Vaikutukset hiilen määrään puustossa ja puutuotteissa Uudistushakkuissa pääosa puustosta korjataan pois hakkuualalta, jolloin metsän hiilensidonta vähenee voimakkaasti. Korjatun puun hiili säilyy puutuotteissa niiden elinkaaren ajan. Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta on keskeistä, että mahdollisimman suuri osa puuaineksesta voidaan hyödyntää pitkäikäisissä tuotteissa. Lyhytikäiset tuotteet hillitsevät ilmastonmuutosta, mikäli ne auttavat vähentämään uusiutumattomien raaka-aineiden käyttöä. Monimuotoisuuden vuoksi jätettävät säästöpuut ja lahopuut ovat pitkäaikainen hiilenvarasto. Myös hakkuussa korjaamaton puuaines eli hakkuutähteet ja kannot sitovat ja varastoivat hiiltä maaperäänRanius, T. ym. 2018. The effects of logging residue extraction for energy on ecosystem services and biodiversity: A synthesis. Journal of Environmental Management 209:409–425.&nbsp;. Vaikutukset maaperän hiilivaraston kehitykseen Uudistushakkuun jälkeen maaperä on päästölähde hakkuutähteiden hajoamisen ja karikesyötteen puuttumisen takia. Maanpinta altistuu korkeille lämpötiloille sekä maanmuokkauksen vaikutuksille, mikä voi lisätä hiilihävikkiä kangasmailla.Harmon, M. E. &amp; Marks, B. 2002. Effects of silvicultural practices on carbon stores in Douglas-fir western hemlock forests in the Pacific Northwest, U.S.A.: results from a simulation model. Canadian Journal of Forest Research 32(5): 863–877.&nbsp;Thornley, J. &amp; Cannell, M. 2000. Managing forest for wood yield and carbon storage, Tree Physiology, 20: 477–484. Uudistushakkuun jälkeen maaperä on päästölähde 15-20 vuoden ajan. Nykyisillä viljelymenetelmillä ja materiaaleilla sama puustomäärä voidaan saavuttaa nopeammin edelliseen puusukupolveen verrattuna.Peltoniemi, M. ym. 2004. Changes in soil carbon with stand age – an evaluation of a modelling method with empirical data. Global Change Biology 10: 2078–2091. Turvemailla pohjaveden pinta nousee uudistushakkuun seurauksena, kun haihduttava puusto poistetaan. Avohakkuun jälkeisinä vuosina maaperästä voi tulla tavanomaista suurempia typpioksiduuli- ja hiilidioksidipäästöjäKorkiakoski M., Tuovinen J-P., Penttilä T, Sarkkola S., Ojanen P., Minkkinen K., Rainne J., Laurila J., and Lohila A., 2019. Greenhouse gas and energy fluxes in a boreal peatland forest after clear-cutting. Biogeosciences, 16, 3703–3723. https://doi.org/10.5194/bg-16-3703-2019Ojanen P, Minkkinen K, Alm J &amp;amp; Penttilä T. 2010. Soil–atmosphere CO2, CH4 and N2O fluxes in boreal forestry-drained peatlands. Forest Ecology and Management 260: 411–421.Ojanen P. 2015. Metsäojituksen vaikutuksesta ilmastoon. Suo 66: 49-55.. Turvemaametsän uudistushakkuun yhteydessä kuivatusojia on usein kunnostettava, jotta pohjaveden pinta olisi puuston kasvatukselle suotuisa. Toimenpide lisää kuormitusta vesistöihin.

# Uudistushakkuut - Ilmasto

## Vaikutukset hiilen määrään puustossa ja puutuotteissa

Uudistushakkuissa pääosa puustosta korjataan pois hakkuualalta, jolloin metsän hiilensidonta vähenee voimakkaasti. Korjatun puun hiili säilyy puutuotteissa niiden elinkaaren ajan. Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta on keskeistä, että mahdollisimman suuri osa puuaineksesta voidaan hyödyntää pitkäikäisissä tuotteissa. Lyhytikäiset tuotteet hillitsevät ilmastonmuutosta, mikäli ne auttavat vähentämään uusiutumattomien raaka-aineiden käyttöä.
Monimuotoisuuden vuoksi jätettävät säästöpuut ja lahopuut ovat pitkäaikainen hiilenvarasto. Myös hakkuussa korjaamaton puuaines eli hakkuutähteet ja kannot sitovat ja varastoivat hiiltä maaperään.

# Uudistushakkuut - Ilmasto

## Vaikutukset maaperän hiilivaraston kehitykseen

Uudistushakkuun jälkeen maaperä on päästölähde hakkuutähteiden hajoamisen ja karikesyötteen puuttumisen takia. Maanpinta altistuu korkeille lämpötiloille sekä maanmuokkauksen vaikutuksille, mikä voi lisätä hiilihävikkiä kangasmailla.
Uudistushakkuun jälkeen maaperä on päästölähde 15-20 vuoden ajan. Nykyisillä viljelymenetelmillä ja materiaaleilla sama puustomäärä voidaan saavuttaa nopeammin edelliseen puusukupolveen verrattuna.

Turvemailla pohjaveden pinta nousee uudistushakkuun seurauksena, kun haihduttava puusto poistetaan. Avohakkuun jälkeisinä vuosina maaperästä voi tulla tavanomaista suurempia typpioksiduuli- ja hiilidioksidipäästöjä. Turvemaametsän uudistushakkuun yhteydessä kuivatusojia on usein kunnostettava, jotta pohjaveden pinta olisi puuston kasvatukselle suotuisa. Toimenpide lisää kuormitusta vesistöihin.

Uudistushakkuussa uudistuskypsä puusto poistetaan lukuun ottamatta säästöpuuryhmiä, luontaisia taimiryhmiä, riistatiheikköjä ja luontokohteita sekä mahdollisia siemenpuita. Tällöin pääosa puustossa olevasta hiilestä poistuu metsästä ja siirtyy puutuotteisiin tai vapautuu ilmakehään. Myös maaperästä vapautuu enemmän hiiltä kuin ennen hakkuuta.

Uudistushakkuun ajoitus

Uudistushakkuut - Ilmasto

PEFC™-sertifiointi Vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus. Vesistöihin luokitellaan kuuluvan meret, järvet, lammet, joet ja purot. Puroja ovat myös pienet uomat, jossa on vettä ympäri vuoden ja kalan kulku on mahdollista. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien. PEFC:n mukaisella suojavyöhykkeellä ei tehdä: maanmuokkaustalannoitustakantojen korjuutapensaskerroksen kasvillisuuden raivaustakemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla FSC®-sertifiointi FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä puunkorjuun ja metsänhoitotoimien yhteydessä. Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhyke koostuu metsätalouden ulkopuolelle jätettävästä ja/tai peitteisenä hoidettavasta suojavyöhykkeestä. Suojavyöhykkeen leveys on kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä. Suojavyöhykkeen leveys on joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä.Suojavyöhykkeen leveys on fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä.&nbsp;Suojavyöhykkeet jätetään metsän käsittelyn ulkopuolelle. Lisäksi niihin rajautuvan kuvion reunaosassa säästetään ainespuustoa pienempi puusto sekä mahdollisuuksien mukaan kookkaampaa lehtipuustoa.Lannoituksen suojavyöhykkeiden vähimmäisleveydet riippuvat vesistö- tai pienivesikohteesta ja lannoitteiden levitystavasta. Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.: Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot sekä purot, joissa aiemman uoman käsittelyn jälkeen on jäljellä luontaista mutkittelua ja veden paineen vaihtelua sekä lähteet; ranta-alueineen. Näillä kohteilla jätetään vähintään 20 metriä käsittelemätön ja noin 10 metriä peitteisenä hoidettava suojavyöhyke.Valtapuustoltaan vähintään varttuneet, eri-ikäisrakenteiset, näkyvästi (vähintään 5 m3/ha) lahopuuta sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät. Ei koske kanavien eikä kaivettujen vesialtaiden reunametsiä. Näillä kohteilla jätetään vähintään 30 metriä käsittelemätön suojavyöhyke, joka sisältää itse kohteen.Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen.

# Metsäsertifiointijärjestelmien vaatimukset pienvesi- ja vesistöelinympäristöjä koskien

## PEFC™-sertifiointi

Vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus. Vesistöihin luokitellaan kuuluvan meret, järvet, lammet, joet ja purot. Puroja ovat myös pienet uomat, jossa on vettä ympäri vuoden ja kalan kulku on mahdollista. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien.
PEFC:n mukaisella suojavyöhykkeellä ei tehdä:
- maanmuokkausta
- lannoitusta
- kantojen korjuuta
- pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta
- kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla

# Metsäsertifiointijärjestelmien vaatimukset pienvesi- ja vesistöelinympäristöjä koskien

## FSC®-sertifiointi

FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä puunkorjuun ja metsänhoitotoimien yhteydessä. Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhyke koostuu metsätalouden ulkopuolelle jätettävästä ja/tai peitteisenä hoidettavasta suojavyöhykkeestä.
- Suojavyöhykkeen leveys on kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä.
- Suojavyöhykkeen leveys on joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä.
- Suojavyöhykkeen leveys on fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä.
- Suojavyöhykkeet jätetään metsän käsittelyn ulkopuolelle. Lisäksi niihin rajautuvan kuvion reunaosassa säästetään ainespuustoa pienempi puusto sekä mahdollisuuksien mukaan kookkaampaa lehtipuustoa.
Lannoituksen suojavyöhykkeiden vähimmäisleveydet riippuvat vesistö- tai pienivesikohteesta ja lannoitteiden levitystavasta.

Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.:
- Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot sekä purot, joissa aiemman uoman käsittelyn jälkeen on jäljellä luontaista mutkittelua ja veden paineen vaihtelua sekä lähteet; ranta-alueineen. Näillä kohteilla jätetään vähintään 20 metriä käsittelemätön ja noin 10 metriä peitteisenä hoidettava suojavyöhyke.
- Valtapuustoltaan vähintään varttuneet, eri-ikäisrakenteiset, näkyvästi (vähintään 5 m3/ha) lahopuuta sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät. Ei koske kanavien eikä kaivettujen vesialtaiden reunametsiä. Näillä kohteilla jätetään vähintään 30 metriä käsittelemätön suojavyöhyke, joka sisältää itse kohteen.
- Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen.

Metsäsertifioinnin piirissä olevilla hakkuualueilla tulee noudattaa vähintään metsäsertifikaattien ohjeistusta suojavyöhykkeistä. Metsänomistaja voi halutessaan jättää myös leveämmät suojavyöhykkeet, jolloin positiiviset vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen ja veden tilaan ovat suuremmat.

Pienvesien ja vesistöjen elinympäristöt – tunnistaminen ja turvaaminen

Metsäsertifiointijärjestelmien vaatimukset pienvesi- ja vesistöelinympäristöjä koskien

Maisemavaikutukset hallintaan hakkuutapoja vaihtelemalla Erilaiset poiminta- ja pienaukkohakkuun yhdistelmät saattavat toimia parhaiten, ja niistä on jo kokemusta virkistys- ja kaupunkimetsissä sekä maisema-alueilla. Maisemanhoidossa voidaan tilanteen mukaan tavoitella esimerkiksi maiseman avaamista tai puuston pitämistä näkösuojana. Jatkuvassa kasvatuksessa maisemaan saadaan vaihtelevuutta säätämällä hakkuun voimakkuutta sekä jättämällä monipuolinen puulajisekoitus. Hakkuu sopeutetaan maisemaan Maisemanhoitoa painotettaessa kasvatetaan osa puista järeämmiksi kuin taloudellista tuottoa korostettaessa. Myös puusto voi olla tarkoituksenmukaista jättää hieman tiheämmäksi, mutta ei kuitenkaan niin tiheäksi, että uudistuminen ja alikasvoksen kehitys vaarantuvat. Säästöpuiden määrää voi myös monissa tapauksissa lisätä. Säästöpuiksi on hyvä valita maisemallisesti näyttäviä puuyksilöitä. Pienaukoilla voidaan parantaa valoa vaativien puiden menestymistä, jolloin eri puulajit tuovat vaihtelua maisemaan. Niiden maisemavaikutukset riippuvat suuresti pienaukkojen sijoittelusta ja määrästä. Maisemaa rikkovan aukkoisuuden välttämiseksi pienaukkoja ei pidä sijoittaa liian lähekkäin. Ennen uusien hakkaamista tai aiempien laajentamista on syytä odottaa, että pienaukoilla kasvaa kookkaampaa puustoa. Käsittelyalue on rajattava maaston luonnollisten muotojen tai rajojen mukaisesti. Kaistalehakkuu muuttaa maisemaa maltillisesti oikein suunniteltuna. Kun kapeat kaistaleet sijoitetaan maastonmuotojen mukaan korkeuskäyrää myötäillen, ne sulautuvat maastoon ja reunametsän latvusto kätkee katseelta aukean vaikutelmaa. Jatkuvan kasvatuksen siemenpuuhakkuu vaikuttaa maisemaan avohakkuuta lievemmin, mutta poiminta- ja pienaukkohakkuuta enemmän. Maiseman puustoisuus säilyy, kun siemenpuita poistetaan asteittain. Maisemanhoidollisten tavoitteiden toteuttamiseksi on perusteltua jättää osa siemenpuista kokonaan korjaamatta. Vaikutukset marja- ja sienisatoihin sekä riistan hyvinvointiin  Valo-olosuhteet ja pienilmasto vaikuttavat kasvilajistoon. Avohakkuun jälkeen varjossa ja puolivarjossa viihtyvät lajit taantuvat tai jopa häviävät ja valoa suosivat lajit hyötyvät uudesta tilasta. Jatkuvassa kasvatuksessa metsässä säilyy vaihteleva varjostus, jolloin myös varjossa ja puolivarjossa viihtyville lajeille jää enemmän sopivia kasvupaikkoja. Lisäksi metsikössä säilyvät vakaammat kasvuolot erilaiset valovaatimukset omaaville lajeille. Metsän käsittely vaikuttaa marja- ja sienisatoihin Miina, J., Turtiainen, M.; Salo, K., Hotanen, J-P &amp;, Pukkala, T. 2015. Mustikka- ja puolukkasatojen mallitus ja huomioiminen metsien käsittelyssä. Julkaisussa: Metsä : monikäyttö ja ekosysteemipalvelut (toim. Salo, K.). Luonnonvarakeskus.. Vaikutukset riippuvat hakkuun voimakkuudesta. Jatkuvan kasvatuksen poiminta- ja pienaukkohakkuu ei aiheuta jyrkkää muutosta satoihin. Sen sijaan avohakkuu muuttaa kasvi- ja sienilajistoa merkittävästi. Mustikan ja puolukan esiintyminen vähenee jyrkästi avohakkuun vuoksi, mutta toisaalta puolukan esiintyminen voi lisääntyä jo taimikkovaiheessa. Vadelma on runsaimmillaan muutama vuosi avohakkuun jälkeen. Jatkuvan kasvatuksen tarjoama peitteisyys antaa riistalle suojaa ja ylläpitää monipuolista lajistoa riistan ravinnoksi. Mustikka, joka on tärkein kasvinsyöjähyönteisten ravintokasvi, menestyy peitteisenä säilyvällä alueella. Kvasnes, M. A. J. &amp; Storaas, T. 2007. Effects of harvest regime on food availability and cover from predators in capercaillie (Tetrao urogallus) habitats. Scandinavian Journal of Forest Research 22: 241-247. Kasvinsyöjähyönteiset ovat taas tärkeä osa ravintoa muun muassa metsonpoikasille. Riista hyötyy puuston tiheyden vaihtelusta. Helle, P., Helle, T. &amp; Lindén, H. 1994. Capercaillie (Tetrao urogallus) lekking sites in fragmented Finnish forest landscapes. Scandinavian Journal of Forest Research 9: 386–396. Vaikutukset porotalouteen  Etenkin tiheät viljelytaimikot tarjoavat niukasti ravinnonlähteitä poroille. Porojen elinolojen kannalta on tämän vuoksi eduksi, että käytetään jatkuvaa kasvatusta tai luontaista uudistamista. Järvenpää, U. 2019. Poro ja poronhoito talousmetsissä. Katsaus metsätalouden ja porotalouden yhteensovittamisesta Suomessa. Suomen metsäkeskus.

# Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

## Maisemavaikutukset hallintaan hakkuutapoja vaihtelemalla

Erilaiset poiminta- ja pienaukkohakkuun yhdistelmät saattavat toimia parhaiten, ja niistä on jo kokemusta virkistys- ja kaupunkimetsissä sekä maisema-alueilla.
Maisemanhoidossa voidaan tilanteen mukaan tavoitella esimerkiksi maiseman avaamista tai puuston pitämistä näkösuojana. Jatkuvassa kasvatuksessa maisemaan saadaan vaihtelevuutta säätämällä hakkuun voimakkuutta sekä jättämällä monipuolinen puulajisekoitus.

# Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

## Hakkuu sopeutetaan maisemaan

Maisemanhoitoa painotettaessa kasvatetaan osa puista järeämmiksi kuin taloudellista tuottoa korostettaessa. Myös puusto voi olla tarkoituksenmukaista jättää hieman tiheämmäksi, mutta ei kuitenkaan niin tiheäksi, että uudistuminen ja alikasvoksen kehitys vaarantuvat. Säästöpuiden määrää voi myös monissa tapauksissa lisätä. Säästöpuiksi on hyvä valita maisemallisesti näyttäviä puuyksilöitä.
Pienaukoilla voidaan parantaa valoa vaativien puiden menestymistä, jolloin eri puulajit tuovat vaihtelua maisemaan. Niiden maisemavaikutukset riippuvat suuresti pienaukkojen sijoittelusta ja määrästä. Maisemaa rikkovan aukkoisuuden välttämiseksi pienaukkoja ei pidä sijoittaa liian lähekkäin. Ennen uusien hakkaamista tai aiempien laajentamista on syytä odottaa, että pienaukoilla kasvaa kookkaampaa puustoa. Käsittelyalue on rajattava maaston luonnollisten muotojen tai rajojen mukaisesti.
Kaistalehakkuu muuttaa maisemaa maltillisesti oikein suunniteltuna. Kun kapeat kaistaleet sijoitetaan maastonmuotojen mukaan korkeuskäyrää myötäillen, ne sulautuvat maastoon ja reunametsän latvusto kätkee katseelta aukean vaikutelmaa.

Jatkuvan kasvatuksen siemenpuuhakkuu vaikuttaa maisemaan avohakkuuta lievemmin, mutta poiminta- ja pienaukkohakkuuta enemmän. Maiseman puustoisuus säilyy, kun siemenpuita poistetaan asteittain. Maisemanhoidollisten tavoitteiden toteuttamiseksi on perusteltua jättää osa siemenpuista kokonaan korjaamatta.

# Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

## Vaikutukset marja- ja sienisatoihin sekä riistan hyvinvointiin

Valo-olosuhteet ja pienilmasto vaikuttavat kasvilajistoon. Avohakkuun jälkeen varjossa ja puolivarjossa viihtyvät lajit taantuvat tai jopa häviävät ja valoa suosivat lajit hyötyvät uudesta tilasta. Jatkuvassa kasvatuksessa metsässä säilyy vaihteleva varjostus, jolloin myös varjossa ja puolivarjossa viihtyville lajeille jää enemmän sopivia kasvupaikkoja. Lisäksi metsikössä säilyvät vakaammat kasvuolot erilaiset valovaatimukset omaaville lajeille.
Metsän käsittely vaikuttaa marja- ja sienisatoihin . Vaikutukset riippuvat hakkuun voimakkuudesta. Jatkuvan kasvatuksen poiminta- ja pienaukkohakkuu ei aiheuta jyrkkää muutosta satoihin. Sen sijaan avohakkuu muuttaa kasvi- ja sienilajistoa merkittävästi. Mustikan ja puolukan esiintyminen vähenee jyrkästi avohakkuun vuoksi, mutta toisaalta puolukan esiintyminen voi lisääntyä jo taimikkovaiheessa. Vadelma on runsaimmillaan muutama vuosi avohakkuun jälkeen.
Jatkuvan kasvatuksen tarjoama peitteisyys antaa riistalle suojaa ja ylläpitää monipuolista lajistoa riistan ravinnoksi. Mustikka, joka on tärkein kasvinsyöjähyönteisten ravintokasvi, menestyy peitteisenä säilyvällä alueella. Kasvinsyöjähyönteiset ovat taas tärkeä osa ravintoa muun muassa metsonpoikasille. Riista hyötyy puuston tiheyden vaihtelusta.

# Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

## Vaikutukset porotalouteen

Etenkin tiheät viljelytaimikot tarjoavat niukasti ravinnonlähteitä poroille. Porojen elinolojen kannalta on tämän vuoksi eduksi, että käytetään jatkuvaa kasvatusta tai luontaista uudistamista.

Maisema-arvojen ylläpidossa jatkuva kasvatus sopii alueille, joiden maisema halutaan pitää pysyvästi puustoisena ja vaihtelevana . Jatkuva kasvatus on usein perusteltua myös metsän monikäytön kannalta.
On kuitenkin huomattava, että eri-ikäisrakenteinen puusto on kasvatettava varsin harvana silloin, kun puuston uudistuminen halutaan varmistaa. Myös männyn ylispuukasvatukseen tähtäävän siemenpuuhakkuun jälkeen kookkaita puita on varsin vähän.

Jatkuvaan kasvatukseen tähtääminen

Metsän uudistuminen ja kasvatus jatkuvassa kasvatuksessa

Maisema-arvojen ylläpidossa jatkuva kasvatus sopii alueille, joiden maisema halutaan pitää pysyvästi puustoisena ja vaihtelevana . Jatkuva kasvatus on usein perusteltua myös metsän monikäytön kannalta.

On kuitenkin huomattava, että eri-ikäisrakenteinen puusto on kasvatettava varsin harvana silloin, kun puuston uudistuminen halutaan varmistaa. Myös männyn ylispuukasvatukseen tähtäävän siemenpuuhakkuun jälkeen kookkaita puita on varsin vähän.

Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

Kuusikoihin ja karuihin männiköihin Kuusivaltaiset metsät ja pohjoissuomalaiset, karut männiköt soveltuvat pääsääntöisesti poimintahakkuuseen. Pääpuulajeistamme kuusi menestyy alikasvoksena parhaiten ja latvukseltaan hyväkuntoinen puu toipuu saadessaan kasvutilaa hakkuun jälkeen. Poimintahakkuun periaatteita Poimintahakkuu muistuttaa jaksollisessa kasvatuksessa käytettävää yläharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa kiinnitetään kuitenkin huomiota taimettumiseen. Siksi hakkuussa jätetään myös suuria hyvälaatuisia puita, jotka tuottavat eniten siemeniä. Poimintahakkuuta voidaan täydentää tekemällä pienaukkoja, jotka lisäävät taimettumista ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ylläpitämällä sekapuustoisuutta. Poimintahakkuussa lähtökohtana on harvennus pohjapinta-alatavoitteen mukaiseksi. Hakkuuvoimakkuus voi vaihdella käsittelyalueen sisällä. Puuston järeytymistä ja tuhonkestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa harventamalla metsikössä olevia tiheämpiä kohtia. Pienempiä puita poistetaan, jos ne ovat viallisia tai sairaita tai jos ylitiheitä ryhmiä halutaan harventaa. Tiheät pienpuuryhmät harventuvat myös luontaisesti. Puiden valinta poimintahakkuussa. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Poimintahakkuun toteutus Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kohtiin, joissa on eniten hakattavaa tukkipuustoa. Kasvatuskelpoista alikasvosta tai nuorta puustoa kasvavat kohdat pyritään kiertämään. Näin toimien ajouravälistä tulee vaihteleva ja se on tyypillisesti suurempi kuin 20 metriä. Hakkuussa poistetaan: vaurioituneet ja sairaat puut mutkaiset, lengot, paksuoksaiset ja tukkiosuudeltaan haaroittuneet puut lukuun ottamatta säästöpuiksi jääviä suurimpia tukkipuun kokoisia puita niin, että metsään jää tavoitteen mukainen määrä puustoa. Tiheitä pienempien puiden ryhmiä harvennetaan, jos kasvatettavien puiden järeytymistä halutaan nopeuttaa. Hyvin tiheinä kasvaneet ryhmät harvennetaan kahdessa vaiheessa, jolloin puilla on paremmat edellytykset sopeutua muutokseen. Hakkuussa säilytetään: jonkin verran suurimpia puita (esimerkiksi Etelä-Suomessa rinnankorkeusläpimitta yli 25 cm) tuottamaan siemeniä hyväkuntoiset puut, joilla on edellytykset kehittyä hyvälaatuisiksi tukkipuiksi monipuolinen puulajisekoitus, kun siihen on luontaiset edellytykset. säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Säästöpuuryhmät on syytä merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa. lintujen pesäpuita. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina METSO – petolintuhanke.. Huolehditaan mahdollisimman hyvin, että jäävä puusto säästyy vaurioilta hakkuussa ja metsäkuljetuksessa. Hakkuutähde käytetään ajouran reunapuiden juurenniskojen suojaamiseen ja maaston kantavuuden parantamiseen. Hyvässäkin toteutuksessa osa pienemmistä puista ja alikasvoksesta vaurioituuSirén, M., Hyvönen, J. &amp; Surakka, H. 2015. Tree damage in mechanized uneven-aged selection cuttings. Croatian Journal of Forest Engineering 36(1): 33-42.. Huolehditaan jatkuvalla työjäljen seurannalla, ettei puustoa hakata liian harvaksi. Tuoreen kankaan kuusivaltainen metsä ennen poimintahakkuuta. Poimintahakkuussa poistetaan suurimpia puita sekä vaurioituneita ja sairaita puita. Lisäksi harvennetaan tarvittaessa tiheikköjä. Pienaukkoja tehdään, jotta alueelle saadaan myös runsaasti valoa vaativia puita, koivua ja mäntyä. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Kuusivaltaisen metsän poimintahakkuu on lähes valmis. Poimintahakkuussa on poistettu suurimpia puita sekä vaurioituneita ja sairaita puita. Lisäksi on tarvittaessa harvennettu tiheikköjä. Pienaukkoja on tehty, jotta alueelle saadaan myös runsaasti valoa vaativia puita, koivua ja mäntyä. Hakkuukertymä on noin 100 m³/ha, josta noin 60 % on tukkipuuta. Hakatusta puusta runsas viidennes kertyy ajourilta. Ajourat on pyritty sijoittamaan kohtiin, joissa on suurimpia puita. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Kuusivaltainen metsä viisitoista vuotta poimintahakkuun jälkeen. Aukkokohdat ovat taimettuneet ja uuden poimintahakkuun tekoa voi harkita. Hakkuut toistuvat tyypillisesti 15–20 vuoden välein. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Turvemaan kuusivaltainen metsä ennen poiminta- ja pienaukkohakkuuta. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Turvemaan poimintahakkuussa poistetaan suurimpia puita sekä vaurioituneita ja sairaita puita. Lisäksi harvennetaan tarvittaessa tiheikköjä. Puita voidaan poimia myös ryhmänä, jolloin syntyy pienaukkoja. Ajouria vahvistamassa on hakkuutähdettä. Kuva: Juha Varhi, © Tapio. Poimintahakkuussa on poistettu suurimpia puita ja varottu nuoremman puuston vaurioittamista. Kuva: © Erkki Oksanen.

# Jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun toteutus

## Kuusikoihin ja karuihin männiköihin

Kuusivaltaiset metsät ja pohjoissuomalaiset, karut männiköt soveltuvat pääsääntöisesti poimintahakkuuseen. Pääpuulajeistamme kuusi menestyy alikasvoksena parhaiten ja latvukseltaan hyväkuntoinen puu toipuu saadessaan kasvutilaa hakkuun jälkeen.

# Jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun toteutus

## Poimintahakkuun periaatteita

Poimintahakkuu muistuttaa jaksollisessa kasvatuksessa käytettävää yläharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa kiinnitetään kuitenkin huomiota taimettumiseen. Siksi hakkuussa jätetään myös suuria hyvälaatuisia puita, jotka tuottavat eniten siemeniä.
Poimintahakkuuta voidaan täydentää tekemällä pienaukkoja, jotka lisäävät taimettumista ja tukevat luonnon monimuotoisuutta ylläpitämällä sekapuustoisuutta.
Poimintahakkuussa lähtökohtana on harvennus pohjapinta-alatavoitteen mukaiseksi. Hakkuuvoimakkuus voi vaihdella käsittelyalueen sisällä. Puuston järeytymistä ja tuhonkestävyyttä voidaan tarvittaessa parantaa harventamalla metsikössä olevia tiheämpiä kohtia.

Pienempiä puita poistetaan, jos ne ovat viallisia tai sairaita tai jos ylitiheitä ryhmiä halutaan harventaa. Tiheät pienpuuryhmät harventuvat myös luontaisesti.

# Jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun toteutus

## Poimintahakkuun toteutus

- Ajourat sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan kohtiin, joissa on eniten hakattavaa tukkipuustoa. Kasvatuskelpoista alikasvosta tai nuorta puustoa kasvavat kohdat pyritään kiertämään. Näin toimien ajouravälistä tulee vaihteleva ja se on tyypillisesti suurempi kuin 20 metriä.
- Hakkuussa poistetaan:
1 . vaurioituneet ja sairaat puut
2 . mutkaiset, lengot, paksuoksaiset ja tukkiosuudeltaan haaroittuneet puut lukuun ottamatta säästöpuiksi jääviä
3 . suurimpia tukkipuun kokoisia puita niin, että metsään jää tavoitteen mukainen määrä puustoa.
- Tiheitä pienempien puiden ryhmiä harvennetaan, jos kasvatettavien puiden järeytymistä halutaan nopeuttaa. Hyvin tiheinä kasvaneet ryhmät harvennetaan kahdessa vaiheessa, jolloin puilla on paremmat edellytykset sopeutua muutokseen.
- Hakkuussa säilytetään:
1 . jonkin verran suurimpia puita (esimerkiksi Etelä-Suomessa rinnankorkeusläpimitta yli 25 cm) tuottamaan siemeniä
2 . hyväkuntoiset puut, joilla on edellytykset kehittyä hyvälaatuisiksi tukkipuiksi
3 . monipuolinen puulajisekoitus, kun siihen on luontaiset edellytykset.
4 . säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Mahdolliset aiemmat säästöpuuryhmät rajataan hakkuiden ulkopuolelle. Säästöpuuryhmät on syytä merkitä käsittelyalueen paikkatietoihin, jotta ryhmien säilyminen tulevissa hakkuissa olisi varmempaa.
5 . lintujen pesäpuita. Järeät, haaraiset puut ovat tärkeitä petolintujen pesäpuina .

- Huolehditaan mahdollisimman hyvin, että jäävä puusto säästyy vaurioilta hakkuussa ja metsäkuljetuksessa. Hakkuutähde käytetään ajouran reunapuiden juurenniskojen suojaamiseen ja maaston kantavuuden parantamiseen. Hyvässäkin toteutuksessa osa pienemmistä puista ja alikasvoksesta vaurioituu.
- Huolehditaan jatkuvalla työjäljen seurannalla, ettei puustoa hakata liian harvaksi.

Poimintahakkuussa pyritään edistämään metsän luontaista uudistumista poistamalla metsikön suurimpia puita, tekemällä tilaa pienemmille elinvoimaisille puille sekä lisäämällä kasvutilaa kenttäkerroksessa uusien taimien syntymiseksi .

Jatkuvan kasvatuksen hakkuiden toteutus

Jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun toteutus

Ennallistaminen Metsätaloudellisesti heikkotuottoisia ojitettuja soita kannattaa ennallistaa. Usein jo pelkkä ojien tukkiminen riittää. Ennallistamisessa poistetaan ojituksen myötä tullutta puustoa ja jätetään pystyyn alkuperäisen oloisia käkkyrämäntyjä. Ojia voi padota ojapenkoista saatavalla maa-aineksella ja ojien pohjia voi täyttää puustolla, välttäen kuitenkin salaojavaikutusta, joka voi muodostua, kun oja täytetään puunrungoilla ojansuuntaisesti. Kunnostusojitus Suon ja kangasmaan välinen vaihettumisvyöhyke kannatta mahdollisuuksien mukaan jättää toimenpiteiden ulkopuolelle kunnostusojituksessa ja kantojen korjuussa, jotta alueen varvikko pysyy ehjänä ja yhtenäisenä. Kunnostusojituksen yhteydessä kankaan puoleinen niskaoja kannattaa jättää perkaamatta. Harkinnan mukaan vaihettumisvyöhykkeessä oleva oja voidaan jättää kunnostusojittamatta ja tehdä uusi oja hieman kauemmaksi. Tällöin vaihettumisvyöhykkeen vesitalous voisi palautua ja ojan varren puusto säilyä. Vaihettumisvyöhykkeen käsittely Metsänkäsittelyn yhteydessä suojaa ja tarjolla olevan ravinnon määrää lisätään jättämällä alikasvosta ja pensaita kuten katajat, pajut sekä marjovat puut ja pensaat. Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää luoda matalakasvuista suojaa riistalle. Kitumaan ja metsämaan reunalla voi esimerkiksi latvoa kuusia.&nbsp;Vaihettumisvyöhykettä ei raivata, vaan alikasvospuiden ja pensaiden antama suoja säilytetään mahdollisimman hyvin. Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa riistalle. Säästä varvusto; erityisesti mustikka, mutta myös juolukka-, puolukka- ja variksenmarjakasvustot. Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous, jos mahdollista. Soiden ja kangasmetsien väliin voidaan hakkuissa säästää puustoinen vaihettumisvyöhyke. Luonnontilaisena tai sen kaltaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet voidaan jättää kokonaan metsänkäsittelyn ulko- puolelle. Sama koskee suolle työntyviä pienehköjä kangasmaaniemekkeitä. Luo luonnollista vaihettumisvyöhykettä hakkuiden avulla säästämällä puustoa vaihtelevan levyiselle vyöhykkeelle kivennäismaan puolelle, jos suon ja kankaan raja on jyrkkä. Säästä ja luo vaihtelevan levyisiä vaihettumisvyöhykkeitä 5–50 metriä, jopa leveämpiä, sillä luontaiset vyöhykkeet voivat paikoitellen olla jopa satoja metrejä leveitä. Merkittäviä pinta-aloja koskevissa päätöksissä toimenpiteiden taloudelliset vaikutukset on syytä ottaa huomioon. Luonnontilaltaan muuttuneen vaihettumisvyöhykkeen puustoa voidaan käsitellä poimintahakkuin siten, että siltä poistetaan vain taloudellisesti arvokkaimpia puuyksilöitä. Jos vaihettumisvyöhyke on kapea ja jyrkkä, puustoa voidaan säästää vaihtelevan levyiselle kaistalle kivennäismaan puolelle. Soiden ja kangasmetsien väliin voidaan hakkuissa säästää puustoinen vaihettumisvyöhyke. Kuva: © Hannu Huttu.

# Riistaa suosiva käsittely suon ja metsän välisellä vaihettumisvyöhykkeellä 

## Ennallistaminen

Metsätaloudellisesti heikkotuottoisia ojitettuja soita kannattaa ennallistaa. Usein jo pelkkä ojien tukkiminen riittää. Ennallistamisessa poistetaan ojituksen myötä tullutta puustoa ja jätetään pystyyn alkuperäisen oloisia käkkyrämäntyjä. Ojia voi padota ojapenkoista saatavalla maa-aineksella ja ojien pohjia voi täyttää puustolla, välttäen kuitenkin salaojavaikutusta, joka voi muodostua, kun oja täytetään puunrungoilla ojansuuntaisesti.

# Riistaa suosiva käsittely suon ja metsän välisellä vaihettumisvyöhykkeellä 

## Kunnostusojitus

Suon ja kangasmaan välinen vaihettumisvyöhyke kannatta mahdollisuuksien mukaan jättää toimenpiteiden ulkopuolelle kunnostusojituksessa ja kantojen korjuussa, jotta alueen varvikko pysyy ehjänä ja yhtenäisenä.
Kunnostusojituksen yhteydessä kankaan puoleinen niskaoja kannattaa jättää perkaamatta. Harkinnan mukaan vaihettumisvyöhykkeessä oleva oja voidaan jättää kunnostusojittamatta ja tehdä uusi oja hieman kauemmaksi. Tällöin vaihettumisvyöhykkeen vesitalous voisi palautua ja ojan varren puusto säilyä.

# Riistaa suosiva käsittely suon ja metsän välisellä vaihettumisvyöhykkeellä 

## Vaihettumisvyöhykkeen käsittely

Metsänkäsittelyn yhteydessä suojaa ja tarjolla olevan ravinnon määrää lisätään jättämällä alikasvosta ja pensaita kuten katajat, pajut sekä marjovat puut ja pensaat. Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää luoda matalakasvuista suojaa riistalle. Kitumaan ja metsämaan reunalla voi esimerkiksi latvoa kuusia. Vaihettumisvyöhykettä ei raivata, vaan alikasvospuiden ja pensaiden antama suoja säilytetään mahdollisimman hyvin. Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa riistalle. Säästä varvusto; erityisesti mustikka, mutta myös juolukka-, puolukka- ja variksenmarjakasvustot. Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous, jos mahdollista.
Soiden ja kangasmetsien väliin voidaan hakkuissa säästää puustoinen vaihettumisvyöhyke. Luonnontilaisena tai sen kaltaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet voidaan jättää kokonaan metsänkäsittelyn ulko- puolelle. Sama koskee suolle työntyviä pienehköjä kangasmaaniemekkeitä.
Luo luonnollista vaihettumisvyöhykettä hakkuiden avulla säästämällä puustoa vaihtelevan levyiselle vyöhykkeelle kivennäismaan puolelle, jos suon ja kankaan raja on jyrkkä. Säästä ja luo vaihtelevan levyisiä vaihettumisvyöhykkeitä 5–50 metriä, jopa leveämpiä, sillä luontaiset vyöhykkeet voivat paikoitellen olla jopa satoja metrejä leveitä. Merkittäviä pinta-aloja koskevissa päätöksissä toimenpiteiden taloudelliset vaikutukset on syytä ottaa huomioon.

Luonnontilaltaan muuttuneen vaihettumisvyöhykkeen puustoa voidaan käsitellä poimintahakkuin siten, että siltä poistetaan vain taloudellisesti arvokkaimpia puuyksilöitä. Jos vaihettumisvyöhyke on kapea ja jyrkkä, puustoa voidaan säästää vaihtelevan levyiselle kaistalle kivennäismaan puolelle.

Suon ja kankaan välisen vaihettumisvyöhykkeen kasvillisuudessa on liukuma, jossa puuston koko kasvaa vaiheittain suon laiteille siirryttäessä. Kivennäismaan puolella vaihettumisvyöhykkeen kasvillisuus on riistan näkökulmasta parhaimmillaan puustoltaan erirakenteisena varvikkona, jossa suojaavat puut ja pensaat sekä marjakasvit auttavat riistan selviytymistä.

Riistan suosiminen eri metsissä ja vaihettumisvyöhykkeillä

Riistaa suosiva käsittely suon ja metsän välisellä vaihettumisvyöhykkeellä 

Pölyttäjät ovat keskeinen osa uudistuvaa luontoa Pölyttäjät ovat välttämättömiä luonnon ekosysteemien toiminnalle ja luonnon monimuotoisuuden säilymiselle. Viljelykasvien lisäksi esimerkiksi mustikka ja puolukka tarvitsevat hyönteispölytystä tuottaakseen satoa. Myös monet luonnonkasvit tarvitsevat pölyttäjiä lisääntyäkseen. Maailmanlaajuisesti pölyttäjien tilanne on heikentynyt lyhyessä ajassa. Suomessa pölyttäjien esiintymisessä ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä dramaattisia muutoksia, mutta uhanalaisten lajien määrä on kasvanut. Suomessa metsillä ja niiden käytöllä on keskeinen rooli myös pölyttäjiemme hyvinvoinnin kannalta. Pölyttäjiä on tutkittu maailmanlaajuisesti lähinnä maatalouden näkökulmasta. Tietoa pölyttäjien yhteydestä metsänhoitoon on niukemmin. Metsänhoidon suositus perustuu suomalaiseen kirjallisuuskatsaukseen, pölyttäjästrategiaan, asiantuntija-arvioihin ja maastoselvitykseen sekä niiden pohjalta laadittuun oppaaseenTurunen, S., Heliölä, J. &amp;amp; Saaristo, L. 2022, Pölyttäjien huomioiminen talousmetsien käsittelyssä. Tapion raportteja nro 50.Hyvät käytännöt pölyttäjien tukemiseen metsänomistajalle ja metsäammattilaiselle.Heliölä, J. 2021. Tietopohja ja suositukset pölyttäjien huomioimiseksi talousmetsien luonnonhoidossa PÖLYMETSÄ -hankkeen työpaketin 1 tulokset. Suomen ympäristökeskus.Heliölä, J., Kuussaari, M., Pöyry, J. 2021. Pölyttäjien tila Suomessa. Kansallista pölyttäjästrategiaa tukeva taustaselvitys. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 34/2021.Kansallinen pölyttäjästrategia ja toimenpidesuunnitelma. Ympäristöministeriön julkaisuja 2022:9. Pölyttäjät ja niiden elinympäristöt Pölyttäjä on eläin, joka etsii ravinnokseen mettä tai siitepölyä kukkivien kasvien kukista. Pölytys tapahtuu silloin, kun eläimen tuomaa siitepölyä päätyy kukan emilehdille ja kukka hedelmöittyy. Suomen metsissä pölytystä tekevät pääosin mesipistiäiset (kimalaiset ja erakkomehiläiset), kukkakärpäset sekä yö- ja päiväperhoset. Ravinnokseen pölyttäjät tarvitsevat keväästä syksyyn erilaisia ja eri aikaan kukkivia mesi- ja siitepölykasveja. Tästä syystä metsän kasvillisuuden ja puulajiston monimuotoisuus on niille hyödyksi. Esimerkiksi sekametsä, jossa kasvaa useita lehtipuulajeja, tarjoaa pölyttäjille monipuolisia ravinnonlähteitä. Pesäpaikoiksi pölyttäjät tarvitsevat esimerkiksi lahopuuta ja paljasta kivennäismaata. Pölyttäjille tärkeimpiä metsäisiä elinympäristöjä ovat: erilaiset avoimet paahdealueet ja -rinteetpuustoiset perinneympäristötrakenteeltaan vaihtelevat pellonreunametsätmetsäteiden varretmetsäpalo- ja kulotusalueet.Luonnon niityt ja kedot ovat vähentyneet, joten korvaavina elinympäristöinä metsien uudistusalat tarjoavat monille pölyttäjille tärkeitä ravintokasveja ja avoimuutta. Osa pölyttäjälajeista edellyttää elinympäristökseen vanhoja metsiä ja kuollutta puuta. Pölyttäjien elinolosuhteita parannetaan talousmetsien luonnonhoidolla Pölyttäjien elinolosuhteiden tukeminen ei vaadi useinkaan uusia toimenpiteitä, vaan sitä, että talousmetsien luonnonhoidon keinoja kohdennetaan tarkoituksenmukaisesti. Valtaosa niistä hyödyttää pölyttäjiä. Yleisimpiä, käytännössä kaikille metsätiloille soveltuvia, luonnonhoidon toimenpiteitä ovat: sekapuustoisuuden suosiminen metsäkuviolla säästöpuuryhmien jättäminen hakkuissa monimuotoisuudelle arvokkaiden yksittäisten puiden, kuten haapojen ja raitojen, kasvattaminen sekä kuolleen puuston säästäminen ja lisääminen tekopökkelöillä. Pölyttäjille sopivat puulajit ja muu mesikasvillisuus Raita ja muut pajut, haapa, pihlaja ja tuomi sekä jalopuut tarjoavat pölyttäjille ravintoa. Metsäteiden reunoilla ja muilla avoalueilla kukkivista kasveista tärkeitä ovat etenkin maitohorsma, maitikat, kultapiisku ja paatsama. Kanervan tärkeys korostuu syksyllä, kun muuta kukkivaa kasvillisuutta ei enää juurikaan ole. Talousmetsissä kukkivaa mesikasvillisuutta on eniten tarjolla avohakkuualoilla, metsäteiden varsilla, peltojen ja metsien reunavyöhykkeillä sekä paisteisilla vaihettumisvyöhykkeillä. Pihlaja soveltuu hyvin säästöpuuryhmään. Kukkiessaan se tarjoaa ravintoa pölyttäjille. Kuva: © Sara Turunen Kimalainen kanervan kukalla uudistusalalla. Kanerva on loppukesällä pölyttäjien tärkeimpiä ravintolähteitä metsäisissä elinympäristöissä. Kuva: © Sara Turunen

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

Säästöpuut ovat hakkuissa talousmetsään pysyvästi jätettäviä puita. Säästöpuiden annetaan kasvaa, kuolla ja lahota metsään. Säästöpuiden jättäminen talousmetsiin lisää vanhojen ja kookkaiden elävien puiden ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden puulajien määrää. Säästöpuista tulee ajan saatossa lahopuuta, jota ei korjata pois metsästä.

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

**Säästöpuiden erilaisia hyötyjä**

Säästöpuista koostuvan puuryhmän tai ryhmien jättäminen ja monimuotoisuudelle arvokkaiden yksittäisten puiden säästäminen ovat luonnonhoidon toimenpiteitä, jotka ovat suositeltavia riippumatta siitä, käytetäänkö jaksollista vai jatkuvaa kasvatusta. Säästöpuut voivat myös pehmentää käsittelyn vaikutusta maisemaan.
- Monipuolistavat metsikön rakennetta
- Muodostavat kaatuessaan tai kuollessaan lahopuuta
- Lieventävät uudistushakkuun aiheuttamaa maiseman muutosta
- Kasvavat vanhoiksi ja järeiksi puiksi, mikäli ne säilyvät hengissä
- Toimivat osalle metsässä esiintyville lajeille ”pelastusrenkaina” metsän uudistamisvaiheen aikana
- Vanhat, kuolevat ja kuolleet puut aukolla ja taimikossa tarjoavat elinympäristöjä sukkession alkuvaiheen lajeille
- Kukkivat puut (esim. raita ja pihlaja) tarjoavat pölyttäjille ravintoa sekä kolopuut pesäkoloja
- Toimivat siemenpuina luontaiselle taimiainekselle
- Mykorritsasienet säilyvät hakkuualalla

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

## Pölyttäjät ovat keskeinen osa uudistuvaa luontoa

Pölyttäjät ovat välttämättömiä luonnon ekosysteemien toiminnalle ja luonnon monimuotoisuuden säilymiselle. Viljelykasvien lisäksi esimerkiksi mustikka ja puolukka tarvitsevat hyönteispölytystä tuottaakseen satoa. Myös monet luonnonkasvit tarvitsevat pölyttäjiä lisääntyäkseen.
Maailmanlaajuisesti pölyttäjien tilanne on heikentynyt lyhyessä ajassa. Suomessa pölyttäjien esiintymisessä ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä dramaattisia muutoksia, mutta uhanalaisten lajien määrä on kasvanut. Suomessa metsillä ja niiden käytöllä on keskeinen rooli myös pölyttäjiemme hyvinvoinnin kannalta.
Pölyttäjiä on tutkittu maailmanlaajuisesti lähinnä maatalouden näkökulmasta. Tietoa pölyttäjien yhteydestä metsänhoitoon on niukemmin. Metsänhoidon suositus perustuu suomalaiseen kirjallisuuskatsaukseen, pölyttäjästrategiaan, asiantuntija-arvioihin ja maastoselvitykseen sekä niiden pohjalta laadittuun oppaaseen.

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

## Pölyttäjät ja niiden elinympäristöt

**Pölyttäjä** on eläin, joka etsii ravinnokseen mettä tai siitepölyä kukkivien kasvien kukista. Pölytys tapahtuu silloin, kun eläimen tuomaa siitepölyä päätyy kukan emilehdille ja kukka hedelmöittyy. Suomen metsissä pölytystä tekevät pääosin mesipistiäiset (kimalaiset ja erakkomehiläiset), kukkakärpäset sekä yö- ja päiväperhoset.
**Ravinnokseen** pölyttäjät tarvitsevat keväästä syksyyn erilaisia ja eri aikaan kukkivia mesi- ja siitepölykasveja. Tästä syystä metsän kasvillisuuden ja puulajiston monimuotoisuus on niille hyödyksi. Esimerkiksi sekametsä, jossa kasvaa useita lehtipuulajeja, tarjoaa pölyttäjille monipuolisia ravinnonlähteitä. **Pesäpaikoiksi** pölyttäjät tarvitsevat esimerkiksi lahopuuta ja paljasta kivennäismaata.
Pölyttäjille tärkeimpiä metsäisiä elinympäristöjä ovat:

- erilaiset avoimet paahdealueet ja -rinteet
- puustoiset perinneympäristöt
- rakenteeltaan vaihtelevat pellonreunametsät
- metsäteiden varret
- metsäpalo- ja kulotusalueet.
Luonnon niityt ja kedot ovat vähentyneet, joten korvaavina elinympäristöinä metsien uudistusalat tarjoavat monille pölyttäjille tärkeitä ravintokasveja ja avoimuutta. Osa pölyttäjälajeista edellyttää elinympäristökseen vanhoja metsiä ja kuollutta puuta.

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

## Pölyttäjien elinolosuhteita parannetaan talousmetsien luonnonhoidolla

Pölyttäjien elinolosuhteiden tukeminen ei vaadi useinkaan uusia toimenpiteitä, vaan sitä, että talousmetsien luonnonhoidon keinoja kohdennetaan tarkoituksenmukaisesti. Valtaosa niistä hyödyttää pölyttäjiä.
Yleisimpiä, käytännössä kaikille metsätiloille soveltuvia, luonnonhoidon toimenpiteitä ovat:
- sekapuustoisuuden suosiminen metsäkuviolla
- säästöpuuryhmien jättäminen hakkuissa
- monimuotoisuudelle arvokkaiden yksittäisten puiden, kuten haapojen ja raitojen, kasvattaminen sekä
- kuolleen puuston säästäminen ja lisääminen tekopökkelöillä.

# Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

## Pölyttäjille sopivat puulajit ja muu mesikasvillisuus

Raita ja muut pajut, haapa, pihlaja ja tuomi sekä jalopuut tarjoavat pölyttäjille ravintoa.
Metsäteiden reunoilla ja muilla avoalueilla kukkivista kasveista tärkeitä ovat etenkin maitohorsma, maitikat, kultapiisku ja paatsama. Kanervan tärkeys korostuu syksyllä, kun muuta kukkivaa kasvillisuutta ei enää juurikaan ole.
Talousmetsissä kukkivaa mesikasvillisuutta on eniten tarjolla avohakkuualoilla, metsäteiden varsilla, peltojen ja metsien reunavyöhykkeillä sekä paisteisilla vaihettumisvyöhykkeillä.

Keskeiset toimet uudistusaloilla
- Säästä hakkuissa pystylahopuut, maalahopuut ja tuoreet tuulenkaadot. Jos lahopuuta on vähän, voit lisätä määrää tekopökkelöillä.
- Valitse säästöpuuryhmiin ja yksittäisiksi säästöpuiksi lehtipuita kuten raitoja, pihlajia, haapoja, jalopuita. Jätä säästöpuiden alla oleva pienempi puusto ja pensaskerros käsittelemättä.

Keskeiset toimet taimikon varhaisperkauksessa ja taimikonharvennuksessa:
- Säästä taimikonhoidossa useaa eri lehtipuulajia. Hyvä tavoite on, että käsittelyalan puu- ja pensaslajien määrä ei vähene töiden seurauksena.
- Vältä turhaa raivausta kuten pensaikkojen poistoa. Pölyttäjät hyötyvät lintujen ja nisäkkäiden suojaksi jätettävistä tiheiköistä.
- Säästä kukkivia lehtipensaita (pajuja, paatsamaa, kuusamaa), joista ei ole haittaa taimikon kehitykselle tai haitta on vähäinen.

Kasvatusmetsissä pölyttäjien kannalta tärkeintä on sekapuustoisuuden suosiminen ja lehtipuusekoituksen säilyttäminen. Myös lahopuusto ja mahdolliset pienaukot ovat pölyttäjille hyödyllisiä. Ennakkoraivaus ja harvennukset lisäävät kenttäkerrokseen valoa ja sitä kautta parantavat pölyttäjille tärkeiden kasvien elinolosuhteita.
Keskeiset toimet kasvatusmetsissä:
- Ennakkoraivauksen ja hakkuiden yhteydessä säästetään kukkivia lehtipuita (raitaa, pajuja, pihlajaa, tuomea).
- Säästetään lahopuita. Esimerkiksi kuorensa menettäneet pystykuuset ovat tärkeitä pölyttäjien pesäpaikkoja.
- Lahopuuta lisätään tekopökkelöillä. Pökkelöiden sijainniksi kannattaa valita paisteisia metsänreunoja tai vastaavia maastonkohtia.
- Vesistöjen reunoille jätetään suojavyöhykkeet, joilla säilytetään pensaskerros ja puustoa. Rantavyöhykkeillä kasvaa monesti runsaasti pajuja ja muita lehtipensaita, jotka ovat tärkeitä pölyttäjien ravinnonlähteitä.

Paahdeympäristöjen tärkeimpiä hoitotoimenpiteitä ovat puuston ja pensaiden raivaus sekä maanpinnan rikkominen. Hoitotoimet on tarpeen suunnitella tapauskohtaisesti kohteelle määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti.
Havupuuston poistaminen lisää valon ja lämmön määrää sekä vähentää kertyvän karikkeen määrää. Paljastettu kivennäismaa edistää kasvien siementen itämistä ja tarjoaa monille mesipistiäisille ja muille hyönteisille pesäpaikkoja.
Paahdeympäristöjen lajistoa voi auttaa myös luonnonhoidollisilla kulotuksilla.

Lehtometsissä kaikkein tarpeellisin toimenpide on lisätä lehdossa puuston väljyyttä vähentämällä etenkin kuusten määrää. Raivauksissa suositaan lehtipuustoa ja etenkin jaloja lehtipuita sekä säästetään kaikki lahopuusto.

Valtaosa pölyttäjistä on lämpöhakuisia hyönteisiä. Reunavyöhykkeiden puuston harventaminen ja sen tuoma valoisuus hyödyttää pölyttäjiä etenkin paisteisilla, aurinkoisilla reunavyöhykkeillä, jotka rajautuvat metsäteihin tai peltoalueisiin. Lisääntyneen väljyyden ansiosta alueelle voi kehittyä lisää monipuolista mesikasvillisuutta ja pienilmasto muuttuu pölyttäjien lisääntymisen kannalta suotuisammaksi.
Metsän ja pellon reunavyöhykkeille, sekä vanhoille puutavaravarastopaikoille ja kääntöpaikoille uudistuu tyypillisesti raitaa ja muita pajuja. Pajukon säilyttäminen niin pitkään kuin mahdollista hyödyttää pölyttäjien ravinnonsaantia.

Metsäteiden reunamilla esiintyy usein paljon monipuolista ja kukkivaa ruohovartista kasvillisuutta. Tämän sekä lämpimän pienilmaston ansiosta tienvarret ovatkin metsäalueilla pölyttäjille mieluisia pienympäristöjä.
Tienvarsien vesakoituminen ja heinittyminen on haitallista pölyttäjien kannalta. Tienvarret kannattaakin niittää säännöllisesti – mutta vasta syyskesällä, kun mesikasvien kukinta ja pölyttäjien lisääntyminen ovat ohi.

Pölyttäjähyönteisten suosiminen metsänhoidossa tarkoittaa metsänkäsittelyssä tehtyjä ratkaisuja, joilla metsänomistaja voi vahvistaa ja ylläpitää pölyttäjien elinolosuhteita metsissä. Tavoitteena on monimuotoinen metsä, joka tarjoaa pölyttäjille lisääntymiselinympäristöjä sekä monipuolista ravintoa keväästä syksyyn.

Työn suunnittelun, toteutuksen ja laadunhallinnan hyvät käytännöt.

Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

Maanpinnan muodot huomioitava Maanmuokkausmenetelmää valittaessa on tärkeää huomioida uudistusalan vaihtelevat maanpinnan muodot. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen voidaan vaikuttaa myös muokkauskaluston valinnalla ja vaihtelemalla muokkausmenetelmää tarpeen mukaan. Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. Maanmuokkausmenetelmän valinnassa ja vesiensuojelutoimenpiteiden suunnittelussa on suositeltavaa hyödyntää paikkatietoaineistoja, kuten maalaji-, eroosioherkkyys-, korjuukelpoisuus- ja kosteusindeksikarttoja ( Metsäkeskuksen avoin metsä- ja luontotieto). Erityishuomioita on kiinnitettävä ja varovaisuutta noudatettava pohjavesialueilla sekä happamilla sulfaattimailla. Suojavyöhykkeet maanmuokkauksessa Ennen muokkausta toimenpiteen toteuttajalle annetaan tiedoksi suojavyöhykkeen rajaus laaditun suunnitelman mukaisesti. Tarvittaessa suojavyöhykkeen rajaus merkitään maastoon. Maanmuokkauksessa suojavyöhykkeen suositeltuun leveyteen vaikuttavat maalaji sekä maan kaltevuus. Esimerkiksi hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja, on suositeltavaa käyttää kosteusindeksikarttoja ja eroosiomalleja tarvittavan suojavyöhykkeen leveyden määrittämiseen Maanmuokkausalueella ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikat valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita. Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta. E-luokan pohjavesialueilla tulee erityisen tarkasti huolehtia, ettei pohjavedestä riippuvaista elinympäristöä tuhota tai heikennetä. Mikäli maanmuokkausalue sijaitsee metsäsertifioidulla alueella, on noudatettava vähintään kyseisen sertifioinnin vaatimuksia. Lisätietoa: Suojavyöhykkeet ja rantametsät, Suojavyöhykkeen suunnittelu. Työmaaohjeen sisältö vesiensuojelun kannalta:• Alueen kartta, jossa on kuvattu eri maanmuokkaustoimenpiteet•&nbsp;Maapohjan eroosioherkkyyskartta•&nbsp;Kosteusindeksikartta herkkien kohtien tunnistamisen tueksiSalmivaara, A., Finér, L., Jorri, E., ym. 2020) Ohjeita kosteusindeksikarttojen käyttöön metsätaloudessa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus, 92/2020.•&nbsp;Tiedot ja mitoitukset olemassa olevien ojien perkaustarpeesta perustuen metsänkasvulliseen tarpeeseen, ei vain ojien tukkeutumiseen•&nbsp;Tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella•&nbsp;Eri vesiensuojelutoimenpiteiden suunniteltu sijainti ja mitoitus (suojavyöhykkeet, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus yms.) Pintakasvillisuus pidättää tehokkaasti ravinteita. Kiintoaineen ja ravinteiden huuhtoutumisen minimoimiseksi maanmuokkaus pitäisi tehdä mahdollisimman vähäisellä maanpinnan rikkomisella, jotta pintakasvillisuutta säilyisi mahdollisimman paljon sitomassa hakkuutähteistä ja humuskerroksesta vapautuvia ravinteitaPiirainen S. 2019. Maanmuokkauksen vaikutukset vesistöihin. Julkaisussa: Laine, T., Luoranen, J. &amp;amp; Ilvesniemi, H. (toim.). Metsämaan muokkaus kirjallisuuskatsaus maanmuokkauksen vaikutuksista metsänuudistamiseen, vesistöihin sekä ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 58/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. s. 8–9.. Äestys, laikutus sekä laikku- ja kääntömätästys Äestyksessä jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden,&nbsp;mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista. Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen. Turvemailla on syytä varmistaa, ettei metsän kasvun ongelmat johdu kuivatusojien huonosta kunnosta. Turvemailla metsänkasvu on saattanut hidastua avohakkuun myötä pintaveden noustua liian korkealle. Ennen ojitustarpeen arviointia kuitenkin varmistetaan, ettei heikon kasvun syynä ole joku muu syy (boorin puute tai liiallinen kuivuus tms. tekijät), koska tarpeetonta ojitusta tulee välttää. Uudistushakkuussa poistettava puusto on voinut haihdutuksensa avulla ylläpitää puuston kasvulle sopivaa pohjaveden pinnan tasoa kuivatusojien ollessa huonokuntoisia. Jos kuivatusojia on uudistushakkuun yhteydessä tarpeen kunnostaa, on huolehdittava riittävistä vesiensuojelutoimista ja tehtävä vähäistä suuremmasta kunnostuksesta vesilain mukainen ilmoitus Lupa- ja valvontavirastoon. Lisätietoa: Ojien kunnostustarpeen ja -kelpoisuuden määrittäminen, Vesitalousisännöitsijän opas: Metsänojitustarpeen arviointi. Navero- ja ojitusmätästys Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä. Naveroita ei yhdistetä kuivatusojiin eikä johdeta vesistöön. Naveromätästyksen vesistökuormitus jää siten huomattavasti vähäisemmäksi kuin ojitusmätästyksessä, eikä ojitusilmoituksellekaan yleensä ole tarvetta. Naveromätästyksessä naveroita ei yhdistetä ojiin eikä johdeta vesistöön. Vesiensuojelurakenteena on käytetty pintavalutuskenttää. Kuva: Juha Varhi © Tapio. Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitusmätästyksestä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan huolella kohdekohtaisesti ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin ojien kunnostuksessa. Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä. Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita. Podsolimaannos on yleinen havumetsävyöhykkeellä. Se muodostuu karike-, humus-, uuttumis- ja rikastumiskerroksista, alla muuttumaton pohjamaa Kuva: © Tiina Törmänen. Turvemaiden maanmuokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteita. Veden virtausnopeutta, ja siitä aiheutuvaa syöpymisvaaraa ja lisääntyvää kiintoainekuormitusta vähennetään korkeuskäyriin nähden oikein, vinosti pääkaltevuutta vastaan, suunnatuilla uomilla kaivukatkoilla ja tarvittaessa padoilla. Lisäksi käyttökelpoisia vesiensuojelumenetelmiä turvemaiden maanmuokkauksessa ovat laskeutusaltaat, kosteikot ja pintavalutuskentät. Toimenpidealueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti. Ojia ei tule perata esimerkiksi siksi, että ne ovat tukkeutuneet vaan aina arvioidaan todellinen kuivatustarve metsänkasvun kannalta. Naveroihin ja ojiin: jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitänaveroihin jätetään kaivukatkojatehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein (käytetään vain karkeiden ja keskikarkeiden maalajien alueilla)naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihinLisäksi ojitusmätästyskohteilla: käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollistakäytetään laskeutusaltaita yhdistettynä pintavalutukseen tai muita ojien kunnostuksen vesiensuojelutoimia ja -rakenteitasäilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaanPohjavesialueille sijoittuvilla turvemailla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan. Ensisijaisesti suositellaan käyttämään kevyempiä maanmuokkausmenetelmiä. Paineellisen pohjaveden alueilla ojitus- tai naveromätästys voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä näitä maanmuokkausmenetelmiä ei tule käyttää paineellisen pohjaveden alueilla. Vedenottamoiden lähialueilla toimenpiteissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta. Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla. Lisätietoa: Ojien kunnostus, Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa. Ojitusmätästys on rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon ilmoitusvelvollisuus Lupa- ja valvontavirastoon. Säätöauraus Säätöaurausta tehdään vain silloin kun se on kuivatuksen kannalta perusteltua Pohjois-Suomen paksukunttaisilla ja soistuneilla alueilla. Ohutturpeisilla alueilla säätöaurausta ei tulisi tehdä. Vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutukseen tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen. Vesien johtaminen Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin erityisen tärkeisiin ja muihin arvokkaisiin elinympäristöihin, vesilain suojelemiin kohteisiin, eikä Natura-vesistöihin tai vesistöihin, joissa esiintyy uhanalaisia lajeja. Vesien johtamista suositellaan välttämään myös muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on erityisen tärkeään elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse sinne kiintoainetta. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain, vesilain tai luonnonsuojelulain mukaan säilytettäviä luontokohteita, Natura-alueita tai sertifioinneissa mukana olevia kohteita. Mikäli luontokohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne., veden johtamista ei tarvitse välttää. Metsätaloustoimien vuoksi kuivuneille suojelusoille voidaan ohjata vesiä veden palautuksella toimintamallin mukaisesti. Vesiä voidaan myös palauttaa tai johtaa pintavalutukseen kitu- ja joutomaille. Lisätietoa: Vedenpalautus suolle. Vesiensuojelu korostuu suometsien uudistamisessa  Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen, fosforin, kiintoaineen ja humuksen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin. Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemaiden muokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteitaPiirainen S. 2019. Maanmuokkauksen vaikutukset vesistöihin. Julkaisussa: Laine, T., Luoranen, J. &amp;amp; Ilvesniemi, H. (toim.). Metsämaan muokkaus kirjallisuuskatsaus maanmuokkauksen vaikutuksista metsänuudistamiseen, vesistöihin sekä ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 58/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. s. 8–9.. Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen, eli humuksen, huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty ojien kunnostus edistää ja ylläpitää ojitusalueelta vesistöihin valumavesien mukana kulkeutuvaa kuormitusta. Ojien kaivun ja perkaamisen on olennaista aina perustua todelliseen metsänkasvulliseen tarpeeseen. Ojien tukkeutuminen ei useinkaan tarkoita, että metsän kasvun kannalta olisi kuivatustarvetta. Vesiensuojelun kannalta tärkeintä on välttää metsän kasvun kannalta turhaa ojien kunnostamista. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä voidaan hidastaa veden virtausnopeutta ja pienentää kiintoaines- ja ravinnekuormitusta vesistöön. Lisätietoa: Vesien turvaaminen ojien kunnostuksessa, Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojavyöhykkeitä ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski. Laikutuksessa poistetaan ohut kerros pintahumusta. Kuva: © Tiina Ronkainen.

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Maanpinnan muodot huomioitava

Maanmuokkausmenetelmää valittaessa on tärkeää huomioida uudistusalan vaihtelevat maanpinnan muodot. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen voidaan vaikuttaa myös muokkauskaluston valinnalla ja vaihtelemalla muokkausmenetelmää tarpeen mukaan.
Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. Maanmuokkausmenetelmän valinnassa ja vesiensuojelutoimenpiteiden suunnittelussa on suositeltavaa hyödyntää paikkatietoaineistoja, kuten maalaji-, eroosioherkkyys-, korjuukelpoisuus- ja kosteusindeksikarttoja ( [Metsäkeskuksen avoin metsä- ja luontotieto](https://www.metsakeskus.fi/fi/avoin-metsa-ja-luontotieto)). Erityishuomioita on kiinnitettävä ja varovaisuutta noudatettava pohjavesialueilla sekä happamilla sulfaattimailla.

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Suojavyöhykkeet maanmuokkauksessa

Ennen muokkausta toimenpiteen toteuttajalle annetaan tiedoksi suojavyöhykkeen rajaus laaditun suunnitelman mukaisesti. Tarvittaessa suojavyöhykkeen rajaus merkitään maastoon. Maanmuokkauksessa suojavyöhykkeen suositeltuun leveyteen vaikuttavat maalaji sekä maan kaltevuus. Esimerkiksi hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja, on suositeltavaa käyttää kosteusindeksikarttoja ja eroosiomalleja tarvittavan suojavyöhykkeen leveyden määrittämiseen
Maanmuokkausalueella ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikat valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita.
Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta. E-luokan pohjavesialueilla tulee erityisen tarkasti huolehtia, ettei pohjavedestä riippuvaista elinympäristöä tuhota tai heikennetä.

Mikäli maanmuokkausalue sijaitsee metsäsertifioidulla alueella, on noudatettava vähintään kyseisen sertifioinnin vaatimuksia.
Lisätietoa: [Suojavyöhykkeet ja rantametsät](/fi/toimenpiteet/suojavyohykkeet-ja-rantametsat), [Suojavyöhykkeen suunnittelu](https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/toimenpiteet/suojavyohykkeet-ja-rantametsat/toteutus#section-1549).

**Työmaaohjeen sisältö vesiensuojelun kannalta:**• Alueen kartta, jossa on kuvattu eri maanmuokkaustoimenpiteet• Maapohjan eroosioherkkyyskartta• Kosteusindeksikartta herkkien kohtien tunnistamisen tueksi• Tiedot ja mitoitukset olemassa olevien ojien perkaustarpeesta perustuen metsänkasvulliseen tarpeeseen, ei vain ojien tukkeutumiseen• Tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella• Eri vesiensuojelutoimenpiteiden suunniteltu sijainti ja mitoitus (suojavyöhykkeet, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus yms.)
Pintakasvillisuus pidättää tehokkaasti ravinteita. Kiintoaineen ja ravinteiden huuhtoutumisen minimoimiseksi maanmuokkaus pitäisi tehdä mahdollisimman vähäisellä maanpinnan rikkomisella, jotta pintakasvillisuutta säilyisi mahdollisimman paljon sitomassa hakkuutähteistä ja humuskerroksesta vapautuvia ravinteita.

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Äestys, laikutus sekä laikku- ja kääntömätästys

**Äestyksessä** jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden, mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista.
**Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä** muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen.
Turvemailla on syytä varmistaa, ettei metsän kasvun ongelmat johdu kuivatusojien huonosta kunnosta. Turvemailla metsänkasvu on saattanut hidastua avohakkuun myötä pintaveden noustua liian korkealle. Ennen ojitustarpeen arviointia kuitenkin varmistetaan, ettei heikon kasvun syynä ole joku muu syy (boorin puute tai liiallinen kuivuus tms. tekijät), koska tarpeetonta ojitusta tulee välttää.

Uudistushakkuussa poistettava puusto on voinut haihdutuksensa avulla ylläpitää puuston kasvulle sopivaa pohjaveden pinnan tasoa kuivatusojien ollessa huonokuntoisia. Jos kuivatusojia on uudistushakkuun yhteydessä tarpeen kunnostaa, on huolehdittava riittävistä vesiensuojelutoimista ja tehtävä vähäistä suuremmasta kunnostuksesta vesilain mukainen ilmoitus Lupa- ja valvontavirastoon.
Lisätietoa: [Ojien kunnostustarpeen ja -kelpoisuuden määrittäminen](https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/toimenpiteet/ojien-kunnostus/toteutus#section-637), [Vesitalousisännöitsijän opas: Metsänojitustarpeen arviointi.](https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/186084/Opas%2010%202022.pdf?sequence=1&isAllowed=y)

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Navero- ja ojitusmätästys

Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä. Naveroita ei yhdistetä kuivatusojiin eikä johdeta vesistöön. Naveromätästyksen vesistökuormitus jää siten huomattavasti vähäisemmäksi kuin ojitusmätästyksessä, eikä ojitusilmoituksellekaan yleensä ole tarvetta.

Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitusmätästyksestä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan huolella kohdekohtaisesti ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin ojien kunnostuksessa. Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä.
Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita.

Turvemaiden maanmuokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteita. Veden virtausnopeutta, ja siitä aiheutuvaa syöpymisvaaraa ja lisääntyvää kiintoainekuormitusta vähennetään korkeuskäyriin nähden oikein, vinosti pääkaltevuutta vastaan, suunnatuilla uomilla kaivukatkoilla ja tarvittaessa padoilla. Lisäksi käyttökelpoisia vesiensuojelumenetelmiä turvemaiden maanmuokkauksessa ovat laskeutusaltaat, kosteikot ja pintavalutuskentät.
Toimenpidealueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti. Ojia ei tule perata esimerkiksi siksi, että ne ovat tukkeutuneet vaan aina arvioidaan todellinen kuivatustarve metsänkasvun kannalta.
Naveroihin ja ojiin:

- jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitä
- naveroihin jätetään kaivukatkoja
- tehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein (käytetään vain karkeiden ja keskikarkeiden maalajien alueilla)
- naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihin
Lisäksi ojitusmätästyskohteilla:
- käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollista
- käytetään laskeutusaltaita yhdistettynä pintavalutukseen tai muita ojien kunnostuksen vesiensuojelutoimia ja -rakenteita
- säilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaan

Pohjavesialueille sijoittuvilla turvemailla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan. Ensisijaisesti suositellaan käyttämään kevyempiä maanmuokkausmenetelmiä. Paineellisen pohjaveden alueilla ojitus- tai naveromätästys voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä näitä maanmuokkausmenetelmiä ei tule käyttää paineellisen pohjaveden alueilla. Vedenottamoiden lähialueilla toimenpiteissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta.
Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla.
Lisätietoa: [Ojien kunnostus](/fi/toimenpiteet/ojien-kunnostus), Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa.

Ojitusmätästys on rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon ilmoitusvelvollisuus Lupa- ja valvontavirastoon.

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Säätöauraus

Säätöaurausta tehdään vain silloin kun se on kuivatuksen kannalta perusteltua Pohjois-Suomen paksukunttaisilla ja soistuneilla alueilla. Ohutturpeisilla alueilla säätöaurausta ei tulisi tehdä. Vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutukseen tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen.

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Vesien johtaminen

Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin erityisen tärkeisiin ja muihin arvokkaisiin elinympäristöihin, vesilain suojelemiin kohteisiin, eikä Natura-vesistöihin tai vesistöihin, joissa esiintyy uhanalaisia lajeja. Vesien johtamista suositellaan välttämään myös muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on erityisen tärkeään elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse sinne kiintoainetta. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain, vesilain tai luonnonsuojelulain mukaan säilytettäviä luontokohteita, Natura-alueita tai sertifioinneissa mukana olevia kohteita. Mikäli luontokohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne., veden johtamista ei tarvitse välttää. Metsätaloustoimien vuoksi kuivuneille suojelusoille voidaan ohjata vesiä veden palautuksella toimintamallin mukaisesti. Vesiä voidaan myös palauttaa tai johtaa pintavalutukseen kitu- ja joutomaille.
Lisätietoa: [Vedenpalautus suolle](/fi/toimenpiteet/vedenpalautus-suolle).

# Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

## Vesiensuojelu korostuu suometsien uudistamisessa

Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen, fosforin, kiintoaineen ja humuksen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin.
Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemaiden muokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteita.
Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen, eli humuksen, huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty ojien kunnostus edistää ja ylläpitää ojitusalueelta vesistöihin valumavesien mukana kulkeutuvaa kuormitusta. Ojien kaivun ja perkaamisen on olennaista aina perustua todelliseen metsänkasvulliseen tarpeeseen. Ojien tukkeutuminen ei useinkaan tarkoita, että metsän kasvun kannalta olisi kuivatustarvetta. Vesiensuojelun kannalta tärkeintä on välttää metsän kasvun kannalta turhaa ojien kunnostamista. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä voidaan hidastaa veden virtausnopeutta ja pienentää kiintoaines- ja ravinnekuormitusta vesistöön.

Lisätietoa: [Vesien turvaaminen ojien kunnostuksessa](https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/toimenpiteet/ojien-kunnostus/toteutus#section-1124), [Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut](/fi/toimenpiteet/vesiensuojelurakenteet-ja-ratkaisut)
Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojavyöhykkeitä ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski.

Maanmuokkausmenetelmän oikealla valinnalla ja kohdentamisella vähennetään kiintoaineen ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta. Kullekin uudistusalalle tai sen osalle valitaan metsänuudistamisen kannalta riittävän tehokas, mutta kuitenkin mahdollisimman vähän maan pintakerroksia muuttava muokkausmenetelmä.

Maanmuokkaus

Vesiensuojelu metsänkäsittelyssä

Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

Varttuneita puita vioittavat ja tappavat kaarnakuoriaiset, kuten pysty- ja vaakanävertäjä sekä kirjanpainaja ovat merkittäviä metsän terveyttä uhkaavia ja taloudellisia tappioita tuottavia tuholaisia. Ytimennävertäjät aiheuttavat tuhoja männiköissä ja kirjanpainaja kuusikoissa. Laki metsätuhojen torjunnasta velvoittaa hyönteistuhojen ennaltaehkäisyyn. Tärkein keino vähentää ytimennävertäjä- ja kaarnakuoriaistuhoja on metsätuholain noudattaminen, jossa tuoreiden tuhojen määrän ylittäessä kuusella 10 m³ ja männyllä 20 m³ hehtaarilla korjataan ne pois sekä noudattamalla ohjeita puutavaran poisviennissä tai muilla käsittelyillä. Kesäaikojen lämpötilojen vuosittaisten vaihtelujen takia on tärkeää, että tuhojen torjuntaan ryhdytään aiemmin, jos kesä on ollut normaalia kuumempi. Kuitenkin viimeistään 15.7. on eteläisessä Suomessa korjattava tuhot pois. Tuhoja voidaan torjua muina käsittelyinä puita kuorimalla tai käsittelemällä kasvinsuojeluaineella. Maanomistajaa ei koske tämä velvollisuus, jos toimenpiteiden suorittaminen on taloudellisesti kohtuutonta tai kyseessä on ylivoimainen este tai erityisen poikkeukselliset olosuhteet. Vähäinen määrä tuhopuuta toimii hyvänä monimuotoisuuden ylläpitäjänä tuottaen lahopuuta.&nbsp;Kuorensa kokonaan pudottaneet kuolleet kuuset ovatkin suositeltavaa jättää metsään lahopuuksi, sillä kaarnakuoriaiset eivät hyödynnä niitä enää vaan ne toimivat kaarnakuoriaisten vihollisten lisääntymispaikkoina. Ytimennävertäjät Ytimennävertäjät (pysty- ja vaakanävertäjä) ovat kaarnakuoriaisia, jotka aiheuttavat tuhoja sekä nuoressa että varttuneessa männiköissä. Kuoriaiset lisääntyvät huhtikuusta alkaen etenkin talvella kaadetussa mäntypuutavarassa, mutta myös hakkuutähteissä, tuulenkaadoissa, lumenmurroissa ja heikentyneissä puissa. Heinäkuun aikana nuoret aikuiset lentävät männyn latvuksiin ja kaivertavat vuosikasvaimia ontoiksi, mistä seuraa puustolle kasvu- ja laatutappioita. Puutavaraan kuoriaiset levittävät sinistäjäsientä. Pystynävertäjä on yleinen koko maassa. Sen tuhot todennäköisesti lisääntyvät ilmaston lämmetessä. Laji pystyy ääritilanteessa tappamaan neulasia menettäneitä heikentyneitä puita muiden altistavien tekijöiden vallitessa ja aiheuttamaan voimakkaita kasvainvaurioita myös eläville puille.Cedervind, J., Pettersson, M. &amp;amp; Långström, B. 2003. Attack dynamics of the pine shoot beetle, Tomicus piniperda (Col.; Scolytinae) in Scots pine stands defoliated by Bupalus piniaria (Lep.; Geometridae). Agricultural and Forest Entomology 5: 253–261.&nbsp;Kasvaimista lajin aikuiset siirtyvät talvehtimaan karikekerrokseen tai runkojen tyvikaarnan alle. Vaakanävertäjä viihtyy yleisimmin metsään jätetyissä latvuksissa ja pystyyn kuolevien mäntyjen latvaosissa, mutta harvemmin puutavarapinoissa. Vaakanävertäjä muistuttaa tuholaisena pystynävertäjää, mutta on harvinaisempi. Muita tuhoja aiheuttavia kaarnakuoriaisia Okakaarnakuoriainen elää männyn ohuen kuoren alla tuulenkaadoilla, hakkutähteillä ja heikentyneissä pystypuissa. Laji voi runsastuessaan iskeytyä myös terveisiin puihin. Kuoriainen viljelee kuljettamiaan sinistäjäsieniä ja samalla pilaa puutavaraa. Lajin aiheuttamat tuhot ovat yleistyneet 2000-luvulta alkaen maan etelä- ja itäosissa. Kuusentähtikirjaaja on yleisin kaarnakuoriaisemme, joka elää kuusen ohuen kuoren alla nuorissa kuusissa tai isojen kuusten latvaosissa, iskeytyen joskus myös mäntyihin. Ne iskeytyvät yleensä heikentyneisiin kuusiin tai hakkuutähteisiin kuivattaen aluksi kuusen latvaosan ja vasta myöhemmin kuusi kuivuu kokonaan. Kuuset voivat olla heikentyneet kasvupaikan kuivuuden tai tilapäisesti harvennuksien takia. Aitomonikirjaaja esiintyy kuusella ja harvoin myös männyllä. Laji yleistyy usein kirjanpainajatuhon yhteydessä. Kuoriainen viihtyy heikentyneissä pystypuissa ja tuulenkaadoissa koko maassa. Vahinko aiheutuu puiden kuivumisesta runsastumisen seurauksena, mutta tuhot ovat toistaiseksi pienialaisia. Havutikaskuoriainen on yleinen koko maassa. Se menestyy kuusella ja männyllä puutavarassa, tuulenkaadoissa ja kannoissa. Laji pilaa keväällä havutukkeja kaivamalla tikapuita muistuttavat ja myöhemmin sinistäjäsienistä johtuen käytävät mustuvat, mistä syystä sahatavara ei kelpaa myyntiin. Juurinilurit syövät havupuiden taimien nilaa, mutta myös maanpinnan alapuolella rangan ja juurten kuorta ja nilaa. Syöntijälki muistuttaa tukkimiehentäin tekemää vioitusta, mutta on syvempi. Nilurit tappavat taimia ja heikentävät kasvua muutamia vuosia istutuksen jälkeen, jolloin tuhot ovat paikallisia.

# Kaarnakuoriaistuhojen torjunta

**Ytimennävertäjät**

Varttuneita puita vioittavat ja tappavat kaarnakuoriaiset, kuten pysty- ja vaakanävertäjä sekä kirjanpainaja ovat merkittäviä metsän terveyttä uhkaavia ja taloudellisia tappioita tuottavia tuholaisia. Ytimennävertäjät aiheuttavat tuhoja männiköissä ja [kirjanpainaja](/fi/toimenpiteet/kirjanpainajatuhojen-torjunta) kuusikoissa.
Laki metsätuhojen torjunnasta velvoittaa hyönteistuhojen ennaltaehkäisyyn. Tärkein keino vähentää ytimennävertäjä- ja kaarnakuoriaistuhoja on metsätuholain noudattaminen, jossa tuoreiden tuhojen määrän ylittäessä kuusella 10 m³ ja männyllä 20 m³ hehtaarilla korjataan ne pois sekä noudattamalla ohjeita puutavaran poisviennissä tai muilla käsittelyillä. Kesäaikojen lämpötilojen vuosittaisten vaihtelujen takia on tärkeää, että tuhojen torjuntaan ryhdytään aiemmin, jos kesä on ollut normaalia kuumempi. Kuitenkin viimeistään 15.7. on eteläisessä Suomessa korjattava tuhot pois. Tuhoja voidaan torjua muina käsittelyinä puita kuorimalla tai käsittelemällä kasvinsuojeluaineella. Maanomistajaa ei koske tämä velvollisuus, jos toimenpiteiden suorittaminen on taloudellisesti kohtuutonta tai kyseessä on ylivoimainen este tai erityisen poikkeukselliset olosuhteet. Vähäinen määrä tuhopuuta toimii hyvänä monimuotoisuuden ylläpitäjänä tuottaen lahopuuta. Kuorensa kokonaan pudottaneet kuolleet kuuset ovatkin suositeltavaa jättää metsään lahopuuksi, sillä kaarnakuoriaiset eivät hyödynnä niitä enää vaan ne toimivat kaarnakuoriaisten vihollisten lisääntymispaikkoina.

Ytimennävertäjät (pysty- ja vaakanävertäjä) ovat kaarnakuoriaisia, jotka aiheuttavat tuhoja sekä nuoressa että varttuneessa männiköissä. Kuoriaiset lisääntyvät huhtikuusta alkaen etenkin talvella kaadetussa mäntypuutavarassa, mutta myös hakkuutähteissä, tuulenkaadoissa, lumenmurroissa ja heikentyneissä puissa. Heinäkuun aikana nuoret aikuiset lentävät männyn latvuksiin ja kaivertavat vuosikasvaimia ontoiksi, mistä seuraa puustolle kasvu- ja laatutappioita. Puutavaraan kuoriaiset levittävät sinistäjäsientä.
**Pystynävertäjä** on yleinen koko maassa. Sen tuhot todennäköisesti lisääntyvät ilmaston lämmetessä. Laji pystyy ääritilanteessa tappamaan neulasia menettäneitä heikentyneitä puita muiden altistavien tekijöiden vallitessa ja aiheuttamaan voimakkaita kasvainvaurioita myös eläville puille. Kasvaimista lajin aikuiset siirtyvät talvehtimaan karikekerrokseen tai runkojen tyvikaarnan alle.
**Vaakanävertäjä** viihtyy yleisimmin metsään jätetyissä latvuksissa ja pystyyn kuolevien mäntyjen latvaosissa, mutta harvemmin puutavarapinoissa. Vaakanävertäjä muistuttaa tuholaisena pystynävertäjää, mutta on harvinaisempi.

# Kaarnakuoriaistuhojen torjunta

**Muita tuhoja aiheuttavia kaarnakuoriaisia**

**Okakaarnakuoriainen** elää männyn ohuen kuoren alla tuulenkaadoilla, hakkutähteillä ja heikentyneissä pystypuissa. Laji voi runsastuessaan iskeytyä myös terveisiin puihin. Kuoriainen viljelee kuljettamiaan sinistäjäsieniä ja samalla pilaa puutavaraa. Lajin aiheuttamat tuhot ovat yleistyneet 2000-luvulta alkaen maan etelä- ja itäosissa.
**Kuusentähtikirjaaja** on yleisin kaarnakuoriaisemme, joka elää kuusen ohuen kuoren alla nuorissa kuusissa tai isojen kuusten latvaosissa, iskeytyen joskus myös mäntyihin. Ne iskeytyvät yleensä heikentyneisiin kuusiin tai hakkuutähteisiin kuivattaen aluksi kuusen latvaosan ja vasta myöhemmin kuusi kuivuu kokonaan. Kuuset voivat olla heikentyneet kasvupaikan kuivuuden tai tilapäisesti harvennuksien takia.
**Aitomonikirjaaja** esiintyy kuusella ja harvoin myös männyllä. Laji yleistyy usein kirjanpainajatuhon yhteydessä. Kuoriainen viihtyy heikentyneissä pystypuissa ja tuulenkaadoissa koko maassa. Vahinko aiheutuu puiden kuivumisesta runsastumisen seurauksena, mutta tuhot ovat toistaiseksi pienialaisia.

**Havutikaskuoriainen** on yleinen koko maassa. Se menestyy kuusella ja männyllä puutavarassa, tuulenkaadoissa ja kannoissa. Laji pilaa keväällä havutukkeja kaivamalla tikapuita muistuttavat ja myöhemmin sinistäjäsienistä johtuen käytävät mustuvat, mistä syystä sahatavara ei kelpaa myyntiin.
**Juurinilurit** syövät havupuiden taimien nilaa, mutta myös maanpinnan alapuolella rangan ja juurten kuorta ja nilaa. Syöntijälki muistuttaa tukkimiehentäin tekemää vioitusta, mutta on syvempi. Nilurit tappavat taimia ja heikentävät kasvua muutamia vuosia istutuksen jälkeen, jolloin tuhot ovat paikallisia.

Sienitautien, hyönteisten ja muiden elollisten metsätuhon aiheuttajien torjunta

Kaarnakuoriaistuhojen torjunta

FSC®-sertifiointi FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä puunkorjuun ja metsänhoitotoimien yhteydessä. Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhyke koostuu metsätalouden ulkopuolelle jätettävästä ja/tai peitteisenä hoidettavasta suojavyöhykkeestä. Suojavyöhykkeen leveys on kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 metriä. Suojavyöhykkeen leveys on joilla ja merenrannoilla vähintään 15 metriä.Suojavyöhykkeen leveys on fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 metriä.&nbsp;Suojavyöhykkeet jätetään metsän käsittelyn ulkopuolelle. Lisäksi niihin rajautuvan kuvion reunaosassa säästetään ainespuustoa pienempi puusto sekä mahdollisuuksien mukaan kookkaampaa lehtipuustoa.Lannoituksen suojavyöhykkeiden vähimmäisleveydet riippuvat vesistö- tai pienivesikohteesta ja lannoitteiden levitystavasta. Lisäksi FSC:n mukaan tietyt määritellyt arvokkaat elinympäristöt ja eräät lajiensuojelun kannalta erityisen tärkeät kohteet tulee jättää käsittelyn ulkopuolelle. Ainoastaan suojelutavoitteita edistävät hoitotoimenpiteet ovat alueilla mahdollisia. Näihin kohteisiin kuuluu mm.: Uomiltaan luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset joet ja purot sekä purot, joissa aiemman uoman käsittelyn jälkeen on jäljellä luontaista mutkittelua ja veden paineen vaihtelua sekä lähteet; ranta-alueineen. Näillä kohteilla jätetään vähintään 20 metriä käsittelemätön ja noin 10 metriä peitteisenä hoidettava suojavyöhyke.Valtapuustoltaan vähintään varttuneet, eri-ikäisrakenteiset, näkyvästi (vähintään 5 m3/ha) lahopuuta sisältävät vesistöjen ja pienvesien reunametsät. Ei koske kanavien eikä kaivettujen vesialtaiden reunametsiä. Näillä kohteilla jätetään vähintään 30 metriä käsittelemätön suojavyöhyke, joka sisältää itse kohteen.Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset fladat ja kluuvijärvet ranta-alueineen. PEFC™-sertifiointi PEFC-kriteerien mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta ja luonnonhoidosta. Kriteeri edellyttää, että vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus ja pienpuusto. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien. Suojavyöhykkeellä ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojavyöhykkeelle vältetään. Uomaltaan alle 2 m leveiden ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purojen suojavyöhyke on vähintään 5 m. Suojavyöhykkeiltä runkopuut voidaan poistaa. Poikkeukset eivät koske uomia, joissa on Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva lohikalakanta.

# Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC® ja PEFC™)

## FSC®-sertifiointi

# Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC® ja PEFC™)

## PEFC™-sertifiointi

PEFC-kriteerien mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta ja luonnonhoidosta. Kriteeri edellyttää, että vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus ja pienpuusto. Suojavyöhykkeen leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojavyöhykkeellä tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien.
Suojavyöhykkeellä ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojavyöhykkeelle vältetään.
Uomaltaan alle 2 m leveiden ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purojen suojavyöhyke on vähintään 5 m. Suojavyöhykkeiltä runkopuut voidaan poistaa. Poikkeukset eivät koske uomia, joissa on Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva lohikalakanta.

Metsäsertifioinnit (FSC**®** ja PEFC™) asettavat vaatimuksia toimittaessa vesistöjen suojavyöhykkeille. PEFC sertifikaatissa niitä nimitetään suojakaistoiksi.

Lannoitus kivennäismaalla

Lannoitus turvemaalla

Ojien kunnostus

Turvemaiden puunkorjuu

Metsäsertifioinnit (FSC® ja PEFC™) asettavat vaatimuksia toimittaessa vesistöjen suojavyöhykkeille. PEFC sertifikaatissa niitä nimitetään suojakaistoiksi.

Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC® ja PEFC™)

Lehtojen käsittelyssä sovelletaan kohteen mukaan yllä mainittuja yleisiä ohjeita, mutta parhaaseen lopputulokseen päästään, kun tunnistetaan kunkin lehdon erityispiirteet ja käsittelyjä täsmennetään kohteen mukaisesti. Kohdekohtainen vaihtelu tuo lehtojen käsittelyyn haastavuutta, joten kohteen perusteelliseen tutustumiseen ja suunnitteluun on tarpeen käyttää aikaa tavanomaista enemmän. Lehtojen hoidossa metsänomistaja voi valita tavoitteekseen jotain tehokkaan puuntuotannon ja metsän luontaisen kehityksen väliltä. Erilaisten hoitovaihtoehtojen tarjoaminen sekä niillä luonnossa ja maisemassa aikaansaatavien muutoksien kuvaaminen auttavat metsänomistajaa tekemään valintoja vaihtoehtojen välillä. Tämä edellyttää metsäammattilaiselta ammattitaitoa, näkemystä ja kokemusta lehtojen hoidosta. Suositukset lehtojen huomioimiselle ja käsittelylle: Uudista vähitellen tai kasvata erirakenteisena poiminta- tai pienaukkohakkuin erityisesti lehdoissa, joiden puusto on monilajista ja sen ikä- ja kokovaihtelu on suurta sekä kosteissa lehdoissa, jossa voi esiintyä esimerkiksi lähteisyyttä.Lehtojen viljelykuusikoita voidaan uudistaa myös avohakkuulla. Jos lehto uudistetaan avohakkuulla, se on suositeltavaa uudistaa lehtipuustolle joko luontaisesti tai viljellen. Jalopuiden viljely on suositeltavaa.Jätä uudistusalalle eri puulajeista koostuvaa säästöpuustoa tavanomaista runsaampana, erityisesti jaloja lehtipuita, haapaa, raitaa ja leppiä, mutta myös kuusia. Säilytä olemassa oleva lahopuu ja edistä uuden muodostumista suunnitelmallisesti. Maanmuokkausta ei suositella tehtäväksi lehtometsissä. Jos maanmuokkaus on välttämätöntä, käytetään mahdollisimman kevyttä muokkausmenetelmää. Kosteiden lehtojen luontainen vesitalous säilytetään eikä niitä kuivateta. Taimikon varhaisperkauksessa ja taimikonhoidossa säästä lehtopensaita: lehtokuusama, taikinamarja, punaherukka, mustaherukka, karjalanruusu, metsäruusu, koiranheisi ja näsiä.&nbsp;Taimikonhoidossa ohjaa puuston kehittymistä lehtipuuvaltaisempaan suuntaan ja edistä sekapuustoisuutta. Suosi jaloja lehtipuita ja pähkinäpensaita.Säilytä harvennushakkuissa puuston ja pensaston kerroksellisuus ja puulajien monipuolisuus. Harvennuksen jälkeen lehdossa tulisi olla yhtä monta puulajia kuin ennen harvennusta.&nbsp;Älä tavoittele tasaista harvennusjälkeä, vaan säilytä puuston luontaista ryhmittäisyyttä ja tiheysvaihtelua. Tee lehtipuille kasvutilaa ja huolehdi ettei lehto kuusetu.Poista ennakkoraivauksessa vain välttämätön hakkuuta haittaava puusto. Vältä erityisesti jalopuiden ja lehtopensaiden, kuten pähkinäpensaan, lehtokuusaman ja näsiän raivaamista.Puunkorjuun ajankohta on tuoreiden ja kosteiden lehtojen hakkuissa pääasiassa talvella. Kantavimmilla mailla, esimerkiksi kuivissa lehdoissa, voidaan hakata myös kesäaikaan, kunhan arvokkaimpia lehtokasvillisuusalueita varotaan.Vältä uudistushakkuita lintujen pesimäaikana Etelä-Suomessa 15.4.–15.7. ja Pohjois-Suomessa 1.5.–31.7. ja liito-oravan esiintymisalueilla sen pesimäaikana 1.3. –30.9. Kuvan kuusivaltaisessa lehdossa puusto on hakattu järeitä lehmuksia suosien. Lehtipuiden ympärillä puusto on hakattu harvaksi, mutta jätetty muualla tiheämmäksi. Kohteella kuusen hakkuutähteet on lisäksi poltettu. Kuva: © Jukka Ruutiainen.

# Lehtojen huomioiminen ja käsittely

### Lehtojen käsittelyn yleisiä tavoitteita kuivissa, tuoreissa ja kosteissa lehdoissa.

##  [Lehtojen käsittelyn yleisiä tavoitteita kuivissa, tuoreissa ja kosteissa lehdoissa.](/fi/node/2131)

Table
| Lehdon kosteustaso | Käsittelyn yleisiä tavoitteita |
| Kuivat lehdot | •    Kuivien lehtojen lajeille on tärkeää puuston avoimuus ja sen tuoma lämpö. •    Kuivien lehtojen puusto pidetään koko kiertoajan harvana ja hakkuissa suositaan mäntyä ja lehtipuustoa. Kuusen osuus pidetään mahdollisimman vähäisenä.  |
| Tuoreet lehdot | •    Tuoreissa lehdoissa tavoitellaan lehtipuuston elinvoimaisuuden lisäämistä. Erityisesti turvataan jalojen lehtipuiden kasvuolosuhteita. •    Tuoreissa lehdoissa edistetään puu- ja pensaskerroksen kerroksellisuutta.  |
| Kosteat lehdot | •    Kosteiden lehtojen lajisto on sopeutunut varjoisaan pienilmastoon ja vakaisiin kosteusolosuhteisiin. •    Hakkuissa pyritään varovaisuuteen tai niitä ei tehdä lainkaan. Uudistushakkuiden sijaan suositaan mahdollisuuksien mukaan poiminta- ja pienaukkohakkuita. •    Kosteissa lehdoissa vesitaloutta ei tule muuttaa kuivattamalla. |

Lehtojen käsittelyssä sovelletaan kohteen mukaan yllä mainittuja yleisiä ohjeita, mutta parhaaseen lopputulokseen päästään, kun tunnistetaan kunkin lehdon erityispiirteet ja käsittelyjä täsmennetään kohteen mukaisesti. Kohdekohtainen vaihtelu tuo lehtojen käsittelyyn haastavuutta, joten kohteen perusteelliseen tutustumiseen ja suunnitteluun on tarpeen käyttää aikaa tavanomaista enemmän.
Lehtojen hoidossa metsänomistaja voi valita tavoitteekseen jotain tehokkaan puuntuotannon ja metsän luontaisen kehityksen väliltä. Erilaisten hoitovaihtoehtojen tarjoaminen sekä niillä luonnossa ja maisemassa aikaansaatavien muutoksien kuvaaminen auttavat metsänomistajaa tekemään valintoja vaihtoehtojen välillä. Tämä edellyttää metsäammattilaiselta ammattitaitoa, näkemystä ja kokemusta lehtojen hoidosta.
Suositukset lehtojen huomioimiselle ja käsittelylle:

- Uudista vähitellen tai kasvata erirakenteisena poiminta- tai pienaukkohakkuin erityisesti lehdoissa, joiden puusto on monilajista ja sen ikä- ja kokovaihtelu on suurta sekä kosteissa lehdoissa, jossa voi esiintyä esimerkiksi lähteisyyttä.
- Lehtojen viljelykuusikoita voidaan uudistaa myös avohakkuulla. Jos lehto uudistetaan avohakkuulla, se on suositeltavaa uudistaa lehtipuustolle joko luontaisesti tai viljellen. Jalopuiden viljely on suositeltavaa.
- Jätä uudistusalalle eri puulajeista koostuvaa säästöpuustoa tavanomaista runsaampana, erityisesti jaloja lehtipuita, haapaa, raitaa ja leppiä, mutta myös kuusia.
- Säilytä olemassa oleva lahopuu ja edistä uuden muodostumista suunnitelmallisesti.
- Maanmuokkausta ei suositella tehtäväksi lehtometsissä. Jos maanmuokkaus on välttämätöntä, käytetään mahdollisimman kevyttä muokkausmenetelmää. Kosteiden lehtojen luontainen vesitalous säilytetään eikä niitä kuivateta.
- Taimikon varhaisperkauksessa ja taimikonhoidossa säästä lehtopensaita: lehtokuusama, taikinamarja, punaherukka, mustaherukka, karjalanruusu, metsäruusu, koiranheisi ja näsiä.
- Taimikonhoidossa ohjaa puuston kehittymistä lehtipuuvaltaisempaan suuntaan ja edistä sekapuustoisuutta. Suosi jaloja lehtipuita ja pähkinäpensaita.
- Säilytä harvennushakkuissa puuston ja pensaston kerroksellisuus ja puulajien monipuolisuus. Harvennuksen jälkeen lehdossa tulisi olla yhtä monta puulajia kuin ennen harvennusta.
- Älä tavoittele tasaista harvennusjälkeä, vaan säilytä puuston luontaista ryhmittäisyyttä ja tiheysvaihtelua. Tee lehtipuille kasvutilaa ja huolehdi ettei lehto kuusetu.
- Poista ennakkoraivauksessa vain välttämätön hakkuuta haittaava puusto. Vältä erityisesti jalopuiden ja lehtopensaiden, kuten pähkinäpensaan, lehtokuusaman ja näsiän raivaamista.
- Puunkorjuun ajankohta on tuoreiden ja kosteiden lehtojen hakkuissa pääasiassa talvella. Kantavimmilla mailla, esimerkiksi kuivissa lehdoissa, voidaan hakata myös kesäaikaan, kunhan arvokkaimpia lehtokasvillisuusalueita varotaan.
- Vältä uudistushakkuita lintujen pesimäaikana Etelä-Suomessa 15.4.–15.7. ja Pohjois-Suomessa 1.5.–31.7. ja liito-oravan esiintymisalueilla sen pesimäaikana 1.3. –30.9.

Valtaosa, noin 90 prosenttia lehtojen pinta-alasta on metsätalouskäytössä olevaa talousmetsää. Talousmetsälehdoissa toimintatavat ja toimenpiteiden voimakkuus ratkaistaan maanomistajan luonnonhoidollisiin ja taloudellisiin tavoitteisiin perustuen, kuitenkin huomioiden mahdolliset lain turvaamat kohteet.
Luonnonhoidollisten hakkuiden tavoitteena on luoda talousmetsälehtoja, joissa esiintyy monimuotoinen ja lehdoille luontainen lajisto. Käsittelemällä talousmetsälehtoja luonto- ja maisema-arvoja painottavalla tavalla voidaan vaikuttaa hyvin myönteisesti metsäluonnon monimuotoisuuden säilymiseen.

Lehdot – tunnistaminen ja turvaaminen

Valtaosa, noin 90 prosenttia lehtojen pinta-alasta on metsätalouskäytössä olevaa talousmetsää. Talousmetsälehdoissa toimintatavat ja toimenpiteiden voimakkuus ratkaistaan maanomistajan luonnonhoidollisiin ja taloudellisiin tavoitteisiin perustuen, kuitenkin huomioiden mahdolliset lain turvaamat kohteet.Luonnonhoidollisten hakkuiden tavoitteena on luoda talousmetsälehtoja, joissa esiintyy monimuotoinen ja lehdoille luontainen lajisto. Käsittelemällä talousmetsälehtoja luonto- ja maisema-arvoja painottavalla tavalla voidaan vaikuttaa hyvin myönteisesti metsäluonnon monimuotoisuuden säilymiseen. 

Asiasanahaku

Hakutulokset hakusanalle “taimikonharvennus”

Uudistushakkuut - Ilmasto

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Metsäsertifiointijärjestelmien vaatimukset pienvesi- ja vesistöelinympäristöjä koskien

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Jatkuva kasvatus - Virkistyskäyttö

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun toteutus

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Riistaa suosiva käsittely suon ja metsän välisellä vaihettumisvyöhykkeellä

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Pölyttäjien suosiminen metsänhoidossa

Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Kaarnakuoriaistuhojen torjunta

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC® ja PEFC™)

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Lehtojen huomioiminen ja käsittely

Lisää aiheesta toimenpiteissä:

Haku ja valikko