Siirry pääsisältöön
  • Suomeksi
  • På svenska
Aakkosellinen hakemistoMetsänhoidon toimenpiteetMetsätilan hoito
Selaa

Metsitys

  • På svenska
Kuvaus
Päätöksenteko
Toteutus
Yleistietoa

Metsityksessä perustetaan uusi metsä puuttomalle, muussa kuin metsätalouden käytössä olleelle alueelle. Alueen tulee soveltua metsänkasvatukseen. Tällaisia ovat esimerkiksi turve- ja maataloustuotannosta vapautuneet alueet sekä muut joutoalueet, joissa metsänkasvatus onnistuu. Metsitystä ei suositella kohteille, joilla on erityisiä luonto- tai kulttuuriarvoja. Osalla näistä kohteista metsitys voi olla lainsäädännön vastaista.

Metsitetty peltoalue
Myyrät viihtyvät heinittyvillä metsitysalueilla. Taimisuojat vähentävät myyrätuhoja lehtipuiden istutusaloilla. Kuva: © Pertti Harstela / Vastavalo.

Metsittämisellä voidaan tavoitella erilaisia hyötyjä kuten puuntuotoksen ja hiilensidonnan kasvua. Metsityksellä on vaikutuksia myös alueen virkistyskäyttöön, maisemaan ja monimuotoisuuteen. Joutoalueiden metsitykseen on saatavissa tietyin edellytyksin valtion tukea. Tietoja tuesta saa Suomen metsäkeskuksesta(ulkoinen linkki).  

Metsitys sisältää metsänuudistamisen koko ketjun

Metsitykseen kuuluvat kaikki metsänuudistamisen vaiheet sisältäen taimikon varhaishoidon. Yleensä kohteilla on kiinnitettävä erityistä huomiota pintakasvillisuuden torjuntaan, joka varmistaa taimien alkukehitystä. Monilla metsitysaloilla tarvitaan myös lannoitusta ravinnetasapainon palauttamiseksi. Maanmuokkaus ja istutus tehdään pääosin kuten tavanomaisessa metsänviljelyssä.

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen metsityksessä

Metsitettäessä voidaan seuraavin keinoin vahvistaa metsien elinvoimaisuutta ja puuston tuhonkestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.

  •  Valitse kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan. 
  • Käytä viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia jalostettuja siemen- ja taimialkuperiä.  
  • Hyödynnä luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi.
  • Hyödynnä mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta. 

Metsitys - Talous

Onnistunut kohdevalinta on keskeinen tekijä metsityksen kannattavuudelle. Metsitettäviksi kohteiksi on syytä valita sellaisia, joissa hyvä metsitystulos voidaan saavuttaa kohtuullisin työmäärin ja kustannuksin. Metsitys edellyttää metsänomistajalta yleensä vähintään 10 vuoden sitoutumista säännöllisiin hoitotöihin, jotta kohteelle saadaan täystiheä taimikko. Alueelle voi löytyä myös metsitystä kannattavampia käyttötarkoituksia.

Hyvä suunnittelu parantaa kannattavuutta

Entisen pellon metsitys on aina haastavaa. Helpointa se on tehdä heti peltoviljelyn loputtua. Haastavimpia metsityskohteita ovat pitkään viljelemättä olleet entiset pellot heinittymisen ja vesoittumisen vuoksi. Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat ovat taas useimmiten otollisia metsitykseen.

Metsittäminen ei ole ainespuunkasvatuksen näkökulmasta kovin kannattavaa yksityistaloudellisesti. Kuitenkin esimerkiksi lyhytkiertoinen hieskoivun kasvatus[Lähdeviite1]  tai männyn viljely[Lähdeviite2]  suonpohjilla on todettu kannattavaksi. Suonpohjien metsityksen taloustarkasteluja on tehty vain vähän.

Huolellinen kohdevalinta ja metsitysketjun suunnittelu vähentävät epäonnistumisen riskiä. 

Ulkopuolisesta rahoituksesta apua 

Metsitys on yleensä huomattavasti kalliimpaa kuin tavanomainen metsänuudistaminen. Puunmyyntituloja metsitetty alue tuottaa vasta vuosikymmenten kuluttua. Metsänomistajan kannalta metsityksen kannattavuus investointina on tämän vuoksi alhainen, jos metsitys toteutetaan kokonaan omalla rahoituksella. 

Kannattavuutta parantavat mahdollinen valtion metsitystuki ja esimerkiksi kompensaatiopalveluihin liittyvät mahdolliset rahoitusmallit. Pitkällä tähtäimellä joutoalueiden hyötykäyttö metsätaloudessa saa aikaan myönteisiä talousvaikutuksia. 

Metsitykseen tukea

Joutoalueiden metsitykseen on mahdollista saada valtion tukea tietyin edellytyksin. Tarkemmat tukiehdot ilmenevät Suomen metsäkeskuksen verkkosivulta(ulkoinen linkki).

Tukea myös metsityksen vaihtoehdoille

Laidunnukseen perustuva perinnebiotooppien hoito voi toimia vaihtoehtona metsitykselle. Perinnebiotooppien ja luonnonlaidunten alkuraivaukseen ja aitaamiseen sekä vuotuiseen laidunnukseen on saatavissa taloudellista tukea EU:n maataloustukirahastosta, EU:n maaseuturahastosta tai kansallisista varoista (lisätietoja Ruokaviraston verkkosivulta(ulkoinen linkki)). Uusi mahdollisuus on kansallinen rahoitus Helmi-elinympäristöohjelman kautta (lisätietoja ympäristöministeriön verkkosivulta(ulkoinen linkki)).

Metsitys - Luonto

Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat perinneympäristöt jätetään metsityksen ulkopuolelle. Tietoa niistä saa ELY-keskuksista. Vaikeasti metsitettävät kohdat metsitysalueesta voidaan hyödyntää esimerkiksi riistapeltoina. Entisiä turvetuotantoalueita voi myös ennallistaa suoksi tai kehittää lintukosteikoksi.

Puulajisekoitus lisää luonnon monimuotoisuutta

Yhden puulajin metsitysalueet ovat luonnon ja maiseman kannalta yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa. Puulajisekoitus vaikuttaa myönteisesti maisemaankin. 

Erityishuomiota perinneympäristöihin

Maisemallisesti tärkeillä alueilla ja perinneympäristöissä entiset pellot suositellaan säilyttämään avoimina. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaita perinneympäristöjä, kuten hakamaita, ketoja ja niittyjä, ei tule metsittää.

Perinneympäristöissä saattaa esiintyä harvinaista tai jopa uhanalaista lajistoa, jonka säilymistä metsitys voi haitata. Monet riistalajit hyötyvät perinneympäristöistä ja näillä alueilla riistan huomioimiseen on hyvät mahdollisuudet.

Hoidettu perinneympäristö houkuttelee myös riistaa. Kuva: © Saara Lilja.

Riistapelto osana metsityskohdetta

Riistapellon perustaminen tai ainoastaan avoimen alueen reunan metsittäminen voivat olla vaihtoehtoja koko alueen metsitykselle. Alavat ja kosteat pellot sekä peltoheitot ja reunat, joilla pintakasvillisuus on päässyt valtaamaan alan, voivat soveltua tällaisiksi riistaa ja monimuotoisuutta suosiviksi alueiksi. Pellot, joita ei pystytä riittävästi kuivattamaan esimerkiksi toistuvien tulvien vuoksi, voivat olla riistalle tärkeitä esimerkiksi kausikosteutensa vuoksi.

Ennallistaminen vaihtoehtona

Entisten turvetuotantoalueiden ennallistamisella tai lintukosteikon perustamisella voidaan saada osassa kohteita parempia ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä kuin metsityksellä ja sen vaatimalla kuivatuksella. Kuivatus lisää turpeen hajoamista hiilidioksidiksi. Jos turvetta on paksu kerros, turpeessa on suuri hiilivarasto, jonka säilyttäminen on perusteltua pitkän aikavälin ilmastovaikutusten kannalta. Mahdollisuus palauttaa suoluontoa ennallistamalla on arvokasta erityisesti eteläisessä Suomessa, jossa varsinkin luonnontilaiset viljavat suot ovat nykyisin harvinaisia.

Metsitys - Virkistys

Metsityksen aikaansaama puustoisuus muuttaa maisemaa. Vaikutukset kasvavat puuston varttuessa, kun puut peittävät aiemman avoimen maiseman. Metsitys parantaa monissa tapauksissa alueen virkistyskäyttöarvoa.

Maisemavaikutukset punnittava

Metsityksen vaikutukset maisemaan otetaan huomioon asutuksen, teiden ja vesistöjen läheisyydessä. Viljely- ja muut puuttomat alueet ovat usein merkittävä osa kulttuurimaisemaa. Maatalousmaiseman kasvaminen umpeen muuttaa maaseudun maisemakuvaa. Vaarana on, että metsityksellä muutetaan avointa kulttuurimaisemaa haitallisesti.

Viljelymetsän maisemallisesti jyrkkää reunaa voidaan pehmentää uudistamalla pellon reunavyöhyke luontaisesti tai istuttamalla lehtipuuvaltainen puusto. Pensaita sisältävä monikerroksellinen reunavyöhyke tarjoaa hyviä suoja- ja ruokailupaikkoja riistalajeille ja pellonreunojen lintulajeille.

Turvetuotannosta vapautuneita suonpohjia ei todennäköisesti pidetä maisemallisesti kauniina. Metsitys parantaa tällöin alueen viihtyisyyttä. Alueiden muuttaminen metsäksi lisää mahdollisuuksia marjastukseen, sienestykseen ja muihin jokamiehen oikeuden nojalla tapahtuviin harrastuksiin. Entisillä suonpohjilla marja- ja sienisadot saattavat olla niukat muihin metsiin verrattuna.

Metsitys - Ilmastonmuutoksen hillintä

Joutoalueiden metsitys tuottaa uutta metsäalaa, jolle aikaansaatu puusto sitoo hiiltä ja hillitsee näin ilmastonmuutosta. Hiiltä sitoutuu puuaineksen lisäksi myös aiempaa enemmän maaperään. Metsitys ei ole ensisijainen vaihtoehto kaikille joutoalueille, koska alueella voi olla merkittävämpi arvo kulttuurimaisemana tai luontokohteena kuten kosteikkona.

Ojitetut turvemaat, kuten viljelystä poistuneet turvemaapellot ja turvetuotannosta vapautuneet alueet, ovat puuttomina merkittäviä hiilidioksidin päästölähteitä. Näiden metsityksessä on huomioitava erityisesti vesitalous haitallisten ilmastovaikutusten minimoimiseksi.

Vaikutukset hiilen määrään puustossa ja puutuotteissa

Metsitys tuottaa ilmastohyötyjä, jotka liittyvät kasvihuonekaasupäästöjen hallintaan ja hiilensidontaan[Lähdeviite3][Lähdeviite4][Lähdeviite5][Lähdeviite6]. Ilmastohyötyjä syntyy jo lyhyellä eli alle 25 vuoden aikavälillä, kun uusi puusto alkaa sitoa hiiltä ilmakehästä[Lähdeviite7]. Merkittävimmät hyödyt saadaan kuitenkin puuston varttuessa. Pitkällä aikavälillä hiiltä voidaan siirtää myös puutuotteisiin.

Vaikutukset maaperän hiilivaraston kehitykseen

Metsittämättömät, turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat ovat päästölähteitä, kun turpeennoston päätyttyä jäljelle jäänyt orgaaninen aines hajoaa. Erityisen suuria päästölähteitä ovat suopellot. Hylätyn pellon ruohojen, heinien ja varpujen muodostaman kasvillisuuden hiilensidonta on vähäinen verrattuna maaperästä tuleviin kasvihuonekaasupäästöihin.

Metsittäminen voi vähentää merkittävästi turvemaiden maaperän päästöjä, mutta erityisesti suopelloilla päästöt jäävät suuriksi tämän jälkeenkin[Lähdeviite7][Lähdeviite8]. Vedenpinnan säätely on syytä suunnitella tarkasti. Jos vedenpinta on liian korkealla, maaperästä vapautuu metaania ja puuston kehitys vaarantuu liiallisen märkyyden vuoksi. Vedenpinta ei saa myöskään laskea liikaa, jottei turpeen hajoaminen kiihdy ja maaperän hiilidioksidipäästöt kasva.

Metsityskelpoisuuden määrittäminen

Metsitystä suunniteltaessa on tarpeen ensimmäiseksi selvittää alueen ominaisuudet metsityksen kannalta. Kaikki joutoalueet eivät ole metsityskelpoisia tai niillä voi olla kokonaiskestävyyden kannalta suurempi arvo muussa kuin metsänkasvatuksessa.  

Tavoitteena onnistunut metsitys

Metsitystä suunniteltaessa selvitetään ensimmäiseksi kohteen metsityskelpoisuus. Se kertoo alustavasti investoinnin kannattavuudesta. Metsitys onnistuu kivennäismailla yleensä varmemmin kuin turvemailla. Turvetuotannosta vapautuneet, ohutturpeiset suonpohjat ovat kuitenkin yleensä hyviä metsityskohteita. 

Turvemaapelloilla on usein puutetta kaliumista, typpeä on liikaa tai ravinnetasapaino on muutoin huono puiden tarpeeseen nähden. 

Ongelmallisia metsityskohteita voivat olla myös maalajiltaan hienojakoiset, maalajiltaan tiiviit ja kosteat sekä sijainniltaan alavat alueet. Haasteita on myös kohteilla, joilla pintakasvillisuus tai vesakko on päässyt valtaamaan alan.

Vesitalous usein ratkaisevaa 

Etenkin turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien metsityksen perusedellytyksenä on riittävä kuivatus. Kohde ei ole metsityskelpoinen, jos se on ympäristöään alavammalla paikalla eikä sitä pysty kuivattamaan tavanomaisin metsäojin. Kohteen voi myös ennallistaa suoksi tai siitä voi kehittää esimerkiksi riistakosteikon tai lintujärven. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Alueen metsityskelpoisuuden arviointi.
MetsityskelpoisyysTarkasteltavat ominaisuudet
1. Biologinen

maaperän ravinnemäärä ja -tasapaino sekä vesitalous

lämpösumman riittävyys

tuhojen esiintymisriski

2. Tekninen

vesitalous, kuten ojien kunto ja tulvaherkkyys

maaperän rakenne (kivisyys, maalaji)

saavutettavuus ja pinta-ala

3. Maisemallinen

sijainti ja näkyvyys

kulttuurimaiseman säilyttäminen

4. Luonnon monimuotoisuus

mahdolliset perinnebiotoopit ja niiden säilyttäminen

luontokohteiden esiintyminen alueella

Metsityksen suunnittelu

Metsityksen suunnittelussa on keskeistä eri työvaiheiden tarkoituksenmukainen ajoitus. Koko metsitysketju on suunniteltava huolella, jotta metsityksen onnistuminen varmistuu. 

Maalaji on metsityksen suunnittelun merkittävimpiä lähtökohtia. Kuva: © Arto Koistinen.

Uudistamis- ja metsähoitotöiden tarve vaihtelee metsityskohteittain. Metsityksen suunnittelussa on tarkasteltava seuraavia asioita:

  • ojituksen kunnostustarve ja muu vesitalouden järjestely sekä maanmuokkaus 
  • tarve lannoitukseen välittömästi ja myöhemmin
  • uudistamistapa ja käytettävä viljelymateriaali
  • vesakon raivaustarve ennen metsänviljelyä
  • heinäntorjuntatarve välittömästi ja etenkin kasvatuksen alkuvaiheessa
  • taimikonhoitotarpeen ennakointi.

Maalajin tunnistaminen keskeistä

Metsityksen suunnittelussa on tärkeää tunnistaa kohteen maalaji, joka rajaa metsityksessä käytettävät menetelmät. Alueen maalaji on syytä käydä määrittämässä näytekaivun perusteella. Näytekuoppa kaivetaan eloperäisen humuskerroksen alla olevaan pohjamaahan asti, mutta kuitenkin enintään 40 cm:n syvyiseksi.

Turvemaiden metsityksen suunnittelussa on tarpeen määrittää turvekerroksen paksuus ja tarkastella sen alla olevan pohjamaan laatua. Metsänhoidon suosituksissa ohutturpeisiksi luokitellaan maat, joissa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Kun turvekerros on yli 30 cm, maa luokitellaan paksuturpeiseksi.

Turvealueilla pohjamaan laatua on helpointa tarkkailla ojien reunoista. Ohutturpeisilla kohteilla pohjamaan saa esiin kaivamalla lapiolla kuopan turpeeseen. Pohjamaan maalaji selvitetään aistinvaraisesti.

Hietaiset ja sitä hienommat kivennäismaat ovat pohjamaana hyviä metsityksen kannalta, ja erityisesti silloin, kun turvetta on vähemmän kuin 30 cm. Kun turvekerros on paksu, yli 30cm, tarvitaan metsityksen yhteydessä lannoitus kivennäisravinteilla, vaikka pohjamaa olisi hienolajitteinen. Paksuilla turvekerroksilla puiden juuret yltävät harvoin pohjamaahan.

Turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla turvekerroksen paksuus voi vaihdella paljon. Joihinkin osiin on voinut jäädä muita paksumpi tai ohuempi turvekerros tuotannon loppuessa. Tästä syystä turvekerroksen paksuus on syytä mitata koko alueelta. Yleiskuvan saa sijoittamalla koko alueen läpi kulkevia mittauslinjoja, joilta turpeen paksuus mitataan muutaman kymmenen metrin välein. Näiltä linjoilta mitataan turpeen paksuus vähintään entisten tuotantosarkojen keskeltä, mutta mielellään myös joistakin kohdista ojien vierestä.[Lähdeviite9]

Happamien sulfaattimaiden tunnistaminen on ensiarvoista vesiensuojelulle ja metsänviljelyn onnistumiselle. Sulfaattimailla maanmuokkauksessa ja mahdollisessa ojituksen kunnostamisessa on noudatettava erityistä varovaisuutta, jotta rikkihappoa muodostava maakerros ei paljastu.

Turpeen paksuuden ja sen alla olevan kivennäismaan ominaisuuksien tunteminen on hyvin tärkeää, jos on välttämätöntä suunnitella ojitustoimenpiteitä pohjavesialueen vaikutuspiiriin. Vesille aiheutuvat ympäristövaikutukset on selvitettävä.

Metsitysketjujen rakennetta ja eri töiden ajoitusta on kuvattu seuraavissa taulukoissa. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Metsitysketjut joutoalueille pois lukien turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat.
 

Työmaasuunnitelman laadinta

Taimien tilaus, puulaji, taimikoko 2 v

Vesakon raivaus

Maanmuokkaus

Ojien kunnostus

Pintakasvillisuuden torjunta1

Boorilannoitus

Istutus

Taimien suojaus (taimisuojat1/kemiallinen2)

Työmaan tarkastus ja tarvittaessa heinääminen

Varhaisperkaus

Kali + boorilannoitus

Ajankohtakevät 0kevät 0kevät 0kevät 0 - kesä 0kevät 0 -kesä 0loppukesä 1 (kone) tai istutuksen jälkeen kesä 2 (käsin)pintakasvillisuuden torjunnan yhteydessä tai istutuksen jälkeenkevät 2loppukesä 2, kesä 3, kesä 4, kesä 5vuosi 6-7noin 5 vuoden kuluessa
Vanhat sorakuopat, hylätyt tontit ja muut vastaavat: kivennäismaata, jonka maalajina karkea hieta ja hiekkakyllämäntytarvittaessalaikkumätästys, kiviset kohteet: äestys-kyllä-kylläkyllätarvittaessa-
Peltoviljelyssä ollut alue: kivennäismaata, jossa maalajina karkea hieta tai hiekkakylläkuusi, rauduskoivutarvittaessalaikkumätästystarvittaessakylläkylläkylläkyllätarvittaessa-
Peltoviljelyssä ollut alue: kivennäismaata, jonka maalajina hieno hieta, hiesu, savi tai multakylläkuusi, myös lehtipuut mahdollisiatarvittaessalaikkumätästys, hienojakoiset ja kosteat: ojitusmätästystarvittaessa, hienojakoiset ja kosteat: kylläkylläkylläkylläkyllätarvittaessa-
Peltoviljelyssä ollut alue: turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus enintään 30 cmkylläkuusi, tervaleppä (varauksin hieskoivu tai mänty)tarvittaessaojitusmätästystarvittaessakyllä-kylläkyllätarvittaessakyllä (3)
Peltoviljelyssä ollut alue: turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus yli 30 cmkylläkuusi, kun ei ole hallanvaaraa, (varauksin mänty tai hieskoivu)tarvittaessaojitusmätästyskylläkyllä-kylläkyllätarvittaessakyllä

1lehtipuut: suojaputki

2hirvi- ja myyräkarkotteet

3jos juuristo yltää pohjamaahan (kivennäismaahan), boori- ja kalilannoitusta ei tarvita

Metsitysketju: Vanhat sorakuopat, hylätyt tontit ja muut vastaavat: Kivennäismaata, jonka maalajina karkea hieta tai hiekka. Kuvat: © Juha Varhi.
Peltoviljelyssä ollut alue: Kivennäismaata, jossa maalajina karkea hieta tai hiekka. Kuvat: © Juha Varhi.
Peltoviljelyssä ollut alue: Kivennäismaata, jonka maalajina hieno hieta, hiesu, savi tai multa. Kuvat: © Juha Varhi.
Peltoviljelyssä ollut alue: Turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus enintään 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.
Peltoviljelyssä ollut alue: Turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus yli 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.

______________

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Metsitysketjut entisille turvetuotantoalueille eli suonpohjille.
 Työmaasuunnitelman laadintaTaimien tilaus, puulajiOjien kunnostusMaanmuokkausPuutuhkalannoitusJos metsitys viivästyy: pintakasvillisuuden mekaaninen tai kemiallinen torjuntaViljely, istutustaimien suojaus (taimisuojat1/kemiallinen2)Työmaan tarkastus ja tarvittaessa heinääminenVarhaisperkaus
Ajankohtakevät 0kevät 0kevät 0 -kevät 1 kevät 0 - kesä 0 (kevät 1) kevät 1loppukesä 2 kesä 3, kesä 4, kesä 5vuosi 6-7
Suonpohja: turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana hienojakoinen aineskyllä

rauduskoivu (istutus/kylvö) [hieskoivu (kylvö)] [mänty (istutus/kylvö)] [kuusi (istutus) mutta vaatii hallasuojan, esim. pensaikkoa]

tarvittaessatarvittaessa2000-3000 kg/ha tai ojitusmätästystarvittaessakyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa
Suonpohja: turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana karkeajakoinen aineskyllämänty (istutus/kylvö)tarvittaessatarvittaessa ojitusmätästys2000-3000 kg/ha(tarvittaessa)3kyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa
Suonpohja: turvekerroksen paksuus yli 30 cmkyllämänty (istutus/kylvö) hieskoivu (luontainen/kylvö) tarvittaessatarvittaessa ojitusmätästys3000-4000 kg/ha4tarvittaessakyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa

1lehtipuut, erityisesti muut kuin koivu: suojaputki

2tarvittaessa hirvi- ja myyräkarkotteet

3tarve hyvin epätodennäköinen

4ravinnetilaa seurattava, tarvittaessa jatkolannoitukset

Suonpohja: Turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana karkeajakoinen aines. Kuvat: © Juha Varhi.
Suonpohja: Turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana hienojakoinen aines. Kuvat: © Juha Varhi.
Suonpohja: Turvekerroksen paksuus yli 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.

Maalajin tunnistaminen

Kasvupaikan ominaisuudet riippuvat paljolti maalajista, joten sen tunnistaminen on tärkeää metsätalouden toimenpiteitä suunniteltaessa ja toteutettaessa. Maalajit jaotellaan kivennäis- ja turvemaihin. Kivennäismaat jaetaan ryhmiin koostumuksen karkeuden perusteella ja turvemaat turpeen maatuneisuuden mukaan.

Kivennäismaan karkeutta voidaan arvioida tekemällä rullauskoe. Kuva: © Timo Makkonen.

Kivennäismaat 

Kivennäismaat jaetaan kolmeen maalajiryhmään keskimääräisen raekoon perusteella: karkeat, keskikarkeat ja hienot maalajit. Raekoostumus vaikuttaa maan ilmavuuteen, routimiseen, vedenjohtavuuteen ja ravinteiden pidätyskykyyn sekä kantavuuteen. Hienolajitteiset maat pidättävät tehokkaasti vettä ja ravinteita. Toisaalta ne johtavat vettä sitä huonommin mitä enemmän niissä on savea.  

Maalajien karkeutta voidaan arvioida aistinvaraisesti tekemällä kämmenellä rullauskoe. Hienoimmista maalajeista saa tehtyä ohuimman langan rullaamalla maa-ainesta kädessä. Karkeat maalajit katkeavat helposti, kun niistä yrittää pyörittää kämmenessä lankaa. Jaotuksella on merkitystä valittaessa metsänuudistamisessa maanmuokkaus- ja vesiensuojelumenetelmää. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Kivennäismaalajien ominaisuuksien tunnistaminen raekoon ja ominaisuuksien perusteella.
MaalajiryhmäMaalajitTunnistaminenOminaisuuksia
KarkeaSora, hiekka, soramoreeniRaekoko helppo arvioida silmävaraisesti.Läpäisevät helposti vettä. Karuja maita.
KeskikarkeaKarkea hieta ja hiekkamoreeniYksittäiset rakeet nähtävissä paljain silmin, rakeet irrallisia.Vesitalous yleensä kunnossa. Metsänkasvatuksen kannalta parhaita maita.
HienoHieno hieta, hiesu, hienoainesmoreeniYksittäisiä rakeita ei erota paljain silmin. Kosteana pyöritettävissä 2–6 mm paksu pötkö. Kuivana hajoaa pöliseväksi jauhoksi.Läpäisee heikosti vettä, märkänä juoksevaa, erittäin routivaa, kovettuu kuivuessaan.
SaviKosteana pyöritettävissä alle 2 mm paksu pötkö. Ei hajoa täydellisesti kuivana.Vesi liikkuu hyvin hitaasti, märkänä sitkeää, tiivistä ja kovettuu ja halkeilee kuivuessaan.

Turvemaat 

Turvemailla turpeen maatuneisuus vaikuttaa maanmuokkausmenetelmän valintaan. Turpeet luokitellaan kolmeen luokkaan maatuneisuusasteen perusteella: maatumattomiin, kohtalaisesti maatuneisiin tai pitkälle maatuneisiin. Turpeen maatuneisuusaste arvioidaan puristamalla juuristokerroksesta otettua turvenäytettä. Arvio tehdään näytteen ulkonäön, puristejäännöksen kimmoisuuden ja sormien välistä pursuavan veden ja turveaineksen ulkonäön perusteella. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Turpeen maatuneisuuden arviointi.
Luokka1MaatuneisuusasteTurpeen ominaisuusUlkonäköRavinnetilanne
1-3MaatumattomatVesi väritöntä ja kirkasta, näyte kimmoisa, ei puuromainen.Kasvinosat tunnistettavissaRahkaturpeessa kaikkia ravinteita niukasti
4-5Kohtalaisesti maatunutPuristettaessa lähtee sameaa vettä. Puristejäännös puuromaista ja puristettaessa alle puolet turveaineesta pursuaa sormien välistä.Kasvirakenne jonkin verran tunnistettavissaTyppitilanne hyvä tai tyydyttävä, paksuturpeisissa oloissa ravinne-epätasapaino yleinen
6-10Pitkälle maatunutPuristettaessa kaikki turveaines pursuaa sormien lävitse. Jos vettä erottuu, se on vellimäistä ja hyvin tummaa.Kasvirakennetta ei enää tunnistettavissaTyppitilanne hyvä, paksuturpeisissa oloissa ravinne-epätasapaino yleinen

1von Postin maatuneisuusasteikon mukaan

Turpeen maatuneisuutta arvioidaan puristamalla sitä kämmentä vasten. Kuva: © Timo Makkonen.

Kivennäismaiden metsitys

Metsitettävien kivennäismaakohteiden ominaisuudet vaihtelevat enemmän kuin vastaavien, tavanomaisten metsänviljelyalojen. Metsityksen toteutuksessa on huomioitava kohteen sijainti, kasvupaikan ravinteisuus, vesitalous ja tuhojen mahdollisuus.

Joutoalue on metsitetty istuttamalla kuusta. Kuva: © Airi Matila

Ravinteisuuden hoito 

Kivennäismailla ei yleensä esiinny pääravinteiden puutosta, mutta puuston kasvuhäiriöitä voi ilmetä etenkin entisillä pelloilla johtuen boorin puutteesta.[Lähdeviite10]

Ravinteiden puutos tai epätasapaino voidaan korjata lannoituksella. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja se voidaan tarvittaessa toteuttaa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.[Lähdeviite11]  Boorilannoituksessa on syytä kiinnittää huomiota levityksen tasaisuuteen, koska tarvittava boorimäärä on pieni. Yliannos on puustolle myrkyllinen.

Metsitysmenetelmät 

Istutus on metsityksessä varmin ja nopein tapa. Maanmuokkaus parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa istutustyötä. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on aina tärkeää.

Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Luontainen metsittyminen voi onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Kivennäismailla multamaakerroksen kuoriminen vähentää pintakasvillisuuden määrää ja lisää luontaisen uudistumisen edellytyksiä. Kuorittu multakerros voidaan hyödyntää kasvualustana muualla.

Kun vesitalous on kunnossa, maanmuokkaus tehdään mätästämällä. Maalajiltaan hienojakoisilla ja kosteilla kohteilla tarvitaan yleensä ojitusmätästystä ja mahdollisesti laskuojien avaamista vesitalouden kuntoon saamiseksi. Pelloilla voidaan käyttää muokkauksena myös maatalouskalustolla tehtävää palle- tai penkkikyntöä.

Puulajin valinta

Kuusi on pelloilla viljelyvarmin puulaji ja hienojakoisille maille käytännössä ainoa suositeltava. Kuusi sopii kivennäismaille lukuun ottamatta karuja, hyvin vettä läpäiseviä kohteita.  Näille käy ainoastaan mänty.

Rauduskoivu, hybridihaapa ja siperianlehtikuusi ovat kasvupaikkavaatimuksiltaan samanlaisia. Ne sopivat viljavimmille kivennäismaille.

Jaloja lehtipuita ja muita erikoispuulajeja voidaan kasvattaa Etelä-Suomen viljavimmilla kohteilla, joilla on korkean ravinteisuuden lisäksi suotuisa paikallinen ilmasto ja hyvä maan vedenläpäisevyys. Ne vaativat kuitenkin menestyäkseen huolenpitoa ja ovat alttiita tuhoille. 

Metsitysaloilla suositellaan hieman tavanomaista suurempia viljelytiheyksiä metsämaita korkeamman tuhoriskin vuoksi.

Metsityskohteissa on syytä edistää sekapuustoisuutta, kun siihen on edellytyksiä. Sekapuustoisuus lisää luonnon monimuotoisuutta sekä puuston vastustuskykyä tuhoja vastaan. Metsitysalan eri osien viljelyssä voidaan toisinaan käyttää useampaa puulajia. Luontaisesti syntyneitä eri puulajien taimia säästetään taimikon perkauksessa ja myöhemmissä toimenpiteissä. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Puulajin valinta kivennäismaiden metsityksessä.
Viljeltävä puulajiSoveltuu hyvinSoveltuu huonostiViljelytiheys1
Kuusi

viljavat kivennäismaat

hienojakoiset kivennäismaat

hallanarat paikat, ellei ole suojaavaa lehtipuuvesakkoa

2 000 kpl/ha

Mäntykarut kivennäismaatviljavat kivennäismaat2 400 kpl/ha
Rauduskoivu

viljavat kivennäismaat

hienojakoiset tai alavat kivennäismaat

paksumultaiset kivennäismaat

pellot Pohjois-Suomessa

1 600 kpl/ha

Hybridihaapa

multavat kivennäismaat

pellot

hirvieläinten suosimat alueet

1 600 kpl/ha

Lehtikuusiviljavat kivennäismaathienojakoiset kivennäismaat1 300 kpl/ha

1Perustuvat arvioihin, joissa on huomioitu taimien elossa säilyminen ja metsityksen kustannustehokkuus, kun tavoitellaan täystiheän taimikon syntymistä.

Turvemaiden metsitys

Turvemaiden metsitys sisältää entisten maatalous- ja turvetuotantomaiden metsitystä. Entiset turvetuotantoalueet voivat olla jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Sen sijaan metsitettävät suopellot voivat olla hyvinkin pienialaisia.

Entinen turvetuotantoalue voi metsittyä hyvin myös luontaisesti. Kuva: © Pentti Väisänen.

Suopellot useimmiten metsityskelpoisia

Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Muita vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistuneelle suopellolle ovat sen kehittäminen riistapelloksi tai kosteikoksi taikka uudelleen soistaminen.

Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.

Suopellon metsityksessä istutus on varmin tapa. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Hyvän Taimikon aikaansaaminen luontaisesti on epävarmempaa ja hitaampaa kuin istuttaen. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin jokaisella kohteella tärkeää.

Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa viljelytyötä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.

Puulajin valinta turvemaiden metsityksessä

Viljaville suopelloille soveltuu parhaiten kuusi. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimien kehitystä turvaa suojaava verhopuusto. Vaikka verhopuustoa ei olisi, kuusi voi olla käyttökelpoisin puulaji alueen muiden ominaisuuksien vuoksi. Tavallisesti valtaosa kuusentaimista selviää hallavioituksista, mutta nämä hidastavat taimien kehitystä. 

Viljavilla turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla rauduskoivu on kuusen vaihtoehtona. Jos alue on märkä, parhaiten menestyy hieskoivu. Mänty soveltuu hiekkaisille suonpohjille.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Puulajin valinta turvemaiden metsityksessä.
Viljeltävä puulajiSoveltuu hyvinSoveltuu huonostiViljelytiheys1
Kuusi

viljavat turvemaapellot

hienojakoiset pohjamaat

hallanarat paikat varauksin, ellei ole suojaavaa lehtipuuvesakkoa

2 000 kpl/ha

Mäntyhiekkaiset suonpohjatviljavat turvemaat2 400 kpl/ha

Rauduskoivu

Hieskoivu, kun alueella märkyyttä

viljavat suonpohjatturvemaapellot1 600 kpl/ha

1Perustuvat arvioihin, joissa on huomioitu taimien elossa säilyminen ja metsityksen kustannustehokkuus, kun tavoitellaan täystiheän taimikon syntymistä. 

Entiset turvetuotantoalueet

Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. 
Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuu hyvin metsänkasvatukseen[Lähdeviite12] . Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.

Turvetuotannosta vapautuneen suonpohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:  

  • maantieteellinen sijainti 
  • pohjamaan ominaisuudet 
  • suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet 
  • jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus. 

Metsitettäville suonpohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen tarve riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta. 

Laaja-alaisten suonpohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Mänty sopii hiekkamailla kasvatettavaksi. Rauduskoivu voi kasvaa hyvin ohutturpeisilla suonpohjilla, joiden pohjamaa on ravinteikas ja kuivatustila hyvä. Toisin kuin rauduskoivu hieskoivu kasvaa luontaisesti soilla. Hieskoivikko syntyy suonpohjille herkästi puutuhkalannoituksen jälkeen, jolloin muodostuu erittäin tiheitä kasvustoja. Vaihtoehtona on kasvattaa näitä ilman taimikonhoitoa- ja harvennuksia ja korjata puusto kerralla.

Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena. Suonpohjien metsityksessä istuttamalla on syytä käyttää pieniä taimia, jotka sopeutuvat suuria paremmin alueen olosuhteisiin. Pienten taimien käyttö on mahdollista, koska pintakasvillisuuden kilpailu on vähäistä etenkin, jos alue metsitetään pian turpeennoston lopettamisen jälkeen.

Turvetuotantoalueen eri jälkikäytön mahdollisuudet

Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi käyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Valintojen ympäristövaikutukset on syytä selvittää huolellisesti.
Jälkikäytön vaihtoehtoja: 

  • metsänkasvatus 
  • uudelleen soistaminen 
  • vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot 
  • peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat 
  • muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.

Esimerkkikuva mukaillen lähdettä[Lähdeviite13]

Esimerkki entisen turvetuotantoalueen vaiheittaisesta siirtämisestä eri jälkikäyttötapoihin.

Metsitysalojen maanmuokkaus

Maanmuokkaus on lähes kaikilla metsityskohteilla välttämätöntä, jotta puuntaimilla olisi kasvuedellytykset. Poikkeuksena ovat kohteet, joissa hyödynnetään jo aiemmin syntynyttä kasvatuskelpoista taimiainesta. Myös hyvin ohutturpeiset turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat voidaan joissakin tapauksissa metsittää ilman maanmuokkausta. Muokkausmenetelmän oikealla valinnalla ja kohdentamisella vähennetään kiintoaineen irtoamista ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta.

Mätästys sopii monelle kohteelle

Mätästyksen tyyppinen maanpinnan käsittely sopii melko usealle kohteelle. Maanpinta ei rikkoudu tarpeettomasti, mikä vähentää pintakasvillisuuden runsastumista sekä muokkauksen aiheuttamaa hiilen vapautumista maaperästä. Mätäs tarjoaa myös hyvän kasvualustan taimelle. Muokkausmenetelmät, jotka nostavat taimet irti tasapinnasta, parantavat taimien kilpailuedellytyksiä pintakasvillisuutta vastaan.

Pellon maanmuokkaus kyntämällä 

Heti pellon maatalouskäytön loppumisen jälkeen metsitettävä ala voidaan kyntää maatalouskalustolla. Erityisesti paksuturpeisilla pelloilla, joilla on käytetty painomaata maanparannusaineena, on syytä suosia matalaa vaotusta, jotta vähäravinteista turvetta sekoittuisi pintamaahan vain vähän. 

Maanmuokkaus korvaa lannoituksen ohutturpeisilla suonpohjilla

Turvetuotannosta vapautuneilla, ohutturpeisilla suonpohjilla tuhkalannoituksen vaihtoehtona on ojitusmätästys, jossa kivennäismaasta saadaan ravinteita puiden juurten ulottuville. Jos ohutturpeinen kohde on ehtinyt heinittymään, mätästys on suositeltava vaihtoehto. Maanmuokkauksen tarkoituksena on sekoittaa kivennäismaata puiden juurikerrokseen. Muokkauksessa tehdään matalia mättäitä. [Lähdeviite9] 

Äestys

Äestyksessä paljastetaan kevyesti kivennäismaata. Menetelmä sopii karkeille ja keskikarkeille maille eli vettä läpäiseville maille. Äestys ei sovi turvemaille.

 

Äestyksessä kylvöä tai luontaista uudistamista varten kivennäismaa paljastetaan, mutta muokkausjäljen pintaan tulisi jäädä itämistä edistävää humusta. Äesjälkeä tarvitaan 4 000–5 000 metriä hehtaarille, jotta syntyy riittävästi hyviä itämiskohtia. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

Äestyksen toteutus

Äestyksessä paljastetaan kivennäismaata 60–80 cm leveydeltä. Muokkausjäljen syvyys riippuu siitä, uudistetaanko metsä luontaisesti, kylvämällä vai istuttamalla. Äesvakojen sopiva väli on noin kaksi metriä.

Vesi valuu äestysvaoissa rankkasateiden yhteydessä, joten eroosion vähentämiseksi vaot suositellaan tehtäväksi korkeuskäyriä mukaillen. Äestysjälkeen on varsinkin rinteissä hyvä tehdä katkoja pintavesien valumisen hidastamiseksi.

Äestyksessä istutusta varten muokkausjäljen tulee olla niin syvä, ettei sen pintaan jää humusta. Hyviä istutuskohtia syntyy äestyksessä paljon. Paras istutuskohta on muokkausjäljen keskellä. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

Laikkumätästys

Laikkumätästys sopii keskikarkeille ja hienojakoisille kivennäismaille sekä ojitetuille turvemaille, joilla kuivatus on kunnossa.

Laikkumätästyksessä pintamaa käännetään niin, että muodostuu kaksinkertainen humuskerros. Istutuksessa taimipaakun tulee ylettyä humukseen. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

Laikkumätästyksen toteutus

Mätäs tehdään laikusta saatavasta maasta kääntämällä pintamaata niin, että mättään alle jää kaksinkertainen humuskerros ja sen päälle tulee 5–10 cm paksu kivennäismaakerros. Turvemailla mätäs tehdään vastaavasti kääntämällä turvetta raakahumuksen päälle. Mättään tavoitekoko on noin 50 cm x 60 cm.

Laikkumätästys ojitetulla turvemaalla. Kuva: © Risto Ranta.

Jatkuvatoiminen laikkumätästys

Jatkuvatoimisessa laikkumätästyksessä maanmuokkaus tapahtuu metsätraktoriin kiinnitetyllä laitteella, joka tekee mättäitä automaattisesti määrävälein. Kuva: © Sami Karppinen.

Jatkuvatoimisessa laikkumätästyksessä uudistusalan maanmuokkaus tapahtuu automaattisesti muokkauskoneen liikkuessa. Mätästys on moninkertaisesti tuottavampaa verrattuna kaivinkoneella tehtyyn mätästykseen. Muokkausta saadaan tehtyä useita hehtaareita päivässä.

Jatkuvatoiminen mätästys on sitä kustannustehokkaampaa, mitä suurempi uudistusala on. Pienet työmaat ovat tuottavuuden kannalta soveliaampia kaivurimuokkaukseen. Kasvupaikan vesitalouteen jatkuvatoimisella mätästyksellä ei voi vaikuttaa toisin kuin kaivurimuokkauksessa.

Jatkuvatoiminen mätästys soveltuu erityisesti vähäkivisiin, maastoltaan tasaisiin ja ohuthumuksisiin kivennäismaakohteisiin. [Lähdeviite14] Työmaan kivisissä osissa muokkauspää säädetään tekemään laikkuja. Tuoreet hakkuutähteet haittaavat laadukkaan muokkausjäljen toteutusta kuten muissakin muokkaustyyleissä, joten muokkaus tehdään vasta, kun hakkuutähteet on korjattu pois tai kuivuneet kunnolla. Huomioitavaa on, että hakkuutähteiden kuivumisen odottaminen todennäköisesti viivästyttää uudistamista.

Ojitusmätästys

Ojitusmätästys on veden vaivaamien kivennäismaiden ja turvemaiden muokkausmenetelmä kohteissa, jotka edellyttävät kuivatusta. Ojitusmätästyksessä voidaan perata vanhoja ojia, kaivaa täydennysojia sekä käyttää täydentävänä maamuokkauksena laikku-, kääntö- tai naveromätästystä.

Ojitusmätästyksen toteutus

Kuivatusojat ovat tarpeen kohteissa, joissa pohjaveden pinnantaso on hakkuun jälkeen jatkuvasti lähellä maanpintaa, eli alle 30 cm:n syvyydellä. Korkea pohjavedenpinta estää taimien juurien hapensaannin. Jos kivennäismaalla kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei yleensä tarvita. Ojan syvyys määräytyy kuivatustarpeen mukaan.

Ojien pintamaasta tehdään laakeita, 10–20 cm korkeita ja 60–80 cm leveitä mättäitä. Mättäiden tiivistäminen ei ole tarpeen. Ojien pohjalta otettu vähäravinteinen maa läjitetään, eikä siihen ole suositeltavaa istuttaa taimia.

Ojitusmätästys on verrattavissa kunnostusojitukseen, joten siinä on suositeltavaa soveltaa samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin kunnostusojituksessa.

Metsitysalojen ojituksen kunnostus

Varsinkin viljelemättömien peltojen ojat ovat usein umpeutuneet, jolloin ojien perkaus voi olla tarpeen. Myös turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla saattaa olla tarvetta ojituksen kunnostamiseen. Vesitalouden järjestelyissä on käytettävä kohteelle parhaiten sopivia, tehokkaita vesiensuojelumenetelmiä ympäristöhaittojen minimoimiseksi.

Ojien perkaus on perusteltua tehdä maanmuokkauksen yhteydessä. Vanhoja ojia ei saa perata vesistöihin asti, vaan ranta-alueelle on jätettävä käsittelemätön suojakaista. Lisäksi on huolehdittava tarvittavista vesiensuojelurakenteista kuten laskeutusaltaista. 

Metsityskelpoisten suonpohjien ojituksen kunnostus

Usein turvetuotantoalueiden ojitus pysyy kunnossa turpeennoston loppuun saakka, joten pelkkä ojien kunnostus riittää. Sopiva sarkaleveys on 40 metriä. Hienojakoisilla pohjamailla voidaan tarvita lisäojia liiallisen märkyyden poistamiseksi, vaikka alue on muutoin metsityskelpoinen. Tarvittaessa lisäojat kaivetaan poikittain vanhoihin sarkaojiin nähden. Ojien uudelleen linjauksen tarve voidaan selvittää vaaituskoneella. Vesiensuojeluratkaisuihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Etenkin sulfaattimailla tarpeettoman syvät ojat ovat hyvin haitallisia vesistövaikutuksiltaan. Ojien kuntoa on syytä seurata metsityksen jälkeen.[Lähdeviite9] 

Ojien kunnostuksen toteuttajan muistilista

Kaivun toteuttajan muistilista

Vesiluonnonsuojelun kannalta on tärkeää, että:

  • ojien kunnostussuunnitelmaan merkittyjä ohjeita ja työn teettäjän antamia työmaakohtaisia ohjeita noudatetaan
  • mikäli toteutuksen aikana havaitaan tarve poiketa suunnitelmasta esimerkiksi vesiensuojelullisista syistä, ilmoitetaan poikkeamistarpeesta työn teettäjälle tai suunnittelijalle, joka ilmoittaa tiedon myös ELY-keskukselle
  • suunnitellut vesiensuojelurakenteet tehdään mahdollisuuksien mukaan ensin
  • eroosioherkkien ja muiden teknisesti vaikeiden kohteiden kaivu ajoitetaan mahdollisimman kuivaan ajankohtaan
  • luonnontilaisten tai luonnontilaisten kaltaisten purojen tai pienvesien ylityksiä vältetään; purot ja norot ylitetään vain merkityistä kohdista sekä lähteet ja hetteet kierretään riittävän kaukaa. Ylitykset tehdään niin, ettei uoman luonnontilaa vaaranneta eikä uomaan muodostu painanteita
  • ojien ylityspaikat puhdistetaan käytön jälkeen
  • koneella ei liikuta pintavalutukseen varatuilla alueilla eikä vesistöjen suojakaistoilla
  • jäteöljyt viedään pois metsästä asianmukaisesti hävitettäviksi
  • työn teettäjään tai suunnitelman laatijaan otetaan yhteys, mikäli huomataan sellaisia vesiensuojeluun liittyviä puutteita, joita ei pystytä itse korjaamaan.
Ojituksen kunnostusta valvotaan omavalvontana ja viranomaisten pistokokein. Kuva: © Kalle Vanhatalo.

Ojasyvyyden määrittäminen ojien kunnostuksessa

Ojien kunnostuksen suunnittelussa määritellään ojien kaivusyvyys, jonka tulee vastata kuivatustarvetta. Ojia ei tule kaivaa tarpeettomasti liian syvälle tai kivennäismaahan asti. Toisaalta liian matalat ojat eivät anna tarvittavaa kuivatustehoa.

Järeää ojitusta vältettävä

Liian syvät ojat heikentävät vesiensuojelua ja kuivattavat aluetta yli tarpeen lisäten hiilidioksidipäästöjä, paloriskiä sekä mahdollisesti kuivuusriskiä. Lisäksi kuivatustarpeeseen nähden liian syviksi kaivetuilla ojilla heikennetään maaston kulkukelpoisuutta sekä vähennetään vesiensuojelun mahdollisuuksia esimerkiksi pintavalutuksen käytön osalta. Tarpeettoman syvät ojat myös kuivattavat maan pinnan turvekerrosta yli tarpeen – mitä syvemmällä pohjaveden pinta on, sitä suuremmat ovat kohteen maaperän kasvihuonepäästöt [Lähdeviite15].

Ojituksella pyritään siihen, että saralla pohjaveden pinta olisi loppukesällä 30–40 cm:n syvyydellä [Lähdeviite16][Lähdeviite17]. Tällöin kuivatusojien syvyys voi olla kohteen ominaisuuksista riippuen 50–90 cm. Ojasyvyyden määrittämiseen vaikuttavat lähinnä turve- ja maalaji, turpeen paksuus, sekä maaston kaltevuus ja kaltevuuden vaihtelut. Myös kohteen maantieteellinen sijainti, sarkaleveys sekä kohteella olevan puuston määrä vaikuttuvat ojien tarpeelliseen kunnostussyvyyteen.

Suositeltavat ojasyvyydet ojien kunnostuksessa

Ojien kunnostuksessa suositellaan käyttämään taulukon mukaisia kaivusyvyyksiä.  Ojalinjat avataan hakkuiden yhteydessä poistamalla puusto 5–6 metrin leveydeltä. Laskuojilla tarvittava leveys on vähintään 7 metriä.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Turvekerroksen paksuus (cm)Suositeltava ojasyvyys (cm)
Alle 3050-60
30-8060-80
Yli 8080-90

Kunnostamisen jälkeen ojat madaltuvat 20 vuodessa keskimäärin 20–40 cm [Lähdeviite18]. Nopeinta madaltuminen on ensimmäisen kymmenen vuoden aikana [Lähdeviite17]. Riippumatta kunnostuksen kaivuusyvyydestä ja kohteen ominaisuuksista ojasyvyys asettuu 40–60 cm:iin 20–40 vuotta kunnostamisen jälkeen [Lähdeviite18]. 

 

Ojien kunnostuksen toteutus

Ojien kunnostuksen maastomerkinnät

Ojalinjat ja tarvittavat vesiensuojelutoimenpiteet merkitään kartalle ja maastoon selkeästi ojalinjahakkuita ja ojankaivamista varten. Perattavat ojat merkitään alku- ja loppupaaluin sekä tarvittaessa kuitunauhoin. Täydennysojat merkitään linjakepein ja -paaluin. Maastomerkinnöistä voidaan luopua, mikäli tieto kaivettavista ojista tallennetaan paikkatiedoksi suunnittelun yhteydessä ja tallennettu tieto on myöhemmin käytettävissä sähköisessä muodossa myös hakkuiden ja ojan kaivun aikana.

Laskeutusaltaiden kaivussa ja tyhjennyksessä kertyvän maa-aineksen läjitysalueen paikat merkitään maastoon tai tieto on oltava käytettävissä muulla tavoin, jotta puusto voidaan etukäteen poistaa riittävän laajasti ojalinjahakkuiden yhteydessä. Laskeutusaltaiden kaivumaille ja tyhjennyslietteelle suositellaan varattavaksi kolminkertainen pinta-ala laskeutusaltaan pinta-alaan verrattuna. 

Kaivukatkot ja pintavalutuskentät on syytä merkitä maastoon, jotta niillä ei liikuta koneilla ojitusalueella tehtävien töiden yhteydessä. Laskeutusaltaista ja pintavalutuskentistä laaditaan tarvittaessa selkeä, yksityiskohtainen mittakaavaan piirretty rakennepiirros ohjeeksi työn toteuttajalle.

Toteutusjärjestys ojien kunnostuksessa

Pintavalutuskentät ja laskeutusaltaat suositellaan tehtäväksi ennen kuivatusojien perkausta. Ojien kaivuun toteutusjärjestys suunnitellaan kohteen mukaan. Ojien kaivu pyritään ajoittamaan kesäkauteen, jolloin veden virtaama on pienimmillään ja ojien syöpymisriski vähäisempi kuin kevään tai syksyn runsasvetisinä ja sateisina aikoina. Kiintoaineen huuhtoutumista voidaan vähentää, kun ojien kaivu aloitetaan ojien kunnostusalueen latvaojista. Laskuojien kaivu ajoitetaan viimeiseksi, paras ajankohta on muuta ojitusta seuraava vuosi. 

Mikäli valuma-alueella on laajoja ojituksia, niiden toteuttaminen pyritään ajoittamaan usean vuoden ajalle. Ojien kaivu- sekä vesiensuojelurakenteiden toteutusjärjestys merkitään suunnitelmaan, samoin kuin ojien kaivamisen mahdollinen jaksottaminen.

Ojien kunnostuksen toteutus

Työn teettäjä varmistaa ennen kaivutyön aloittamista, että suunnitelmassa avattavaksi aiotut ojalinjat on aukaistu ja että sovitut hakkuu- ja metsänhoitotyöt on tehty alueella. Hän myös varmistaa, että tarvittavat ojitusluvat on hankittu ja selvittää niihin liittyvät ehdot toteuttajalle.

Työn toteuttajan kanssa sovitaan ojien kunnostuksen työmäärästä, työskentelytavasta, kaivutyön ajoittamisesta ja hinnasta. Lisäksi sovitaan valtuuksista, vastuusta ja menettelytavoista, mikäli kaivutyössä tapahtuisi pienvesille, vesistöille tai pohjavesille vahinkoja tai aiheutettaisiin muuta vahinkoa eikä työn teettäjä ole paikalla.

Ojien kunnostuksessa on vesiensuojelun kannalta tärkeintä vähentää ojien syöpymistä mahdollisimman tehokkaasti kaltevuutta säätelemällä ja suuntaamalla ojia maastonmuotojen mukaan. Kuva: © Tapio.

Riistan huomioiminen ojien kunnostuksessa

Ojalinjoja avattaessa voidaan harvennuksessa jättää suoralinjaiseen ojastoon niin kutsuttuja nipistyskohtia, joissa puusto jätetään kasvamaan ojanreunalle asti. Niillä pystytään katkaisemaan ojalinjaa myöten kulkeva pitkä ja suora näköyhteys. Näin vähennetään petolintujen mahdollisuuksia havaita ojaa ylittävä kanalintupoikue.

Ojaston kaivuussa voidaan edistää riistanhoitoa muotoilemalla ojien, laskeutusaltaiden, lietekuoppien ja muiden vesiensuojelurakenteiden reunat loiviksi. Tämä estää riistalintupoikueiden jäämistä veteen.

Ojituksen kunnostuksen laadunseuranta

Metsäkeskus seuraa kestävän metsätalouden rahoituslain mukaisen kunnostusojituksen työn laatua otannalla tehtävin maastotarkastuksin. Yhtenäisellä tarkastus- ja arviointimenetelmällä saadaan aiempaa parempaa tietoa kunnostusojitushankkeiden suunnittelun ja toteutuksen laadusta, vesiensuojelun onnistumisesta sekä kunnostusojituksen ympäristövaikutuksista.

Ojituksen kunnostusta valvotaan omavalvontana ja viranomaisten pistokokein. Kuva: © Kalle Vanhatalo.

Hankekohtainen otanta

Tarkastus perustuu hankekohtaiseen otantaan. Otantatarkastuksessa arvioidaan kunakin vuonna valmistuneita ja valmistuvia kunnostusojitushankkeita.  

Hankkeen arviointi perustuu koeala-arviointiin. Pienillä hankkeilla koealaotanta voi kohdistua koko hankkeen alueelle. Suurilla hankkeilla ja hajallaan olevista käsittelykuvioista koostuvilla hankkeilla tarkastus kohdistuu vain osaan hankkeesta. 

Kunnostusojituksen työn laadun jatkuvan kehittämisen päämääränä on, että tuotteen ja palvelun laatu vastaa tilaajan odotuksia ja täyttää kunnostusojitusta koskevan metsä-, ympäristö- ja vesilainsäädännön ja määräysten sekä muiden sopimusten edellytykset. 

Kunnostusojituksen suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden osaamista kehitetään ja pidetään yllä jatkuvalla koulutuksella. Samoin on tärkeää pitää kunnostusojituksen suunnittelua ja toteutusta koskevat suositukset ja ohjeet ajan tasalla. Työnlaadun seurannasta kertyvä aineisto on erinomainen väline tässä työssä. Ojituksen suunnittelijoilta ja urakoitsijoilta kerätään myös palautetta kunnostusojituksen eri työvaiheissa ilmenneiden ongelmien välitöntä poistamista varten. 

Ojituksen kunnostuksen vastuut ja valvonta 

Ojituksen kunnostushankkeen suunnittelijan tulee selvittää ojituksen mahdolliset ympäristöhaitat ja suunnitella toimenpiteet niiden vähentämiseksi. Hän myös tarkistaa ja tarvittaessa varmistaa metsä- ja ympäristöviranomaisilta alueen mahdolliset metsälain, luonnonsuojelulain ja vesilain mukaiset erityiskohteet sekä hoitaa ojituksen ennakkoilmoituksen ELY-keskukseen vesilain ja vesitalousasetuksen mukaisesti. 

Lähtökohtana on, että kunnostustyö tehdään laaditun suunnitelman mukaisesti. Suunnitelmasta poikkeaminen voi vaikuttaa muun muassa vastuukysymyksiin mahdollisissa vahinkotapauksissa. Mikäli työn toteuttaja havaitsee perusteltuja syitä poiketa suunnitelmasta, hän ottaa ennen muutosta yhteyden työn teettäjään.  

Ojituksen kunnostussuunnitelmaan työn aikana tehdyt muutokset tulee kirjata hankkeeseen liittyviin asiakirjoihin. 

Itse ojituksen kunnostuksen kannalta on tärkeää, että tieto huomioon otettavista metsä-, luonnonsuojelu- ja vesilain mukaisista erityiskohteista välittyy ojituksen toteuttajalle.  

Työn suunnittelija ja toteutusorganisaatio vastaavat suunnittelussa ja toteutuksessa ympäristövahingoista ja haitoista. Muutoin vastuu kunnostuksesta aiheutuneista vesistöhaitoista on pääsääntöisesti hyödynsaajilla tai ojitusta varten perustetulla ojitusyhtiöllä. 

Istutuksen toteutus

Istutuksessa   käytetään nykyisin lähes yksinomaan paakkutaimia. Paakkutaimi on helppo istuttaa ja se lähtee nopeasti kasvuun. Kuusen ja koivun paakkutaimia voidaan istuttaa lähes koko kasvukauden ajan. 

 

Istuttaen saadaan nopeasti kasvuun uusi puusto. Kuva: © Sami Karppinen. 

Eri taimilajien suositeltavat istutusajankohdat

Istutusajankohtasuositus eri paakkutaimityypeille on esitetty alla olevissa taulukoissa.  [Lähdeviite19] Lisäksi kuusen istutuksessa on huomioitava suositeltu kasvupaikkakohtainen ajankohta, joka ilmenee viimeisestä taulukosta.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Kuusen taimien istutusajankohta
TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuu SyyskuuLokakuu
Pakkasvarastoidut taimet●●●●●●●●● ●●●●●● ●●●●●○___________________________________________________
Ulkona varastoidut taimet●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○___________________________________________________
Kesäistutukseen kasvatetut taimet_____________________○○○●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●________________________
Lyhytpäiväkäsitellyt taimet_________________________________●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○○○○______

●●● = sopiva istutusajankohta

○○○ = sopiva vain suotuisissa sääolosuhteissa

___ = ei suositeltava istutusajankohta

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Männyn taimien istutusajankohta
TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
Pakkasvarastoidut taimet●●●●●●●●●●●●●●●_________________________________________________________
Ulkona varastoidut taimet●●●●●●●●●●●●____________________________________________________________
Lyhytpäiväkäsitellyt taimet__________________________________________○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○______

●●● = sopiva istutusajankohta

○○○ = sopiva istutusajankohta vain suotuisissa sääolosuhteissa

___ = ei suositeltava istutusajankohta

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Rauduskoivun taimien istutusajankohta
TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
Pakkasvarastoidut isot taimet●●●●●●●●●●●●____________________________________________________________
Ulkona varastoidut isot taimet●●●●●●●●●_______________________________________________________________
Pakkasvarastoidut pienet taimet●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○___________________________________________________
Ulkona varastoidut pienet taimet●●●●●●●●●●●●○○○_________________________________________________________
Kesäistutukseen kasvatetut taimet_____________________○○○●●●●●●●●●●●●●●●●●●______________________________
Pienet taimet_______________________________________●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○○○○_________
Isossa paakussa kasvatetut taimet__________________________________________○○○○○○○○○_____________________

●●● = sopiva istutusajankohta

○○○ = sopiva istutusajankohta vain suotuisissa sääolosuhteissa

___ = ei suositeltava istutusajankohta

 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Suositeltu kuusen istutuksen ajankohta eri kasvupaikoilla.
MaalajiHuhtikuuToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
Keskikarkea______●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●
Hienojakoinen tai turvemaa_______________●●●●●●●●●●●●●●●●●●___________________________________________________
Kivinen______●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●_______________●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●____________

●●● = sopiva istutusajankohta

___ = ei suositeltava istutusajankohta

Enimmäisajat taimitarhasta istutukseen 

Enimmäisajat vuorokausina taimitarhasta istutukseen on kuvattu oheisessa taulukossa. [Lähdeviite19] 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Havupuutaimien enimmäisläpimenoaika taimitarhalta istutukseen, vuorokausia.
 ToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuu

Pakkasvarastoitu

suljettu pakkaus

2117/141   

Ulkona varastoitu

suljettu pakkaus

714122/31

Ulkona varastoitu

avoin pakkaus

7/1416344/61

Kasvussa oleva taimi.

1lepotilassa oleva taimi

Istutuspaikka

Äesvaossa ja laikuissa taimet suositellaan istutettavaksi vaon tai laikun keskelle kohoumaan niin, että taimipaakun päälle jää 2–3 cm kivennäismaata. Mättäissä taimet on hyvä istuttaa niin syvään, että paakku ylettyy mättään alla olevaan humuskerrokseen. Kuitenkin vähintään puolet taimen versosta pitää jäädä maanpinnan yläpuolelle. 

Istutuspaikka on hyvä valita niin, että taimen ympärille jää vähintään 15 cm paljasta maata tai turvepintaa. Istuttaessa taimien juuripaakkujen tulee olla sopivan kosteita, jolloin kevyesti puristettaessa niistä tippuu vettä. 

Taimet ovat useimmiten käsitelty tukkimiehentäin torjunta-aineella. Tämän takia taimia käsiteltäessä on käytettävä suojaavia käsineitä ja pestävä kädet käsittelyn jälkeen. 

Toimiva taimihuolto ja hyväkuntoiset taimet ovat tärkeitä uudistamistuloksen kannalta. 

Istutustiheys

Suositeltu istutustiheys ilmenee oheisesta taulukosta. Metsitettävillä pelloilla ja vastaavilla joutoalueilla suositellaan käytettäväksi suurinta suositeltua taimimäärää suuremman tuhoriskin vuoksi.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Suositeltu istutustiheys.
 Mänty1Kuusi1RauduskoivuLehtikuusiHaapa2
Tainta/ha2 000−24001 500−18001 6001 3001 200−2000

1Havupuilla istutustiheyden ylärajoja sovelletaan tavoiteltaessa suurta puuntuotosta ja/tai hyvää laatua.

1Istutustiheyden alarajoja sovelletaan, kun taimikon oletetaan täydentyvän luonnontaimilla riittävän tasaisesti.

2 Istutustiheyden alarajoja sovelletaan kuitupuun ja ylärajoja tukkipuun kasvatuksessa.

Taimien varastointi

Taimien varastoinnilla on suuri merkitys istutuksen onnistumiselle. Taimet on koko ajan pidettävä sopivassa kosteudessa, kuivuneessa turvepaakussa juuret vaurioituvat.

Varastointiohje

Metsävarastoon suositellaan vietäväksi korkeintaan parin päivän istutustarvetta vastaava määrä taimia. Taimien hyvä varastopaikka on varjoinen ja siellä on myös kastelumahdollisuus. Kuivumisen hidastamiseksi taimilaatikot ja alustat on hyvä sijoittaa niin, ettei niiden ja maan väliin jää ilmarakoa. 

Pakkasvarastoituja taimia voi varastoida sulamisen ajan varjossa viileässä ulkorakennuksessa, jossa lämpötila on 8–14 C°. Taimien sulaminen kestää muutaman päivän. Taimilaatikoiden tuuletusaukot pitää avata sulamisen ajaksi, etteivät taimet homehdu. Taimien pitää olla täysin sulaneita ennen istutusta. Juuripaakun ollessa vielä jäissä juuristo ei pysty kuljettamaan vettä ja taimen verso kuivuu. 

Metsänviljelyaineiston käyttöalueet

Jotta metsänviljelyllä on edellytykset onnistua, on käytettävä alueelle sopivaa siemen- ja taimimateriaalia.  Materiaalin siirrossa alueelle toiselle on syytä noudattaa tässä annettuja suosituksia.

Metsänviljelyaineiston luokittelu

Metsänviljelyaineiston alkuperäluokitus perustuu lakiin metsänviljelyaineiston kaupasta (241/2002) ja sen perusteella annettuun maa- ja metsätalousministeriön asetukseen (1055/2002). 

Perusaineisto 

Perusaineistolla tarkoitetaan lähdettä, joka voi olla siemenlähde, metsikkö, siemenviljelys, perheen vanhempia, klooni tai klooniyhdistelmä.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Metsänviljelyaineiston luokat
Luokan nimiKuvaus
Testattu:

Jalostettua aineistoa, jonka laadukkuus on osoitettu vertailukokeilla tai siemenaineiston tuottaneiden puuyksilöiden jalostusarvojen perusteella. Tähän luokkaan kuuluvat 1,5-polven valiosiemenviljelyksiltä kerätyt siemenet ja niistä kasvatetut taimet (ks. Jalostetun viljelymateriaalin tuotanto).

Alustavasti testattu:

Jalostettua aineistoa, jonka tuottaneet puuyksilöt on valittu pelkän fenotyypin eli ilmiasun perusteella. Tähän luokkaan kuuluvat 1. polven siemenviljelyksiltä kerätyt siemenet ja niistä kasvatetut taimet.

Valikoitu:

Aineisto koostuu tietyllä alueella sijaitsevasta, fenotyypin perusteella valitusta hyvälaatuisesta metsiköstä kerätyistä siemenistä ja niistä kasvatetuista taimista. 

Siemenlähde tunnettu:

Jalostamaton aineisto, joka koostuu tietyllä alueella sijaitsevasta metsiköstä tai metsiköistä kerätyistä siemenistä ja niistä kasvatetuista taimista. 

Metsänviljelyaineiston käyttöalueet 

Luokat testattu ja alustavasti testattu 

Näihin luokkiin kuuluvia siemenviljelysalkuperien metsänviljelyaineistoja käytetään Ruokaviraston  hyväksymien käyttöaluekarttojen mukaisilla alueilla. Lisätietoja käyttöalueista saa siementen myyjiltä ja Ruokavirastosta(ulkoinen linkki).

Luokat valikoitu ja siemenlähde tunnettu 

Mänty: Metsikkösiementen siirtosuositukset (ks. myös taulukko alla): 

  • Etelä- ja Väli-Suomessa 65 leveyspiirille asti suositellaan viljelyä paikallisella alkuperällä. Tällä alueella voidaan käyttää 100–150 km paikallista eteläisempää tai pohjoisempaa alkuperää.  
  • Pohjois-Suomessa 65 ja 67 leveyspiirien välisellä alueella suositellaan viljelyä paikallisella tai hieman paikallista pohjoisemmalla (0–50 km) alkuperällä. Mahdolliset enimmäissiirrot ovat 50 km etelästä ja 250 km pohjoisesta.  
  • Lapissa 67 leveyspiiriltä pohjoiseen suositellaan viljelyä paikallisella tai sitä pohjoisemmalla alkuperällä. Suositeltava siirtomatka on 0–150 km pohjoisesta ja enimmäissiirtomatka 350 km pohjoisesta. 

Viljelypaikan maaston korkeus tulee ottaa huomioon siten, että 100 metrin siirto ylöspäin korkeussuunnassa vastaa 100 kilometrin siirtoa pohjoiseen ja päinvastoin. Paikallisilmastoltaan erityisen ankarilla viljelypaikoilla, kuten laajoissa supissa tai suurten mäkien pohjoisrinteillä, on suuri riski muiden muassa versosurmatuhoille, ja näillä kohteilla suositellaan käytettäväksi paikallista pohjoisempaa alkuperää.  

Itä-länsisuunnassa alkuperäsiirtoja ei rajoiteta. Männyn siirtoa etelä- tai länsirannikolta sisämaahan ei kuitenkaan suositella. 

Kuusi: Etelä-Suomessa kuusen alkuperiä tulisi siirtää alueilta, joiden lämpösumma on 100–300 d.d.-yksikkoä suurempi kuin viljelyalueella. Salpausselän eteläpuolella voidaan viljellä virolaisia alkuperiä. 

Pohjois-Suomessa suositellaan viljeltäviksi paikallisia tai vastaavien lämpösumma-alueiden alkuperiä. 

Raudus- ja hieskoivu: Etelä-Suomessa suositellaan viljelyä paikallisella alkuperällä. Kasvukauden tehoisan lämpötilan summa on hyvä tunnus alkuperäsiirroissa. Raudus- ja hieskoivua voidaan siirtää 150 d.d.-yksikköä alkuperäaluetta lämpimämmälle tai kylmemmälle viljelyalueelle. Etelä-pohjoisssuunnassa tämä vastaa alle 100 kilometrin siirtoa. Maaston korkeus otetaan huomioon siten, että 100 metrin siirto ylöspäin korkeussuunnassa vastaa 100 kilometrin siirtoa pohjoiseen ja päinvastoin. 

Itä-länsisuunnassa ovat jopa poikki Suomen tehtävät siirrot mahdollisia edellyttäen, että noudatetaan edellä mainittuja lämpösummarajoituksia. 

Muut puulajit: Vältetään yli 150 kilometrin tai yli 150 d.d.-yksikön siirtoja etelä-pohjoissuunnassa. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Männyn metsikkösiementen siirtosuositukset.
AlueLeveysasteet, °NSuositeltavat suurimmat alkuperäsiirrot (km) Optimialkuperä
EtelästäPohjoisesta
Etelä-Suomi–63150100paikallinen
Väli-Suomi63–65100150
Pohjois-Suomi65–675025050 km pohjoisesta
Lappi67–0350150 km pohjoisesta

Heinäntorjunnan toteutus

Pintakasvillisuuden torjuntaan kuuluvat mekaaninen ja kemiallinen heinätorjunta. Niissä tavoitteena on parantaa taimien selviämismahdollisuuksia kilpailussa muun pintakasvillisuuden kanssa. Käsin tehtävää mekaanista heinäntorjuntaa voi joutua toistamaan 2–3 kesän ajan, kemiallisessa heinäntorjunnassa yksi käsittelykerta yleensä riittää. 

Viljavilla kasvupaikoilla heinä voi tukahduttaa taimia, ellei sitä torjuta tarvittaessa heinäämällä. Kuva: © Johnny Sved.

Mekaaninen torjunta

Mekaanisessa heinäntorjunnassa pintakasvillisuutta poljetaan, taitetaan sivuun tai niitetään taimien ympäriltä vähintään pintakasvillisuuden korkeutta vastaavalta etäisyydeltä. Torjunnan kannalta paras ajankohta on keskikesä, toisaalta taimet erottuvat parhaiten keväällä ja loppusyksystä. Ajankohtaa tärkeämpää on kuitenkin se, että työ yleensä tulee tehdyksi. 

Kemiallinen torjunta

Kemiallisen torjunnan voi tehdä maanmuokkauksen yhteydessä tai nuoressa taimikossa. Vaurioiden välttämiseksi kasvatettavat taimet on suojattava tai torjunta tehtävä aikana, jolloin taimet kestävät käsittelyä.

Kasvinsuojeluaineen valmistajan ohjeita on syytä tarkoin noudattaa. Kasvinsuojeluaineita käytettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota vesiensuojeluun. Niitä ei käytetä pohjavesialueilla. Vesistöjen ja pienvesien varsille on jätettävä riittävät suojakaistat. Kasvinsuojeluaineiden ammatillinen käyttö edellyttää kasvinsuojelututkinnon suorittamista. 

Pintakasvillisuuden torjunta metsitysaloilla 

Metsityskohteilla puuntaimet joutuvat monissa tapauksissa kilpailemaan voimakkaan pintakasvillisuuden kanssa, vaikka maanmuokkaus olisi tehty asianmukaisesti. Kilpailu kasvutilasta heikentää voimakkaasti taimien eloonjäämistä. Pintakasvillisuuden torjuntaa tarvitaan valtaosalla kohteista sekä viljelyvuonna että ensimmäisinä vuosina viljelyn jälkeen. 

Tehokas pintakasvillisuuden torjunta on erityisen tärkeää peltojen metsityksessä. Tällöin kuusen ja männyn taimien kuolleisuus vähenee ratkaisevasti ja erityisesti koivun pituuskehitys nopeutuu. [Lähdeviite20]  Kemiallinen heinäntorjunta vähentää rikkakasvien juuristokilpailua tehokkaammin kuin mekaaninen torjunta[Lähdeviite21] . Taimien kasvu on torjunta-aineilla käsitellyillä pellonmetsitysaloilla olennaisesti nopeampaa kuin ei käsitellyillä aloilla. [Lähdeviite22][Lähdeviite23][Lähdeviite24]

Turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien etuna on, ettei niissä ole rikkakasvien ns. siemenpankkia kuten peltomaassa. Rikkakasveja syntyy siksi alkuvaiheessa niukasti. Suonpohjilla metsitys onnistuu sitä varmemmin, mitä ripeämmin metsitys tehdään turpeennoston päätyttyä. Tällöin pintakasvillisuus ei ole ehtinyt runsastua. Jos metsitys viivästyy, mätästys ja puiden kanssa kilpailevan pintakasvillisuuden torjunta ovat tarpeen. [Lähdeviite9]

Myyrätuhojen torjunta

Myyrät voivat pahimmillaan olla metsänuudistajalle ylimääräistä työtä ja isoja kustannuksia aiheuttava ongelma. Myyrät aiheuttavat noin 3–4 vuoden välein toistuvina myyräkannan huippuvuosina laajoja tuhoja erityisesti koivun- ja männyntaimikoissa sekä toisinaan myös kuusentaimikoissa. Erityisen hyvin myyrille maistuvat haavan taimet. 

Heinittyminen lisää myyrätuhon riskiä

Metsänuudistamiseen liittyvä myyrätuhojen riski on sitä suurempi, mitä rehevämpi kasvupaikka on ja mitä enemmän se heinittyy. Sen vuoksi oikein valittu maanmuokkausmenetelmä on oiva keino vähentää tuhoja. Tuhoriski on erityisen suuri pellonmetsityskohteissa, joissa heinäntorjunta sekä varsinkin lehtipuilla taimisuojien käyttö on välttämätöntä tuhojen välttämiseksi. Uudistushakkuualan heinittymistä vähentää puuston kasvattaminen tiheänä ennen hakkuuta. 

Myös myyrät voivat myös runsastua ilmaston muuttuessa. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Hirvieläintuhojen torjunta

Nisäkkäistä hirvi aiheuttaa metsätaloudelle suurimmat tuhot. Se on myös saalisarvoltaan tärkein riistaeläimemme. Myyrät voivat pahimmillaan olla metsänuudistajalle ylimääräistä työtä ja isoja kustannuksia aiheuttava ongelma. 

Hirvi voi talvilaidunalueilla tuhota paljon taimikoita ja aiheuttaa puustolle erilaisia laatuvikoja. Kuva: © Asko Hämäläinen.

Hirvi ja muut hirvieläimet

Hirvi aiheuttaa syönnillään suurimmat taloudelliset vahingot 1–3 metrisissä männyn- ja koivuntaimikoissa, mutta tuhoja voi olla pienemmissäkin taimikoissa. Vahingot keskittyvät keski- ja kevättalvelle, mutta hirvet syövät etenkin lehtipuun taimia myös kesällä ja syksyllä. Hirvituhojen seurauksena on kasvunmenetyksiä, laatuvikoja ja pahimmassa tapauksessa puuntuotannollisesti kehityskelvoton taimikko. 

Hirvi syö talvella mieluiten pihlajaa, pajuja, haapaa ja katajaa. Metsätalouden kannalta on harmillista, että myös koivu ja mänty maistuvat sille hyvin. Leppää ja kuusta hirvi syö harvemmin. Myös useimmat jalot lehtipuut sekä muutamat ulkomaiset puulajit, kuten lehtikuusi, kelpaavat hirven ravinnoksi. 

Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva metsäkauris ja Pohjois-Amerikasta peräisin oleva valkohäntäpeura voivat aiheuttaa Etelä-Suomessa tuhoja myös kuusentaimikoissa. Tuhot kohdistuvat usein pieniin taimiin heti viljelyn jälkeisinä vuosina.

Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).

Kannan säätely metsästyksellä avainasemassa

Hirvieläinten — hirven, metsäkauriin[Lähdeviite25] ja valkohäntäpeuran — kannan ennustetaan voimistuvan ilmaston muuttuessa, mikä lisää niiden aiheuttamien tuhojen määrää erityisesti männyn ja lehtipuiden taimikoissa. Talvien lauhtuminen, lumipeitteen oheneminen[Lähdeviite26][Lähdeviite25] ja lumisen ajan lyheneminen edistää valkohäntä- ja metsäkauriiden leviämistä uusille alueille.  

Hirvieläinkannan pitäminen metsästyksellä riittävän alhaisena on tehokkain keino vähentää hirvieläinten aiheuttamia vahinkoja. Tuhoja voi myös yrittää estää ohjaamalla eläimet ruokinnalla pois taimikkoalueilta sekä käsittelemällä taimikoita syönninestoaineella. Aitaaminen on tehokas keino, mutta kalliina vaihtoehtona se tulee kysymykseen vain erityiskohteilla kuten visakoivun kasvatuksen yhteydessä. 

Hirvituhojen vähentäminen mänty- ja koivuvaltaisissa taimikoissa

Riittävän tiheät, hyvin hoidetut taimikot kestävät parhaiten hirvituhoja. Männyn ja rauduskoivun uudistusaloilla kannattaa suosia kylvöä ja luontaista uudistamista, jos kasvupaikka on sopiva. Nuorissa männyntaimikoissa varhaisperkaus estää hirvituhoja tehokkaasti. Männyn taimia haittaavan lehtipuuvesakon perkaaminen vähentää taimikon kiinnostavuutta hirvien ruokailupaikkana. Varhaisperkaus on suositeltavaa tehdä mäntyjen ollessa alle metrin pituista.

Hirvituhojen ongelma-alueilla mänty-tai lehtipuuvaltaista taimikkoa on syytä kasvattaa vähintään viiden metrin pituuteen asti ennen taimikonharvennusta. Hirvituhoja voidaan lisäksi hillitä jättämällä perkaamatta hirville sopivaa ravintoa tuhoriskiltään pienemmillä alueilla. Tuhoja voi vähentää myös käyttämällä karkoteaineita. Hirvet syövät mielellään myös ensiharvennuksessa syys- ja keskitalvella maahan jätettäviä männyn latvuksia. Jos on mahdollista ajoittaa tällainen hakkuu vaaravyöhykkeessä olevan taimikon lähistölle, se osaltaan vähentää taimikkoon kohdistuvaa syöntiä.

Kivennäismaiden lannoitukset

Kivennäismailla typpi on tärkein puuston kasvua rajoittava ravinne. Havupuuvaltaisessa puustossa parhaat kasvunlisäykset saadaan typpeä ja fosforia sisältävillä lannoitteilla. Keski-, Itä-, ja Pohjois-Suomessa voidaan harkinnan mukaan lisätä myös booria. Typpilannoitustarvetta ei ole metsitettäessä entisiä peltomaita.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Lannoituskohteiden kohdentaminen kivennäismailla (typpilannoitus + tarvittaessa fosfori + boori).
Parhaan tuoton antavat lannoituskohteetMuut lannoitukseen soveltuvat kohteet

tuoreiden kankaiden kuusikot

kuivahkojen kankaiden männiköt

tuoreiden kankaiden männiköt

boorinpuutoksesta kärsivät kuusikot

pystykarsitut metsiköt

kuivahkojen kankaiden tukkipuukokoa lähellä olevat kuusikot

kuivan kankaan kasvuisimmat, päätehakkuuikää lähestyvät männiköt

lehtomaisen kankaan kuusikot, jos kasvu on alle 12 m³/ha ja kuvio liittyy hankealueeseen

Kasvua varttuneista metsistä

Kivennäismailla taloudellisesti parhaita lannoituskohteita ovat kuivahkojen ja tuoreiden kankaiden hoidetut männiköt ja kuusikot, jotka ovat kehitysluokaltaan varttuneita kasvatusmetsiä tai uudistushakkuuta lähestyviä metsiä. Lannoitus lisää kasvua eniten varttuneissa metsiköissä. Metsikön vesitalous tulee olla kunnossa ennen lannoitusta myös kivennäismailla.  

Koivikoissa lannoituksen vaikutus on lyhytaikainen ja kasvureaktio jää havupuustoa pienemmäksi.  

Typpi lisää kasvua

Puuston kasvu paranee lisäämällä typpeä kerta-annoksena 100–200 kg hehtaaria kohden. Jos annos on suurempi, puusto ei kykene hyödyntämään kaikkea typpilannoitetta. Käyttösuosituksia noudattaen kivennäismailla voidaan toistaa lannoituksia 6–10 vuoden välein ja lannoittaa 1–4 kertaa kiertoajan aikana. Harvennuksen ja lannoituksen välillä kannattaa pitää muutama vuosi eroa, jotta tuuli- ja lumituhoriski ei kasva liiaksi.

Metsitysaloilla usein puutetta boorista

Kaikilla metsitysaloilla, jotka ovat entistä peltomaata, boorilannoitus on välttämätöntä puuston kehityksen turvaamiseksi. Puutos aiheuttaa kasvuhäiriöitä ja alentaa puuntuotosta. Boorin puutos on tyypillistä entisillä kaskialueilla.

Viljavien kivennäismaiden kuusikot etenkin entisillä kaskialueilla itäisen Suomen alueella kärsivät yleisesti boorinpuutoksen aiheuttamista kasvuhäiriöistä. Boorin lisäys vaikuttaa jo yhden kasvukauden jälkeen, ja puuston kasvu palautuu normaaliksi. Runkoon syntyneitä vikoja lannoitus ei kuitenkaan korjaa. Kuva: © Pentti Väisänen.

Ravinne- ja lannoitemäärät kivennäismailla

Oikea lannoitemäärä takaa onnistuneen tuloksen. Käyttösuositusten ylärajalla olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja alarajalla olevat Pohjois-Suomeen. Suosituksissa esitetyt lannoitteiden tuotemerkit ovat esimerkkejä Suomessa yleisimmin käytetyistä metsälannoitteista.

Kangasmaiden metsälannoitteet 

Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

  • Metsäsalpietari (27-0-1) Metsäsalpietari sopii kangasmaille männiköiden ja kuusikoiden lannoitukseen. Käyttösuositus on 400–700 kg/ha 6–8 vuoden välein. Levitys keväästä loppukesään. 
  • Metsän NP (25-2-0) Metsän NP sopii kangasmaille kuusikoiden ja männiköiden lannoituksiin. Käyttömäärä on 450–800 kg/ha 6–8 vuoden välein. Lannoite sisältää hivenravinteista mm. booria, joka ehkäisee puissa latvavaurioita. Levitys lumettomaan maahan. 
  • Urea (46,3-0-0) Urea on puhdas typpilannoite, joka sopii parhaiten kangasmaiden männiköihin, mutta sitä voidaan käyttää myös kuusivaltaisissa metsissä. Urea sopii myös karuhkoille soille yhdessä Rauta PK:n kanssa. Käyttösuositus kangasmailla on 250–430 kg/ha 6–8 vuoden välein ja soilla 150–200 kg/ha 10–15 vuoden välein. Levitys alkusyksystä pysyvän lumen tuloon saakka. 
  • Nitro (4,7-1-2,8) Typpi-tuhkalannoite soveltuu erityisesti kasvatusmetsien peruslannoituksiin eli harvennetun puuston ensimmäiseen lannoituskertaan. Hidasliukoinen, lannoitusvaikutus pitkäaikainen, yli 20 vuotta. Käyttömäärä 2 000–3 000 kg/ha. Levitys koko kasvukauden ajan.

Boorilannoitteet kangasmaille ja metsitetyille pelloille 

  • Metsän NP 2 (19-4-0) Metsän NP 2 on viljavien kangasmaiden boorin puutteesta kärsivien varttuneiden metsien terveyslannoituksiin. Käyttömäärä on 450–550 kg/ha tai ravinneanalyysin perusteella. Levitys lumettomaan maahan. 
  • Borea boorilannoite. Tuhkapohjainen boorilannoite kivennäis- ja turvemaiden puustojen boorinpuutteen ehkäisyyn ja korjaamiseen. Soveltuu hidasliukoisena erityisesti taimikoiden ja nuorten harventamattomien puustojen terveyslannoitukseen. Käyttösuositus 250–350 kg/ha. Levitys kaikkina vuodenaikoina. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Tavoiteltavat ravinnelisäykset kivennäismaiden lannoituksessa sekä esimerkit lannoitetyypeistä ja lannoitteiden suositeltavista käyttömääristä.
LannoituskohdeTavoiteltava ravinnelisäys kg/haLannoitetyypit, suluissa typen, fosforin ja kaliumin sekä boorin % -osuudet (NPKB)Käyttösuositus kg/ha
Lehtomaisen kankaat kuusikot

N 1501

P 10–30

B 0,5–2

Metsän NP (25-2-0-0,3)

Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

500–800

2 000–3 000

Tuoreen kankaan kuusikot

N 1501

P 10–30

B 0,5–2

Metsän NP (25-2-0-0,3)

Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

Urea2 (46-0-0)

Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

500–800

500–800

270–430

2 000–3 000

Tuoreen tai kuivahkon kankaan männikötN 1501

Metsän NP (25-2-0-0,3)

Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

Urea** (46-0-0-0)

Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

500–800

500–800

270–430

2 000–3 000

Boorinpuutteesta kärsivät puustot (neulasanalyysi suositeltavaa)B 2,0–3,03

Metsän NP (25-2-0-0,3)

Borea boorilannoite (0-0-0-0,9)

450–550

250–350

Bortrac 150 (N 65 g/l, B 150 g/l). Levitetään ruiskulla 15–20 litraa/ha veteen sekoitettuna.

1Vaihteluväli 100–200 kg/ha. Käyttösuositusten ylärajaa lähempänä olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja lähempänä alarajaa olevat Pohjois-Suomeen. 

2Urea levitetään kosteaan maastoon alkusyksystä ensilumen tuloon asti.

3Pelkkä boorin lisäys soveltuu parhaiten taimikoiden ravinnehäiriöihin. Boorilannoitetta on syytä käyttää tarkoin suositusten mukaisesti. Selvä yliannostus (jo runsas 10 kg B/ha) voi aiheuttaa vakavia puustovaurioita. 

Turvemaiden lannoitukset

Ojitettujen turvemaiden ravinnetalous poikkeaa kivennäismaista, ja niillä puuston kasvua rajoittavaa ravinne-epätasapainoa esiintyy yleisimmin. Turvemailla puuston kasvua rajoittavat ensisijaisesti fosforin, kaliumin ja hivenaineista boorin puute. Typen määrä vaihtelee turvemaissa paljon jopa samalla alueella. Ravinne-epätasapaino on yleistä erityisesti paksuturpeisilla II-tyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla sekä joskus myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla.

Nuorta männikköä tuhkalannoituksen jälkeen. Kasvu on parantunut huomattavasti ja vaikutus kestää vuosikymmeniä. Kuva: © Pentti Väisänen.

Ojitettujen soiden ravinnetalous 

Turvekangastyyppi, kuivatus, turpeen tiivistyminen ja maatuneisuusaste sekä kasvukauden sääolot vaikuttavat suuresti turpeen sisältämiin ravinnemääriin ja ravinteiden käyttökelpoisuuteen.  

Typpeä turpeessa on yleensä runsaasti ja sitä vapautuu Etelä- ja Väli-Suomessa puiden käyttöön useimmiten riittävästi. Etenkin Pohjois-Suomessa myös typen niukkuus rajoittaa puiden kasvua karuimmilla soilla ja typpeä vapautuu puiden käyttöön heikosti varsinkin kylminä kasvukausina.  

Fosforia ja kaliumia turvemailla on kivennäismaihin verrattuna yleensä niukasti. Vaikka fosforin kokonaismäärä olisi puiden kannalta riittävä, se on suurelta osin orgaanisessa muodossa ja sitä vapautuu puiden käyttöön hitaasti. Kaliumin kokonaisvarat ovat vähäiset ja maaveteen liuenneena se pidättyy turvemaahan melko huonosti. Kalium sitoutuu kuitenkin hyvin kasvillisuuden ylläpitämään biologiseen kiertoon. 

Ojitus muuttaa pintaturpeen ravinteisuutta. Puustolle käyttökelpoisen typen ja fosforin määrä pintaturpeessa kasvaa suonpinnan painuessa ja turpeen tiivistyessä. Muiden ravinteiden määrät pysyvät kutakuinkin ennallaan tai vähenevät. Kaliumin ja boorin huuhtoutumisriski kasvaa kunnostusojituksen ja hakkuiden yhteydessä. Fosforia huuhtoutuu herkästi uudistushakkuun yhteydessä, jos pohjaveden pinta pääsee nousemaan puuston haihduntavaikutuksen tyrehtyessä.  

Lannoituskohteen valinta turvemailla

Lannoituskohteeksi on suositeltavaa valita kohteita, joilla ojasto toimii eikä liika vesi rajoita puiden kasvua. Lannoitettava alue kunnostusojitetaan tarvittaessa lannoituksen yhteydessä, mieluiten mahdollisimman pian lannoituksen jälkeen. On kuitenkin syytä muistaa, että runsastyppisillä turvemailla kovasta kaliumin tai fosforin puutteesta riutuva puuston latvus voimistuu viidessä vuodessa niin, että sen kyky haihduttaa on huomattavasti parempi kuin ennen lannoitusta. 

Puusto pystyy hyödyntämään lannoitusta tehokkaimmin, jos sillä on riittävästi kasvutilaa. Sen vuoksi on tärkeää, että ylitiheä metsikkö harvennetaan ennen lannoitusta. Puuston on oltava laadultaan riittävän hyvää, kasvupaikalle sopivaa ja muutoinkin kasvatuskelpoista. Myös turvemailla lannoitus voi hieman lisätä myrsky- ja lumituhojen riskiä. Se ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että olisi syytä välttää esimerkiksi maasta tehtävää lannoitteiden levitystä tuoreita ajouria hyödyntäen. 

Runsastyppisillä turvemailla fosforilla ja kaliumilla tehtävän lannoituksen vaikutus on kangasmaiden typpilannoitukseen verrattuna hyvin pitkäaikainen. Vaikutusaika vaihtelee ravinnelajin ja käytetyn lannoitetyypin mukaan. Se kestää kemiallisella kalium-lannoitteella vähintään parikymmentä vuotta ja tuhkalannoitteen fosforilla parhaimmillaan jopa yli 50 vuotta. Sen vuoksi lannoitettavan puuston ikä tai kehitysluokka eivät ole tärkeitä kriteereitä, ja lannoitusalue voi sisältää hyvin erikokoisia ja -ikäisiä puustoja riukuvaiheen taimikoista varttuneisiin kasvatusmetsiin. Lannoituskohteiksi sopivimpia ovat hyvälaatuiset, riittävästi kasvatettavia puita sisältävät havupuuvaltaiset metsiköt.[Lähdeviite27]  

Parhaan tuoton antavat lannoituskohteet 

  • Havupuuvaltaiset, paksuturpeisista soista ojituksen jälkeen kehittyneet turvekankaat, joissa pintakerroksen turve on jo 10–20 cm syvyydessä tummaa, pitkälle maatunutta ja sisältää runsaasti typpeä. Fosfori-kalium-boorilannoitus. 
  • Aiemmin PK-peruslannoitetut, paksuturpeisista soista ojituksen jälkeen kehittyneet turvekankaat, joissa pintakerroksen vyöhykkeellä 5–15 cm turve on tummaa ja pitkälle maatunutta. Jatkolannoitus 20–25 vuoden kuluttua kaliumilla ja boorilla varmistaa metsikön tuotoksen hyvänä kasvatusajan loppuun. 

Muut lannoitukseen soveltuvat kohteet:

  • Metsitettävät ja aiemmin metsitetyt pellot 
    • paksuturpeiset. Kalium-boori-lannoitus, tarvittaessa myös fosforia. 
    • ohutturpeiset. Tarvittaessa boorilannoitus. 
  • Ohutturpeisten soiden hyvälaatuiset männiköt noin 10 vuotta ennen uudistushakkuuta. Typpilannoitus. 
  • Paksuturpeiset, avosoista syntyneet varputurvekankaat, jos pintakerroksen alla on kohtalaisesti maatunutta, typpipitoisuudeltaan riittävän hyvää turvetta. Tuhkalannoituksella tyydyttävä kasvunlisä. 

Lannoitus turvemaan metsityksen yhteydessä

Metsityksessä on huomioitava, että viljeltyjä suopeltoja on lannoitettu toistuvasti, jolloin maan ravinnevarat ovat kasvaneet verrattuna vastaaviin metsämaihin. Ravinnesuhteet saattavat kuitenkin olla epäedulliset puiden kasvulle. Ravinteiden epätasapaino on yleistä etenkin turvemailla.  Suopelloilla booria on yleensä niukasti puuston tarpeeseen nähden, joten boorilannoitus on tarpeen kasvuhäiriöiden välttämiseksi.[Lähdeviite28]

Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat vaativat lannoitusta ravinnetilan tasapainon korjaamiseksi. Poikkeuksena ovat ohutturpeiset, hienojakoisten pohjamaiden suonpohjat, joilla kivennäismaahan ulottuva maanmuokkaus voi ainakin osin korvata lannoitusta. Suonpohjien lannoitukseen sopii puuntuhka. Paksuturpeisilla kohteilla lannoitus on aina välttämätöntä ja myös jatkolannoitukset voivat olla tarpeen.[Lähdeviite9]

Ravinne-epätasapaino yleistä

Ravinne-epätasapainon esiintyminen suometsissä tarkoittaa käytännössä fosforin heikkoa saatavuutta sekä puutetta kaliumista ja boorista, joka on merkittävin kasvua säätelevä hivenravinne. Näiden ravinteiden niukkuus on yleisintä paksuturpeisilla turvekankailla, jotka ovat ojituksen jälkeen kehittyneet märistä avosoista tai vähäpuustoisista sekatyypin soista. Todennäköisimmin puutosoireita ilmenee paksuturpeisilla ns. kakkostyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla, myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla ilmiö on varsin tavallinen.

Jos lannoituksella varmistetaan puiden riittävä fosforin, kaliumin ja boorin saatavuus, kyseisen tyyppiset turvekankaat pystyvät runsaiden typpivarojensa ansiosta tuottamaan puuta parhaiden kangasmaiden tavoin. Jos suo on ollut jo ennen ojitusta puustoinen, ravinne-epätasapaino on harvinaisempaa kuin alkujaan vähäpuustoisilla soilla tai avosoilla. Näillä kohteilla myös lannoituksen tuoma hyöty jää todennäköisesti vaatimattomaksi. 

Maan ravinnetilaa turvemailla voi arvioida silmämääräisesti turvekerroksen paksuuden ja maatuneisuuden perusteella. Tärkeää on osata erottaa ohutturpeiset turvekankaat paksuturpeisista, koska niissä ravinteiden saatavuus puiden kannalta poikkeaa merkittävästi toisistaan. Myös ojitusalueen alkuperäinen suotyyppi, aikaisemmat mahdollisesti tehdyt hakkuut ja peruslannoitus vaikuttavat ravinnetilaan. Puuston näkyvistä puutosoireistakin on kohtalaisen helppoa päätellä mahdollisen ravinne-epätasapainon aiheuttajaa.

Turpeen typpipitoisuus määritettävä

Typpeä puut saavat käyttöönsä turvemailla runsaasti, etenkin, jos turve on hyvin maatunutta (tumman väristä) parinkymmenen sentin pintakerroksessa. Ojitetuilla alueilla pintaturpeen hajoaminen vapauttaa lisää typpeä puille käyttökelpoiseen muotoon, samoin vähäisemmässä määrin myös fosforia. Pitemmällä aikavälillä ojituksesta puuston juuristokerros pääsee turpeen tiivistymisen vuoksi syvemmällä olevaan runsastyppisempään turvekerrokseen, mikä edelleen parantaa puiden typensaantia. 

Pääravinteista kalium on osin turpeessa olevaan veteen liuenneena ja osin puiden ja muiden kasvien ravinnekierrossa. Lähes kaikki turpeessa oleva kalium on jo valmiiksi puille käyttökelpoisessa muodossa turpeessa olevaan maaveteen liuenneena eikä sitä juurikaan vapaudu puiden käyttöön turpeen hajoamisen seurauksena. Vesiliukoisena se myös huuhtoutuu herkästi. Puut tarvitsevat kaliumia selvästi enemmän kuin fosforia. Tämän vuoksi sen puute voi iskeä yllättävän ankarana puuston parhaassa kasvuaiheessa, jopa hyvin lyhyessä ajassa. 

Lannoitustarpeen arvioinnissa on ensimmäiseksi tarpeen määrittää turpeen typpipitoisuus turpeen maatuneisuuden ja turvelajin perusteella. Mitä maatuneempaa turve on, sitä enemmän siinä on typpeä. Maatuneisuuden lisäksi tulee todentaa turvekerroksen paksuus. Jos kohde on ohutturpeinen eli turvekerros on alle 30 cm, puut saavat fosforin ja kaliumin pohjamaasta ja kasvua rajoittaa typen niukkuus. Ravinnepuutosten todennäköisyys kasvaa selvästi vasta, kun turpeen paksuus ylittää 40 cm. 

Ojitetuilla turvemailla hyviä lannoituskohteita ovat runsastyppisten kasvupaikkojen männiköt ja kuusikot, joissa on todennettavissa ravinne-epätasapaino. Ensisijaisia lannoituskohteita ovat kunnostusojituskelpoisuuden edellytykset täyttävät puustoltaan hyväkuntoiset II-tyypin mustikka- ja puolukkaturvekankaat. Vajaapuustoisia metsiköitä ja hieskoivuvaltaisia metsiköitä ei kannata lannoittaa.  

Pintaturpeen typpipitoisuutta on suhteellisen helppoa arvioida puristusmenetelmällä. Kun turvenäyte pursuu sormien läpi sitä puristettaessa, maaperässä on yleensä typpeä yllin kyllin puiden tarpeisiin. Sen sijaan kaliumista voi olla ankara puute, samoin boorin ja fosforin vähäinen saanti voi rajoittaa puiden kasvua. Kuva: © Pentti Väisänen.

Tuhkalannoitus sopii turvemaille

Tuhkalannoituksella saadaan turvemailla pitkäkestoinen maanparannusvaikutus. Fosforilannoituksen jälkeen neulasten fosforipitoisuus säilyy lähes muuttumattomina 30 vuoden ajan levityksen jälkeen ja uusintalannoitus on ajankohtainen aikaisintaan noin 50 vuoden kuluttua. Kaliumin ja boorin pitoisuudet alenevat nopeammin ja uusintalannoitus voi olla tarpeen jo 15–20 vuoden kuluttua. 

Lannoitettavalla alueella vesitalouden tulee olla kunnossa ja puuston harvennettua tai muutoin kasvatuskelpoista. Lannoitus heti hakkuun jälkeen lisää myrsky- ja lumituhoriskiä, mutta kunnostusojituskohteilla lannoitus on käytännöllisintä toteuttaa harvennushakkuun jälkeen ennen ojien perkausta. Tällöin levityksessä voidaan hyödyntää myös maakalustoa. 

Nevalähtöisen suon puusto ei ankaran kaliumin ja fosforin puutteen vuoksi lähtenyt normaaliin kasvuun ojitusta seuraavan 40 vuoden aikana. Sen sijaan 11 vuotta sitten tehty tuhkalannoitus sai mäntyjen kasvun vahvasti elpymään. Lisäksi lannoitetulle alueelle on noussut elinvoimainen luontaisesti syntynyt kuusentaimikko. Kuva Ristijärveltä. Kuva : © Pentti Väisänen.

Ravinne- ja lannoitemäärät turvemailla

Oikea lannoitemäärä takaa onnistuneen tuloksen. Käyttösuositusten ylärajalla olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja alarajalla olevat Pohjois-Suomeen. Suosituksissa esitetyt lannoitteiden tuotemerkit ovat esimerkkejä Suomessa yleisimmin käytetyistä metsälannoitteista.

Tuhkan ja lannotteiden levitys metsätraktorilla edellyttää hyvää ajouraverkostoa. Kuva: © Pentti Väisänen.

Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

  • Urea (46,3-0-0) tai Salpietari (27-0-1) tai Suometsän Y 1 (10-4-10) tai Metsän NP 1 (25-2-0) Typen käyttö suometsissä on taloudellisesti perusteltua vain ohutturpeisilla turvemailla sekä karuhkoilla kohteilla, joissa puiden kasvua rajoittaa ennen kaikkea typen saatavuus. Neulasanalyyseillä tulee varmistaa, riittääkö pelkkä typen lisäys (Urea) vai tarvitaanko myös fosforia ja kaliumia (Suometsän Y 1). Metsän NP1 sisältää typen lisäksi hieman niukkaliukoista fosforia ja booria. Ohutturpeisilla kohteilla, joissa puut saavat pohjamaasta fosforin ja kaliumin Suometsän Y 1:n käytölle ei ole taloudellisia perusteita. Lannoitus on paras ajoittaa metsikön arvokasvuvaiheeseen kasvatusajan loppupuolelle noin 10 vuotta ennen päätehakkuuta. Käyttömäärät ovat Urealla n. 200 kg/ha, Salpietarilla n. 400 kg/ha, Suometsän Y1:llä 600–800 kg/ha ja Metsän NP1:llä 500 kg/ha 10–15 vuoden välein tai ravinneanalyysin perusteella. Levitys lumettomaan maahan. 
  • Metsän Kalium-hiven (0-0-30) tai Kalisuola (0-0-50) Metsän Kalium-hiven ja Kalisuola sopivat typpirikkaille soille jatkolannoitusvaiheessa, jolloin fosforilisäys ei yleensä ole tarpeen. Aikaisemmin PK-lannoitetuissa suometsissä ei tavallisesti tarvita lisättyä fosforia, mutta kaliumista on ankara puute. Käyttömäärä 250–350 kg/ha (Metsän Kalium-hiven) tai 150–250 kg/ha (Kalisuola), riippuen K-puutoksen voimakkuudesta. Varmista puuston ravinnetila neulasanalyysillä mahdollisen fosforivajauksen ja hivenravinnepuutokset osalta ja valitse käytettävä lannoite sen perusteella. Metsän Kalium-hiven sisältää myös booria ja sinkkiä. 

Tuhkalannoitus

Puutuhka soveltuu lannoitteeksi paksuturpeisille, avo- tai vähäpuustoisista soista syntyneille puolukka- ja mustikkaturvekankaille. Se korjaa fosforin, kaliumin ja hivenravinteiden puutoksia sekä kalkitsee maaperän. Puhdas turpeen tuhka sisältää lähinnä fosforia ja siksi sen käyttökohteet ovat hyvin rajalliset. Turpeen tuhkaa voidaan käyttää puutuhkaan sekoitettuna samoilla käyttökohteilla kuin puhdasta puutuhkaa. Turvetuhkan ja kalisuolan sekoitus lisää puuston kasvua kuten puutuhka. Tuhkan sisältämien ravinteiden ja haitta-aineiden pitoisuudet tulee selvittää ennen lannoitekäyttöä ravinneanalyysilla. 

Tuhkalannoituksen sopiva annosmäärä lasketaan tuhkan ja lannoitettavan kohteen ravinteikkuuden mukaan, sekä tuhkan sisältämät kadmiummäärät huomioiden. Tavoitteena on 40–50 kg fosforia ja 80–120 kg kaliumia hehtaarille. Suositeltava tuhkan määrä on yleensä 3 000–5 000 kg hehtaarille, mutta käyttömäärät voivat vaihdella kohteesta ja lannoitteen ravinnesisällöstä riippuen 3 000–8 000 kg hehtaarilla. Neulasanalyysillä voidaan varmistua levitysalueen todellisesta ravinnetilasta.

Tuhkan esikäsittelyllä (mm. rakeistus) voidaan helpottaa tuhkan käsittelyä ja kuljetusta sekä parantaa merkittävästi levitystasaisuutta. 

Tuhkalannoitus lisää puuston kasvua metsikön kasvatusajan loppuun saakka, mutta kaliumin puutos alkaa rajoittaa puiden kasvua 20–30 vuoden kuluttua lannoituksesta etenkin nevaisista suotyypeistä kehittyneillä turvekankailla. Tällaisilla kohteilla jatkolannoitus kalisuolalla tai Metsän Kalium-hivenravinteella lisää merkittävästi puiden kasvua ja voi olla taloudellisesti perusteltua. 

  • Cinis (0-1-3) ja Horus (0-1,6-3,5) -metsätuhka ovat rakeisia turvemaiden tuhkalannoitteita. Cinis soveltuu erityisesti typpirikkaiden suometsien lannoitukseen. Horus on boorinpuutoksesta kärsivien suometsien ja turvemaan metsitysalueiden lannoitukseen soveltuva tuhkalannoite.
  • Nitro (4,7-1-2,8) on typpi-tuhkalannoite, joka soveltuu parhaiten karuhkojen ohutturpeisten suometsien lannoitukseen. Käyttömäärä 2 000–3 000 kg/ha. Vaikutusaika yli 20 vuotta. 

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Tavoiteltavat ravinnelisäykset suometsien lannoituksessa sekä esimerkit lannoitetyypeistä ja lannoitteiden suositeltavista käyttömääristä.
LannoituskohdeTavoiteltava ravinnelisäys kg/haLannoitetyypit, suluissa typen, fosforin ja kaliumin sekä boorin %'osuudet (NPKB)Käyttösuositus kg/ha
Paksuturpeiset ja runsastyppiset ruoho-, mustikka- ja puolukkaturvekankaat

P 40–501

K 80–120

B 1,5–2,0

Cinis metsätuhka (0-1-3-0,02)

Horus metsätuhka (0-1,6-3,5-0,06)

Puutuhka (sisällöstä ravinneanalyysi)

4 000–6 000

3 000–4 000

3 000–8 000

 

Niukkatyppiset puolukka- ja varputurvekankaat

N 1003

P 30–401

K 60–90

B 1,0–1,5

Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)2 000–3 000
Metsitetyt turvemaapellot

P 30–401

K 60–90

B 1,5–2,5

Horus metsätuhka (0-1,6-3,5-0,06)3 000–4 000
Ohutturpeiset (< 30 cm) kohteet, jotka eivät tarvitse PK-lisäystäN 1003

Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

Urea (46-0-0)2

Metsän NP (25-2-0-0,3)

500–800

200–250

500–800

1Aiemmin peruslannoitetuissa kohteissa fosforilisäys ei aina ole tarpeen. Ravinnetila on suositeltavaa varmistaa ravinneanalyysillä.

2Urea levitetään kosteaan maastoon alkusyksystä ensilumen tuloon asti.

3Myös turvemailla typpilannoituksen vaikutusaika jää lyhyehköksi, alle kymmeneen vuoteen.

Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa pohjavesialueilla (FSC ja PEFC)

Metsäsertifioinnit (FSC ja PEFC) asettavat vaatimuksia toimittaessa pohjavesialueilla.

FSC-sertifiointi

FSC-kriteeristön mukaan metsänomistajan tulee olla tietoinen alueellisen viranomaisen määrittämistä pohjavesialueista (luokat I ja II) ja merkitä ne metsäsuunnitelmiin. Metsänomistajan tulee turvata pohjavesien laadun säilyminen pidättäytymällä tärkeillä pohjavesialueilla (I ja II luokka) kunnostus- ja täydennysojituksista, lannoituksista, kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä, kantojen korjuusta sekä kulotuksista. Kulotuksia voidaan kuitenkin toteuttaa, mikäli siihen on ympäristöviranomaisen lupa. Metsänomistajan tulee varmistua, ettei polttoaine- ja öljysäiliöitä, muita kemikaaleja ja ongelmajätteitä ole varastoitu edes väliaikaisesti pohjavesialueille tai kohteille, joissa on onnettomuuden sattuessa pintavesien välitön pilaantumisriski.  

PEFC-sertifiointi

PEFC-kriteeristön mukaan pohjavesien laatu turvataan metsätalouden toimenpiteissä. Vedenhankintaa varten tärkeillä (luokka I) pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita, korjata kantoja eikä käytetä lannoitteita. Turvemaiden tuhkalannoitus on kuitenkin sallittua. Vedenhankintaan soveltuvilla (luokka II) pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita. Kasvinsuojeluaineiden käytöllä ei tarkoiteta taimitarhoilla tukkimiehentäin torjunta-aineella käsiteltyjen taimien istutusta pohjavesialueella eikä kantokäsittelyaineiden levitystä, kun levityksessä noudatetaan Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kasvinsuojelurekisterissä antamia ohjeita ja rajoituksia. 

Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC ja PEFC)

Metsäsertifioinnit (FSC ja PEFC) asettavat vaatimuksia toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla.

FSC-sertifiointi

FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä ojituksen, maanmuokkauksen, lannoituksen ja hakkuiden yhteydessä. Vesistöjen suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhykkeen tulee olla vähintään 10 m lampien ja järvien rannoilla, 15 m puroilla, joilla ja merenrannoilla, sekä 30 m fladoilla ja kluuvijärvillä. Suojavyöhykkeillä ei saa ajaa koneilla, eikä niillä tehdä hakkuita, maanmuokkausta, ojitusta tai kantojen korjuuta. Lannoituksen kohdalla noudatetaan edellä mainittua leveämpiä suojavyöhykkeitä. Vesistöjen suoja-alueet voidaan laskea standardin erityishakkuukohteisiin. 

PEFC-sertifiointi

PEFC-kriteerien mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta. Kriteeri edellyttää, että vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova suojakaista, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus ja pienpuusto. Suojakaistan leveys on rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen vähintään 5-10 metriä. Suojakaistalla ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojakaistalle vältetään. Suojakaistalta voidaan poimia muuta puustoa kuin kriteeristössä mainittuja säästö- ja lahopuita siten, että kaistalla olevaa pensaskerrosta ja pienikokoista puustoa säilytetään, jolloin se voi toimia myös riistatiheikköinä.  

Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa

Koko Suomen rannikkoalueilla esiintyy rikkipitoisia maakerroksia, joita kutsutaan happamiksi sulfaattimaiksi eli alunamaiksi. Sisämaassa esiintyy lisäksi mustaliuskealueita. Näistä kohteista voi vapautua rikkiä ja muita haitallisia aineita. Mustaliuskealueilta tutkittua tietoa on vähän.

Suometsän kuivatuksessa, maanmuokkauksessa ja kantojen nostossa happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla on suuri riski lisätä rikkipitoisten maakerrosten hapettumista. Vesilain mukainen ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia happamilla sulfaattimailla tehtäviä ojien kunnostuksia.

Happamien maiden riskikohteet

Happamuusriskin kannalta ongelmallisia ovat rannikkovesistöjen valuma-alueilla esiintyvät rikkipitoiset maakerrostumat, jotka hapen kanssa kosketuksiin joutuessaan muodostavat happoa. Happamilla sulfaattimailla pohjamaa on tavallisimmin savea, hiesua tai liejua, toisinaan myös hienoa hietaa tai liejua.

  • Sulfaattimaat sijaitsevat Itämeren rannikkoalueella, pääasiassa Pohjanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Perämeren pohjukassa. Näitä voit tarkastella GTK:n karttapalvelussa(ulkoinen linkki). Etelä-Suomen happamista maista pääosa sijaitsee rannikkoalueella lieju- ja savimailla. Esiintymiä paljastuu yleisesti vesijättömailla mereen laskevien jokien suistoissa. Keski- ja Itä-Suomessa voi törmätä sulfidien hapettumisesta aiheutuvaan happamoitumiseen turvemaiden ojituksissa rikkipitoisen kallioperän, kuten mustaliuskeen, esiintymisalueilla.
  • Mustaliuskepitoisia kallioita on eniten Itä-Suomessa ja Kainuussa sekä Hämeessä.

Happamien sulfaattimaiden riskikohteilla on mahdollista tarkastella maastossa tehtävän pikatestin avulla maaperän happamuuspotentiaalia [Lähdeviite29].

Vesistökuormitus on voimakasta

Sateiden alueelta huuhtoma rikkihappo happamoittaa vesistöjä. Lisäksi happamoitumisen seurauksena maaperästä voi liueta metalleja ja ne voivat kulkeutua valumana vesistöihin. Kuormitus on erityisen voimakasta kuivien kausien jälkeisinä ylivalumakausina. Happamuus ja metallit ovat haitallisia vesieliöstölle ja haittojen näkyvin seuraus on pahimmillaan kalojen massakuolemat.

Ojan kaivuun yhteydessä paljastunutta sulfidikerrosta. Monosulfideista johtuva musta väri on poikkeuksellista, joten se ei ole hyvä tunnusmerkki. Tumman värin perustella sulfidikerroksen voi erottaa ainoastaan tietyillä Pohjanmaan alueilla. Tavallisimmin sulfidit ovat värittömiä eivätkä siten silmin havaittavissa. Kuva: © Peter Edén.

Sulfidikerros pysyy pohjaveden pinnan alapuolella kemiallisesti vakaana ja pH-arvoltaan lähes neutraalina. Jos veden pinta alenee, sulfidit reagoivat hapen kanssa ja syntyy näkyviä rautasaostumia ja rikkihappoa. Silloin maan happamuus laskee jopa alle 3,5 pH-yksikön. Rikkihappo liuottaa maaperästä metalleja myrkyllisinä määrinä ja aiheuttaa näin vakavan uhan alapuolisille vesistöille ja niiden eliöstölle, virkistyskäytölle ja veden käyttökelpoisuudelle.

Ohutturpeisilla sulfidipitoisilla alueilla kannattaa suosia matalia ojia sekä välttää syviä lietekuoppia. Vesiensuojelurakenteina käytetään kaivu- tai perkauskatkoja ja pohjapatoja. Kuva: © Peter Edén.

Ojien kunnostus ja maanmuokkaus happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla

Happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla on erityisen tärkeää harkita ojien kunnostamisen tarve ja miettiä sille vaihtoehtoja. Jos ojat on kunnostettava, on tärkeintä pitää kuivatussyvyys mahdollisimman maltillisena, niin että sulfidikerrokset eivät pääse hapettumaan.

Happamilla sulfaattimailla toimittaessa voi estää ympäristövahinkoja, jos kaivaa ojat korkeintaan alkuperäiseen kaivusyvyyteen. Mikäli sulfidikerroksia on alle metrin syvyydessä, on ojitusta hyvin vaikea toteuttaa ilman, että merkittävää kuormitusta syntyy. Tällöin paras ratkaisu voi olla jättää ojien kunnostus kokonaan tekemättä.

Jos vanhat ojat on kaivettu sulfidikerrokseen asti, on parempi ratkaisu kaivaa uusia matalia täydennysojia kuin perata vanhoja. Happamat sulfaattimaat tulevat kuivatusojien ojitussyvyydellä vastaan yleensä ohutturpeisilla suoalueilla, joilla puuntuotannon edellytykset voisivat olla vesi- ja ravinnetalouden kannalta hyvät. Puuston juuristoon voi syntyä vaurioita, jos juuriston ympärillä oleva vesi muuttuu hyvin happamaksi.

Jos happamia sulfaattimaita esiintyy ojitussyvyydellä, niin suositeltavaa on

  • välttää kuivatussyvyyden lisäämistä tai pidättäytyä ojien kunnostamisesta kokonaan
  • suunnitella perattavat kuivatusojat kaivettavaksi enintään vanhojen uudisojien pohjien syvyyteen ja täydennysojia ei tehdä
  • arvioida voitaisiinko tuhkalannoituksella parantaa puuston kasvua (neulasanalyysi) ja samalla kuivatusta.

Jos happamia sulfaattimaita esiintyy ojitussyvyyttä syvemmällä, niin suositeltavaa on

  • toteuttaa happamuushaittojen torjuntatoimenpiteet ja hoito esimerkiksi pohja- ja putkipatoratkaisuilla, jolloin pohjaveden pinnan taso säilyy, minkä ansiosta sulfaattimaa ei hapetu
  • pohja- tai putkipatoratkaisut sekä mahdollisesti myös kalkkirouhepatojen käyttö voivat vähentää kuivatuksesta aiheutuvia ongelmia.

Happamille sulfaattimaille erityisesti soveltuvia vesiensuojelutoimenpiteitä ovat

  • sarkaojien perkaus- ja kaivukatkot sekä
  • kokooja- ja laskuojien pienimuotoiset pintavalutuskentät, perkauskatkot ja kaksitasouomat.

Syviä vesiensuojelurakenteita, kuten laskeutusaltaita tai lietekuoppia, ei suositella, koska ne ulottuvat helposti sulfidipitoisiin maakerrostumiin. Happamilla sulfaattimailla vesiensuojeluratkaisuina voidaan hyödyntää kaivu- ja perkauskatkoja, pohja- ja putkipatoja, sekä pintavalutuskenttiä [Lähdeviite30].

Mustaliuskealueilta tutkittua tietoa metsätaloustoimista on vähän. Happamia sulfaattimaita koskevat varovaisuusperiaatteet, kaivuiden välttäminen ja minimointi, ovat lähtökohtaisesti suositeltavia toimittaessa mustaliuskealueilla.

Vesien laadun turvaaminen lannoituksessa

Lannoituksissa ympäristöriskit liittyvät ravinteiden huuhtoutumiseen vesistöihin tai pohjavesiin ja kivennäismailla lisäksi maan happamoitumiseen. Haitalliset ympäristövaikutukset voidaan minimoida huolellisella työn suunnittelulla ja toteutuksella. Tämä edellyttää lannoituskohteen, käytettävän lannoitteen ja levittämistavan tarkoituksenmukaista valintaa. 

Huuhtoumariski heti lannoituksen jälkeen

Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään. 

Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen.  

Fosforia ja typpeä pidetään vesistöille haitallisimpina ravinteina. Turvemailla käytetään hidasliukoisia apatiitti- ja tuhkapohjaisia lannoitteita sekä puutuhkaa fosforihuuhtouman välttämiseksi. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä kunnostusojituksessa pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä.  

Käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitettäisi. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi. 

Ei lannoitusta kaikkialle 

Ympäristösyistä lannoitukseen eivät sovellu:

  • Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojakaistat, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. 
  • Tärkeät luokan 1 pohjavesialueet ja muut vedenhankintaan soveltuvat luokan 2 pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi. 
  • Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri. 
  • Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
  • Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

Muut lannoituksen ympäristövaatimukset: 

  • Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi. 
  • Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin. 
  • Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin. 
  • Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy. 
  • Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita. 
  • Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta. 
  • Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus. 
  • Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta.  

Muistilista lannoituksen ympäristövaatimuksista 

  • Valitse lannoitettavat kohteet huolella ja lannoita puuston todennetun tarpeen mukaan. 
  • Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita.  
  • Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä. 
  • Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen. 
  • Tee lannoitus ennen kunnostusojitusta.  

Lisäksi lentolevityksessä: 

  • Tee levitys ojien suuntaisesti sivutuuli huomioon ottaen.  
  • Vältä levitystä kovalla tuulella. Sivutuuli on huomioitava erityisesti ojien suuntaisissa levityksissä.  

Vesiensuojelu ojien kunnostuksessa

Ojien kunnostuksessa vesistöön johtavat vanhat ojat jätetään perkaamatta vähintään muutaman kymmenen metrin matkalta ennen vesistöä. Näin muodostetaan kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä puuston ja kasvillisuuden myötä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojakaista. Suojakaistalla olevat vanhat ojat padotaan oikovirtausten estämiseksi. Vesi ohjataan suojakaistalle kääntämällä ojia vanhan uoman ulkopuolelle. Ojat tulisi sijoittaa niin kauas vesistöstä, että niiden pohja jää keskivedenkorkeuden yläpuolelle. Tällöin vesi ei pääse nousemaan niihin vesistön vedenpinnan korkeuden vaihdellessa.

Ojituksen kunnostuksessa käytettäviä vesiensuojelumenetelmiä:

  • kunnostustarpeen huolellinen arviointi
  • toimenpiteen ajankohdan oikea valinta
  • hyvä ojituksen suunnittelu
  • ojituskohteen valinta
  • tarvittaessa toteutuksen jaksotus usealle vuodelle
  • kaivu- ja muokkaussyvyyden säätö
  • suojakaistat
  • pintavalutus
  • kosteikot
  • perkaus- ja kaivukatkot
  • vesien johtaminen kuivahtaneelle suolle (vedenpalautus)
  • pohja-, säätö-, setti- ja putkipadot
  • harkiten hyödynnettävät: lietekuopat, laskeutusaltaat

Lisätietoa: Vesiensuojelun menetelmät, suunnittelu ja toteutus

Oja- ja hankekohtaiset vesiensuojelumenetelmät ojien kunnostuksessa

Vesiensuojelumenetelmät voidaan jaotella oja- ja hankekohtaisiin menetelmiin.  Ojakohtaisilla menetelmillä, kuten lietekuopilla ja perkaus- ja kaivukatkoilla pystytään melko tehokkaasti pidättämään keskikarkeaa ja sitä karkeampaa kivennäismaa-ainesta. Perkaus- ja kaivukatkot vähentävät myös ojaeroosiota. Ojakohtaisten menetelmien käyttö on edullista, koska ne eivät merkittävästi hidasta kaivutyötä. Ojakohtaisia menetelmiä, erityisesti perkaus- ja kaivukatkoja, on suositeltavaa käyttää aina ojia kaivettaessa tai perattaessa [Lähdeviite31].

Sekä ojien kunnostus- että ojitusmätästyskohteilla on lisäksi suositeltavaa käyttää hankekohtaisia menetelmiä. Hankekohtaisilla menetelmillä on mahdollista hillitä veteen liuenneiden ravinteiden, hienojakoisen kivennäismaa-aineksen ja turpeen kiintoaineksen kulkeutumista. Suojavyöhykkeet, pintavalutuskentät ja vedenpalautus ovat parhaita menetelmiä ja ne pidättävät tehokkaasti kiintoainesta ja voivat pidättää myös liuenneita ravinteita, joten on syytä selvittää, voidaanko niitä hyödyntää kohteella [Lähdeviite32]. Myös patorakenteet voivat vähentää hyvin ja kustannustehokkaasti kiintoaineskuormitusta. Laskeutusaltaita ja kaksitasouomia tulee käyttää harkiten, koska ne eivät ole kovin tehokkaita. Hankekohtaisten menetelmien toteutuskustannus on ojakohtaisia suurempi, mutta vesiensuojelullinen teho huomioon ottaen ne ovat kustannustehokkaita. Tärkeää on, että ojien kunnostussuunnitelmassa yhtenä lähtökohtana ovat tehokas vesiensuojelu ja sen kustannustehokas toteutus.

Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

Hankekohtaiset vesiensuojelumenetelmät ja niiden tehokkuus.
MenetelmäTehokkuus1Kustannustehokkuus2
Pintavalutuskentät

Erinomainen

Erinomainen3

Kustannus muodostuu pintavalutuskentän alle jäävän maan tuottoarvosta.

Patorakenteet

Hyvä

Hyvä

Kustannus riippuu padon toteutustavasta. 

Esimerkiksi putkipadon ja siihen liittyvän altaan toteutuskustannus on n. 800 €.

Kosteikot

Padotut: erinomainen

Kaivetut: hyvä

Tyydyttävä

Keskimääräiset toteutuskustannukset:

               - patoamalla 7 000 €

               - kaivamalla 15 000 €

VedenpalautusErinomainen

Erinomainen 3

Kustannus riippuu toteutettavien johdeojien määrästä ja pituudesta, ja muodostuu kaivuutyön kustannuksista.
LaskeutusaltaatTyydyttävä

Heikko

Kustannus riippuu altaan mitoituksesta

Keskimääräinen hinta n. 500 €/allas

1Tehokkuuden mittarina on kiintoaineen pidätyskyky.

2Kustannustehokkuudella tarkoitetaan menetelmän suunnittelun ja toteutuksen kustannusta sen vesiensuojelulliseen hyötyyn nähden.

3Etuna on lisäksi, että sillä voi jossakin määrin pidättää ravinteita.

Maastosuunnittelussa tarkistetaan vesiensuojelun kannalta tärkeät seikat: 

  • kivennäismaan lajitekoostumus ja turpeen ominaisuudet 
  • maaston kaltevuus ja vesien johtaminen alueelta vesistöön 
  • valta- ja kokoojaojien kautta kulkeva vesimäärä ja veden virtausnopeus 
  • happamat sulfaattimaat ja niiden esiintymissyvyys maaperässä 
  • vesiensuojelurakenteet, varsinkin hankekohtaiset menetelmät 
  • vesilain mukaiset pienvedet, purot sekä pinta- ja pohjavesien suojelun edellyttämät toimenpiteet. 

Laskeutusaltaiden suunnittelussa nyrkkisääntönä on, että tarvittavan alan suuruus on kolme kertaa altaan pinta-ala. Tällöin altaan kaivu- ja myöhemmät tyhjennysmassat mahtuvat maisemoituna aukkoon. Altaille tulee myös olla kulkuyhteys niiden tyhjentämistä varten. Altaat ovat kustannustehokkuudeltaan verraten heikko vesiensuojelumenetelmä, joten niiden käyttöä yksinomaisena vesiensuojelumenetelmänä ei suositella. Altaita ei myöskään saa sijoittaa eroosiolle alttiisiin maastokohtiin, kuten ohutturpeisille alueille.

Vesien laadun turvaaminen maanmuokkauksessa

Muokkausmenetelmän oikealla valinnalla ja kohdentamisella vähennetään kiintoaineen irtoamista ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta. Kullekin uudistusalalle tai sen osalle valitaan metsänuudistamisen kannalta riittävän tehokas mutta kuitenkin mahdollisimman vähän maan pintakerroksia muuttava muokkausmenetelmä. 

Maanpinnan muodot huomioitava

Vaihtelevat maanpinnan muodot uudistusalalla tulee huomioida maanmuokkausmenetelmää valittaessa. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Muokkauskaluston valinnalla ja kuljettajan ammattitaidolla vaihtaa muokkausmenetelmästä toiseen voidaan vaikuttaa myös vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen. Vaihtelevat maanpinnan muodot vaikuttavat myös vesistöjen varrelle jätettävän suojakaistan leveyteen.

Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. 

Suojakaistat maanmuokkauksessa

Vesistöjen ja pienvesien varsille jätetään yhtenäinen suojakaista, jolla maanpinta säilytetään rikkoutumattomana puunkorjuussa . Suojakaista rajataan vaihtelevan levyiseksi hyödyntäen maaston, puuston ja kasvillisuuden luonnollisia vaihettumiskohtia.

Mikäli hakkuualue sijaitsee sertifioidulla alueella, on noudatettava sertifioinnin vaatimuksia. Suojakaistan leveys:

PEFC™-sertifiointi 
- vähintään 5–10 m rannan kasvillisuus ja maaston muoto huomioon ottaen.

FSC®-sertifiointi 
- kaikilla lammilla ja järvillä vähintään 10 m
- puroilla, joilla ja merenrannoilla vähintään 15 m
- fladoilla ja kluuvijärvillä vähintään 30 m.

Edellä esitettyä leveämmät suojakaistat on tarpeen hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja. Lisäksi ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Eroosioherkät kohteet tulisi muokata kuivana aikana. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikka valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita.

Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta.

Työmaaohje vesiensuojeluun

Maanmuokkaajan työmaaohjeessa suositellaan olevan vesiensuojelua koskevat seuraavat kohdetiedot:

  • kartta alueesta
  • ohjeet olemassa olevien ojien perkaustarpeesta
  • tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella
  • maapohjan eroosioherkkyys
  • eri vesiensuojelutoimenpiteiden mitoitus (suojakaistat, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus, yms.)
  • maanmuokkausalueella tai sen vieressä sijaitsevien kuormitukselle herkkien pienvesien, vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi suojeltavien alueiden sijainti

Äestys, laikutus sekä laikku- ja kääntömätästys

 Äestyksessä jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden, mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista.   

Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen. 

Navero- ja ojitusmätästys

Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä. Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä.  

Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan kohdekohtaisesti huolella ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin kunnostusojituksessa. 

Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita. 

Naveroihin ja ojiin

  • tehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein.
  • jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitä.
    • Naveroihin jätetään kaivukatkoja.
    • Naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihin.
    • Alueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti.

    Lisäksi ojitusmätästyskohteilla

    • käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollista.
    • käytetään laskeutusaltaita joko yksinään tai yhdistettynä pintavalutukseen.
    • säilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaan.

    Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan. Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla.

    Ojitusmätästys on useimmissa tapauksissa rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon mahdollinen ilmoitusvelvollisuus ELY-keskukseen.

    Säätöauraus

    Pohjois-Suomen paksukunttaisilta ja soistuneilta säätöaurausaloilta vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutuksen kautta vesistöön tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen.  

    Vesien johtaminen

    Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin arvokkaisiin elinympäristöihin. Myöskään muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin vesien johtamista ei suositella. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse kiintoainetta metsälain mukaan säilytettävään arvokkaaseen elinympäristöön. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain mukaan säilytettäviä arvokkaita luontokohteita. Mikäli kohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne. veden johtamista ei tarvitse välttää.  

    Naveromätästyskohteen vesiensuojelurakenteena on käytetty pintavalutuskenttää. Kuva: Juha Varhi © Tapio.

    Vesiensuojelu korostuu suometsien uudistamisessa 

    Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen ja fosforin sekä kiintoaineen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin. 

    Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen eli humuksen huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty kunnostusojitus alentaa hieman valumavesien happamuutta ja vähentää turvemaasta vesiin liukenevan fosforin määrää.  

    Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojakaistoja ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski. 

    Maanmuokkaus pohjavesialueilla 

    Vedenhankintaa varten tärkeille 1- ja 2- luokan pohjavesialueille suositellaan vain kevennyttyä maanmuokkausta kuten kivennäismaan pintaa paljastavaa kevyttä laikutusta tai äestystä. Samoin menetellään E-luokan pohjavesialueella, jonka pohjavedestä pintavesi tai maaekosysteemi on suoraan riippuvainen. Mikäli pohjavesialueella maanpintaa peittää moreenikerros, alueella voidaan käyttää myös laikku- ja kääntömätästystä sillä edellytyksellä, että muokkausjälki ei ulotu moreenikerroksen läpi. Turvemaiden pohjavesialueilla voidaan tehdä naveromätästystä, jos naverot eivät ulotu kivennäismaahan asti. Myös kääntömätästys on turvemailla suositeltava menetelmä. 

    Paineellisen pohjaveden alueilla järeä maanmuokkaus, kuten esimerkiksi ojitus- tai naveromätästys, voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä ojitus- ja naveromätästystä ei suositella käytettävän pohjavesialueilla.  

    Poikkeustapauksissa veden vaivaamilla tiiviillä maapohjilla voi olla tarpeen käyttää ojitusmätästystä uuden metsän aikaansaamiseksi. Tällöin tulee varmistua, että toimenpiteestä ei aiheudu vesilaissa kiellettyjä seurauksia. Pohjavesialueella tapahtuvasta vähäisestäkin ojituksesta on aina ilmoitettava ELY-keskukselle 60 vuorokautta ennen toimenpiteen aloittamista. 

    Maanmuokkausalueilla pohjaveden pilaantumisriski on onnettomuustapauksissa tavallista suurempi. Esimerkiksi mineraaliöljyä voi päästä muokkauksella paljastettuun maaperään. Koneissa on siksi aina oltava mukana öljyntorjuntaa varten liittyvää imeytyskalustoa, jolla pilaantumisen riskiä vähennetään. Öljyvahinkojen välttämiseksi huollot suositellaan tekemään pohjavesialueiden ulkopuolella.   

    Ilmastonmuutokseen sopeutumisen näkökulma metsityksessä

    Metsitettäessä voidaan seuraavin keinoin vahvistaa metsien elinvoimaisuutta ja puuston tuhonkestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.
    •    Valitse kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan sekä muuttuva ilmasto huomioiden. 
    •    Käytä viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia jalostettuja siemen- ja taimialkuperiä.  
    •    Yhden puulajin metsitysalueet ovat luonnon ja maiseman kannalta yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa. Puulajisekoitus vaikuttaa myönteisesti maisemaankin.
    •    Hyödynnä luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi.
    •    Hyödynnä mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta.

    Kirjallisuus

    1. Jylhä, P., Hytönen, J. &amp; Ahtikoski, A. 2015. Profitability of short-rotation biomass production on downy birch stands on cut-away peatlands in northern Finland. Biomass and Bioenergy 75: 272-281.
      https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2015.02.027(ulkoinen linkki)
    2. Aro, L., Ahtikoski, A. &amp; Hytönen, J. 2020. Profitability of growing Scots pine on cutaway peatlands. Silva Fennica vol. 54 no. 3 article id 10273, 18 p.
      https://doi.org/10.14214/sf.10273(ulkoinen linkki)
    3. Mäkiranta, P., Hytönen, J., Aro, L., Maljanen, M., Pihlatie, M., Potila, H., Shurpali, N., Laine,J., Lohila, A-L., Martikainen, P.J. &amp; Minkkinen, K. 2007. Soil greenhouse gas emissions from afforested organic soil croplands and cutaway peatlands. Boreal Environmental Research 12: 159-175.
      http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016091323711(ulkoinen linkki)
    4. Ernfors, M, Robert G. Björk, R.G., Nousratpour, A., Rayner, D., Weslien, P., Klemedtsson, L. 2020.Greenhouse gas dynamics of a well-drained afforested agricultural peatland. Boreal Environmental Research 25: 65-89.
      http://www.borenv.net/BER/archive/pdfs/ber25/ber25-065-089.pdf(ulkoinen linkki)
    5. Hytönen, J., Aro, L. &amp; Jylhä, P. 2018. Biomass production and carbon sequestration of dense downy birch stands on cutaway peatlands. Scandinavian Journal of Forest Research 33(8): 764-771.
      https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/02827581.2018.1500636(ulkoinen linkki)
    6. Silvan, N. &amp; Hytönen, J. 2016. Impact of ash-fertilization and soil preparation on soil respiration and vegetation colonization on cutaway peatlands. American Journal of Climate Change 5:178–192.
      http://dx.doi.org/10.4236/ajcc.2016.52017(ulkoinen linkki)
    7. Lehtonen, A. et al. 2021. Maankäyttösektorin ilmastotoimenpiteet: Arvio päästövähennysmahdollisuuksista. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 65/2021. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 122 s.
    8. Paavo Ojanen, Kari Minkkinen &amp; Kristiina Regina, 2020. Ojituksen vaikutus maaperän kasvihuonekaasupäästöihin. Suo 71(2): 173–188.
      http://www.suo.fi/pdf/article10588.pdf(ulkoinen linkki)
    9. Aro, L. &amp; Hytönen, J. 2019. Suonpohjasta metsäksi. Luonnonvarakeskus ja Suomen metsäkeskus.
      https://www.slideshare.net/Metsakeskus/suonpohjan-metsitysopas-188911137(ulkoinen linkki)
    10. Hytönen, J. Ekola, E. 1993. Maan ja puuston ravinnetila Keski-Pohjanmaan metsitetyillä pelloilla. Folia Forestalia 822. 32 s.
      http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1343-3(ulkoinen linkki)
    11. Hytönen, J. 2003. Effects of wood, peat and coal ash fertilization on Scots pine foliar nutrient concentrations and growth on afforested former agricultural fields. Silva Fennica 37(2):219-234.
      http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101925369(ulkoinen linkki)
    12. Picken, P. 2007. Geological factors affecting on after-use of Finnish cut-over peatlands: with implications on the carbon accumulation. Publications of the Department of Geology D 10. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos. Julkaisuja D10, 2007, 40 pp.
    13. Salo, H. &amp; Savolainen, V. (toim.). 2008. Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö. Opas alan toimijoille. Julkaisija: Turveteollisuus ry.
    14. Saksa, T., Miina, J., Haatainen, H. &amp; Kärkkäinen, K. 2018. Jatkuvatoimisen laikkumätästyksen laatu. Tutkimusseloste. Metsätieteen aikakauskirja 2018-10008. 2 s.
      https://doi.org/10.14214/ma.10008(ulkoinen linkki)
    15. Ojanen, P. ja Minkkinen, K. 2019. The dependence of net soil CO 2 emissions on water table depth in boreal peatlands drained for forestry. Mires and Peat , vol. 24 , no. Article 27 , 27 .
      https://doi.org/10.19189/MaP.2019.OMB.StA.1751(ulkoinen linkki)
    16. Sarkkola S., Hökkä, H., Jalkanen, R., Koivusalo, H. &amp; Nieminen, M. 2013. Kunnostusojitustarpeen arviointi tarkentuu – puuston määrä tärkeä ojituskriteeri. Metsätieteen aikakauskirja 2: 159–166.
    17. Hökkä H., Laurén A., Stenberg L., &amp; ym. (2021). Defining guidelines for ditch depth in drained Scots pine dominated peatland forests. Silva Fennica vol. 55 no. 3 article id 10494. 20 p.
    18. Hökkä H., Stenberg L. &amp; Laurén A. 2020. Modeling depth of drainage ditches in forested peatlands in Finland. Baltic Forestry 26(2): 453 p.
      https://jukuri.luke.fi/handle/10024/546649(ulkoinen linkki)
    19. Luoranen, J., Saksa, T. &amp; Uotila, K. 2012. Metsänuudistaminen. Metsäntutkimuslaitos ja Metsäkustannus Oy.
    20. Hytönen, J. &amp; Lilja, S. 1995. Pintakasvillisuuden torjunnan vaikutus taimien ensikehitykseen pellonmetsitysaloilla. Teoksessa Hytönen, J. &amp; Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581.
      http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1488-X(ulkoinen linkki)
    21. Kolström, T. &amp; Nuutinen, J. 1995. Pintakasvillisuuden määrän vaikutus maan kosteus- ja lämpöoloihin sekä koivuntaimien kehitykseen. Teoksessa Hytönen, J. &amp; Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581.
      http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1488-X(ulkoinen linkki)
    22. Hytönen, J. &amp; Jylhä, P. 2008. Fifteen-year response of weed control intensity and seedling type on Norway spruce survival and growth on arable land. Silva Fennica 42(3): 355-368.
      http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101325112(ulkoinen linkki)
    23. Hytönen, J. &amp; Jylhä, P. 2011. Long-term response of weed control intensity on Scots pine survival, and growth and nutrition on former arable land. European Journal of Forest Research. 130: 91-98.
      https://doi.org/10.1007/s10342-010-0371-6(ulkoinen linkki)
    24. Ferm, A., Hytönen, J., Lilja, S. &amp; Jylhä, P. 1994. Effects of weed control on the early growth of Betula pendula seedlings established on an agricultural field. Scandinavian Journal of Forest Research 9(4): 347–359.
      https://doi.org/10.1080/02827589409382851(ulkoinen linkki)
    25. Härkönen, S. 2008. Metsäkauris, ilmastonmuutos ja metsävahingot. Kasvinsuojelulehti 3/2008. s. 78–81.
      http://jukuri.luke.fi/handle/10024/514677(ulkoinen linkki)
    26. Mystlerud, A., Bjørnsen, B.H. &amp; Østbye, E. 1997. Effects of snow depth on food and habitat selection by roe deer Capreolus capreolus along an altitudinal gradient in south-central Norway. Wildlife Biology 3: 27–33.
      http://www.bioone.org/doi/10.2981/wlb.1997.004(ulkoinen linkki)
    27. Huotari, N. 2012. Tuhkan käyttö metsälannoitteena. Metsäntutkimuslaitos.
      http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-40-2371-2(ulkoinen linkki)
    28. Hynönen, T. 2000. Pellonmetsityksen onnistuminen Itä-Suomessa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 957.
      http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1725-0(ulkoinen linkki)
    29. Visuri, M., Nystrand, M., Auri, J. ja ym. 2021. Maastokäyttöisten tunnistusmenetelmien kehittäminen happamille sulfaattimaille. Tunnistus-hankkeen loppuraportti. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 43/2021 ISBN: 978-952-11-5435-5
      http://hdl.handle.net/10138/336344(ulkoinen linkki)
    30. Nieminen T.M, Hökkä H., Ihalainen A. ja Finér L. 2016. Metsänhoito happamilla sulfaattimailla. Luonnonvarakeskus ISSN 2342-7639
      http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-190-7(ulkoinen linkki)
    31. Haahti K., Nieminen M., Finér L., ym. 2017. Model-based evaluation of sediment control in a drained peatland forest after ditch network maintenance. Canadian Journal of Forest Research.
      https://doi.org/10.1139/cjfr-2017-0269(ulkoinen linkki)
    32. Miettinen J., Ollikainen M., Nieminen M., Valsta L. 2020. Cost function approach to water protection in forestry, Water Resources and Economics, Volume 31, 100150, ISSN 2212-4284
      https://doi.org/10.1016/j.wre.2019.100150(ulkoinen linkki)

    Haku ja valikko

    • Suomeksi
    • På svenska

    Aakkosellinen hakemisto

    Metsänhoidon toimenpiteet

    Metsätilan hoito

    • Tietoa metsänhoidon suosituksista
    • Saavutettavuusseloste
    • Käyttöehdot
    • Evästeilmoitus
    • Tietosuojaseloste
    • Kehittäjille