloutumispaikkoja monille riistalintulajeille ja maan pintaa myötäilevät leveäoksaiset kuuset puolestaan tarjoavat suojapaikkoja myös riistanisäkkäille. 

Metso syö talvella etupäässä männynneulasia, ja mänty on sille puulajeista selvästi tärkein. Mäntyä, josta metso on syönyt neulasia, kutsutaan hakomispuuksi. Se on usein vanha, kitukasvuinen tai jollain tavoin vahingoittunut puu. Hakomispuun tunnistaa harsuuntuneesta latvustosta ja puun juurella olevista jätöksistä. 

Hakomismäntyjä löytyy alueilla, joilla metsot talvehtivat. Talvella metsot syövät tavallisesti männyissä, jotka ovat muista puista erillään ja joista on hyvät mahdollisuudet tähystää. Täysikasvuisissa männyissä, joissa metsot ruokailevat talvella, neulasmäärän väheneminen on harvoin enemmän kuin 35 %. Puu toipuu neulasmäärän vähenemisestä. 

Mänty on hirven kannalta varsinkin talvisaikaan tärkeää ravintoa. Lehtipuiden varjostamat männyntaimet maistuvat hirvelle erinomaisesti, koska niiden haitta-ainepitoisuudet ovat alhaisempia ja oksat hennompia.

Haapa on erityisesti metsolle ja yleisesti monimuotoisuuden kannalta tärkeä puulaji. Haapa houkuttelee myös metsäjänistä ja hirvieläimiä. Metso käyttää haavan lehtiä ravintonaan ja myös hirvelle ja metsäjänikselle haapa on erityisen mieluisaa ravintoa. 

Siperianlehtikuusikossa metso käy mielellään syömässä neulasia syksyisin. Vähäisen esiintyvyyden takia lehtikuusella on vain paikallisesti merkitystä riistalle. Riistaa suosivassa metsätaloudessa pienet lehtikuusimetsiköt ovat suotavia. Lehtikuusi maistuu hyvin myös hirvelle.

Hyvin sulavat lehtipuut, kuten pajut ja pihlajat, ovat hirvieläimille ja metsäjänikselle ja pajut riekolle mieluista ravintoa. Taimikonhoidossa vältetään monipuolisen lehtipuuston ja pensaston tarpeetonta poistamista. Hirvien laiduntamispaine voi tasaantua, jos niiden suosimaa ravintoa on tasaisesti saatavissa. Lehtipuuvaltaiset metsänpohjat lämpenevät keväällä nopeammin kuin havupuumetsät ja alkavat keväällä nopeammin kasvaa heinää ja ruohoja talven rasituksista toipuville riistaeläimille.

Järeäksi kasvatetun pihlajan arvo on suuri sekä taloudellisesti, maisemallisesti että monimuotoisuuden kannalta. Pihlajan kasvattaminen useissa pienehköissä ryhmissä on kannattavaa varsinkin metsäautoteiden varsilla. Nuoret pihlajat ovat hyvää ravintoa sorkkaeläimille ja jänikselle. 

Uudistusaloille tulisi jättää puumaiset raidat, sillä ne ovat riekoille ja teerille mieluisia. Metsän monimuotoisuuden kannalta tärkeä raita on arvokas myös metsäjänikselle talviravintona. 

Jaloja lehtipuita, tammea, lehmusta, jalavaa, pyökkiä ja pähkinäpensasta kannattaa suosia, sillä ne luovat kasvaessaan rehevän ja monipuolisen pohjakasvillisuuden, josta on hyötyä monille riistalajeille. Vanhojen suurten tammien ympärillä kasvava kilpaileva puusto suositellaan raivattavaksi vähintään 5 metriä laajemmalta alueelta, kuin minkä puun latvus peittää. Tämä aikaansaa puuyksilössä suuren tammenterhojen tuotannon. Tammen ja pyökin terhot kelpaavat ruoaksi valkohäntäpeuralle, metsäkauriille, heinäsorsille ja rusakolle. 

Mänty on valopuu ja kasvaa laadukkaaksi tukkipuuksi kuivahkoilla ja sitä karummilla kankailla sekä turvemaiden rämeillä ja karuissa korvissa. Näillä kasvupaikoilla suositellaan metsikön pääpuulajiksi mäntyä. Mänty sopii pääpuulajiksi myös tuoreille kankaille sekä kasvatettavaksi yhdessä kuusen ja koivun kanssa sekametsikköinä. Ojitetuilla turvemailla ensimmäisen puusukupolven männiköiden laatu vaihtelee, joten kasvatus pitää niissä ratkaista metsikkökohtaisesti. 

Mäntytukin laatu riippuu pitkälti puun oksikkuudesta ja oksien paksuudesta sekä lustojen leveydestä. Kasvaessaan harvassa tai liian viljavalla maalla, mänty kehittyy paksuoksaiseksi. Hyvälaatuisen männyn kasvattaminen edellyttääkin, että puusto kasvaa nuoruusvaiheessaan riittävän tiheänä ja hitaasti. Laadukkaan männikön kasvatuksessa puuston riittävällä taimivaiheen tiheydellä pyritään rajoittamaan oksien paksuuskasvua. Toisaalta on otettava huomioon, että mänty ei valopuulajina menesty muiden puiden varjostuksessa.

Viljeltäessä mänty uudistetaan yleisimmin kylväen. Näin taimikkoon saadaan edullisesti korkealaatuisen tukkipuun kasvatuksen edellyttämät 4 000–5 000 tainta hehtaarille. Kylvö sopii kuivahkoille ja kuiville kivennäismaille sekä puolukka- ja varputurvekankaille. Jos uudistettavassa puustossa on merkittävästi koivua tai haapaa, joka hakkuun jälkeen vesoittuu voimakkaasti, suositellaan istutusta. 

Männyn jalostettua siementä on saatavissa sekä taimitarhoille että metsäkylvöihin Pohjois-Suomea lukuun ottamatta. Korkeammasta hinnastaan huolimatta sitä suositellaan käytettäväksi aina, kun se on mahdollista. Jalostetulla siemenellä perustettu kylvömännikkö tuottaa nopeamman kasvunsa ja paremman laatunsa ansiosta kolmen prosentin korkokannalla tarkasteltuna kiertoajan kuluessa yli  25 % korkeamman nettonykyarvon kuin luonnonsiemenellä perustettu kylvömännikkö. [Lähdeviite19]

Pohjois-Suomessa uudistusalojen heinittyminen on hitaampaa, joten siellä voidaan kylvää myös maalajiltaan karkeita ja keskikarkeita tuoreita kankaita. Todennäköisesti syntyy myös runsaasti siemensyntyistä lehtipuuta. Taimikon varhaishoito on tällaisella kohteella välttämätöntä tehdä riittävän varhain, yleensä jo viiden vuoden kuluessa kylvöstä. Hienojakoisille maille kylvö ei sovi, koska siellä toistuva pintarousteen muodostuminen nostaa sirkkataimia maasta.

Kylvetty siemen itää muokkaamattomassa maassa huonosti, lukuun ottamatta turvemaiden märkiä rahkasammalpintoja. Sen vuoksi kylvöala on yleensä syytä muokata. Maanmuokkauksella parannetaan olennaisesti siemenen itämisen ja sirkkataimien juurtumisen edellytyksiä. Kylvöä edeltävä muokkaus paljastaa kevyesti kivennäismaata tai pintaturvetta. Kivennäismaiden muokkausmenetelmäksi sopivat parhaiten äestys ja laikutus, turvemaille soveltuvimpia ovat kääntömätästys, laikutus tai pintaturpeen jyrsintä. Kylvö tehdään useimmiten koneellisesti maanmuokkauksen yhteydessä. 

Männyn istutusta suositellaan viljelymenetelmäksi hienojakoisille kuivahkoille kangasmaille sekä keskikarkeille ja karkeille tuoreille kankaille erityisesti vaihdettaessa puulajia. Samoin mäntyä voidaan viljellä istuttamalla puolukkaturvekankaille ja ohutturpeisille mustikkaturvekankaille. Istutustiheydeksi suositellaan 2 200 tainta hehtaarille, mutta se voi olla 200 tainta suurempi tai pienempi. Viljavuudeltaan heikommilla ja kivisillä mailla istutustiheys voi jäädä vaihteluvälin alalaidalle. Hyvää laatua ja suurta puuntuotosta tavoiteltaessa voi istutustiheytenä käyttää 2 400 tainta hehtaarilla. Istutusmännikön laatu kehittyy paremmaksi, jos puusto on taimikkovaiheessa tiheä. Tiheyttä voidaan lisätä luontaisesti syntyneiden männyn tai muiden puulajien taimien avulla.

Hienojakoiset kivennäismaat ja turvekankaat suositellaan mätästettäväksi. Hyvin vettä läpäisevillä mailla kevyempi, maata paljastava muokkaus sopii paremmin. Äestyksessä ja laikutuksessa muokkausjäljen pitää olla puhdas humuksesta ja vähintään puolen metrin levyinen, jotta saadaan riittävä suoja tukkimiehentäitä vastaan.  

Luontainen uudistaminen sopii karkearakeisille kuivahkoille ja sitä karummille kankaille. Edellytykset onnistua ovat parhaat maan ollessa lajittunutta ja kunttakerroksen ollessa ohut. Männyn luontainen uudistaminen soveltuu myös varpu- ja puolukkaturvekankaille silloin, kun ne ovat ojaston heikon kuivatustehon vuoksi märkiä ja huomattavalta osin rahkasammalpeitteisiä ja kun koivun osuus uudistettavasta puustosta on vähäinen. Viljavilla kasvupaikoilla kilpaileva pintakasvillisuus ja lehtipuusto kehittyvät nopeasti tukahduttaen syntynyttä männyntaimikkoa, ja riski epäonnistua on sen vuoksi suuri. Luontainen uudistaminen edellyttää, että alueella on riittävästi hyvälaatuisia ja siemennyskykyisiä mäntyjä. 

Erityisesti pohjoisessa Suomessa, mutta myös eteläisen Suomen lajittuneilla hieta- ja hiekkamailla, kasvaa yleisesti männiköitä, joiden alle syntyy tiheä mäntyalikasvos. Alikasvokset ovat useimmiten kasvatuskelpoisia eivätkä juuri poikkea systemaattisen uudistamisen tuloksena syntyneistä taimikoista. [Lähdeviite20]Näiden taimikoiden vapauttaminen ylispuustosta joko suoraan ylispuuhakkuulla tai siemenpuuhakkuun kautta on erittäin kustannustehokasta metsänuudistamista. Metsänomistaja voi halutessaan kehittää tällaista kohdetta eri-ikäisrakenteiseksi. 

Siemenpuuhakkuussa valitaan hehtaarille 50–100 tervettä, hyvälaatuista ja hyvälatvuksista valtapuuta siemenpuiksi. Siemenpuut jätetään uudistettavalle alalle mielellään ryhmissä. Jo ennen siemenpuuhakkuuta tai viimeistään sen yhteydessä on hyvä suunnitella tulevat säästöpuuryhmät, jotta ne osataan jättää käsittelemättä uudistusalan raivauksessa ja maanmuokkauksessa.

Hakkuun jälkeen siemenpuut sopeutuvat uuteen kasvutilaan. Niiden kukinta runsastuu, mutta kasvanut siemensato tulee vasta 3–5 vuotta siemenpuuhakkuusta. Männyllä hyvät siemenvuodet toistuvat Etelä- Suomessa 6–7 vuoden välein, Pohjois-Suomessa harvemmin. Yleensä välivuosinakin saadaan tyydyttävä sato 2–3 vuoden välein. Männyllä siemenen kehittyminen vie kaksi vuotta ja alustavia siemensatoennusteita pystytään tekemään kahden vuoden päähän.

Muokkaus parantaa luontaisen uudistamisen aloilla siementen itämistä ja sirkkataimien juurtumista. Sopiva muokkaus on kevyt, kivennäismaata tai pintaturvetta paljastava. Kangasmaille sopivat äestys ja laikutus, turvemaille laikutus tai kääntömätästys.

Maanmuokkaus tulee ajoittaa niin, että hyvä siemensato varisee mahdollisimman tuoreeseen jälkeen. Suurin osa männyn siemenistä varisee touko- ja kesäkuussa. Tuoreessa muokkausjäljessä siemenet itävät parhaiten. Jo yhden kasvukauden jälkeen muokkausjälki on kovettunut sirkkataimien juurtumista haittaavasti. Sammalet ja kilpaileva pintakasvillisuus valloittavat pikkuhiljaa muokkausjäljen. Sen taimettumiskyky on huono jo neljän kasvukauden jälkeen.

Uudistamistulosta voidaan parantaa yhdistämällä männyn luontainen uudistaminen ja kylvö. Näin toimien voidaan hyödyntää jalostetun kylvösiemenen tuottama puuston parempi kasvu ja laatu sekä useampana vuonna tapahtuvan luonnonsiemennyksen tuottama taimettumisvarmuus. Yhdistettyä menetelmää käytettäessä siementä voi kylvää noin kolmasosan tavanomaista suositusmäärää vähemmän. 

Männyn luontaisesti syntyneitä taimia pyritään saamaan väljennyshakkuilla jo edellisen mäntysukupolven alle. Siemenpuualat äestetään karuimpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta, ja ne voidaan samalla kylvää uudistamisen varmistamiseksi. Siemenpuut poistetaan heti, kun taimia on syntynyt riittävästi. Jos luontainen uudistaminen ei näytä onnistuvan kohtuullisessa ajassa, metsä uudistetaan viljellen. Luontaisen taimiaineksen varmistamiseksi viljelyaloille jätetään pienehköjä mäntyryhmiä ja yksittäisiä siemenpuita.

Hirvituhojen riskialueilla on männylle uudistettaessa suositeltavaa käyttää kylvöä tai luontaista uudistamista. Alkuvuosinaan tiheänä kasvava kylvötaimikko kestää hirvivahinkoja istutustaimikkoa paremmin. Istutetut taimet yleensä myös maistuvat hirville luonnontaimia paremmin.[Lähdeviite21][Lähdeviite22] Riskialueilla voi estokeinoina voi käyttää syönninestoainetta.

Kuusi on puolivarjopuu, joka menestyy sekä valtapuuna että alikasvoksena. Kuusen kasvun kannalta sopivimpia maita ovat keskikarkeat ja hienojakoiset tuoreet kankaat sekä lehtomaiset kankaat ja lehdot. Turvemailla kuusi menestyy ruoho- ja mustikkaturvekankailla sekä nevalähtöisillä puolukkaturvekankailla, kun ravinnetasapainosta huolehditaan. Karummilla hyvin vettä läpäisevillä ja vähäravinteisilla kasvupaikoilla kuusen kasvu on selkeästi mäntyä heikompaa ja siten se soveltuu näillä kohteilla taloudellisesti kasvatettavaksi vain sekapuuna.  

Kuusi on luontaisesti tasalaatuisempi kuin mänty. Kuusen oksikkuudella ei ole yhtä suurta merkitystä sahapuun laadulle kuin männyn oksikkuudella. Kuusi reagoi herkästi harvennukseen, jolloin yksittäisen hyväkuntoisen puun järeys kasvaa nopeasti harvennuksen jälkeen. Kuusi sietää koivua ja mäntyä paremmin ylitiheyttä, joten se on varsin joustava erilaisille harvennusvoimakkuuksille. Ylitiheän kuusikon liian voimakas harvennus voi kuitenkin altistaa puuston lumi- ja tuulituhoille. 

Juurikäävän tartunnan saaneita kuusikoita ei ole tarkoituksenmukaista uudistaa uudelleen kuuselle, vaan puulajia on syytä vaihtaa. Lehtomaisella kankaalla tartunnan saanut metsä uudistetaan rauduskoivulle tai haavalle.  Tuoreilla kankailla puulaji vaihdetaan koivuksi, ja tyvitervastaudin riskialueen ulkopuolella vaihtoehtona on myös mänty. 

Istutus on kuusella nopea ja varma uudistamismenetelmä. Kuusen alkukehitys on muita puulajeja hitaampi. Sen kilpailuasema pintakasvillisuuteen ja ympärille syntyvään lehtipuustoon nähden turvataan metsänhoidollisin keinoin, joista mätästys on osoittautunut parhaaksi. Viljelyketjussa on tärkeä huolehtia taimikon varhaishoidolla siitä, että kuusentaimet eivät jää kilpailevan kasvillisuuden varjostamiksi. Kuusi sietää hyvin varjostusta, mutta varjossa sen kasvu hidastuu. Varjoon jääneen kuusen neulasten sopeutuminen uudelleen valoisiin olosuhteisiin ja tyrehtyneen kasvun palautuminen vievät useita vuosia. 

Kasvupaikalle sopivan maanmuokkaustavan valinta ja hyvä muokkausjälki ovat avaimet onnistuneelle kuusen istutukselle. Kuusen kasvupaikat ovat viljavia, ja hakkuun jälkeen ne heinittyvät usein voimakkaasti. Tuoreilla ja kosteilla kasvupaikoilla maa on etenkin kevätaikaan kylmä ja veden kyllästämä. Taimien juuret saattavat sen vuoksi ajoittain kärsiä myös hapen puutteesta. Hyvin tehty muokkaus poistaa tehokkaasti näitä haittoja.

Kuusen istutukselle suositellaan kohoumia muodostavia muokkausmenetelmiä, mätästystä ja Pohjois-Suomessa myös säätöaurausta. Mättäässä taimi pärjää hyvin kilpailussa muuta kasvillisuutta vastaan: se lähtee kasvuun viivytyksittä, ja muokkausjälki antaa hyvän suojan myös tukkimiehentäitä vastaan. 

Muokkaustapa valitaan maalajin ja maan vesitalouden mukaan. Tiiviillä ja kosteilla kivennäismailla sekä turvemailla voi olla tarpeen parantaa kasvupohjan ilmavuutta ja vesitaloutta navero- tai ojitusmätästyksellä. Keskikarkeilla mailla ja ojituksen hyvin kuivattamilla turvemailla laikkumätästys tai kääntömätästys on yleensä riittävä.

Paljas maanpinta on otollinen itämispaikka kilpaleville lehtipuille ja pensaille. Mitä vähemmän maanpintaa paljastetaan, sitä vähemmän perattavaa kasvillisuutta syntyy. Mätästys avaa maata vähemmän kuin jatkuvan muokkausjäljen tuottavat menetelmät, jolloin perkaustarve pysyy kohtuullisena. Mättään alla oleva humuskerros estää veden kapillaarista nousua mättääseen ja sen pintakosteus on sadeveden varassa. Kuiva pinta vähentää osaltaan kilpailevan kasvillisuuden itämistä.

Hienojakoiset maat routivat voimakkaasti, ja pintarousteen muodostuessa jääneulaset nostavat taimia ja rikkovat juuria. Kuusentaimet selviävät yleensä pienistä vaurioista, mutta niiden kunto ja kasvu heikkenevät ja toipumiseen menee aikaa. Hienojakoisilla mailla rouste nostaa syksyllä istutetut taimet, minkä vuoksi niillä ei suositella syysistutusta.

Muokkaus nostaa maan lämpötilaa, mikä nopeuttaa mättään alla olevan humuksen hajotusta sekä juurten kasvua. Taimet istutetaan sellaiseen syvyyteen, että juuripaakku yltää mättään pohjaan jääneeseen humukseen. Taimen juuret levittäytyvät nopeasti ja laajalti mättään alla muutamassa vuodessa hajoavaan humuskerrokseen. Roustevaurioiden riski pienenee merkittävästi, jos taimi istutetaan riittävän syvälle. Mättään alla maa ei toistuvasti jäädy ja sula, ja juuriston nopean levittäytymisen ansiosta taimi on hyvin ankkuroitu maahan jo yhden kesän jälkeen. 

Kuuselle sopiva istutustiheys on noin 1 500─1 800 tainta hehtaarilla. Viljavuudeltaan huonommilla tai erityisen kivisillä mailla istutustiheys voi jäädä vaihteluvälin alalaidalle. Lehtomaisilla kasvupaikoilla ja tavoiteltaessa korkeampaa puuntuotosta voi istutustiheytenä käyttää 1 800 tainta hehtaarilla. Jos tavoitellaan puuston nopeaa järeytymistä voimakkailla harvennuksilla ja puustoa harvana kasvattaen, istutustiheydeksi riittää 1 500 tainta hehtaarilla.

Elpymiskykyistä alikasvosta voidaan jossakin määrin hyödyntää sen kasvatukseen sopivilla kohteilla. Jotta alikasvoskuusia olisi järkevää kasvattaa, niiden täytyy muodostaa taimikon osia, jotka ovat selvästi rajautuvia, täystiheitä ja vähintään muutaman aarin kokoisia. Alikasvoskuuset ovat todennäköisesti elpymiskykyisiä, jos niiden viimeisimmät vuosikasvaimet ovat pituudeltaan vähintään 10 cm.

Halla on yleinen turvemailla ja se voi vaurioittaa kuusentaimia. Kuusen suojaksi voidaan antaa kasvaa verhopuustoa, jolla olisi hyvä olla vähintään 2–3 metrin pituusero kuusen taimiin. Verhopuusto poistetaan tai väljennetään voimakkaasti, kun kuusentaimien latvat ovat ylittäneet hallarajan. Verhopuuston kasvattaminen istutuskuusikossa tuo ylimääräisiä kustannuksia. Lisäksi kuusenlatvat piiskaantuvat, jos verhopuustoa ei poisteta tai harvenneta riittävän ajoissa. 

Kuusen luontainen uudistaminen onnistuu todennäköisimmin, jos maaperä on taimettumisherkkä. Kasvatusmetsän alle syntyneet kuusen pikkutaimet ovat osoitus maan taimettumiskyvystä. Kosteissa ja koivua sekapuuna kasvavissa korpijuotteissa sekä soistuneissa kangasmaan painanteissa lähtökohdat luontaiselle uudistamiselle ovat otollisimmillaan. 

Kuusen siementuotanto vaihtelee voimakkaasti, ja hyviä siemenvuosia on harvoin. Erityisen hyviä siemenvuosia kuusella on noin 10– 12 vuoden välein. Siemensato pienenee voimakkaasti, ja siementen itävyys heikkenee pohjoiseen päin mentäessä hyvinäkin siemenvuosina. Kaistalehakkuut ja mahdolliset valmistelevat väljennyshakkuut olisi kyettävä sen vuoksi ajoittamaan hyvään siemenvuoteen. Luonnonvarakeskus ennustaa vuosittain metsäpuiden siemensatoa, mikä merkittävästi auttaa ajoittamaan hakkuut oikein ja lisää onnistumisen todennäköisyyttä. 

Kuusen luontaisen uudistamisen vaihtoehdot voidaan jakaa kolmeen ryhmään:  

1. olemassa olevan kuusialikasvoksen vapauttaminen  
2. kuusikon uudistaminen hieskoivuvaiheen kautta  
3. kuusikon uudistaminen kaistale- tai suojuspuuhakkuulla.   

Luontaista uudistumista voi kasvatusvaiheen loppupuolella edistää väljennyshakkuulla. Sen jälkeen metsässä on 300–500 puuta hehtaarilla, ja puuston pohjapinta-ala on harvennusmallin alarajalla. Väljennettävässä puustossa tulee olla sekapuina merkittävästi koivuja ja mäntyjä. Luontaisen uudistusalan kuuset ovat terveitä, lahottomia, tuuhealatvaisia ja siemennyskykyisiä. Sekapuustona kasvavat lehtipuut ja männyt päästävät maanpintaan valoa, lisäksi lehtipuut antavat siihen emäksisempää kariketta, mikä parantaa maan taimettumiskykyä. Puhtaat kuusikot, etenkin vanhoina ja sammalpohjaisina, ovat hyvin varjoisia. Maaperä on viileä ja happaman kangashumuksen peitossa. Niissä oloissa tasainen taimettuminen on liki mahdotonta.

Kaistalehakkuussa kuusen uudistaminen perustuu reunametsän siemennykseen. Kaistalehakkuu soveltuu parhaiten pienille uudistusaloille ja korpinotkoihin. 

Uudistettava alue voi ulottua enintään 25 metrin päähän siementävästä reunametsästä. Uudistusalalla on soistuneita kankaita ja turvemaita lukuun ottamatta hyvä tehdä maata paljastava maanmuokkaus taimettumisen edistämiseksi, ellei alueella ole jo riittävästi hakkuussa säilyneitä taimia. 

Kaistale tulee mieluiten avata itä-länsisuuntaisesti, ja aloittaa uudistaminen pohjoisesta. Näin reunametsä varjostaa uudistusalaa, mikä vähentää heinittymistä ja tasoittaa uudistusalan pienilmastoa. Kaistaleen reunaa voi väljentää. 

Suojuspuuhakkuuseen varaudutaan jo viimeisessä harvennuksessa, joka tehdään väljennyshakkuuna. Kun taimettumisen merkit ovat selvästi nähtävissä, puusto hakataan suojuspuuasentoon. Suojuspuustoon jätetään 100–300 elinvoimaista puuta hehtaarille. Onnistuneen suojuspuuhakkuun jäljiltä merkittävä osa puustosta on koivuja tai mäntyjä. Mänty ja koivu kestävät tuulta kuusta paremmin ja aiheuttavat taimille vähemmän vaurioita, kun suojuspuusto aikanaan poistetaan. 

Suojuspuualoja ei muokata, jottei vaurioiteta kuusen pinnallista juuristoa. Taimien annetaan varttua suojuspuuston alla, kunnes ne eivät ole enää vaarassa tukehtua rehevöityvään pintakasvillisuuteen. Kun taimet ovat 0,5–2 metrin pituisia, on aika poistaa ylispuut. Jos riittävää taimiainesta ei ole syntynyt jo väljennyshakkuun jälkeen, on perusteltua vaihtaa uudistusmenetelmäksi avohakkuu ja istutus. 

Suojuspuusto estää varjostuksellaan runsaan heinittymisen ja vesoittumisen. Suojuspuusto tasaa lämpötilavaihtelua ja suojaa kuusentaimet sekä auringon paahteelta että hallalta. Kuusi on altis tuulituhoille. Tämä tulee ottaa huomioon väljennys- ja suojuspuuhakkuita suunniteltaessa.

Kuusi on suositeltavinta uudistaa istuttamalla. Kuusen luontainen uudistaminen on harvoin toistuvien hyvien siemenvuosien vuoksi epävarmaa ja hidasta, ja sitä vaikeuttaa paksu kangashumus. Maa muokataan kohoumia tuottavilla menetelmillä, joko mätästyksellä tai säätöaurauksella.

Olemassa olevat taimet ja taimiryhmät, kuten kuusialikasvos koivun tai männyn alla, käytetään hyväksi metsän uudistamisessa. Ilmaston kosteus ja kylmyys edellyttävät sekä männyn että kuusen viljelyssä maanmuokkausta, joka parantaa maan lämpö- ja kosteusoloja. Maanmuokkauksessa on kuitenkin vältettävä tarpeettoman voimakkaita menetelmiä. Uudistamistuloksessa voidaan tyytyä jonkin verran pienempään taimimäärään ja suurempaan sekapuiden osuuteen kuin lämpöoloiltaan suotuisammilla seuduilla.

Hirvituhojen riskialueilla voi suosia kuusta sille sopivilla kasvupaikoilla. Karuilla tai kuivuudelle alttiilla kasvupaikoilla kuusen puuntuotos kärsii mäntyyn verrattuna. Paikoin pienet hirvieläimet voivat syödä myös pieniä kuusentaimia uudistusaloilla. Kuusimetsissä hirvet laiduntavat aiheuttamatta haittaa metsätaloudelle.

Rauduskoivu on valoa vaativa puu ja se kasvaa parhaiten lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla sekä tuoreilla moreenimailla, joilla vesitalous on kunnossa. Näillä kasvupaikoilla se kehittyy parhaiten järeäksi tukkipuuksi. Korkealaatuisen koivutukin kasvattaminen onnistuu parhaiten sekapuuna kuusikossa.  

Kuusi-koivusekametsässä koivut eivät ole yhtä oksaisia kuin puhtaassa koivikossa. Myös koivun puuaineen laadun kannalta kasvatus sekapuuna on hyödyllistä, sillä ruskotäpläkärpäsen aiheuttamat vioitukset ovat kuusi-koivusekametsissä yleensä vähäisempiä kuin puhtaissa koivikoissa. Rauduskoivusta saa parhaat puunmyyntitulot kasvattamalla hyvälaatuista, pienioksaista tai oksatonta, tukkipuuta. Erityisen arvokkaita ovat järeät ja huippulaatuiset tyvitukit.

Rauduskoivu uudistetaan yleensä istuttamalla. Rauduskoivun jalostus on kotimaisista puulajeista pisimmällä. Sen parhaiden jalostettujen siemenviljelysalkuperien puuntuotos on noin kolmanneksen suurempi ja tekninen laatu merkittävästi parempi kuin luontaisilla koivuilla.

Uudistusalan raivaus on syytä tehdä huolellisesti niin, ettei sinne jää koivutaimia varjostavaa alikasvospuustoa. Maa muokataan laikkumätästyksellä tai laikutuksella lehtoja lukuun ottamatta. Suositeltava istutustiheys on 1 600 tainta hehtaarille.

Koivu istutetaan keväällä kotimaisista puulajeista ensimmäisenä, mahdollisuuksien mukaan ennen kuin ne ehtivät ison lehden vaiheeseen. Taimet tarvitsevat runsaasti kosteutta, ja juurten kasvulle lämmin maaperä on otollisin. Muokatun maan on sen vuoksi syytä antaa lämmetä keväällä sen verran, että istutushetkellä routaa ei ole ainakaan maan pintaosissa. Taimitarhoilta voi saada myös erityisesti keskikesän istutusta varten tuotettuja koivuntaimia. Juhannuksesta heinäkuun puoliväliin tehdyistä koivun istutuksista on saatu hyviä tuloksia. Täyden lehden aikaan tehtävä kesäistutus vaatii erityisen huolellista taimihuoltoa ja runsasta kastelua. Syysistutukset eivät koivulle sovellu.

Myyrätuhoille alttiilla alueilla uudistushakkuu ja sitä välittömästi seuraava viljely pyritään ajoittamaan myyrähuipun jälkeiseen vuoteen tai tuhot estetään riittävillä taimisuojilla. Hirvien talvilaidunalueilla koivun istutusta ei suositella suuren tuhoriskin vuoksi.

Koivun kylvö on istutusta edullisempi, mutta epävarmempi tapa uudistaa rauduskoivua viljellen. Se sopii kohteille, joilla on pienehkö hirvituhon riski. Tiheä kylvötaimikko kestää hirvien laidunnusta paremmin kuin harva istutustaimikko. Kylvö onnistuu todennäköisimmin tuoreilla keskikarkeilla rinnemailla, mutta se ei sovi lainkaan hienojakoisille maille, joilla pintarouste nostaa sirkkataimia maasta. Uudistusala muokataan kylvöä varten reilusti maanpintaa paljastavalla muokkausmenetelmällä, joko tiheällä äestyksellä tai laikutuksella. Koivun kylvö onnistuu parhaiten, jos se tehdään heti lumen sulamisen loppuvaiheessa vapun tienoilla tai myöhäissyksyllä juuri ennen lumen tuloa. Etuna luontaiseen uudistamiseen verrattuna on mahdollisuus käyttää jalostettua siementä.

Rauduskoivu voidaan uudistaa myös luontaisesti keskikarkeilla rinnemailla. Koivut tuottavat siementä käytännössä lähes joka vuosi. Usein siemensato on suuri, ja itäviä siemeniä on havupuihin verrattuna moninkertaisesti. Siemen varisee heinä–elokuun vaiheesta alkaen. Siemenet ovat kevyitä ja lentävät tuulen mukana pitkälle, mutta vain hyvin pieni osa niistä itää saati selviää sirkkataimivaiheen yli. Siemenpuiksi jätetään korkeintaan 10–20 hyvälaatuista rauduskoivua hehtaarille. Siemenpuita on edullisinta jättää erityisesti metsikön reunoille ja muihin sellaisiin maastonkohtiin, joista ne on aikanaan helppo korjata pois. Alle hehtaarin uudistusaloilla siemenpuita ei tarvita lainkaan, jos reunametsissä on siementäviä rauduskoivuja. Uudistumista haittaava puusto raivataan ja uudistusala muokataan kuten kylvökohteilla.

Hirvitiheyden ollessa maltillinen tai alueen sijaitessa lähellä ihmisasutusta tai vilkkaita teitä rauduskoivun viljely ei ole niin riskialtista kuin korkeamman hirvikannan alueilla. Pienentääkseen hirvituhoriskiä voi rauduskoivun uudistusaloilla harkita kylvöä tai luontaista uudistamista, mikäli kasvupaikka on menetelmille soveltuva. Alkuvuosinaan tiheässä kasvava taimikko kestää hirvivahinkoja istutustaimikkoa paremmin.

Runsaiden hirvieläinkantojen alueilla rauduskoivun istutusta suositetaan vältettävän suuren tuhoriskin vuoksi. Estokeinoina voi mahdollisuuksien mukaan käyttää aitausta tai syönninestoainetta.

Hieskoivu menestyy hyvin soistuneilla kivennäismailla ja turvemailla. Sen kasvu hidastuu varsin nuorella iällä. Hieskoivun järeytyminen tukkipuuksi on selvästi rauduskoivua hitaampaa eikä järeytymistä edesauta kasvutilan lisääminen kuten rauduskoivulla. Hieskoivun kasvatuksessa joudutaan tavallisesti tyytymään pääosin kuitupuun tuotantoon puulajin hitaamman kasvun ja laatuvikojen takia, joita ovat mutkaisuus, haaraisuus sekä paksut ja lahot oksat. Kangasmailla hieskoivusta saatava taloudellinen tuotto on rauduskoivua pienempi. 

Hieskoivun kasvatukseen sopivat mustikkaturvekankaat ja sitä viljavammat turvemaiden kasvupaikat, mutta sen taloudellinen tuotto on vähäisempi kuin kuusella. Hieskoivun kasvatukseen sopivat myös runsastyppiset puolukkaturvekankaat, jotka ovat peräisin nevoista tai nevaisista rämeistä jos niiden ravinnetalous on tasapainossa, mutta sen taloudellinen tuotto on pienempi kuin havupuilla. Kivennäismailla hieskoivua on taloudellisesti perusteltua kasvattaa vain soistuneissa kohdissa. Havupuuston täydentäjänä hieskoivu lisää luonnon monimuotoisuutta.

Hieskoivu uudistuu hyvin herkästi useimmille kasvupaikoille sekä siemenistä että kantovesoista. Heikon taloudellisen tuoton takia hieskoivua ei yleensä aktiivisesti uudisteta. Kasvupaikoilla, jotka ovat työläitä tai kalliita uudistaa muille puulajeille, siemensyntyinen hieskoivu on varteenotettava vaihtoehto. Hieskoivun alle syntyy usein kuusialikasvosta, jolle voidaan tehdä kasvutilaa lehtipuuverhopuuston harvennuksilla.

Vesasyntyisten koivujen tekninen laatu on heikko. Ne ovat yleensä lahoja, ja alkuvuosien voimakkaan kasvuvaiheen jälkeen vesojen kasvu taantuu nopeasti. Hieskoivulle tyypillisiä laatuvikoja ovat mutkaisuus, haaraisuus ja paksut sekä lahot oksat. Myös siemensyntyisen hieskoivun kasvu hidastuu varsin nuorella iällä, ja siitä saadaan selvästi rauduskoivua vähemmän tukkipuuta. Kasvatuksessa joudutaan tavallisesti tyytymään pääosin kuitupuuhun myös laatuvikojen vuoksi. Viljavilla turvemailla hieskoivikon kasvatus lyhyellä kiertoajalla kuitu- ja energiapuuksi voi olla kilpailukykyinen vaihtoehto, koska sen voi uudistaa siellä luontaisesti ja se kasvaa nuorella iällä nopeasti.

Hirvi suosii ravinnossaan rauduskoivua mieluimmin kuin hieskoivua[Lähdeviite23], kuitenkin myös hieskoivu kelpaa ravinnoksi. Hieskoivu uudistetaan yleensä luontaisesti ja joskus käytetään myös kylvöä, jolloin alkuvuosinaan tiheässä kasvava taimikko kestää hirvivahinkoja paremmin.

Hybridihaapa on metsähaavan ja pohjoisamerikkalaisen haavan risteytys. Se on vaihtoehtona uudistettaessa parhaiden kasvupaikkojen metsiköitä ja metsitettäessä haavalle sopivia peltoja. Hybridihaapa tuottaa melkein kaksi kertaa enemmän puuta kuin tavallinen. Hybridihaavikko perustetaan istuttamalla.

Hybridihaavan istutustiheys on 1 200–2 000 tainta hehtaarilla. Istutustiheyden alarajoja sovelletaan kuitupuun ja ylärajoja tukkipuun kasvatuksessa. Haavikkoa ei harvenneta kuitupuun kasvatuksessa, vaan koko puusto hakataan kerralla jo 15–25 -vuotiaana. Uudistushakkuun jälkeen juurivesoista muodostuu uusi kasvatettava puusto. Hybridihaavan kasvatuksessa tavoitellaan metsikön perustamisen jälkeen kahta peräkkäistä vesoista syntyvää puusukupolvea.

Vesasyntyisen haapataimikon annetaan kasvaa muutaman vuoden ajan harventamatta, jotta parhaiten kasvavat yksilöt erottuvat joukosta. Vesataimia on yleensä paljon, joten niitä ei tarvitse suojata tuhoeläimiä vastaan. 

Kun tuhoriskit ovat pienentyneet ja parhaiten kasvavat yksilöt erottuvat selvästi, vesataimikko harvennetaan yhdessä tai kahdessa vaiheessa tiheyteen 1 200–1 600 tainta hehtaarilla. Kun kasvatetaan kuitupuuta, puustoa ei tämän jälkeen enää harvenneta.

Jos tavoitteena on kasvattaa laatutukkia, tulee vesataimikko harventaa tiheyteen 1 800–2 000 tainta hehtaarilla. Tukkipuun kasvatuksessa metsikkö harvennetaan 1–3 kertaa harvennusten voimakkuudesta riippuen.

Vesasyntyisten haapojen riski saada laho juuriston kautta on suuri karuilla kasvupaikoilla ja emopuiden vanhetessa.

Hirvieläimet syövät mielellään nuoria haavantaimia, joten uudistaessa haapaa tämä on otettava huomioon esimerkiksi taimisuojauksen avulla tai syönninestoaineella. Hirvi myös kaluaa nuoria haavanrunkoja. Myyrät ovat riski haavantaimille. Myyrätuhojen torjunnassa saavutetaan paras tulos, kun yhdistetään maanmuokkaus, heinäntorjunta ja taimisuojien käyttö.

Lehtikuusi tuottaa puuta parhailla kasvupaikoilla saman verran kuin istutuskuusikot tai jopa enemmän. 

Suositeltava istutustiheys on 1 300 tainta hehtaarille. Istutus tehdään keväällä ennen neulasten puhkeamista. Lehtikuusi vaatii runsaasti valoa, ja siksi sitä kasvatetaan väljemmässä kuin mäntyä tai kuusta.

Harvennuksilla huolehditaan latvuston elinvoimaisuudesta. Puiden hyvän laadun kehittyminen edellyttää lisäksi pystykarsintaa. Ensiharvennus tehdään nopeakasvuisimmissa lehtikuusikoissa noin 20 vuoden iässä, jolloin metsikköön jätetään 600–1 000 puuta hehtaarille. Puiden varttuessa 400–700 puuta hehtaarilla on sopiva kasvatustiheys. 

Uudistamisvaiheessa lehtikuusia on 200–300 puuta hehtaarilla. Lehtikuusikko on järeytensä perusteella uudistettavissa Etelä-Suomessa 60–80-vuotiaana. Lehtikuusi jatkaa viljavilla kasvupaikoilla järeytymistään ja arvokasvuaan pitempään kuin mänty ja kuusi. Kiertoaikaa voidaan jatkaa jopa 120–150 vuoteen, jolloin lehtikuusia on enää 100–150 puuta hehtaarilla. 

Suositeltava istutustiheys on 1 600–2 000 tainta hehtaarille. 

Tervalepikköä ei tarvitse käsitellä ennen 10 metrin valtapituutta, jos taimikon tiheys on alle 2 500 kappaletta hehtaarilla. Ensiharvennus voi olla melko voimakas, jopa puolet runkoluvusta. Myöhemmät harvennukset ovat ensiharvennusta lievempiä vesioksien muodostumisriskin vuoksi. Vesioksia syntyy puun runkoon levossa olevista silmuista valon vaikutuksesta. Latvuksen pituuden tulisi olla jatkuvasti noin puolet puun koko pituudesta. Tervalepikössä uudistushakkuu tehdään noin 70 vuoden iässä.

Lehtojen lisäksi lehtomaiset kankaat soveltuvat tammen kasvatukselle. Multaiset hienojakoiset moreenit ja savet ovat tammelle parhaita maapohjia. Tammi menestyy myös tiiviillä savimaalla. Kosteat maat ja turvemaat eivät sovellu tammelle. Tammi on hallanarka puulaji, joten sitä ei tule istuttaa alaville maille. Tammi tulisi nuorena kasvattaa tiheässä, jotta se muodostaisi suoria runkoja. Valopuuna taimien latvat eivät kuitenkaan saisi varjostua.  

Edullisimmin riittävä kasvatustiheys saadaan istuttamalla tammet noin kymmenen metrin välein taimiryhmiin. Kuhunkin ryhmään istutetaan 5–6 tammen tainta, yhteensä noin 500–600 tainta hehtaarille. Tammea voi viljellä myös istuttamalla tammirivien väliin muutama rivi toista puulajia. Rauduskoivu, tervaleppä ja kuusi ovat sekapuuksi hyviä vaihtoehtoja, jotka antavat aikanaan harvennustuloja. Taimikkoa hoidetaan toistuvin harvennuksin. 

Tammen runko-osa pidetään varjossa ja latvukset valossa, jotta vesioksia muodostuisi vähemmän. Oksattoman tyvitukin saanto edellyttää nuorten puiden alaoksien leikkaamista sekä myöhemmin puiden pystykarsintaa.

Harvennukset ovat lieviä ja toistuvat usein. Puiden elävän oksiston osuus ei saa supistua alle puoleen puun pituudesta. Tammimetsikön hoidossa on tärkeää valita riittävän ajoissa 50–100 laadukkainta tammea hehtaaria kohti. Metsänhoitotoimet harvennushakkuineen tehdään niiden hyväksi. Raivaamatta jätetään kaikki puut ja pensaat, jotka eivät uhkaa parhaiden tammien latvusten kasvua. Järeän tammipuun tuottaminen vaatii noin sata vuotta, mutta jo 50-vuotiaista hoidetuista tammimetsiköistä voidaan saada hyvälaatuista tukkipuuta. 

Saarni sietää nuorena varjoa ja sen voi hyvin istuttaa leppä- tai koivuverhopuuston alle. Istutustiheys on 500–700 tainta hehtaarille edellyttäen, että muut puulajit täydentävät taimikkoa tavoiteltavaan kasvatustiheyteen. Avoimelle alueelle istutetaan hehtaarille 400–700 saarnea ja lisäksi tervaleppää. Taimikon tiheydeksi riittää 2 500–3 000 tainta hehtaarille. Parhaat lepät ja saarnet kasvatetaan tukkipuiksi. 

Varttuneena saarni tarvitsee paljon valoa ja elävän latvuksen osuus rungon pituudesta ei saisi laskea alle puoleen. Latvuksen supistuessa saarni muodostaa tummaa ydinpuuta, joka laskee puun arvoa. Saarni ei herkästi haaroitu ja saarnimetsikköä voidaan harventaa voimakkaasti. Noin kymmenen metrin valtapituudessa merkataan valiopuut, joita suositaan harvennuksissa. Kasvatuksen loppuvaiheessa on jäljellä 150–200 puuta hehtaarilla. Saarni lienee hakkuukypsä 60–80 vuoden ikäisenä. Saarnea voi vioittaa saarnensurma, joka on lyhyessä ajassa levinnyt suurimpaan osaan Euroopan saarnimetsistä ja sitä on tavattu myös Suomessa. Saarnensurma muodostaa tällä hetkellä merkittävän riskin saarnen kasvatukselle. 

Jalavien laadun kehitys hyötyy puiden välisestä kilpailusta taimivaiheessa. Taimia tulisi istuttaa vähintään 2 000 kappaletta hehtaaria kohden. Jalava sietää jonkin verran varjoa, ja rauduskoivua voidaan istuttaa sekapuiksi. Koska jalava on herkästi haaroittuva puulaji, sitä tulisi kasvattaa nuoruusvaiheessa tiheänä.

Jalavilla esiintyy Euroopassa tuhoisaa hollanninjalavatautia. Tautia levittäviä kuoriaisia ei ole ainakaan toistaiseksi tavattu Suomessa, mutta mahdollinen ilmaston lämpeneminen saattaa levittää niitä myös Suomeen. 

Nuorta metsikköä on kasvatettava tiheässä, kun tavoitteena on tuottaa hyvälaatuista tukkipuuta. Edullisimmin riittävä kasvatustiheys saadaan istuttamalla lehmukset noin kymmenen metrin välein taimiryhmiin. Kuhunkin ryhmään istutetaan 5–6 lehmuksen tainta, yhteensä noin 500–600 tainta hehtaarille. 

Nuorta metsikköä on kasvatettava tiheässä, kun tavoitteena on tuottaa hyvälaatuista tukkipuuta. Tiheydessä voidaan noudattaa samaa suositusta kuin tammella. Myöhemmät harvennukset ovat lieviä, mutta usein toistuvia, sillä lehmuksella on taipumus tehdä vesioksia. Uudistaminen on sopivaa 80–90 vuoden ikäisenä.  

Kaikki luontaiset puulajimme ovat luonnon monimuotoisuuden turvaamiselle keskeisiä lajeja, joihin on sitoutunut omanlaisensa eliöyhteisö. Esimerkiksi haapaan liittyy ainakin kaksi ekologista erityispiirrettä, jotka vaikuttavat siihen, miksi haapa on niin monelle uhanalaiselle eliölajille tärkeä puulaji: 

• Haavan kuoren rakenne ja emäksisyys. Etenkin vanhoilla puuyksilöillä kuori on voimakkaan uurteinen. Rungon pintaa valuva vesi on emäksistä, mikä on poikkeava ominaisuus muihin metsäpuihimme verrattuna. 
• Haavankäävän tapa lahottaa haavan sydänpuuta samalla kun runko jatkaa vielä kasvuaan. Haavat onttoutuvat ja yksi puu toimii hieman jalojen lehtipuiden tapaan pitkäaikaisena resurssina lahopuueliöille ja kolopesijöille 

Haavasta riippuvaisia lajeja on useimmissa eliöryhmissä, etenkin sienissä, jäkälissä ja hyönteisissä. Vanhat haavat ovat useimpien kolopesijöiden, muun muassa tikkojen ja liito-oravan, tärkeimpiä pesäpuita. Uhanalaisille ja harvinaistuneille eliölajeille erityisen tärkeitä ovat vanhat elävät haavat ja järeät haapalahopuut. Myös nuorilla haavoilla esiintyy niille erikoistunutta lajistoa, esimerkiksi jäkäliä, jotka ovat harvinaisia muilla metsäpuillamme. Nuorten haapojen lajisto ei kuitenkaan ole siinä määrin taantunut kuin vanhojen haapapuiden ja haapalahopuiden lajisto.  

Elävien haapojen rungoilla ja oksilla kasvava epifyyttijäkälä- ja -sammallajisto on hyvin erikoinen verrattuna muihin metsäpuihimme. Yksinomaan tai pääasiassa haavalla kasvaa viisi erittäin uhanalaista tai vaarantunutta jäkälälajia: pohjanhyytelöjäkälä, täplähyytelöjäkälä, lännenhyytelöjäkälä, lännenmunuaisjäkälä ja haavansojokka. Pienilmaston muutoksille herkät, puiden rungoilla elävät sammalet, haapariippusammal tai jäkälät (esim. raidankeuhkojäkälä), eivät menesty avointen alueiden läheisyydessä. Kosteilla haavanrungoilla ja karikkeessa viihtyvät myös nilviäiset, esimerkiksi uhanalainen sulkukotilo, joka elää jättiläishaapojen tyvillä. Karikkeessa haapojen alla elää myös koko joukko muita kotiloita ja kuorietanoita. 

Elävillä ja kuolleilla haavoilla elää useita erikoistuneita lahottajasieniä. Haavan yleisin lahottajasieni on haavankääpä, joka esiintyy useimmissa varttuneissa haavoissa. Vanhojen elävien haapojen taantuneita lajeja ovat uhanalainen haavanpökkelökääpä ja haavanarinakääpä. Haavan maapuilla esiintyvät mm. uhanalaiset harjasorakas, haaparaspi, poimukääpä ja mesipillikääpä. Haavalla elää myös monia erikoistuneita piensienilajeja, mutta ne ovat vielä varsin huonosti tunnettuja. 

Pääasiassa lahoavalla haavalla elää kymmenen erittäin uhanalaista lahopuukovakuoriaista. Esimerkiksi punahärö ja lattatylppö, jotka elävät äskettäin kuolleiden kookkaiden haapojen kuoren alla, esiintyvät tiettävästi vain muutamissa paikoissa Suomessa. Monet maastamme hävinneet tai taantuneet haavan kovakuoriaislajit esiintyvät yhä Venäjän Karjalassa. Haavalla esiintyy kovakuoriaisten lisäksi myös muita uhanalaisia hyönteislajeja, kuten suomenpuukärpänen ja haavantuhooja.  

Haavalla elää 13 sarvijäärälajia, joista peräti 5 on sille erikoistuneita. Kaunis ja harvinainen monipistehaapsanen elää äskettäin kuolleissa, järeissä haavoissa. Hakkuualueiden säästöpuuhaapoja suosivia lajeja ovat mm. haapajäärä, haapakatkiainen, monipistehaapsanen sekä kelohaavoilla ja –koivuilla elävä hapsijäärä. 

Alueilla, joilla suojelukohteissa tiedetään elävän arvokasta haapaan sitoutunutta lajistoa, on löydetty paljon uhanalaiseksi luokiteltuja kääpiä ja kovakuoriaisia myös talousmetsien haavoilta. Jotkut lajit suosivat varjoa, toiset avoimuutta ja suurimmalle osalle valo-olosuhteilla ei näyttäisi olevan merkitystä. Kääpien osalta lajistoa on tavattu eniten melko pitkälle lahonneissa järeissä rungossa. Tutkimus on todentanut talousmetsien säästöpuuhaapojen potentiaalin uhanalaisen lajiston elinpaikkoina. Eräät lajit, kuten monipistehaapsanen ja haapajäärä, ovat jo runsastuneet todennäköisesti talousmetsiin säästöpuiksi jätettyjen haapojen ansiosta. 

Korkeusasema, eli kasvupaikan korkeus merenpinnasta, vaikeuttaa metsänkasvatusta Pohjois-Suomessa. Ongelmia aiheuttavat varsinkin tykkylumi, paksukunttaisuus ja siementen heikko tuleentuminen. Korkeilla alueilla uudistamiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota suojametsien tapaan.

Yksittäisillä vaaroilla on korkeiden metsäalueiden raja alempana kuin vaaraseuduilla. Pohjois-Pohjanmaalla metsänhoidolliset ongelmat alkavat jo alle 200 metrin korkeudella. Kainuussa raja on noin 250 metriä ja Lapissa 200–280 metriä. Metsänhoidon suunnittelussa on korkeusaseman lisäksi syytä kiinnittää huomiota rinteen ilmansuuntaan ja maaperätekijöihin sekä lumituhojen jälkiin puustossa.

Tykkylumen vuoksi uudistamisessa tulisi tykyn riskialueilla suosia kuusta siellä, missä se on kasvupaikan puolesta mahdollista. Ilmasto-olosuhteiden muuttuessa uudentyyppiset sääolosuhteet voivat lisätä tykkytuhojen määrää myös matalilla alueilla. Harvennusten viivästyminen lisää tykkytuhoriskiä, mistä syystä harvennukset tulee tehdä ajallaan.

Pohjois-Suomen korkeilla alueilla sijaitsevat karut metsätyypit kehittyvät luontaisesti puhtaiksi männiköiksi ja niissä luontainen uudistaminen on perusteltua. Luontaiseen uudistamiseen liittyvä maltillinen maanmuokkaus varmistaa ja parantaa uudistamistulosta. Kohteissa, joissa luontaista taimettumista pidetään epätodennäköisenä tai sen katsotaan vievän kohtuuttoman pitkän ajan, voi luontaista uudistamista tarvittaessa varmistaa metsänviljelyllä. Siemenpuualat voidaan tarvittaessa kylvää ja vastaavasti viljelyaloille voidaan jättää siemen- tai säästöpuita varmistamaan uudistamisen onnistumista [Lähdeviite24][Lähdeviite25][Lähdeviite26].

Lakimetsät

Lakimetsiksi katsotaan metsät, joissa alueen korkeusasema ylittää Kainuussa 300 metriä, Koillismaalla 320–360 metriä sekä Lapissa Saariselän eteläpuolella 280–330 metriä ja sen pohjoispuolella 250–300 metriä. Mainitut korkeudet ovat viitteellisiä, joten puuston kasvatuskelpoisuus on syytä ottaa huomioon. Varsinaisten lakimetsien tunnuksia ovat erityisesti lumituhot ja iäkkään puuston lyhyys, valtapituus 100-vuotiaana alle 12 metriä.

Lakimetsissä metsänhoito muistuttaa monessa asiassa metsien käsittelyä suojametsävyöhykkeellä. Puuntuotantoa ei aina voida harjoittaa tavanomaisin metsätaloudellisin toimintaperiaattein, koska maisemallisilla tekijöillä on lakimetsien käsittelyssä tavanomaista suurempi merkitys. Maisemallisten tekijöiden lisäksi tulee huomioida myös uudistumisen epävarmuus [Lähdeviite27].

Valtioneuvoston asetuksessa metsän kestävästä hoidosta ja käytöstä (1308/2013) pohjoisin osa Lappia on määritetty suojametsäalueeksi, jossa metsiä tulee metsänrajan alenemisen ehkäisemiseksi hoitaa ja käyttää erityistä varovaisuutta noudattaen. Suojametsäalueen muodostavat Enontekiön ja Utsjoen kunnat kokonaisuudessaan sekä Inarin, Kittilän, Kolarin, Muonion, Sallan, Savukosken ja Sodankylän kunnissa sijaitsevat alueet, joiden rajat on merkitty maastoon maanmittaustoimituksessa. Suojametsäalueiden metsänkäsittelyperiaatteita noudatetaan varsinaisten suojametsäalueiden lisäksi koko Ylä-Lapin alueella.

Suojametsäalueella metsän viljelymenetelmistä ensisijainen on kylvö paikallista alkuperää olevalla siemenellä. Myös eri uudistamismenetelmien käyttäminen samanaikaisesti on suositeltavaa. Metsän uudistamisessa tulee huomioida uudistumisen epävarmuus. Kaikkien puulajien luontaisesti syntyneet taimet, taimiryhmät ja alikasvos käytetään hyväksi.