Ojien kunnostus
Ojien kunnostus - Luonto
Ojituksen suurimmat vaikutukset suoluonnon monimuotoisuudelle ovat aiheutuneet jo ensimmäisestä ojituksesta, joka on käynnistänyt suon kuivumisen ja lisännyt metsän kasvua. Ojien kunnostus ylläpitää tätä kehitystä. Soiden aiemmat laajat ojitukset ovat keskeinen syy soiden eliölajiston ja luontotyyppien uhanalaistumiselle Suomessa. Ojien kunnostuksella on haittavaikutuksia alapuoliseen vesistöön; vaikutuksia hillitään vesiensuojelun ratkaisuilla.
Monimuotoisuus
Ojitetuilla soilla voidaan edistää metsäluonnon monimuotoisuutta vastaavilla luonnonhoitotoimilla kuin kivennäismailla.
Ojitetut suot tarjoavat elinympäristön monille tavanomaisille metsälajeille, mutta karuilla ojitusalueilla kasvilajisto on yksipuolisempaa kuin vastaavilla kivennäismaiden kasvupaikoilla. Rehevillä mustikka- ja ruohoturvekankaan kasvupaikoilla esiintyy monipuolista metsälajistoa. Ojitetuilla soilla metsäluonnon monimuotoisuutta voidaan edistää vastaavilla luonnonhoitotoimilla kuin kivennäismailla. [Lähdeviite7][Lähdeviite8]
Suoluonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeää on, ettei ojituksen kunnostus kuivata ojittamattomia soita tai suonosia. Usein jo ensimmäinen ojitus on aiheuttanut viereisten ojittamattomien suoalueiden kuivumista. Ojien kunnostuksen yhteydessä voidaan edistää tällaisten alueiden luontaisen vesitalouden palautumista ja näin parantaa suoluonnon tilaa. Tämä tapahtuu jättämällä ojittamattoman alueen läheiset ojat perkaamatta ja tarvittaessa tukkimalla vanhoja ojia. Vaihtoehtona voi myös olla vesien ohjaaminen ojittamattomalle alueelle vedenpalautuksella.
Vaikutukset vesiin
Ojien kunnostus lisää puuston kasvua parantamalla ravinteiden saatavuutta. Turpeesta vapautuvat ravinteet, joita puusto ei pysty käyttämään, aiheuttavat haittaa huuhtoutuessaan vesistöön. Ojien perkaus altistaa ojan eroosiolle, minkä seurauksena valumaveden kiintoainespitoisuudet kohoavat. Ojien kunnostus pienentää lähes aina valumaveden happamuutta ojitusta seuraavina vuosina.
Haitallisia vesistövaikutuksia voidaan hillitä tekemällä vain välttämättömät ojien kunnostukset ja käyttämällä kunnostuksen yhteydessä mahdollisimman tehokkaita vesiensuojelumenetelmiä [Lähdeviite9][Lähdeviite10].
Happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla ojien kunnostukseen liittyy vesistöjen happamoitumisen ja lisääntyneen raskasmetallikuormituksen riski.
Kiintoaineskuormitus vesistöhaittana
Kiintoaineskuormitusta syntyy, kun ojien kasvittomista reunoista ja pohjista irtoaa veteen turvetta tai kivennäismaata. Kiintoaines vesistöissä aiheuttaa veden samentumista ja tummumista sekä kerrostuessaan peittää pohjakasvillisuutta ja mm. kalojen kutupaikkojen soraikkoja.
Ojien kunnostuksen aiheuttama lisäkuormitus on suurimmillaan noin kahden vuoden ajan toimenpiteen jälkeen, mutta ojien kunnostuksen vesistövaikutukset jatkuvat vuosikausia toimenpiteestä. Turvekiintoaineksen kuormitus pienenee vähitellen, kun ojat kasvittuvat. Jos ojan pohja ulottuu hienojakoiseen kivennäismaakerrokseen, virtaava vesi irrottaa mukaansa myös kivennäismaata. Kivennäismaan eroosio voi jatkua kaivun aikaisella korkealla tasolla jopa vuosikymmeniä, jos maalaji on hienojakoista ja lajittunutta sekä ojaveden virtausnopeus on suuri.
Ojaeroosion vähentäminen edellyttää syöpyvien ojien tunnistamista jo suunnitteluvaiheessa. Savimaalla ojien reunat eivät sorru. Hiesua, hienoa hietaa ja maatunutta turvetta sisältävillä mailla sen sijaan ojien reunat voivat sortua ja valua ojaan, mikä lisää oleellisesti kiintoaineskuormitusta.
Ojien eroosioherkkyyttä voidaan tarkastella Metsäkeskuksen huuhtoutumisriski-, virtausmallikarttojen ja maaperätiedon(ulkoinen linkki) avulla. Syöpymis- ja liettymisherkkiä kohtia voidaan todeta myös vanhojen uomien muodonmuutoksista. Ojien eroosioalttiuteen vaikuttavia tärkeimpiä ominaisuuksia ovat maalaji, vesimäärä, ojan pohjan kaltevuus, sekä veden virtausnopeus.
Vesimäärä ja ojan pohjan kaltevuus vaikuttavat veden virtausnopeuteen ojassa. Suuri virtausnopeus lisää ojan eroosiota. Virtausnopeudet ovat suurimmillaan keväällä lumen sulaessa ja rankkasateilla. Turpeen eroosioherkkyys kasvaa sen maatumisen edetessä [Lähdeviite11]. Eroosioherkät alueet, joilla ojat syöpyvät jatkuvasti on perusteltua jättää ojien kunnostuksen ulkopuolelle.
Ravinnekuormitus vesistöhaittana
Ravinnekuormituksella tarkoitetaan tietyssä ajassa valumaveden mukana vesistöön kulkeutuvaa ravinnemäärää. Kuormituksen tekijät ovat alueelta poistuva vesimäärä eli valunta ja valumaveden ravinnepitoisuus. Ojien kunnostus ylläpitää luonnontilaista suota korkeampaa kuormitusta.
Ravinnekuormitus koostuu veteen liuenneista sekä kiintoaineeseen sitoutuneista ravinteista. Tärkeimmät vesistöjä kuormittavat ravinteet ovat fosfori ja typpi. Fosforia on runsaasti sitoutuneena hienoon kivennäismaa-ainekseen, erityisesti savekseen. Tällainen maa-aines lisää fosforikuormitusta.
Ojien kunnostuksen vaikutus alueelta pois valuvan veden määrään
Ojien kunnostuksen lyhytaikainen vaikutus valuntaan riippuu osittain perattavien ojien ja täydennysojien määrästä. Pidemmällä aikavälillä ojien kunnostus vähentää valuntaa vuositasolla, kun puuston kasvu, latvuksen kyky pidättää vettä ja haihdutus lisääntyvät.
Ojien kunnostus - Talous
Ojien kunnostus on investointi, jolla pyritään parantamaan puuston kasvua ja lisäämään tulevaisuuden hakkuutuloja. Taloudellinen hyöty syntyy lisääntyneen kasvun lisäksi puuston nopeammasta järeytymisestä tukkipuukokoiseksi. Keskeinen kysymys on, onko ojituksella saavutettava puunmyyntitulojen nykyarvon lisäys suurempi kuin ojituksesta aiheutuvat kustannukset. Ojien kunnostus ei ole kannattavaa kaikilla ojitusalueilla.
Kannattavuuteen vaikuttavat tekijät
Kunnostuksen taloudellinen kannattavuus riippuu kasvupaikan viljavuudesta, puulajista ja puuston määrästä, turpeen ominaisuuksista, vanhojen ojien kunnosta ja syvyydestä sekä maantieteellisestä sijainnista. Yksittäisen kohteen ojien kunnostuskelpoisuuteen vaikuttaa myös kunnostettavan alueen kokonaiskuva.
Puuston kasvua voi rajoittaa myös turpeen ravinnevarojen epätasapaino, mikä näkyy puuston ravinnehäiriönä, kuten kaliumin ja fosforin puutoksena. Jos mahdollista ravinne-epätasapainoa ei korjata lannoittamalla, ojien kunnostuksen hyödyt jäävät saamatta. Mahdollinen lannoitus pitää ottaa huomioon kannattavuustarkastelussa.
Ojien kunnostuksella on eri tutkimuksissa saavutettu 15–20 vuoden aikana keskimääräinen 0,5–1,5 m³/ha/v kasvunlisäys verrattuna saman ikäiseen, ravinnetasoltaan samanlaiseen suopuustoon, jonka ojitusta ei ole kunnostettu [Lähdeviite12][Lähdeviite13].Tulokset vaihtelevat lähtöpuustosta sekä kasvupaikan lämpösummasta ja viljavuudesta riippuen.
Ojien kunnostus - Virkistyskäyttö
Ojituksen suurimmat vaikutukset virkistyskäytölle ovat aiheutuneet jo ensimmäisestä ojituksesta, joka on käynnistänyt suon kuivumiskehityksen ja lisännyt puuston kasvua. Ojien kunnostus ylläpitää ja kiihdyttää tätä kehitystä.
Vaikutuksia virkistyskäyttöön
Ojituksen seurauksena esimerkiksi kerättävien marjojen lajisto ja runsaus muuttuvat tyypillisistä suolajeista (lakka, karpalo) kohti tyypillisiä metsälajeja (mustikka, puolukka) [Lähdeviite14][Lähdeviite15].
Ojien kunnostus heikentää alueen virkistyskäyttömahdollisuuksia, jos ojat hankaloittavat liikkumista. Virkistyskäyttömahdollisuuksia voidaan edistää kaivamalla ojat loivaluiskaisiksi ja mataliksi, tai hyödyntämällä jatkuvan kasvatuksen menetelmiä ja välttäen näin ojien kunnostuksia.
Ojien kunnostus - Ilmastonmuutoksen hillintä
Ojituksen kunnostuksen haittapuolena on kasvihuonekaasupäästöjen lisääntyminen turvemailla. Kunnostuksen aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää kunnostamalla vain ojia, joiden perkaus on puuston kasvatuksen kannalta välttämätöntä, ja pitämällä ojat mahdollisimman matalina, mutta kuitenkin puuston kasvuolosuhteille riittävinä. Tällöin aiheutetaan mahdollisimman vähän turpeen ylimääräistä hajoamista ja toisaalta lisätään tehokkaasti puuston hiilensidontaa.
Vaikutukset hiilitaseeseen
Turpeen hajoaminen ja siitä johtuva ilmastoa lämmittävien hiilidioksidin ja typpioksiduulin päästöt ovat sitä suuremmat, mitä tehokkaammin suo on kuivattu [Lähdeviite16]. Tämän takia kuivatusta on syytä tehostaa vain silloin, kun se parantaa merkittävästi puuston kasvua. Tällöin puuston vahvistuva hiilinielu voi lähivuosikymmenten aikana korvata turpeen lisääntyvän hajotuksen aiheuttamia päästöjä.
Toistuvat ojien kunnostukset ylläpitävät turpeen vähittäistä hajoamista ja siitä seuraavia kasvihuonekaasupäästöjä etenkin rehevillä ruoho- ja mustikkaturvekankaan kasvupaikoilla. Pitkällä aikavälillä turpeen hajoamisesta voi aiheutua huomattavasti enemmän päästöjä, kuin puuston ja puutuotteiden hiilivarasto voi sitoa ilmakehästä. Puuston ja puutuotteiden keskimääräinen hiilivarasto vastaa vain noin 10–15 cm paksuisen turvekerroksen hiilivarastoa. Siten rehevien soiden kuivattaminen lämmittää pitkällä aikavälillä ilmastoa, kun kasvupaikan turvekerros ohenee. Myös puuston haihdunta voi ylläpitää kuivatusta ilman ojien kunnostusta, jolloin turvekerros myös ohenee.
Jos ojia ei kunnosteta, puuston kasvuolosuhteet huononevat vähitellen kuivatuksen heiketessä ja puuston hiilinielu voi pienentyä vuosikymmenten kuluessa. Toisaalta kuivatuksen heikkeneminen voi myös vähentää turpeen hajoamisesta aiheutuvia päästöjä.
Turvemaihin liittyy paljon hiiltä vapauttavien turvepalojen riski erityisesti ojitetuilla soilla.