Siirry pääsisältöön
  • Suomeksi
  • På svenska
Aakkosellinen hakemistoMetsänhoidon toimenpiteetMetsätilan hoito
Selaa

Metsitys

  • På svenska
Kuvaus
Päätöksenteko
Toteutus
Yleistietoa

Metsityksessä perustetaan uusi metsä puuttomalle, muussa kuin metsätalouden käytössä olleelle alueelle. Alueen tulee soveltua metsänkasvatukseen. Tällaisia ovat esimerkiksi turve- ja maataloustuotannosta vapautuneet alueet sekä muut joutoalueet, joissa metsänkasvatus onnistuu. Metsitystä ei suositella kohteille, joilla on erityisiä luonto- tai kulttuuriarvoja. Osalla näistä kohteista metsitys voi olla lainsäädännön vastaista.

Metsitetty peltoalue
Myyrät viihtyvät heinittyvillä metsitysalueilla. Taimisuojat vähentävät myyrätuhoja lehtipuiden istutusaloilla. Kuva: © Pertti Harstela / Vastavalo.

Metsittämisellä voidaan tavoitella erilaisia hyötyjä kuten puuntuotoksen ja hiilensidonnan kasvua. Metsityksellä on vaikutuksia myös alueen virkistyskäyttöön, maisemaan ja monimuotoisuuteen. Joutoalueiden metsitykseen on saatavissa tietyin edellytyksin valtion tukea. Tietoja tuesta saa Suomen metsäkeskuksesta(ulkoinen linkki).  

Metsitys sisältää metsänuudistamisen koko ketjun

Metsitykseen kuuluvat kaikki metsänuudistamisen vaiheet sisältäen taimikon varhaishoidon. Yleensä kohteilla on kiinnitettävä erityistä huomiota pintakasvillisuuden torjuntaan, joka varmistaa taimien alkukehitystä. Monilla metsitysaloilla tarvitaan myös lannoitusta ravinnetasapainon palauttamiseksi. Maanmuokkaus ja istutus tehdään pääosin kuten tavanomaisessa metsänviljelyssä.

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen metsityksessä

Metsitettäessä voidaan seuraavin keinoin vahvistaa metsien elinvoimaisuutta ja puuston tuhonkestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.

  •  Valitse kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan. 
  • Käytä viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia jalostettuja siemen- ja taimialkuperiä.  
  • Hyödynnä luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi.
  • Hyödynnä mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta. 
  • Metsitys - Talous

    Onnistunut kohdevalinta on keskeinen tekijä metsityksen kannattavuudelle. Metsitettäviksi kohteiksi on syytä valita sellaisia, joissa hyvä metsitystulos voidaan saavuttaa kohtuullisin työmäärin ja kustannuksin. Metsitys edellyttää metsänomistajalta yleensä vähintään 10 vuoden sitoutumista säännöllisiin hoitotöihin, jotta kohteelle saadaan täystiheä taimikko. Alueelle voi löytyä myös metsitystä kannattavampia käyttötarkoituksia.

    Hyvä suunnittelu parantaa kannattavuutta

    Entisen pellon metsitys on aina haastavaa. Helpointa se on tehdä heti peltoviljelyn loputtua. Haastavimpia metsityskohteita ovat pitkään viljelemättä olleet entiset pellot heinittymisen ja vesoittumisen vuoksi. Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat ovat taas useimmiten otollisia metsitykseen.

    Metsittäminen ei ole ainespuunkasvatuksen näkökulmasta kovin kannattavaa yksityistaloudellisesti. Kuitenkin esimerkiksi lyhytkiertoinen hieskoivun kasvatus[Lähdeviite1]  tai männyn viljely[Lähdeviite2]  suonpohjilla on todettu kannattavaksi. Suonpohjien metsityksen taloustarkasteluja on tehty vain vähän.

    Huolellinen kohdevalinta ja metsitysketjun suunnittelu vähentävät epäonnistumisen riskiä. 

    Ulkopuolisesta rahoituksesta apua 

    Metsitys on yleensä huomattavasti kalliimpaa kuin tavanomainen metsänuudistaminen. Puunmyyntituloja metsitetty alue tuottaa vasta vuosikymmenten kuluttua. Metsänomistajan kannalta metsityksen kannattavuus investointina on tämän vuoksi alhainen, jos metsitys toteutetaan kokonaan omalla rahoituksella. 

    Kannattavuutta parantavat mahdollinen valtion metsitystuki ja esimerkiksi kompensaatiopalveluihin liittyvät mahdolliset rahoitusmallit. Pitkällä tähtäimellä joutoalueiden hyötykäyttö metsätaloudessa saa aikaan myönteisiä talousvaikutuksia. 

    Metsitykseen tukea

    Joutoalueiden metsitykseen on mahdollista saada valtion tukea tietyin edellytyksin. Tarkemmat tukiehdot ilmenevät Suomen metsäkeskuksen verkkosivulta(ulkoinen linkki).

    Tukea myös metsityksen vaihtoehdoille

    Laidunnukseen perustuva perinnebiotooppien hoito voi toimia vaihtoehtona metsitykselle. Perinnebiotooppien ja luonnonlaidunten alkuraivaukseen ja aitaamiseen sekä vuotuiseen laidunnukseen on saatavissa taloudellista tukea EU:n maataloustukirahastosta, EU:n maaseuturahastosta tai kansallisista varoista (lisätietoja Ruokaviraston verkkosivulta(ulkoinen linkki)). Uusi mahdollisuus on kansallinen rahoitus Helmi-elinympäristöohjelman kautta (lisätietoja ympäristöministeriön verkkosivulta(ulkoinen linkki)).
     

    Metsitys - Luonto

    Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat perinneympäristöt jätetään metsityksen ulkopuolelle. Tietoa niistä saa ELY-keskuksista. Vaikeasti metsitettävät kohdat metsitysalueesta voidaan hyödyntää esimerkiksi riistapeltoina. Entisiä turvetuotantoalueita voi myös ennallistaa suoksi tai kehittää lintukosteikoksi.

    Puulajisekoitus lisää luonnon monimuotoisuutta

    Yhden puulajin metsitysalueet ovat luonnon ja maiseman kannalta yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa. Puulajisekoitus vaikuttaa myönteisesti maisemaankin. 

    Erityishuomiota perinneympäristöihin

    Maisemallisesti tärkeillä alueilla ja perinneympäristöissä entiset pellot suositellaan säilyttämään avoimina. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaita perinneympäristöjä, kuten hakamaita, ketoja ja niittyjä, ei tule metsittää.

    Perinneympäristöissä saattaa esiintyä harvinaista tai jopa uhanalaista lajistoa, jonka säilymistä metsitys voi haitata. Monet riistalajit hyötyvät perinneympäristöistä ja näillä alueilla riistan huomioimiseen on hyvät mahdollisuudet.

    Hoidettu perinneympäristö houkuttelee myös riistaa. Kuva: © Saara Lilja.

    Riistapelto osana metsityskohdetta

    Riistapellon perustaminen tai ainoastaan avoimen alueen reunan metsittäminen voivat olla vaihtoehtoja koko alueen metsitykselle. Alavat ja kosteat pellot sekä peltoheitot ja reunat, joilla pintakasvillisuus on päässyt valtaamaan alan, voivat soveltua tällaisiksi riistaa ja monimuotoisuutta suosiviksi alueiksi. Pellot, joita ei pystytä riittävästi kuivattamaan esimerkiksi toistuvien tulvien vuoksi, voivat olla riistalle tärkeitä esimerkiksi kausikosteutensa vuoksi.

    Ennallistaminen vaihtoehtona

    Entisten turvetuotantoalueiden ennallistamisella tai lintukosteikon perustamisella voidaan saada osassa kohteita parempia ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä kuin metsityksellä ja sen vaatimalla kuivatuksella. Kuivatus lisää turpeen hajoamista hiilidioksidiksi. Jos turvetta on paksu kerros, turpeessa on suuri hiilivarasto, jonka säilyttäminen on perusteltua pitkän aikavälin ilmastovaikutusten kannalta. Mahdollisuus palauttaa suoluontoa ennallistamalla on arvokasta erityisesti eteläisessä Suomessa, jossa varsinkin luonnontilaiset viljavat suot ovat nykyisin harvinaisia.

    Metsitys - Virkistys

    Metsityksen aikaansaama puustoisuus muuttaa maisemaa. Vaikutukset kasvavat puuston varttuessa, kun puut peittävät aiemman avoimen maiseman. Metsitys parantaa monissa tapauksissa alueen virkistyskäyttöarvoa.

    Maisemavaikutukset punnittava

    Metsityksen vaikutukset maisemaan otetaan huomioon asutuksen, teiden ja vesistöjen läheisyydessä. Viljely- ja muut puuttomat alueet ovat usein merkittävä osa kulttuurimaisemaa. Maatalousmaiseman kasvaminen umpeen muuttaa maaseudun maisemakuvaa. Vaarana on, että metsityksellä muutetaan avointa kulttuurimaisemaa haitallisesti.

    Viljelymetsän maisemallisesti jyrkkää reunaa voidaan pehmentää uudistamalla pellon reunavyöhyke luontaisesti tai istuttamalla lehtipuuvaltainen puusto. Pensaita sisältävä monikerroksellinen reunavyöhyke tarjoaa hyviä suoja- ja ruokailupaikkoja riistalajeille ja pellonreunojen lintulajeille.

    Turvetuotannosta vapautuneita suonpohjia ei todennäköisesti pidetä maisemallisesti kauniina. Metsitys parantaa tällöin alueen viihtyisyyttä. Alueiden muuttaminen metsäksi lisää mahdollisuuksia marjastukseen, sienestykseen ja muihin jokamiehen oikeuden nojalla tapahtuviin harrastuksiin. Entisillä suonpohjilla marja- ja sienisadot saattavat olla niukat muihin metsiin verrattuna.

    Metsitys - Ilmastonmuutoksen hillintä

    Joutoalueiden metsitys tuottaa uutta metsäalaa, jolle aikaansaatu puusto sitoo hiiltä ja hillitsee näin ilmastonmuutosta. Hiiltä sitoutuu puuaineksen lisäksi myös aiempaa enemmän maaperään. Metsitys ei ole ensisijainen vaihtoehto kaikille joutoalueille, koska alueella voi olla merkittävämpi arvo kulttuurimaisemana tai luontokohteena kuten kosteikkona.

    Ojitetut turvemaat, kuten viljelystä poistuneet turvemaapellot ja turvetuotannosta vapautuneet alueet, ovat puuttomina merkittäviä hiilidioksidin päästölähteitä. Näiden metsityksessä on huomioitava erityisesti vesitalous haitallisten ilmastovaikutusten minimoimiseksi.

    Vaikutukset hiilen määrään puustossa ja puutuotteissa

    Metsitys tuottaa ilmastohyötyjä, jotka liittyvät kasvihuonekaasupäästöjen hallintaan ja hiilensidontaan[Lähdeviite3][Lähdeviite4][Lähdeviite5][Lähdeviite6]. Ilmastohyötyjä syntyy jo lyhyellä eli alle 25 vuoden aikavälillä, kun uusi puusto alkaa sitoa hiiltä ilmakehästä[Lähdeviite7]. Merkittävimmät hyödyt saadaan kuitenkin puuston varttuessa. Pitkällä aikavälillä hiiltä voidaan siirtää myös puutuotteisiin.

    Vaikutukset maaperän hiilivaraston kehitykseen

    Metsittämättömät, turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat ovat päästölähteitä, kun turpeennoston päätyttyä jäljelle jäänyt orgaaninen aines hajoaa. Erityisen suuria päästölähteitä ovat suopellot. Hylätyn pellon ruohojen, heinien ja varpujen muodostaman kasvillisuuden hiilensidonta on vähäinen verrattuna maaperästä tuleviin kasvihuonekaasupäästöihin.

    Metsittäminen voi vähentää merkittävästi turvemaiden maaperän päästöjä, mutta erityisesti suopelloilla päästöt jäävät suuriksi tämän jälkeenkin[Lähdeviite7][Lähdeviite8]. Vedenpinnan säätely on syytä suunnitella tarkasti. Jos vedenpinta on liian korkealla, maaperästä vapautuu metaania ja puuston kehitys vaarantuu liiallisen märkyyden vuoksi. Vedenpinta ei saa myöskään laskea liikaa, jottei turpeen hajoaminen kiihdy ja maaperän hiilidioksidipäästöt kasva.

    Metsityskelpoisuuden määrittäminen

    Metsitystä suunniteltaessa on tarpeen ensimmäiseksi selvittää alueen ominaisuudet metsityksen kannalta. Kaikki joutoalueet eivät ole metsityskelpoisia tai niillä voi olla kokonaiskestävyyden kannalta suurempi arvo muussa kuin metsänkasvatuksessa.  

    Tavoitteena onnistunut metsitys

    Metsitystä suunniteltaessa selvitetään ensimmäiseksi kohteen metsityskelpoisuus. Se kertoo alustavasti investoinnin kannattavuudesta. Metsitys onnistuu kivennäismailla yleensä varmemmin kuin turvemailla. Turvetuotannosta vapautuneet, ohutturpeiset suonpohjat ovat kuitenkin yleensä hyviä metsityskohteita. 

    Turvemaapelloilla on usein puutetta kaliumista, typpeä on liikaa tai ravinnetasapaino on muutoin huono puiden tarpeeseen nähden. 

    Ongelmallisia metsityskohteita voivat olla myös maalajiltaan hienojakoiset, maalajiltaan tiiviit ja kosteat sekä sijainniltaan alavat alueet. Haasteita on myös kohteilla, joilla pintakasvillisuus tai vesakko on päässyt valtaamaan alan.

    Vesitalous usein ratkaisevaa 

    Etenkin turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien metsityksen perusedellytyksenä on riittävä kuivatus. Kohde ei ole metsityskelpoinen, jos se on ympäristöään alavammalla paikalla eikä sitä pysty kuivattamaan tavanomaisin metsäojin. Kohteen voi myös ennallistaa suoksi tai siitä voi kehittää esimerkiksi riistakosteikon tai lintujärven. 
     

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Alueen metsityskelpoisuuden arviointi.
    MetsityskelpoisuusTarkasteltavat ominaisuudet
    1. Biologinen

    maaperän ravinnemäärä ja -tasapaino sekä vesitalous

    lämpösumman riittävyys

    tuhojen esiintymisriski

    2. Tekninen

    vesitalous, kuten ojien kunto ja tulvaherkkyys

    maaperän rakenne (kivisyys, maalaji)

    saavutettavuus ja pinta-ala

    3. Maisemallinen

    sijainti ja näkyvyys

    kulttuurimaiseman säilyttäminen

    4. Luonnon monimuotoisuus

    mahdolliset perinnebiotoopit ja niiden säilyttäminen

    luontokohteiden esiintyminen alueella

    Metsityksen suunnittelu

    Metsityksen suunnittelussa on keskeistä eri työvaiheiden tarkoituksenmukainen ajoitus. Koko metsitysketju on suunniteltava huolella, jotta metsityksen onnistuminen varmistuu. 

    Maalaji on metsityksen suunnittelun merkittävimpiä lähtökohtia. Kuva: © Arto Koistinen.

    Uudistamis- ja metsähoitotöiden tarve vaihtelee metsityskohteittain. Metsityksen suunnittelussa on tarkasteltava seuraavia asioita:

    • ojituksen kunnostustarve ja muu vesitalouden järjestely sekä maanmuokkaus 
    • tarve lannoitukseen välittömästi ja myöhemmin
    • uudistamistapa ja käytettävä viljelymateriaali
    • vesakon raivaustarve ennen metsänviljelyä
    • heinäntorjuntatarve välittömästi ja etenkin kasvatuksen alkuvaiheessa
    • taimikonhoitotarpeen ennakointi.

    Maalajin tunnistaminen keskeistä

    Metsityksen suunnittelussa on tärkeää tunnistaa kohteen maalaji, joka rajaa metsityksessä käytettävät menetelmät. Alueen maalaji on syytä käydä määrittämässä näytekaivun perusteella. Näytekuoppa kaivetaan eloperäisen humuskerroksen alla olevaan pohjamaahan asti, mutta kuitenkin enintään 40 cm:n syvyiseksi.

    Turvemaiden metsityksen suunnittelussa on tarpeen määrittää turvekerroksen paksuus ja tarkastella sen alla olevan pohjamaan laatua. Metsänhoidon suosituksissa ohutturpeisiksi luokitellaan maat, joissa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Kun turvekerros on yli 30 cm, maa luokitellaan paksuturpeiseksi.

    Turvealueilla pohjamaan laatua on helpointa tarkkailla ojien reunoista. Ohutturpeisilla kohteilla pohjamaan saa esiin kaivamalla lapiolla kuopan turpeeseen. Pohjamaan maalaji selvitetään aistinvaraisesti.

    Hietaiset ja sitä hienommat kivennäismaat ovat pohjamaana hyviä metsityksen kannalta, ja erityisesti silloin, kun turvetta on vähemmän kuin 30 cm. Kun turvekerros on paksu, yli 30cm, tarvitaan metsityksen yhteydessä lannoitus kivennäisravinteilla, vaikka pohjamaa olisi hienolajitteinen. Paksuilla turvekerroksilla puiden juuret yltävät harvoin pohjamaahan.

    Turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla turvekerroksen paksuus voi vaihdella paljon. Joihinkin osiin on voinut jäädä muita paksumpi tai ohuempi turvekerros tuotannon loppuessa. Tästä syystä turvekerroksen paksuus on syytä mitata koko alueelta. Yleiskuvan saa sijoittamalla koko alueen läpi kulkevia mittauslinjoja, joilta turpeen paksuus mitataan muutaman kymmenen metrin välein. Näiltä linjoilta mitataan turpeen paksuus vähintään entisten tuotantosarkojen keskeltä, mutta mielellään myös joistakin kohdista ojien vierestä.[Lähdeviite9]

    Happamien sulfaattimaiden tunnistaminen on ensiarvoista vesiensuojelulle ja metsänviljelyn onnistumiselle. Sulfaattimailla maanmuokkauksessa ja mahdollisessa ojituksen kunnostamisessa on noudatettava erityistä varovaisuutta, jotta rikkihappoa muodostava maakerros ei paljastu.

    Turpeen paksuuden ja sen alla olevan kivennäismaan ominaisuuksien tunteminen on hyvin tärkeää, jos on välttämätöntä suunnitella ojitustoimenpiteitä pohjavesialueen vaikutuspiiriin. Vesille aiheutuvat ympäristövaikutukset on selvitettävä.

    Metsitysketjujen rakennetta ja eri töiden ajoitusta on kuvattu seuraavissa taulukoissa. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Metsitysketjut joutoalueille pois lukien turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat.
     

    Työmaasuunnitelman laadinta

    Taimien tilaus, puulaji, taimikoko 2 v

    Vesakon raivaus

    Maanmuokkaus

    Ojien kunnostus

    Pintakasvillisuuden torjunta1

    Boorilannoitus

    Istutus

    Taimien suojaus (taimisuojat1/kemiallinen2)

    Työmaan tarkastus ja tarvittaessa heinääminen

    Varhaisperkaus

    Kali + boorilannoitus

    Ajankohtakevät 0kevät 0kevät 0kevät 0 - kesä 0kevät 0 -kesä 0loppukesä 1 (kone) tai istutuksen jälkeen kesä 2 (käsin)pintakasvillisuuden torjunnan yhteydessä tai istutuksen jälkeenkevät 2loppukesä 2, kesä 3, kesä 4, kesä 5vuosi 6-7noin 5 vuoden kuluessa
    Vanhat sorakuopat, hylätyt tontit ja muut vastaavat: kivennäismaata, jonka maalajina karkea hieta ja hiekkakyllämäntytarvittaessalaikkumätästys, kiviset kohteet: äestys-kyllä-kylläkyllätarvittaessa-
    Peltoviljelyssä ollut alue: kivennäismaata, jossa maalajina karkea hieta tai hiekkakylläkuusi, rauduskoivutarvittaessalaikkumätästystarvittaessakylläkylläkylläkyllätarvittaessa-
    Peltoviljelyssä ollut alue: kivennäismaata, jonka maalajina hieno hieta, hiesu, savi tai multakylläkuusi, myös lehtipuut mahdollisiatarvittaessalaikkumätästys, hienojakoiset ja kosteat: ojitusmätästystarvittaessa, hienojakoiset ja kosteat: kylläkylläkylläkylläkyllätarvittaessa-
    Peltoviljelyssä ollut alue: turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus enintään 30 cmkylläkuusi, tervaleppä (varauksin hieskoivu tai mänty)tarvittaessaojitusmätästystarvittaessakyllä-kylläkyllätarvittaessakyllä (3)
    Peltoviljelyssä ollut alue: turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus yli 30 cmkylläkuusi, kun ei ole hallanvaaraa, (varauksin mänty tai hieskoivu)tarvittaessaojitusmätästyskylläkyllä-kylläkyllätarvittaessakyllä

    1lehtipuut: suojaputki

    2hirvi- ja myyräkarkotteet

    3jos juuristo yltää pohjamaahan (kivennäismaahan), boori- ja kalilannoitusta ei tarvita

    Metsitysketju: Vanhat sorakuopat, hylätyt tontit ja muut vastaavat: Kivennäismaata, jonka maalajina karkea hieta tai hiekka. Kuvat: © Juha Varhi.
    Peltoviljelyssä ollut alue: Kivennäismaata, jossa maalajina karkea hieta tai hiekka. Kuvat: © Juha Varhi.
    Peltoviljelyssä ollut alue: Kivennäismaata, jonka maalajina hieno hieta, hiesu, savi tai multa. Kuvat: © Juha Varhi.
    Peltoviljelyssä ollut alue: Turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus enintään 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.
    Peltoviljelyssä ollut alue: Turvemaata, jonka turvekerroksen paksuus yli 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.

    ______________

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Metsitysketjut entisille turvetuotantoalueille eli suonpohjille.
     Työmaasuunnitelman laadintaTaimien tilaus, puulajiOjien kunnostusMaanmuokkausPuutuhkalannoitusJos metsitys viivästyy: pintakasvillisuuden mekaaninen tai kemiallinen torjuntaViljely, istutustaimien suojaus (taimisuojat1/kemiallinen2)Työmaan tarkastus ja tarvittaessa heinääminenVarhaisperkaus
    Ajankohtakevät 0kevät 0kevät 0 -kevät 1 kevät 0 - kesä 0 (kevät 1) kevät 1loppukesä 2 kesä 3, kesä 4, kesä 5vuosi 6-7
    Suonpohja: turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana hienojakoinen aineskyllä

    rauduskoivu (istutus/kylvö) [hieskoivu (kylvö)] [mänty (istutus/kylvö)] [kuusi (istutus) mutta vaatii hallasuojan, esim. pensaikkoa]

    tarvittaessatarvittaessa2000-3000 kg/ha tai ojitusmätästystarvittaessakyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa
    Suonpohja: turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana karkeajakoinen aineskyllämänty (istutus/kylvö)tarvittaessatarvittaessa ojitusmätästys2000-3000 kg/ha(tarvittaessa)3kyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa
    Suonpohja: turvekerroksen paksuus yli 30 cmkyllämänty (istutus/kylvö) hieskoivu (luontainen/kylvö) tarvittaessatarvittaessa ojitusmätästys3000-4000 kg/ha4tarvittaessakyllä1/tarvittaessa2kyllätarvittaessa

    1lehtipuut, erityisesti muut kuin koivu: suojaputki

    2tarvittaessa hirvi- ja myyräkarkotteet

    3tarve hyvin epätodennäköinen

    4ravinnetilaa seurattava, tarvittaessa jatkolannoitukset

    Suonpohja: Turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana karkeajakoinen aines. Kuvat: © Juha Varhi.
    Suonpohja: Turvekerroksen paksuus enintään 30 cm, pohjamaana hienojakoinen aines. Kuvat: © Juha Varhi.
    Suonpohja: Turvekerroksen paksuus yli 30 cm. Kuvat: © Juha Varhi.

    Maalajin tunnistaminen

    Kasvupaikan ominaisuudet riippuvat paljolti maalajista, joten sen tunnistaminen on tärkeää metsätalouden toimenpiteitä suunniteltaessa ja toteutettaessa. Maalajit jaotellaan kivennäis- ja turvemaihin. Kivennäismaat jaetaan ryhmiin koostumuksen karkeuden perusteella ja turvemaat turpeen maatuneisuuden mukaan.

    Kivennäismaan karkeutta voidaan arvioida tekemällä rullauskoe. Kuva: © Timo Makkonen.

    Kivennäismaat 

    Kivennäismaat jaetaan kolmeen maalajiryhmään keskimääräisen raekoon perusteella: karkeat, keskikarkeat ja hienot maalajit. Raekoostumus vaikuttaa maan ilmavuuteen, routimiseen, vedenjohtavuuteen ja ravinteiden pidätyskykyyn sekä kantavuuteen. Hienolajitteiset maat pidättävät tehokkaasti vettä ja ravinteita. Toisaalta ne johtavat vettä sitä huonommin mitä enemmän niissä on savea.  

    Maalajien karkeutta voidaan arvioida aistinvaraisesti tekemällä kämmenellä rullauskoe. Hienoimmista maalajeista saa tehtyä ohuimman langan rullaamalla maa-ainesta kädessä. Karkeat maalajit katkeavat helposti, kun niistä yrittää pyörittää kämmenessä lankaa. Jaotuksella on merkitystä valittaessa metsänuudistamisessa maanmuokkaus- ja vesiensuojelumenetelmää. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Kivennäismaalajien ominaisuuksien tunnistaminen raekoon ja ominaisuuksien perusteella.
    MaalajiryhmäMaalajitTunnistaminenOminaisuuksia
    KarkeaSora, hiekka, soramoreeniRaekoko helppo arvioida silmävaraisesti.Läpäisevät helposti vettä. Karuja maita.
    KeskikarkeaKarkea hieta ja hiekkamoreeniYksittäiset rakeet nähtävissä paljain silmin, rakeet irrallisia.Vesitalous yleensä kunnossa. Metsänkasvatuksen kannalta parhaita maita.
    HienoHieno hieta, hiesu, hienoainesmoreeniYksittäisiä rakeita ei erota paljain silmin. Kosteana pyöritettävissä 2–6 mm paksu pötkö. Kuivana hajoaa pöliseväksi jauhoksi.Läpäisee heikosti vettä, märkänä juoksevaa, erittäin routivaa, kovettuu kuivuessaan.
    SaviKosteana pyöritettävissä alle 2 mm paksu pötkö. Ei hajoa täydellisesti kuivana.Vesi liikkuu hyvin hitaasti, märkänä sitkeää, tiivistä ja kovettuu ja halkeilee kuivuessaan.

    Turvemaat 

    Turvemailla turpeen maatuneisuus vaikuttaa maanmuokkausmenetelmän valintaan. Turpeet luokitellaan kolmeen luokkaan maatuneisuusasteen perusteella: maatumattomiin, kohtalaisesti maatuneisiin tai pitkälle maatuneisiin. Turpeen maatuneisuusaste arvioidaan puristamalla juuristokerroksesta otettua turvenäytettä. Arvio tehdään näytteen ulkonäön, puristejäännöksen kimmoisuuden ja sormien välistä pursuavan veden ja turveaineksen ulkonäön perusteella. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Turpeen maatuneisuuden arviointi.
    Luokka1MaatuneisuusasteTurpeen ominaisuusUlkonäköRavinnetilanne
    1-3MaatumattomatVesi väritöntä ja kirkasta, näyte kimmoisa, ei puuromainen.Kasvinosat tunnistettavissaRahkaturpeessa kaikkia ravinteita niukasti
    4-5Kohtalaisesti maatunutPuristettaessa lähtee sameaa vettä. Puristejäännös puuromaista ja puristettaessa alle puolet turveaineesta pursuaa sormien välistä.Kasvirakenne jonkin verran tunnistettavissaTyppitilanne hyvä tai tyydyttävä, paksuturpeisissa oloissa ravinne-epätasapaino yleinen
    6-10Pitkälle maatunutPuristettaessa kaikki turveaines pursuaa sormien lävitse. Jos vettä erottuu, se on vellimäistä ja hyvin tummaa.Kasvirakennetta ei enää tunnistettavissaTyppitilanne hyvä, paksuturpeisissa oloissa ravinne-epätasapaino yleinen

    1von Postin maatuneisuusasteikon mukaan

    Turpeen maatuneisuutta arvioidaan puristamalla sitä kämmentä vasten. Kuva: © Timo Makkonen.

    Kivennäismaiden metsitys

    Metsitettävien kivennäismaakohteiden ominaisuudet vaihtelevat enemmän kuin vastaavien, tavanomaisten metsänviljelyalojen. Metsityksen toteutuksessa on huomioitava kohteen sijainti, kasvupaikan ravinteisuus, vesitalous ja tuhojen mahdollisuus.

    Joutoalue on metsitetty istuttamalla kuusta. Kuva: © Airi Matila

    Ravinteisuuden hoito 

    Kivennäismailla ei yleensä esiinny pääravinteiden puutosta, mutta puuston kasvuhäiriöitä voi ilmetä etenkin entisillä pelloilla johtuen boorin puutteesta.[Lähdeviite10]

    Ravinteiden puutos tai epätasapaino voidaan korjata lannoituksella. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja se voidaan tarvittaessa toteuttaa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.[Lähdeviite11]  Boorilannoituksessa on syytä kiinnittää huomiota levityksen tasaisuuteen, koska tarvittava boorimäärä on pieni. Yliannos on puustolle myrkyllinen.

    Metsitysmenetelmät 

    Istutus on metsityksessä varmin ja nopein tapa. Maanmuokkaus parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa istutustyötä. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on aina tärkeää.

    Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Luontainen metsittyminen voi onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Kivennäismailla multamaakerroksen kuoriminen vähentää pintakasvillisuuden määrää ja lisää luontaisen uudistumisen edellytyksiä. Kuorittu multakerros voidaan hyödyntää kasvualustana muualla.

    Kun vesitalous on kunnossa, maanmuokkaus tehdään mätästämällä. Maalajiltaan hienojakoisilla ja kosteilla kohteilla tarvitaan yleensä ojitusmätästystä ja mahdollisesti laskuojien avaamista vesitalouden kuntoon saamiseksi. Pelloilla voidaan käyttää muokkauksena myös maatalouskalustolla tehtävää palle- tai penkkikyntöä.

    Puulajin valinta

    Kuusi on pelloilla viljelyvarmin puulaji ja hienojakoisille maille käytännössä ainoa suositeltava. Kuusi sopii kivennäismaille lukuun ottamatta karuja, hyvin vettä läpäiseviä kohteita.  Näille käy ainoastaan mänty.

    Rauduskoivu, hybridihaapa ja siperianlehtikuusi ovat kasvupaikkavaatimuksiltaan samanlaisia. Ne sopivat viljavimmille kivennäismaille.

    Jaloja lehtipuita ja muita erikoispuulajeja voidaan kasvattaa Etelä-Suomen viljavimmilla kohteilla, joilla on korkean ravinteisuuden lisäksi suotuisa paikallinen ilmasto ja hyvä maan vedenläpäisevyys. Ne vaativat kuitenkin menestyäkseen huolenpitoa ja ovat alttiita tuhoille. 

    Metsitysaloilla suositellaan hieman tavanomaista suurempia viljelytiheyksiä metsämaita korkeamman tuhoriskin vuoksi.

    Metsityskohteissa on syytä edistää sekapuustoisuutta, kun siihen on edellytyksiä. Sekapuustoisuus lisää luonnon monimuotoisuutta sekä puuston vastustuskykyä tuhoja vastaan. Metsitysalan eri osien viljelyssä voidaan toisinaan käyttää useampaa puulajia. Luontaisesti syntyneitä eri puulajien taimia säästetään taimikon perkauksessa ja myöhemmissä toimenpiteissä. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Puulajin valinta kivennäismaiden metsityksessä.
    Viljeltävä puulajiSoveltuu hyvinSoveltuu huonostiViljelytiheys1
    Kuusi

    viljavat kivennäismaat

    hienojakoiset kivennäismaat

    hallanarat paikat, ellei ole suojaavaa lehtipuuvesakkoa

    2 000 kpl/ha

    Mäntykarut kivennäismaatviljavat kivennäismaat2 400 kpl/ha
    Rauduskoivu

    viljavat kivennäismaat

    hienojakoiset tai alavat kivennäismaat

    paksumultaiset kivennäismaat

    pellot Pohjois-Suomessa

    1 600 kpl/ha

    Hybridihaapa

    multavat kivennäismaat

    pellot

    hirvieläinten suosimat alueet

    1 600 kpl/ha

    Lehtikuusiviljavat kivennäismaathienojakoiset kivennäismaat1 300 kpl/ha

    1Perustuvat arvioihin, joissa on huomioitu taimien elossa säilyminen ja metsityksen kustannustehokkuus, kun tavoitellaan täystiheän taimikon syntymistä.

    Turvemaiden metsitys

    Turvemaiden metsitys sisältää entisten maatalous- ja turvetuotantomaiden metsitystä. Entiset turvetuotantoalueet voivat olla jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Sen sijaan metsitettävät suopellot voivat olla hyvinkin pienialaisia.

    Entinen turvetuotantoalue voi metsittyä hyvin myös luontaisesti. Kuva: © Pentti Väisänen.

    Suopellot useimmiten metsityskelpoisia

    Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Muita vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistuneelle suopellolle ovat sen kehittäminen riistapelloksi tai kosteikoksi taikka uudelleen soistaminen.

    Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.

    Suopellon metsityksessä istutus on varmin tapa. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Hyvän Taimikon aikaansaaminen luontaisesti on epävarmempaa ja hitaampaa kuin istuttaen. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin jokaisella kohteella tärkeää.

    Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa viljelytyötä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.

    Puulajin valinta turvemaiden metsityksessä

    Viljaville suopelloille soveltuu parhaiten kuusi. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimien kehitystä turvaa suojaava verhopuusto. Vaikka verhopuustoa ei olisi, kuusi voi olla käyttökelpoisin puulaji alueen muiden ominaisuuksien vuoksi. Tavallisesti valtaosa kuusentaimista selviää hallavioituksista, mutta nämä hidastavat taimien kehitystä. 

    Viljavilla turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla rauduskoivu on kuusen vaihtoehtona. Jos alue on märkä, parhaiten menestyy hieskoivu. Mänty soveltuu hiekkaisille suonpohjille.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Puulajin valinta turvemaiden metsityksessä.
    Viljeltävä puulajiSoveltuu hyvinSoveltuu huonostiViljelytiheys1
    Kuusi

    viljavat turvemaapellot

    hienojakoiset pohjamaat

    hallanarat paikat varauksin, ellei ole suojaavaa lehtipuuvesakkoa

    2 000 kpl/ha

    Mäntyhiekkaiset suonpohjatviljavat turvemaat2 400 kpl/ha

    Rauduskoivu

    Hieskoivu, kun alueella märkyyttä

    viljavat suonpohjatturvemaapellot1 600 kpl/ha

    1Perustuvat arvioihin, joissa on huomioitu taimien elossa säilyminen ja metsityksen kustannustehokkuus, kun tavoitellaan täystiheän taimikon syntymistä. 

    Entiset turvetuotantoalueet

    Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. 
    Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuu hyvin metsänkasvatukseen[Lähdeviite12] . Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.

    Turvetuotannosta vapautuneen suonpohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:  

    • maantieteellinen sijainti 
    • pohjamaan ominaisuudet 
    • suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet 
    • jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus. 

    Metsitettäville suonpohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen tarve riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta. 

    Laaja-alaisten suonpohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Mänty sopii hiekkamailla kasvatettavaksi. Rauduskoivu voi kasvaa hyvin ohutturpeisilla suonpohjilla, joiden pohjamaa on ravinteikas ja kuivatustila hyvä. Toisin kuin rauduskoivu hieskoivu kasvaa luontaisesti soilla. Hieskoivikko syntyy suonpohjille herkästi puutuhkalannoituksen jälkeen, jolloin muodostuu erittäin tiheitä kasvustoja. Vaihtoehtona on kasvattaa näitä ilman taimikonhoitoa- ja harvennuksia ja korjata puusto kerralla.

    Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena. Suonpohjien metsityksessä istuttamalla on syytä käyttää pieniä taimia, jotka sopeutuvat suuria paremmin alueen olosuhteisiin. Pienten taimien käyttö on mahdollista, koska pintakasvillisuuden kilpailu on vähäistä etenkin, jos alue metsitetään pian turpeennoston lopettamisen jälkeen.

    Turvetuotantoalueen eri jälkikäytön mahdollisuudet

    Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi käyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Valintojen ympäristövaikutukset on syytä selvittää huolellisesti.
    Jälkikäytön vaihtoehtoja: 

    • metsänkasvatus 
    • uudelleen soistaminen 
    • vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot 
    • peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat 
    • muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.

    Esimerkkikuva mukaillen lähdettä[Lähdeviite13]

    Esimerkki entisen turvetuotantoalueen vaiheittaisesta siirtämisestä eri jälkikäyttötapoihin.

    Metsitysalojen maanmuokkaus

    Maanmuokkaus on lähes kaikilla metsityskohteilla välttämätöntä, jotta puuntaimilla olisi kasvuedellytykset. Poikkeuksena ovat kohteet, joissa hyödynnetään jo aiemmin syntynyttä kasvatuskelpoista taimiainesta. Myös hyvin ohutturpeiset turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat voidaan joissakin tapauksissa metsittää ilman maanmuokkausta. Muokkausmenetelmän oikealla valinnalla ja kohdentamisella vähennetään kiintoaineen irtoamista ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta.

    Mätästys sopii monelle kohteelle

    Mätästyksen tyyppinen maanpinnan käsittely sopii melko usealle kohteelle. Maanpinta ei rikkoudu tarpeettomasti, mikä vähentää pintakasvillisuuden runsastumista sekä muokkauksen aiheuttamaa hiilen vapautumista maaperästä. Mätäs tarjoaa myös hyvän kasvualustan taimelle. Muokkausmenetelmät, jotka nostavat taimet irti tasapinnasta, parantavat taimien kilpailuedellytyksiä pintakasvillisuutta vastaan.
     

    Pellon maanmuokkaus kyntämällä 

    Heti pellon maatalouskäytön loppumisen jälkeen metsitettävä ala voidaan kyntää maatalouskalustolla. Erityisesti paksuturpeisilla pelloilla, joilla on käytetty painomaata maanparannusaineena, on syytä suosia matalaa vaotusta, jotta vähäravinteista turvetta sekoittuisi pintamaahan vain vähän. 

    Maanmuokkaus korvaa lannoituksen ohutturpeisilla suonpohjilla

    Turvetuotannosta vapautuneilla, ohutturpeisilla suonpohjilla tuhkalannoituksen vaihtoehtona on ojitusmätästys, jossa kivennäismaasta saadaan ravinteita puiden juurten ulottuville. Jos ohutturpeinen kohde on ehtinyt heinittymään, mätästys on suositeltava vaihtoehto. Maanmuokkauksen tarkoituksena on sekoittaa kivennäismaata puiden juurikerrokseen. Muokkauksessa tehdään matalia mättäitä. [Lähdeviite9] 

    Äestys

    Äestyksessä paljastetaan kevyesti kivennäismaata. Menetelmä sopii karkeille ja keskikarkeille maille eli vettä läpäiseville maille. Äestys ei sovi turvemaille.

     

    Äestyksessä kylvöä tai luontaista uudistamista varten kivennäismaa paljastetaan, mutta muokkausjäljen pintaan tulisi jäädä itämistä edistävää humusta. Äesjälkeä tarvitaan 4 000–5 000 metriä hehtaarille, jotta syntyy riittävästi hyviä itämiskohtia. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

    Äestyksen toteutus

    Äestyksessä paljastetaan kivennäismaata 60–80 cm leveydeltä. Muokkausjäljen syvyys riippuu siitä, uudistetaanko metsä luontaisesti, kylvämällä vai istuttamalla. Äesvakojen sopiva väli on noin kaksi metriä.

    Vesi valuu äestysvaoissa rankkasateiden yhteydessä, joten eroosion vähentämiseksi vaot suositellaan tehtäväksi korkeuskäyriä mukaillen. Äestysjälkeen on varsinkin rinteissä hyvä tehdä katkoja pintavesien valumisen hidastamiseksi.

    Äestyksessä istutusta varten muokkausjäljen tulee olla niin syvä, ettei sen pintaan jää humusta. Hyviä istutuskohtia syntyy äestyksessä paljon. Paras istutuskohta on muokkausjäljen keskellä. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

    Laikkumätästys

    Laikkumätästys sopii keskikarkeille ja hienojakoisille kivennäismaille sekä ojitetuille turvemaille, joilla kuivatus on kunnossa.

    Laikkumätästyksessä pintamaa käännetään niin, että muodostuu kaksinkertainen humuskerros. Istutuksessa taimipaakun tulee ylettyä humukseen. Kuva: Juha Varhi, © Tapio.

    Laikkumätästyksen toteutus

    Mätäs tehdään laikusta saatavasta maasta kääntämällä pintamaata niin, että mättään alle jää kaksinkertainen humuskerros ja sen päälle tulee 5–10 cm paksu kivennäismaakerros. Turvemailla mätäs tehdään vastaavasti kääntämällä turvetta raakahumuksen päälle. Mättään tavoitekoko on noin 50 cm x 60 cm.

    Laikkumätästys ojitetulla turvemaalla. Kuva: © Risto Ranta.

    Jatkuvatoiminen laikkumätästys

    Jatkuvatoimisessa laikkumätästyksessä maanmuokkaus tapahtuu metsätraktoriin kiinnitetyllä laitteella, joka tekee mättäitä automaattisesti määrävälein. Kuva: © Sami Karppinen.

    Jatkuvatoimisessa laikkumätästyksessä uudistusalan maanmuokkaus tapahtuu automaattisesti muokkauskoneen liikkuessa. Mätästys on moninkertaisesti tuottavampaa verrattuna kaivinkoneella tehtyyn mätästykseen. Muokkausta saadaan tehtyä useita hehtaareita päivässä.

    Jatkuvatoiminen mätästys on sitä kustannustehokkaampaa, mitä suurempi uudistusala on. Pienet työmaat ovat tuottavuuden kannalta soveliaampia kaivurimuokkaukseen. Kasvupaikan vesitalouteen jatkuvatoimisella mätästyksellä ei voi vaikuttaa toisin kuin kaivurimuokkauksessa.

    Jatkuvatoiminen mätästys soveltuu erityisesti vähäkivisiin, maastoltaan tasaisiin ja ohuthumuksisiin kivennäismaakohteisiin. [Lähdeviite14] Työmaan kivisissä osissa muokkauspää säädetään tekemään laikkuja. Tuoreet hakkuutähteet haittaavat laadukkaan muokkausjäljen toteutusta kuten muissakin muokkaustyyleissä, joten muokkaus tehdään vasta, kun hakkuutähteet on korjattu pois tai kuivuneet kunnolla. Huomioitavaa on, että hakkuutähteiden kuivumisen odottaminen todennäköisesti viivästyttää uudistamista.

    Ojitusmätästys

    Ojitusmätästys on veden vaivaamien kivennäismaiden ja turvemaiden muokkausmenetelmä kohteissa, jotka edellyttävät kuivatusta. Ojitusmätästyksessä voidaan perata vanhoja ojia, kaivaa täydennysojia sekä käyttää täydentävänä maamuokkauksena laikku-, kääntö- tai naveromätästystä.

    Ojitusmätästyksen toteutus

    Kuivatusojat ovat tarpeen kohteissa, joissa pohjaveden pinnantaso on hakkuun jälkeen jatkuvasti lähellä maanpintaa, eli alle 30 cm:n syvyydellä. Korkea pohjavedenpinta estää taimien juurien hapensaannin. Jos kivennäismaalla kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei yleensä tarvita. Ojan syvyys määräytyy kuivatustarpeen mukaan.

    Ojien pintamaasta tehdään laakeita, 10–20 cm korkeita ja 60–80 cm leveitä mättäitä. Mättäiden tiivistäminen ei ole tarpeen. Ojien pohjalta otettu vähäravinteinen maa läjitetään, eikä siihen ole suositeltavaa istuttaa taimia.

    Ojitusmätästys on verrattavissa kunnostusojitukseen, joten siinä on suositeltavaa soveltaa samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin kunnostusojituksessa.

    Metsitysalojen ojituksen kunnostus

    Varsinkin viljelemättömien peltojen ojat ovat usein umpeutuneet, jolloin ojien perkaus voi olla tarpeen. Myös turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla saattaa olla tarvetta ojituksen kunnostamiseen. Vesitalouden järjestelyissä on käytettävä kohteelle parhaiten sopivia, tehokkaita vesiensuojelumenetelmiä ympäristöhaittojen minimoimiseksi.

    Ojien perkaus on perusteltua tehdä maanmuokkauksen yhteydessä. Vanhoja ojia ei saa perata vesistöihin asti, vaan ranta-alueelle on jätettävä käsittelemätön suojakaista. Lisäksi on huolehdittava tarvittavista vesiensuojelurakenteista kuten laskeutusaltaista. 

    Metsityskelpoisten suonpohjien ojituksen kunnostus

    Usein turvetuotantoalueiden ojitus pysyy kunnossa turpeennoston loppuun saakka, joten pelkkä ojien kunnostus riittää. Sopiva sarkaleveys on 40 metriä. Hienojakoisilla pohjamailla voidaan tarvita lisäojia liiallisen märkyyden poistamiseksi, vaikka alue on muutoin metsityskelpoinen. Tarvittaessa lisäojat kaivetaan poikittain vanhoihin sarkaojiin nähden. Ojien uudelleen linjauksen tarve voidaan selvittää vaaituskoneella. Vesiensuojeluratkaisuihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Etenkin sulfaattimailla tarpeettoman syvät ojat ovat hyvin haitallisia vesistövaikutuksiltaan. Ojien kuntoa on syytä seurata metsityksen jälkeen.[Lähdeviite9] 

    Ojien kunnostuksen toteuttajan muistilista

    Kaivun toteuttajan muistilista

    Vesiluonnonsuojelun kannalta on tärkeää, että:

    • ojien kunnostussuunnitelmaan merkittyjä ohjeita ja työn teettäjän antamia työmaakohtaisia ohjeita noudatetaan
    • mikäli toteutuksen aikana havaitaan tarve poiketa suunnitelmasta esimerkiksi vesiensuojelullisista syistä, ilmoitetaan poikkeamistarpeesta työn teettäjälle tai suunnittelijalle, joka ilmoittaa tiedon myös ELY-keskukselle
    • suunnitellut vesiensuojelurakenteet tehdään mahdollisuuksien mukaan ensin
    • eroosioherkkien ja muiden teknisesti vaikeiden kohteiden kaivu ajoitetaan mahdollisimman kuivaan ajankohtaan
    • luonnontilaisten tai luonnontilaisten kaltaisten purojen tai pienvesien ylityksiä vältetään; purot ja norot ylitetään vain merkityistä kohdista sekä lähteet ja hetteet kierretään riittävän kaukaa. Ylitykset tehdään niin, ettei uoman luonnontilaa vaaranneta eikä uomaan muodostu painanteita
    • ojien ylityspaikat puhdistetaan käytön jälkeen
    • koneella ei liikuta pintavalutukseen varatuilla alueilla eikä vesistöjen suojakaistoilla
    • jäteöljyt viedään pois metsästä asianmukaisesti hävitettäviksi
    • työn teettäjään tai suunnitelman laatijaan otetaan yhteys, mikäli huomataan sellaisia vesiensuojeluun liittyviä puutteita, joita ei pystytä itse korjaamaan.
    Ojituksen kunnostusta valvotaan omavalvontana ja viranomaisten pistokokein. Kuva: © Kalle Vanhatalo.

    Ojasyvyyden määrittäminen ojien kunnostuksessa

    Ojien kunnostuksen suunnittelussa määritellään ojien kaivusyvyys, jonka tulee vastata kuivatustarvetta. Ojia ei tule kaivaa tarpeettomasti liian syvälle tai kivennäismaahan asti. Toisaalta liian matalat ojat eivät anna tarvittavaa kuivatustehoa.

    Järeää ojitusta vältettävä

    Liian syvät ojat heikentävät vesiensuojelua ja kuivattavat aluetta yli tarpeen lisäten hiilidioksidipäästöjä, paloriskiä sekä mahdollisesti kuivuusriskiä. Lisäksi kuivatustarpeeseen nähden liian syviksi kaivetuilla ojilla heikennetään maaston kulkukelpoisuutta sekä vähennetään vesiensuojelun mahdollisuuksia esimerkiksi pintavalutuksen käytön osalta. Tarpeettoman syvät ojat myös kuivattavat maan pinnan turvekerrosta yli tarpeen – mitä syvemmällä pohjaveden pinta on, sitä suuremmat ovat kohteen maaperän kasvihuonepäästöt [Lähdeviite15].

    Ojituksella pyritään siihen, että saralla pohjaveden pinta olisi loppukesällä 30–40 cm:n syvyydellä [Lähdeviite16][Lähdeviite17]. Tällöin kuivatusojien syvyys voi olla kohteen ominaisuuksista riippuen 50–90 cm. Ojasyvyyden määrittämiseen vaikuttavat lähinnä turve- ja maalaji, turpeen paksuus, sekä maaston kaltevuus ja kaltevuuden vaihtelut. Myös kohteen maantieteellinen sijainti, sarkaleveys sekä kohteella olevan puuston määrä vaikuttuvat ojien tarpeelliseen kunnostussyvyyteen.

    Suositeltavat ojasyvyydet ojien kunnostuksessa

    Ojien kunnostuksessa suositellaan käyttämään taulukon mukaisia kaivusyvyyksiä.  Ojalinjat avataan hakkuiden yhteydessä poistamalla puusto 5–6 metrin leveydeltä. Laskuojilla tarvittava leveys on vähintään 7 metriä.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Turvekerroksen paksuus (cm)Suositeltava ojasyvyys (cm)
    Alle 3050-60
    30-8060-80
    Yli 8080-90

    Kunnostamisen jälkeen ojat madaltuvat 20 vuodessa keskimäärin 20–40 cm [Lähdeviite18]. Nopeinta madaltuminen on ensimmäisen kymmenen vuoden aikana [Lähdeviite17]. Riippumatta kunnostuksen kaivuusyvyydestä ja kohteen ominaisuuksista ojasyvyys asettuu 40–60 cm:iin 20–40 vuotta kunnostamisen jälkeen [Lähdeviite18]. 

     

    Ojien kunnostuksen toteutus

    Ojien kunnostuksen maastomerkinnät

    Ojalinjat ja tarvittavat vesiensuojelutoimenpiteet merkitään kartalle ja maastoon selkeästi ojalinjahakkuita ja ojankaivamista varten. Perattavat ojat merkitään alku- ja loppupaaluin sekä tarvittaessa kuitunauhoin. Täydennysojat merkitään linjakepein ja -paaluin. Maastomerkinnöistä voidaan luopua, mikäli tieto kaivettavista ojista tallennetaan paikkatiedoksi suunnittelun yhteydessä ja tallennettu tieto on myöhemmin käytettävissä sähköisessä muodossa myös hakkuiden ja ojan kaivun aikana.

    Laskeutusaltaiden kaivussa ja tyhjennyksessä kertyvän maa-aineksen läjitysalueen paikat merkitään maastoon tai tieto on oltava käytettävissä muulla tavoin, jotta puusto voidaan etukäteen poistaa riittävän laajasti ojalinjahakkuiden yhteydessä. Laskeutusaltaiden kaivumaille ja tyhjennyslietteelle suositellaan varattavaksi kolminkertainen pinta-ala laskeutusaltaan pinta-alaan verrattuna. 

    Kaivukatkot ja pintavalutuskentät on syytä merkitä maastoon, jotta niillä ei liikuta koneilla ojitusalueella tehtävien töiden yhteydessä. Laskeutusaltaista ja pintavalutuskentistä laaditaan tarvittaessa selkeä, yksityiskohtainen mittakaavaan piirretty rakennepiirros ohjeeksi työn toteuttajalle.

    Toteutusjärjestys ojien kunnostuksessa

    Pintavalutuskentät ja laskeutusaltaat suositellaan tehtäväksi ennen kuivatusojien perkausta. Ojien kaivuun toteutusjärjestys suunnitellaan kohteen mukaan. Ojien kaivu pyritään ajoittamaan kesäkauteen, jolloin veden virtaama on pienimmillään ja ojien syöpymisriski vähäisempi kuin kevään tai syksyn runsasvetisinä ja sateisina aikoina. Kiintoaineen huuhtoutumista voidaan vähentää, kun ojien kaivu aloitetaan ojien kunnostusalueen latvaojista. Laskuojien kaivu ajoitetaan viimeiseksi, paras ajankohta on muuta ojitusta seuraava vuosi. 

    Mikäli valuma-alueella on laajoja ojituksia, niiden toteuttaminen pyritään ajoittamaan usean vuoden ajalle. Ojien kaivu- sekä vesiensuojelurakenteiden toteutusjärjestys merkitään suunnitelmaan, samoin kuin ojien kaivamisen mahdollinen jaksottaminen.

    Ojien kunnostuksen toteutus

    Työn teettäjä varmistaa ennen kaivutyön aloittamista, että suunnitelmassa avattavaksi aiotut ojalinjat on aukaistu ja että sovitut hakkuu- ja metsänhoitotyöt on tehty alueella. Hän myös varmistaa, että tarvittavat ojitusluvat on hankittu ja selvittää niihin liittyvät ehdot toteuttajalle.

    Työn toteuttajan kanssa sovitaan ojien kunnostuksen työmäärästä, työskentelytavasta, kaivutyön ajoittamisesta ja hinnasta. Lisäksi sovitaan valtuuksista, vastuusta ja menettelytavoista, mikäli kaivutyössä tapahtuisi pienvesille, vesistöille tai pohjavesille vahinkoja tai aiheutettaisiin muuta vahinkoa eikä työn teettäjä ole paikalla.

    Ojien kunnostuksessa on vesiensuojelun kannalta tärkeintä vähentää ojien syöpymistä mahdollisimman tehokkaasti kaltevuutta säätelemällä ja suuntaamalla ojia maastonmuotojen mukaan. Kuva: © Tapio.

    Riistan huomioiminen ojien kunnostuksessa

    Ojalinjoja avattaessa voidaan harvennuksessa jättää suoralinjaiseen ojastoon niin kutsuttuja nipistyskohtia, joissa puusto jätetään kasvamaan ojanreunalle asti. Niillä pystytään katkaisemaan ojalinjaa myöten kulkeva pitkä ja suora näköyhteys. Näin vähennetään petolintujen mahdollisuuksia havaita ojaa ylittävä kanalintupoikue.

    Ojaston kaivuussa voidaan edistää riistanhoitoa muotoilemalla ojien, laskeutusaltaiden, lietekuoppien ja muiden vesiensuojelurakenteiden reunat loiviksi. Tämä estää riistalintupoikueiden jäämistä veteen.

    Ojituksen kunnostuksen laadunseuranta

    Metsäkeskus seuraa kestävän metsätalouden rahoituslain mukaisen kunnostusojituksen työn laatua otannalla tehtävin maastotarkastuksin. Yhtenäisellä tarkastus- ja arviointimenetelmällä saadaan aiempaa parempaa tietoa kunnostusojitushankkeiden suunnittelun ja toteutuksen laadusta, vesiensuojelun onnistumisesta sekä kunnostusojituksen ympäristövaikutuksista.

    Ojituksen kunnostusta valvotaan omavalvontana ja viranomaisten pistokokein. Kuva: © Kalle Vanhatalo.

    Hankekohtainen otanta

    Tarkastus perustuu hankekohtaiseen otantaan. Otantatarkastuksessa arvioidaan kunakin vuonna valmistuneita ja valmistuvia kunnostusojitushankkeita.  

    Hankkeen arviointi perustuu koeala-arviointiin. Pienillä hankkeilla koealaotanta voi kohdistua koko hankkeen alueelle. Suurilla hankkeilla ja hajallaan olevista käsittelykuvioista koostuvilla hankkeilla tarkastus kohdistuu vain osaan hankkeesta. 

    Kunnostusojituksen työn laadun jatkuvan kehittämisen päämääränä on, että tuotteen ja palvelun laatu vastaa tilaajan odotuksia ja täyttää kunnostusojitusta koskevan metsä-, ympäristö- ja vesilainsäädännön ja määräysten sekä muiden sopimusten edellytykset. 

    Kunnostusojituksen suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden osaamista kehitetään ja pidetään yllä jatkuvalla koulutuksella. Samoin on tärkeää pitää kunnostusojituksen suunnittelua ja toteutusta koskevat suositukset ja ohjeet ajan tasalla. Työnlaadun seurannasta kertyvä aineisto on erinomainen väline tässä työssä. Ojituksen suunnittelijoilta ja urakoitsijoilta kerätään myös palautetta kunnostusojituksen eri työvaiheissa ilmenneiden ongelmien välitöntä poistamista varten. 

    Ojituksen kunnostuksen vastuut ja valvonta 

    Ojituksen kunnostushankkeen suunnittelijan tulee selvittää ojituksen mahdolliset ympäristöhaitat ja suunnitella toimenpiteet niiden vähentämiseksi. Hän myös tarkistaa ja tarvittaessa varmistaa metsä- ja ympäristöviranomaisilta alueen mahdolliset metsälain, luonnonsuojelulain ja vesilain mukaiset erityiskohteet sekä hoitaa ojituksen ennakkoilmoituksen ELY-keskukseen vesilain ja vesitalousasetuksen mukaisesti. 

    Lähtökohtana on, että kunnostustyö tehdään laaditun suunnitelman mukaisesti. Suunnitelmasta poikkeaminen voi vaikuttaa muun muassa vastuukysymyksiin mahdollisissa vahinkotapauksissa. Mikäli työn toteuttaja havaitsee perusteltuja syitä poiketa suunnitelmasta, hän ottaa ennen muutosta yhteyden työn teettäjään.  

    Ojituksen kunnostussuunnitelmaan työn aikana tehdyt muutokset tulee kirjata hankkeeseen liittyviin asiakirjoihin. 

    Itse ojituksen kunnostuksen kannalta on tärkeää, että tieto huomioon otettavista metsä-, luonnonsuojelu- ja vesilain mukaisista erityiskohteista välittyy ojituksen toteuttajalle.  

    Työn suunnittelija ja toteutusorganisaatio vastaavat suunnittelussa ja toteutuksessa ympäristövahingoista ja haitoista. Muutoin vastuu kunnostuksesta aiheutuneista vesistöhaitoista on pääsääntöisesti hyödynsaajilla tai ojitusta varten perustetulla ojitusyhtiöllä. 

    Istutuksen toteutus

    Istutuksessa   käytetään nykyisin lähes yksinomaan paakkutaimia. Paakkutaimi on helppo istuttaa ja se lähtee nopeasti kasvuun. Kuusen ja koivun paakkutaimia voidaan istuttaa lähes koko kasvukauden ajan. 

     

    Istuttaen saadaan nopeasti kasvuun uusi puusto. Kuva: © Sami Karppinen. 

    Eri taimilajien suositeltavat istutusajankohdat

    Istutusajankohtasuositus eri paakkutaimityypeille on esitetty alla olevissa taulukoissa.  [Lähdeviite19] Lisäksi kuusen istutuksessa on huomioitava suositeltu kasvupaikkakohtainen ajankohta, joka ilmenee viimeisestä taulukosta.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Kuusen taimien istutusajankohta
    TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuu SyyskuuLokakuu
    Pakkasvarastoidut taimet●●●●●●●●● ●●●●●● ●●●●●○___________________________________________________
    Ulkona varastoidut taimet●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○___________________________________________________
    Kesäistutukseen kasvatetut taimet_____________________○○○●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●________________________
    Lyhytpäiväkäsitellyt taimet_________________________________●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○○○○______

    ●●● = sopiva istutusajankohta

    ○○○ = sopiva vain suotuisissa sääolosuhteissa

    ___ = ei suositeltava istutusajankohta

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Männyn taimien istutusajankohta
    TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
    Pakkasvarastoidut taimet●●●●●●●●●●●●●●●_________________________________________________________
    Ulkona varastoidut taimet●●●●●●●●●●●●____________________________________________________________
    Lyhytpäiväkäsitellyt taimet__________________________________________○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○○______

    ●●● = sopiva istutusajankohta

    ○○○ = sopiva istutusajankohta vain suotuisissa sääolosuhteissa

    ___ = ei suositeltava istutusajankohta

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Rauduskoivun taimien istutusajankohta
    TaimityyppiToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
    Pakkasvarastoidut isot taimet●●●●●●●●●●●●____________________________________________________________
    Ulkona varastoidut isot taimet●●●●●●●●●_______________________________________________________________
    Pakkasvarastoidut pienet taimet●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○___________________________________________________
    Ulkona varastoidut pienet taimet●●●●●●●●●●●●○○○_________________________________________________________
    Kesäistutukseen kasvatetut taimet_____________________○○○●●●●●●●●●●●●●●●●●●______________________________
    Pienet taimet_______________________________________●●●●●●●●●●●●●●●●●●○○○○○○_________
    Isossa paakussa kasvatetut taimet__________________________________________○○○○○○○○○_____________________

    ●●● = sopiva istutusajankohta

    ○○○ = sopiva istutusajankohta vain suotuisissa sääolosuhteissa

    ___ = ei suositeltava istutusajankohta

     

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Suositeltu kuusen istutuksen ajankohta eri kasvupaikoilla.
    MaalajiHuhtikuuToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuuLokakuu
    Keskikarkea______●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●
    Hienojakoinen tai turvemaa_______________●●●●●●●●●●●●●●●●●●___________________________________________________
    Kivinen______●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●_______________●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●●____________

    ●●● = sopiva istutusajankohta

    ___ = ei suositeltava istutusajankohta

    Enimmäisajat taimitarhasta istutukseen 

    Enimmäisajat vuorokausina taimitarhasta istutukseen on kuvattu oheisessa taulukossa. [Lähdeviite19] 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Havupuutaimien enimmäisläpimenoaika taimitarhalta istutukseen, vuorokausia.
     ToukokuuKesäkuuHeinäkuuElokuuSyyskuu

    Pakkasvarastoitu

    suljettu pakkaus

    2117/141   

    Ulkona varastoitu

    suljettu pakkaus

    714122/31

    Ulkona varastoitu

    avoin pakkaus

    7/1416344/61

    Kasvussa oleva taimi.

    1lepotilassa oleva taimi

    Istutuspaikka

    Äesvaossa ja laikuissa taimet suositellaan istutettavaksi vaon tai laikun keskelle kohoumaan niin, että taimipaakun päälle jää 2–3 cm kivennäismaata. Mättäissä taimet on hyvä istuttaa niin syvään, että paakku ylettyy mättään alla olevaan humuskerrokseen. Kuitenkin vähintään puolet taimen versosta pitää jäädä maanpinnan yläpuolelle. 

    Istutuspaikka on hyvä valita niin, että taimen ympärille jää vähintään 15 cm paljasta maata tai turvepintaa. Istuttaessa taimien juuripaakkujen tulee olla sopivan kosteita, jolloin kevyesti puristettaessa niistä tippuu vettä. 

    Taimet ovat useimmiten käsitelty tukkimiehentäin torjunta-aineella. Tämän takia taimia käsiteltäessä on käytettävä suojaavia käsineitä ja pestävä kädet käsittelyn jälkeen. 

    Toimiva taimihuolto ja hyväkuntoiset taimet ovat tärkeitä uudistamistuloksen kannalta. 

    Istutustiheys

    Suositeltu istutustiheys ilmenee oheisesta taulukosta. Metsitettävillä pelloilla ja vastaavilla joutoalueilla suositellaan käytettäväksi suurinta suositeltua taimimäärää suuremman tuhoriskin vuoksi.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Suositeltu istutustiheys.
     Mänty1Kuusi1RauduskoivuLehtikuusiHaapa2
    Tainta/ha2 000−24001 500−18001 6001 3001 200−2000

    1Havupuilla istutustiheyden ylärajoja sovelletaan tavoiteltaessa suurta puuntuotosta ja/tai hyvää laatua.

    1Istutustiheyden alarajoja sovelletaan, kun taimikon oletetaan täydentyvän luonnontaimilla riittävän tasaisesti.

    2 Istutustiheyden alarajoja sovelletaan kuitupuun ja ylärajoja tukkipuun kasvatuksessa.

    Taimien varastointi

    Taimien varastoinnilla on suuri merkitys istutuksen onnistumiselle. Taimet on koko ajan pidettävä sopivassa kosteudessa, kuivuneessa turvepaakussa juuret vaurioituvat.

    Varastointiohje

    Metsävarastoon suositellaan vietäväksi korkeintaan parin päivän istutustarvetta vastaava määrä taimia. Taimien hyvä varastopaikka on varjoinen ja siellä on myös kastelumahdollisuus. Kuivumisen hidastamiseksi taimilaatikot ja alustat on hyvä sijoittaa niin, ettei niiden ja maan väliin jää ilmarakoa. 

    Pakkasvarastoituja taimia voi varastoida sulamisen ajan varjossa viileässä ulkorakennuksessa, jossa lämpötila on 8–14 C°. Taimien sulaminen kestää muutaman päivän. Taimilaatikoiden tuuletusaukot pitää avata sulamisen ajaksi, etteivät taimet homehdu. Taimien pitää olla täysin sulaneita ennen istutusta. Juuripaakun ollessa vielä jäissä juuristo ei pysty kuljettamaan vettä ja taimen verso kuivuu. 

    Metsänviljelyaineiston käyttöalueet

    Jotta metsänviljelyllä on edellytykset onnistua, on käytettävä alueelle sopivaa siemen- ja taimimateriaalia.  Materiaalin siirrossa alueelle toiselle on syytä noudattaa tässä annettuja suosituksia.

    Metsänviljelyaineiston luokittelu

    Metsänviljelyaineiston alkuperäluokitus perustuu lakiin metsänviljelyaineiston kaupasta (241/2002) ja sen perusteella annettuun maa- ja metsätalousministeriön asetukseen (1055/2002). 

    Perusaineisto 

    Perusaineistolla tarkoitetaan lähdettä, joka voi olla siemenlähde, metsikkö, siemenviljelys, perheen vanhempia, klooni tai klooniyhdistelmä.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Metsänviljelyaineiston luokat
    Luokan nimiKuvaus
    Testattu:

    Jalostettua aineistoa, jonka laadukkuus on osoitettu vertailukokeilla tai siemenaineiston tuottaneiden puuyksilöiden jalostusarvojen perusteella. Tähän luokkaan kuuluvat 1,5-polven valiosiemenviljelyksiltä kerätyt siemenet ja niistä kasvatetut taimet (ks. Jalostetun viljelymateriaalin tuotanto).

    Alustavasti testattu:

    Jalostettua aineistoa, jonka tuottaneet puuyksilöt on valittu pelkän fenotyypin eli ilmiasun perusteella. Tähän luokkaan kuuluvat 1. polven siemenviljelyksiltä kerätyt siemenet ja niistä kasvatetut taimet.

    Valikoitu:

    Aineisto koostuu tietyllä alueella sijaitsevasta, fenotyypin perusteella valitusta hyvälaatuisesta metsiköstä kerätyistä siemenistä ja niistä kasvatetuista taimista. 

    Siemenlähde tunnettu:

    Jalostamaton aineisto, joka koostuu tietyllä alueella sijaitsevasta metsiköstä tai metsiköistä kerätyistä siemenistä ja niistä kasvatetuista taimista. 

    Metsänviljelyaineiston käyttöalueet 

    Luokat testattu ja alustavasti testattu 

    Näihin luokkiin kuuluvia siemenviljelysalkuperien metsänviljelyaineistoja käytetään Ruokaviraston  hyväksymien käyttöaluekarttojen mukaisilla alueilla. Lisätietoja käyttöalueista saa siementen myyjiltä ja Ruokavirastosta(ulkoinen linkki).

    Luokat valikoitu ja siemenlähde tunnettu 

    Mänty: Metsikkösiementen siirtosuositukset (ks. myös taulukko alla): 

    • Etelä- ja Väli-Suomessa 65 leveyspiirille asti suositellaan viljelyä paikallisella alkuperällä. Tällä alueella voidaan käyttää 100–150 km paikallista eteläisempää tai pohjoisempaa alkuperää.  
    • Pohjois-Suomessa 65 ja 67 leveyspiirien välisellä alueella suositellaan viljelyä paikallisella tai hieman paikallista pohjoisemmalla (0–50 km) alkuperällä. Mahdolliset enimmäissiirrot ovat 50 km etelästä ja 250 km pohjoisesta.  
    • Lapissa 67 leveyspiiriltä pohjoiseen suositellaan viljelyä paikallisella tai sitä pohjoisemmalla alkuperällä. Suositeltava siirtomatka on 0–150 km pohjoisesta ja enimmäissiirtomatka 350 km pohjoisesta. 

    Viljelypaikan maaston korkeus tulee ottaa huomioon siten, että 100 metrin siirto ylöspäin korkeussuunnassa vastaa 100 kilometrin siirtoa pohjoiseen ja päinvastoin. Paikallisilmastoltaan erityisen ankarilla viljelypaikoilla, kuten laajoissa supissa tai suurten mäkien pohjoisrinteillä, on suuri riski muiden muassa versosurmatuhoille, ja näillä kohteilla suositellaan käytettäväksi paikallista pohjoisempaa alkuperää.  

    Itä-länsisuunnassa alkuperäsiirtoja ei rajoiteta. Männyn siirtoa etelä- tai länsirannikolta sisämaahan ei kuitenkaan suositella. 

    Kuusi: Etelä-Suomessa kuusen alkuperiä tulisi siirtää alueilta, joiden lämpösumma on 100–300 d.d.-yksikkoä suurempi kuin viljelyalueella. Salpausselän eteläpuolella voidaan viljellä virolaisia alkuperiä. 

    Pohjois-Suomessa suositellaan viljeltäviksi paikallisia tai vastaavien lämpösumma-alueiden alkuperiä. 

    Raudus- ja hieskoivu: Etelä-Suomessa suositellaan viljelyä paikallisella alkuperällä. Kasvukauden tehoisan lämpötilan summa on hyvä tunnus alkuperäsiirroissa. Raudus- ja hieskoivua voidaan siirtää 150 d.d.-yksikköä alkuperäaluetta lämpimämmälle tai kylmemmälle viljelyalueelle. Etelä-pohjoisssuunnassa tämä vastaa alle 100 kilometrin siirtoa. Maaston korkeus otetaan huomioon siten, että 100 metrin siirto ylöspäin korkeussuunnassa vastaa 100 kilometrin siirtoa pohjoiseen ja päinvastoin. 

    Itä-länsisuunnassa ovat jopa poikki Suomen tehtävät siirrot mahdollisia edellyttäen, että noudatetaan edellä mainittuja lämpösummarajoituksia. 

    Muut puulajit: Vältetään yli 150 kilometrin tai yli 150 d.d.-yksikön siirtoja etelä-pohjoissuunnassa. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Männyn metsikkösiementen siirtosuositukset.
    AlueLeveysasteet, °NSuositeltavat suurimmat alkuperäsiirrot (km) Optimialkuperä
    EtelästäPohjoisesta
    Etelä-Suomi–63150100paikallinen
    Väli-Suomi63–65100150
    Pohjois-Suomi65–675025050 km pohjoisesta
    Lappi67–0350150 km pohjoisesta

    Heinäntorjunnan toteutus

    Pintakasvillisuuden torjuntaan kuuluvat mekaaninen ja kemiallinen heinätorjunta. Niissä tavoitteena on parantaa taimien selviämismahdollisuuksia kilpailussa muun pintakasvillisuuden kanssa. Käsin tehtävää mekaanista heinäntorjuntaa voi joutua toistamaan 2–3 kesän ajan, kemiallisessa heinäntorjunnassa yksi käsittelykerta yleensä riittää. 

    Viljavilla kasvupaikoilla heinä voi tukahduttaa taimia, ellei sitä torjuta tarvittaessa heinäämällä. Kuva: © Johnny Sved.

    Mekaaninen torjunta

    Mekaanisessa heinäntorjunnassa pintakasvillisuutta poljetaan, taitetaan sivuun tai niitetään taimien ympäriltä vähintään pintakasvillisuuden korkeutta vastaavalta etäisyydeltä. Torjunnan kannalta paras ajankohta on keskikesä, toisaalta taimet erottuvat parhaiten keväällä ja loppusyksystä. Ajankohtaa tärkeämpää on kuitenkin se, että työ yleensä tulee tehdyksi. 

    Kemiallinen torjunta

    Kemiallisen torjunnan voi tehdä maanmuokkauksen yhteydessä tai nuoressa taimikossa. Vaurioiden välttämiseksi kasvatettavat taimet on suojattava tai torjunta tehtävä aikana, jolloin taimet kestävät käsittelyä.

    Kasvinsuojeluaineen valmistajan ohjeita on syytä tarkoin noudattaa. Kasvinsuojeluaineita käytettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota vesiensuojeluun. Niitä ei käytetä pohjavesialueilla. Vesistöjen ja pienvesien varsille on jätettävä riittävät suojakaistat. Kasvinsuojeluaineiden ammatillinen käyttö edellyttää kasvinsuojelututkinnon suorittamista. 

    Pintakasvillisuuden torjunta metsitysaloilla 

    Metsityskohteilla puuntaimet joutuvat monissa tapauksissa kilpailemaan voimakkaan pintakasvillisuuden kanssa, vaikka maanmuokkaus olisi tehty asianmukaisesti. Kilpailu kasvutilasta heikentää voimakkaasti taimien eloonjäämistä. Pintakasvillisuuden torjuntaa tarvitaan valtaosalla kohteista sekä viljelyvuonna että ensimmäisinä vuosina viljelyn jälkeen. 

    Tehokas pintakasvillisuuden torjunta on erityisen tärkeää peltojen metsityksessä. Tällöin kuusen ja männyn taimien kuolleisuus vähenee ratkaisevasti ja erityisesti koivun pituuskehitys nopeutuu. [Lähdeviite20]  Kemiallinen heinäntorjunta vähentää rikkakasvien juuristokilpailua tehokkaammin kuin mekaaninen torjunta[Lähdeviite21] . Taimien kasvu on torjunta-aineilla käsitellyillä pellonmetsitysaloilla olennaisesti nopeampaa kuin ei käsitellyillä aloilla. [Lähdeviite22][Lähdeviite23][Lähdeviite24]

    Turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien etuna on, ettei niissä ole rikkakasvien ns. siemenpankkia kuten peltomaassa. Rikkakasveja syntyy siksi alkuvaiheessa niukasti. Suonpohjilla metsitys onnistuu sitä varmemmin, mitä ripeämmin metsitys tehdään turpeennoston päätyttyä. Tällöin pintakasvillisuus ei ole ehtinyt runsastua. Jos metsitys viivästyy, mätästys ja puiden kanssa kilpailevan pintakasvillisuuden torjunta ovat tarpeen. [Lähdeviite9]

    Kivennäismaiden lannoitukset

    Kivennäismailla typpi on tärkein puuston kasvua rajoittava ravinne. Havupuuvaltaisessa puustossa parhaat kasvunlisäykset saadaan typpeä ja fosforia sisältävillä lannoitteilla. Keski-, Itä-, ja Pohjois-Suomessa voidaan harkinnan mukaan lisätä myös booria. Typpilannoitustarvetta ei ole metsitettäessä entisiä peltomaita.

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Lannoituskohteiden kohdentaminen kivennäismailla (typpilannoitus + tarvittaessa fosfori + boori).
    Parhaan tuoton antavat lannoituskohteetMuut lannoitukseen soveltuvat kohteet

    tuoreiden kankaiden kuusikot

    kuivahkojen kankaiden männiköt

    tuoreiden kankaiden männiköt

    boorinpuutoksesta kärsivät kuusikot

    pystykarsitut metsiköt

    kuivahkojen kankaiden tukkipuukokoa lähellä olevat kuusikot

    kuivan kankaan kasvuisimmat, päätehakkuuikää lähestyvät männiköt

    lehtomaisen kankaan kuusikot, jos kasvu on alle 12 m³/ha ja kuvio liittyy hankealueeseen

    Kasvua varttuneista metsistä

    Kivennäismailla taloudellisesti parhaita lannoituskohteita ovat kuivahkojen ja tuoreiden kankaiden hoidetut männiköt ja kuusikot, jotka ovat kehitysluokaltaan varttuneita kasvatusmetsiä tai uudistushakkuuta lähestyviä metsiä. Lannoitus lisää kasvua eniten varttuneissa metsiköissä. Metsikön vesitalous tulee olla kunnossa ennen lannoitusta myös kivennäismailla.  

    Koivikoissa lannoituksen vaikutus on lyhytaikainen ja kasvureaktio jää havupuustoa pienemmäksi.  

    Typpi lisää kasvua

    Puuston kasvu paranee lisäämällä typpeä kerta-annoksena 100–200 kg hehtaaria kohden. Jos annos on suurempi, puusto ei kykene hyödyntämään kaikkea typpilannoitetta. Käyttösuosituksia noudattaen kivennäismailla voidaan toistaa lannoituksia 6–10 vuoden välein ja lannoittaa 1–4 kertaa kiertoajan aikana. Harvennuksen ja lannoituksen välillä kannattaa pitää muutama vuosi eroa, jotta tuuli- ja lumituhoriski ei kasva liiaksi.

    Metsitysaloilla usein puutetta boorista

    Kaikilla metsitysaloilla, jotka ovat entistä peltomaata, boorilannoitus on välttämätöntä puuston kehityksen turvaamiseksi. Puutos aiheuttaa kasvuhäiriöitä ja alentaa puuntuotosta. Boorin puutos on tyypillistä entisillä kaskialueilla.

    Viljavien kivennäismaiden kuusikot etenkin entisillä kaskialueilla itäisen Suomen alueella kärsivät yleisesti boorinpuutoksen aiheuttamista kasvuhäiriöistä. Boorin lisäys vaikuttaa jo yhden kasvukauden jälkeen, ja puuston kasvu palautuu normaaliksi. Runkoon syntyneitä vikoja lannoitus ei kuitenkaan korjaa. Kuva: © Pentti Väisänen.

    Ravinne- ja lannoitemäärät kivennäismailla

    Oikea lannoitemäärä takaa onnistuneen tuloksen. Käyttösuositusten ylärajalla olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja alarajalla olevat Pohjois-Suomeen. Suosituksissa esitetyt lannoitteiden tuotemerkit ovat esimerkkejä Suomessa yleisimmin käytetyistä metsälannoitteista.

    Kangasmaiden metsälannoitteet 

    Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

    • Metsäsalpietari (27-0-1) Metsäsalpietari sopii kangasmaille männiköiden ja kuusikoiden lannoitukseen. Käyttösuositus on 400–700 kg/ha 6–8 vuoden välein. Levitys keväästä loppukesään. 
    • Metsän NP (25-2-0) Metsän NP sopii kangasmaille kuusikoiden ja männiköiden lannoituksiin. Käyttömäärä on 450–800 kg/ha 6–8 vuoden välein. Lannoite sisältää hivenravinteista mm. booria, joka ehkäisee puissa latvavaurioita. Levitys lumettomaan maahan. 
    • Urea (46,3-0-0) Urea on puhdas typpilannoite, joka sopii parhaiten kangasmaiden männiköihin, mutta sitä voidaan käyttää myös kuusivaltaisissa metsissä. Urea sopii myös karuhkoille soille yhdessä Rauta PK:n kanssa. Käyttösuositus kangasmailla on 250–430 kg/ha 6–8 vuoden välein ja soilla 150–200 kg/ha 10–15 vuoden välein. Levitys alkusyksystä pysyvän lumen tuloon saakka. 
    • Nitro (4,7-1-2,8) Typpi-tuhkalannoite soveltuu erityisesti kasvatusmetsien peruslannoituksiin eli harvennetun puuston ensimmäiseen lannoituskertaan. Hidasliukoinen, lannoitusvaikutus pitkäaikainen, yli 20 vuotta. Käyttömäärä 2 000–3 000 kg/ha. Levitys koko kasvukauden ajan.

    Boorilannoitteet kangasmaille ja metsitetyille pelloille 

    • Metsän NP 2 (19-4-0) Metsän NP 2 on viljavien kangasmaiden boorin puutteesta kärsivien varttuneiden metsien terveyslannoituksiin. Käyttömäärä on 450–550 kg/ha tai ravinneanalyysin perusteella. Levitys lumettomaan maahan. 
    • Borea boorilannoite. Tuhkapohjainen boorilannoite kivennäis- ja turvemaiden puustojen boorinpuutteen ehkäisyyn ja korjaamiseen. Soveltuu hidasliukoisena erityisesti taimikoiden ja nuorten harventamattomien puustojen terveyslannoitukseen. Käyttösuositus 250–350 kg/ha. Levitys kaikkina vuodenaikoina. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Tavoiteltavat ravinnelisäykset kivennäismaiden lannoituksessa sekä esimerkit lannoitetyypeistä ja lannoitteiden suositeltavista käyttömääristä.
    LannoituskohdeTavoiteltava ravinnelisäys kg/haLannoitetyypit, suluissa typen, fosforin ja kaliumin sekä boorin % -osuudet (NPKB)Käyttösuositus kg/ha
    Lehtomaisen kankaat kuusikot

    N 1501

    P 10–30

    B 0,5–2

    Metsän NP (25-2-0-0,3)

    Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

    500–800

    2 000–3 000

    Tuoreen kankaan kuusikot

    N 1501

    P 10–30

    B 0,5–2

    Metsän NP (25-2-0-0,3)

    Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

    Urea2 (46-0-0)

    Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

    500–800

    500–800

    270–430

    2 000–3 000

    Tuoreen tai kuivahkon kankaan männikötN 1501

    Metsän NP (25-2-0-0,3)

    Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

    Urea** (46-0-0-0)

    Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)

    500–800

    500–800

    270–430

    2 000–3 000

    Boorinpuutteesta kärsivät puustot (neulasanalyysi suositeltavaa)B 2,0–3,03

    Metsän NP (25-2-0-0,3)

    Borea boorilannoite (0-0-0-0,9)

    450–550

    250–350

    Bortrac 150 (N 65 g/l, B 150 g/l). Levitetään ruiskulla 15–20 litraa/ha veteen sekoitettuna.

    1Vaihteluväli 100–200 kg/ha. Käyttösuositusten ylärajaa lähempänä olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja lähempänä alarajaa olevat Pohjois-Suomeen. 

    2Urea levitetään kosteaan maastoon alkusyksystä ensilumen tuloon asti.

    3Pelkkä boorin lisäys soveltuu parhaiten taimikoiden ravinnehäiriöihin. Boorilannoitetta on syytä käyttää tarkoin suositusten mukaisesti. Selvä yliannostus (jo runsas 10 kg B/ha) voi aiheuttaa vakavia puustovaurioita. 

    Turvemaiden lannoitukset

    Ojitettujen turvemaiden ravinnetalous poikkeaa kivennäismaista, ja niillä puuston kasvua rajoittavaa ravinne-epätasapainoa esiintyy yleisimmin. Turvemailla puuston kasvua rajoittavat ensisijaisesti fosforin, kaliumin ja hivenaineista boorin puute. Typen määrä vaihtelee turvemaissa paljon jopa samalla alueella. Ravinne-epätasapaino on yleistä erityisesti paksuturpeisilla II-tyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla sekä joskus myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla.

    Nuorta männikköä tuhkalannoituksen jälkeen. Kasvu on parantunut huomattavasti ja vaikutus kestää vuosikymmeniä. Kuva: © Pentti Väisänen.

    Ojitettujen soiden ravinnetalous 

    Turvekangastyyppi, kuivatus, turpeen tiivistyminen ja maatuneisuusaste sekä kasvukauden sääolot vaikuttavat suuresti turpeen sisältämiin ravinnemääriin ja ravinteiden käyttökelpoisuuteen.  

    Typpeä turpeessa on yleensä runsaasti ja sitä vapautuu Etelä- ja Väli-Suomessa puiden käyttöön useimmiten riittävästi. Etenkin Pohjois-Suomessa myös typen niukkuus rajoittaa puiden kasvua karuimmilla soilla ja typpeä vapautuu puiden käyttöön heikosti varsinkin kylminä kasvukausina.  

    Fosforia ja kaliumia turvemailla on kivennäismaihin verrattuna yleensä niukasti. Vaikka fosforin kokonaismäärä olisi puiden kannalta riittävä, se on suurelta osin orgaanisessa muodossa ja sitä vapautuu puiden käyttöön hitaasti. Kaliumin kokonaisvarat ovat vähäiset ja maaveteen liuenneena se pidättyy turvemaahan melko huonosti. Kalium sitoutuu kuitenkin hyvin kasvillisuuden ylläpitämään biologiseen kiertoon. 

    Ojitus muuttaa pintaturpeen ravinteisuutta. Puustolle käyttökelpoisen typen ja fosforin määrä pintaturpeessa kasvaa suonpinnan painuessa ja turpeen tiivistyessä. Muiden ravinteiden määrät pysyvät kutakuinkin ennallaan tai vähenevät. Kaliumin ja boorin huuhtoutumisriski kasvaa kunnostusojituksen ja hakkuiden yhteydessä. Fosforia huuhtoutuu herkästi uudistushakkuun yhteydessä, jos pohjaveden pinta pääsee nousemaan puuston haihduntavaikutuksen tyrehtyessä.  

    Lannoituskohteen valinta turvemailla

    Lannoituskohteeksi on suositeltavaa valita kohteita, joilla ojasto toimii eikä liika vesi rajoita puiden kasvua. Lannoitettava alue kunnostusojitetaan tarvittaessa lannoituksen yhteydessä, mieluiten mahdollisimman pian lannoituksen jälkeen. On kuitenkin syytä muistaa, että runsastyppisillä turvemailla kovasta kaliumin tai fosforin puutteesta riutuva puuston latvus voimistuu viidessä vuodessa niin, että sen kyky haihduttaa on huomattavasti parempi kuin ennen lannoitusta. 

    Puusto pystyy hyödyntämään lannoitusta tehokkaimmin, jos sillä on riittävästi kasvutilaa. Sen vuoksi on tärkeää, että ylitiheä metsikkö harvennetaan ennen lannoitusta. Puuston on oltava laadultaan riittävän hyvää, kasvupaikalle sopivaa ja muutoinkin kasvatuskelpoista. Myös turvemailla lannoitus voi hieman lisätä myrsky- ja lumituhojen riskiä. Se ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että olisi syytä välttää esimerkiksi maasta tehtävää lannoitteiden levitystä tuoreita ajouria hyödyntäen. 

    Runsastyppisillä turvemailla fosforilla ja kaliumilla tehtävän lannoituksen vaikutus on kangasmaiden typpilannoitukseen verrattuna hyvin pitkäaikainen. Vaikutusaika vaihtelee ravinnelajin ja käytetyn lannoitetyypin mukaan. Se kestää kemiallisella kalium-lannoitteella vähintään parikymmentä vuotta ja tuhkalannoitteen fosforilla parhaimmillaan jopa yli 50 vuotta. Sen vuoksi lannoitettavan puuston ikä tai kehitysluokka eivät ole tärkeitä kriteereitä, ja lannoitusalue voi sisältää hyvin erikokoisia ja -ikäisiä puustoja riukuvaiheen taimikoista varttuneisiin kasvatusmetsiin. Lannoituskohteiksi sopivimpia ovat hyvälaatuiset, riittävästi kasvatettavia puita sisältävät havupuuvaltaiset metsiköt.[Lähdeviite25]  

    Parhaan tuoton antavat lannoituskohteet 

    • Havupuuvaltaiset, paksuturpeisista soista ojituksen jälkeen kehittyneet turvekankaat, joissa pintakerroksen turve on jo 10–20 cm syvyydessä tummaa, pitkälle maatunutta ja sisältää runsaasti typpeä. Fosfori-kalium-boorilannoitus. 
    • Aiemmin PK-peruslannoitetut, paksuturpeisista soista ojituksen jälkeen kehittyneet turvekankaat, joissa pintakerroksen vyöhykkeellä 5–15 cm turve on tummaa ja pitkälle maatunutta. Jatkolannoitus 20–25 vuoden kuluttua kaliumilla ja boorilla varmistaa metsikön tuotoksen hyvänä kasvatusajan loppuun. 

    Muut lannoitukseen soveltuvat kohteet:

    • Metsitettävät ja aiemmin metsitetyt pellot 
      • paksuturpeiset. Kalium-boori-lannoitus, tarvittaessa myös fosforia. 
      • ohutturpeiset. Tarvittaessa boorilannoitus. 
    • Ohutturpeisten soiden hyvälaatuiset männiköt noin 10 vuotta ennen uudistushakkuuta. Typpilannoitus. 
    • Paksuturpeiset, avosoista syntyneet varputurvekankaat, jos pintakerroksen alla on kohtalaisesti maatunutta, typpipitoisuudeltaan riittävän hyvää turvetta. Tuhkalannoituksella tyydyttävä kasvunlisä. 

    Lannoitus turvemaan metsityksen yhteydessä

    Metsityksessä on huomioitava, että viljeltyjä suopeltoja on lannoitettu toistuvasti, jolloin maan ravinnevarat ovat kasvaneet verrattuna vastaaviin metsämaihin. Ravinnesuhteet saattavat kuitenkin olla epäedulliset puiden kasvulle. Ravinteiden epätasapaino on yleistä etenkin turvemailla.  Suopelloilla booria on yleensä niukasti puuston tarpeeseen nähden, joten boorilannoitus on tarpeen kasvuhäiriöiden välttämiseksi.[Lähdeviite26]

    Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat vaativat lannoitusta ravinnetilan tasapainon korjaamiseksi. Poikkeuksena ovat ohutturpeiset, hienojakoisten pohjamaiden suonpohjat, joilla kivennäismaahan ulottuva maanmuokkaus voi ainakin osin korvata lannoitusta. Suonpohjien lannoitukseen sopii puuntuhka. Paksuturpeisilla kohteilla lannoitus on aina välttämätöntä ja myös jatkolannoitukset voivat olla tarpeen.[Lähdeviite9]

    Ravinne-epätasapaino yleistä

    Ravinne-epätasapainon esiintyminen suometsissä tarkoittaa käytännössä fosforin heikkoa saatavuutta sekä puutetta kaliumista ja boorista, joka on merkittävin kasvua säätelevä hivenravinne. Näiden ravinteiden niukkuus on yleisintä paksuturpeisilla turvekankailla, jotka ovat ojituksen jälkeen kehittyneet märistä avosoista tai vähäpuustoisista sekatyypin soista. Todennäköisimmin puutosoireita ilmenee paksuturpeisilla ns. kakkostyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla, myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla ilmiö on varsin tavallinen.

    Jos lannoituksella varmistetaan puiden riittävä fosforin, kaliumin ja boorin saatavuus, kyseisen tyyppiset turvekankaat pystyvät runsaiden typpivarojensa ansiosta tuottamaan puuta parhaiden kangasmaiden tavoin. Jos suo on ollut jo ennen ojitusta puustoinen, ravinne-epätasapaino on harvinaisempaa kuin alkujaan vähäpuustoisilla soilla tai avosoilla. Näillä kohteilla myös lannoituksen tuoma hyöty jää todennäköisesti vaatimattomaksi. 

    Maan ravinnetilaa turvemailla voi arvioida silmämääräisesti turvekerroksen paksuuden ja maatuneisuuden perusteella. Tärkeää on osata erottaa ohutturpeiset turvekankaat paksuturpeisista, koska niissä ravinteiden saatavuus puiden kannalta poikkeaa merkittävästi toisistaan. Myös ojitusalueen alkuperäinen suotyyppi, aikaisemmat mahdollisesti tehdyt hakkuut ja peruslannoitus vaikuttavat ravinnetilaan. Puuston näkyvistä puutosoireistakin on kohtalaisen helppoa päätellä mahdollisen ravinne-epätasapainon aiheuttajaa.

    Turpeen typpipitoisuus määritettävä

    Typpeä puut saavat käyttöönsä turvemailla runsaasti, etenkin, jos turve on hyvin maatunutta (tumman väristä) parinkymmenen sentin pintakerroksessa. Ojitetuilla alueilla pintaturpeen hajoaminen vapauttaa lisää typpeä puille käyttökelpoiseen muotoon, samoin vähäisemmässä määrin myös fosforia. Pitemmällä aikavälillä ojituksesta puuston juuristokerros pääsee turpeen tiivistymisen vuoksi syvemmällä olevaan runsastyppisempään turvekerrokseen, mikä edelleen parantaa puiden typensaantia. 

    Pääravinteista kalium on osin turpeessa olevaan veteen liuenneena ja osin puiden ja muiden kasvien ravinnekierrossa. Lähes kaikki turpeessa oleva kalium on jo valmiiksi puille käyttökelpoisessa muodossa turpeessa olevaan maaveteen liuenneena eikä sitä juurikaan vapaudu puiden käyttöön turpeen hajoamisen seurauksena. Vesiliukoisena se myös huuhtoutuu herkästi. Puut tarvitsevat kaliumia selvästi enemmän kuin fosforia. Tämän vuoksi sen puute voi iskeä yllättävän ankarana puuston parhaassa kasvuaiheessa, jopa hyvin lyhyessä ajassa. 

    Lannoitustarpeen arvioinnissa on ensimmäiseksi tarpeen määrittää turpeen typpipitoisuus turpeen maatuneisuuden ja turvelajin perusteella. Mitä maatuneempaa turve on, sitä enemmän siinä on typpeä. Maatuneisuuden lisäksi tulee todentaa turvekerroksen paksuus. Jos kohde on ohutturpeinen eli turvekerros on alle 30 cm, puut saavat fosforin ja kaliumin pohjamaasta ja kasvua rajoittaa typen niukkuus. Ravinnepuutosten todennäköisyys kasvaa selvästi vasta, kun turpeen paksuus ylittää 40 cm. 

    Ojitetuilla turvemailla hyviä lannoituskohteita ovat runsastyppisten kasvupaikkojen männiköt ja kuusikot, joissa on todennettavissa ravinne-epätasapaino. Ensisijaisia lannoituskohteita ovat kunnostusojituskelpoisuuden edellytykset täyttävät puustoltaan hyväkuntoiset II-tyypin mustikka- ja puolukkaturvekankaat. Vajaapuustoisia metsiköitä ja hieskoivuvaltaisia metsiköitä ei kannata lannoittaa.  

    Pintaturpeen typpipitoisuutta on suhteellisen helppoa arvioida puristusmenetelmällä. Kun turvenäyte pursuu sormien läpi sitä puristettaessa, maaperässä on yleensä typpeä yllin kyllin puiden tarpeisiin. Sen sijaan kaliumista voi olla ankara puute, samoin boorin ja fosforin vähäinen saanti voi rajoittaa puiden kasvua. Kuva: © Pentti Väisänen.

    Tuhkalannoitus sopii turvemaille

    Tuhkalannoituksella saadaan turvemailla pitkäkestoinen maanparannusvaikutus. Fosforilannoituksen jälkeen neulasten fosforipitoisuus säilyy lähes muuttumattomina 30 vuoden ajan levityksen jälkeen ja uusintalannoitus on ajankohtainen aikaisintaan noin 50 vuoden kuluttua. Kaliumin ja boorin pitoisuudet alenevat nopeammin ja uusintalannoitus voi olla tarpeen jo 15–20 vuoden kuluttua. 

    Lannoitettavalla alueella vesitalouden tulee olla kunnossa ja puuston harvennettua tai muutoin kasvatuskelpoista. Lannoitus heti hakkuun jälkeen lisää myrsky- ja lumituhoriskiä, mutta kunnostusojituskohteilla lannoitus on käytännöllisintä toteuttaa harvennushakkuun jälkeen ennen ojien perkausta. Tällöin levityksessä voidaan hyödyntää myös maakalustoa. 

    Nevalähtöisen suon puusto ei ankaran kaliumin ja fosforin puutteen vuoksi lähtenyt normaaliin kasvuun ojitusta seuraavan 40 vuoden aikana. Sen sijaan 11 vuotta sitten tehty tuhkalannoitus sai mäntyjen kasvun vahvasti elpymään. Lisäksi lannoitetulle alueelle on noussut elinvoimainen luontaisesti syntynyt kuusentaimikko. Kuva Ristijärveltä. Kuva : © Pentti Väisänen.

    Ravinne- ja lannoitemäärät turvemailla

    Oikea lannoitemäärä takaa onnistuneen tuloksen. Käyttösuositusten ylärajalla olevat lannoitemäärät sopivat Etelä-Suomeen ja alarajalla olevat Pohjois-Suomeen. Suosituksissa esitetyt lannoitteiden tuotemerkit ovat esimerkkejä Suomessa yleisimmin käytetyistä metsälannoitteista.

    Tuhkan ja lannotteiden levitys metsätraktorilla edellyttää hyvää ajouraverkostoa. Kuva: © Pentti Väisänen.

    Suluissa pääravinteiden suhteet, typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). 

    • Urea (46,3-0-0) tai Salpietari (27-0-1) tai Suometsän Y 1 (10-4-10) tai Metsän NP 1 (25-2-0) Typen käyttö suometsissä on taloudellisesti perusteltua vain ohutturpeisilla turvemailla sekä karuhkoilla kohteilla, joissa puiden kasvua rajoittaa ennen kaikkea typen saatavuus. Neulasanalyyseillä tulee varmistaa, riittääkö pelkkä typen lisäys (Urea) vai tarvitaanko myös fosforia ja kaliumia (Suometsän Y 1). Metsän NP1 sisältää typen lisäksi hieman niukkaliukoista fosforia ja booria. Ohutturpeisilla kohteilla, joissa puut saavat pohjamaasta fosforin ja kaliumin Suometsän Y 1:n käytölle ei ole taloudellisia perusteita. Lannoitus on paras ajoittaa metsikön arvokasvuvaiheeseen kasvatusajan loppupuolelle noin 10 vuotta ennen päätehakkuuta. Käyttömäärät ovat Urealla n. 200 kg/ha, Salpietarilla n. 400 kg/ha, Suometsän Y1:llä 600–800 kg/ha ja Metsän NP1:llä 500 kg/ha 10–15 vuoden välein tai ravinneanalyysin perusteella. Levitys lumettomaan maahan. 
    • Metsän Kalium-hiven (0-0-30) tai Kalisuola (0-0-50) Metsän Kalium-hiven ja Kalisuola sopivat typpirikkaille soille jatkolannoitusvaiheessa, jolloin fosforilisäys ei yleensä ole tarpeen. Aikaisemmin PK-lannoitetuissa suometsissä ei tavallisesti tarvita lisättyä fosforia, mutta kaliumista on ankara puute. Käyttömäärä 250–350 kg/ha (Metsän Kalium-hiven) tai 150–250 kg/ha (Kalisuola), riippuen K-puutoksen voimakkuudesta. Varmista puuston ravinnetila neulasanalyysillä mahdollisen fosforivajauksen ja hivenravinnepuutokset osalta ja valitse käytettävä lannoite sen perusteella. Metsän Kalium-hiven sisältää myös booria ja sinkkiä. 

    Tuhkalannoitus

    Puutuhka soveltuu lannoitteeksi paksuturpeisille, avo- tai vähäpuustoisista soista syntyneille puolukka- ja mustikkaturvekankaille. Se korjaa fosforin, kaliumin ja hivenravinteiden puutoksia sekä kalkitsee maaperän. Puhdas turpeen tuhka sisältää lähinnä fosforia ja siksi sen käyttökohteet ovat hyvin rajalliset. Turpeen tuhkaa voidaan käyttää puutuhkaan sekoitettuna samoilla käyttökohteilla kuin puhdasta puutuhkaa. Turvetuhkan ja kalisuolan sekoitus lisää puuston kasvua kuten puutuhka. Tuhkan sisältämien ravinteiden ja haitta-aineiden pitoisuudet tulee selvittää ennen lannoitekäyttöä ravinneanalyysilla. 

    Tuhkalannoituksen sopiva annosmäärä lasketaan tuhkan ja lannoitettavan kohteen ravinteikkuuden mukaan, sekä tuhkan sisältämät kadmiummäärät huomioiden. Tavoitteena on 40–50 kg fosforia ja 80–120 kg kaliumia hehtaarille. Suositeltava tuhkan määrä on yleensä 3 000–5 000 kg hehtaarille, mutta käyttömäärät voivat vaihdella kohteesta ja lannoitteen ravinnesisällöstä riippuen 3 000–8 000 kg hehtaarilla. Neulasanalyysillä voidaan varmistua levitysalueen todellisesta ravinnetilasta.

    Tuhkan esikäsittelyllä (mm. rakeistus) voidaan helpottaa tuhkan käsittelyä ja kuljetusta sekä parantaa merkittävästi levitystasaisuutta. 

    Tuhkalannoitus lisää puuston kasvua metsikön kasvatusajan loppuun saakka, mutta kaliumin puutos alkaa rajoittaa puiden kasvua 20–30 vuoden kuluttua lannoituksesta etenkin nevaisista suotyypeistä kehittyneillä turvekankailla. Tällaisilla kohteilla jatkolannoitus kalisuolalla tai Metsän Kalium-hivenravinteella lisää merkittävästi puiden kasvua ja voi olla taloudellisesti perusteltua. 

    • Cinis (0-1-3) ja Horus (0-1,6-3,5) -metsätuhka ovat rakeisia turvemaiden tuhkalannoitteita. Cinis soveltuu erityisesti typpirikkaiden suometsien lannoitukseen. Horus on boorinpuutoksesta kärsivien suometsien ja turvemaan metsitysalueiden lannoitukseen soveltuva tuhkalannoite.
    • Nitro (4,7-1-2,8) on typpi-tuhkalannoite, joka soveltuu parhaiten karuhkojen ohutturpeisten suometsien lannoitukseen. Käyttömäärä 2 000–3 000 kg/ha. Vaikutusaika yli 20 vuotta. 

    Vieritä taulukkoa sivuttain nähdäksesi kaikki sarakkeet.

    Tavoiteltavat ravinnelisäykset suometsien lannoituksessa sekä esimerkit lannoitetyypeistä ja lannoitteiden suositeltavista käyttömääristä.
    LannoituskohdeTavoiteltava ravinnelisäys kg/haLannoitetyypit, suluissa typen, fosforin ja kaliumin sekä boorin %'osuudet (NPKB)Käyttösuositus kg/ha
    Paksuturpeiset ja runsastyppiset ruoho-, mustikka- ja puolukkaturvekankaat

    P 40–501

    K 80–120

    B 1,5–2,0

    Cinis metsätuhka (0-1-3-0,02)

    Horus metsätuhka (0-1,6-3,5-0,06)

    Puutuhka (sisällöstä ravinneanalyysi)

    4 000–6 000

    3 000–4 000

    3 000–8 000

     

    Niukkatyppiset puolukka- ja varputurvekankaat

    N 1003

    P 30–401

    K 60–90

    B 1,0–1,5

    Nitro metsätuhka (4,7-1-2,8-0,06)2 000–3 000
    Metsitetyt turvemaapellot

    P 30–401

    K 60–90

    B 1,5–2,5

    Horus metsätuhka (0-1,6-3,5-0,06)3 000–4 000
    Ohutturpeiset (< 30 cm) kohteet, jotka eivät tarvitse PK-lisäystäN 1003

    Metsäsalpietari (27-0-1-0,15)

    Urea (46-0-0)2

    Metsän NP (25-2-0-0,3)

    500–800

    200–250

    500–800

    1Aiemmin peruslannoitetuissa kohteissa fosforilisäys ei aina ole tarpeen. Ravinnetila on suositeltavaa varmistaa ravinneanalyysillä.

    2Urea levitetään kosteaan maastoon alkusyksystä ensilumen tuloon asti.

    3Myös turvemailla typpilannoituksen vaikutusaika jää lyhyehköksi, alle kymmeneen vuoteen.

    Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa pohjavesialueilla (FSC ja PEFC)

    Metsäsertifioinnit (FSC ja PEFC) asettavat vaatimuksia toimittaessa pohjavesialueilla.

    FSC-sertifiointi

    FSC-kriteeristön mukaan metsänomistajan tulee olla tietoinen alueellisen viranomaisen määrittämistä pohjavesialueista (luokat I ja II) ja merkitä ne metsäsuunnitelmiin. Metsänomistajan tulee turvata pohjavesien laadun säilyminen pidättäytymällä tärkeillä pohjavesialueilla (I ja II luokka) kunnostus- ja täydennysojituksista, lannoituksista, kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä, kantojen korjuusta sekä kulotuksista. Kulotuksia voidaan kuitenkin toteuttaa, mikäli siihen on ympäristöviranomaisen lupa. Metsänomistajan tulee varmistua, ettei polttoaine- ja öljysäiliöitä, muita kemikaaleja ja ongelmajätteitä ole varastoitu edes väliaikaisesti pohjavesialueille tai kohteille, joissa on onnettomuuden sattuessa pintavesien välitön pilaantumisriski.  

    PEFC-sertifiointi

    PEFC-sertifioinnin mukaan pohjavesien laatu turvataan metsätalouden toimenpiteissä. Vedenhankintaa varten tärkeillä (1-luokka, 1E-luokka) ja soveltuvilla (2-luokka, 2E-luokka) pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita, eikä lannoitteita eikä korjata kantoja. Turvemaiden tuhkalannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna pohjaveden laatua. E-luokan pohjavesialueilla lannoitus on sallittua, mikäli se ei vaaranna E-luokitukseen johtanutta pohjavedestä riippuvaista pinta- tai maaekosysteemiä. E-luokan pohjavesialueilla ei käytetä kemiallisia kasvinsuojeluaineita.  Kasvinsuojeluaineiden käytöllä ei tarkoiteta taimitarhoilla tukkimiehentäin torjunta-aineella käsiteltyjen taimien istutusta pohjavesialueella eikä kantokäsittelyaineiden käyttöä, kun levityksessä noudatetaan Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kasvinsuojelurekisterissä antamia ohjeita ja rajoituksia.

    Metsäsertifioinnin vaatimukset toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla (FSC ja PEFC)

    Metsäsertifioinnit (FSC ja PEFC) asettavat vaatimuksia toimittaessa vesistöjen suojakaistoilla.

    FSC-sertifiointi

    FSC-standardi edellyttää aina suojavyöhykkeiden käyttöä ojituksen, maanmuokkauksen, lannoituksen ja hakkuiden yhteydessä. Vesistöjen suojavyöhykkeen leveys arvioidaan tapauskohtaisesti maaston pinnanmuotojen ja maalajin perusteella. Suojavyöhykkeen tulee olla vähintään 10 m lampien ja järvien rannoilla, 15 m puroilla, joilla ja merenrannoilla, sekä 30 m fladoilla ja kluuvijärvillä. Suojavyöhykkeillä ei saa ajaa koneilla, eikä niillä tehdä hakkuita, maanmuokkausta, ojitusta tai kantojen korjuuta. Lannoituksen kohdalla noudatetaan edellä mainittua leveämpiä suojavyöhykkeitä. Vesistöjen suoja-alueet voidaan laskea standardin erityishakkuukohteisiin. 

    PEFC-sertifiointi

    PEFC kriteeristön mukaan vesistöjen ja pienvesien läheisyydessä toimittaessa huolehditaan vesiensuojelusta ja luonnonhoidosta. Vesistöjen ja lähteiden varteen jätetään kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sekä varjostusta ja monimuotoisuuttaa sitova suojakaista, jossa säilytetään kasvillisuuden kerroksellisuus. Suojakaistan leveys on keskimäärin vähintään 10 metriä, mutta kaikkialla vähintään 5 metriä. Suojakaistalla tehdään vain poimintahakkuita, joissa säilytetään monipuolisesti erikokoista puustoa lehtipuustoa suosien. Suojakaistalla ei tehdä maanmuokkausta, lannoitusta, kantojen korjuuta, pensaskerroksen kasvillisuuden raivausta eikä kemiallista torjuntaa kasvinsuojeluaineilla. Latvusmassan jättämistä suojakaistalle vältetään.

    Uomaltaan alle 2 m leveiden ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purojen suojakaista on vähintään 5 m. Suojakaistoilta runkopuut voidaan poistaa. Poikkeukset eivät koske uomia, joissa on Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva lohikalakanta.

    Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa

    Koko Suomen rannikkoalueilla esiintyy rikkipitoisia maakerroksia, joita kutsutaan happamiksi sulfaattimaiksi eli alunamaiksi. Sisämaassa esiintyy lisäksi mustaliuskealueita. Näistä kohteista voi vapautua rikkiä ja muita haitallisia aineita. Mustaliuskealueilta tutkittua tietoa on vähän.

    Suometsän kuivatuksessa, maanmuokkauksessa ja kantojen nostossa happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla on suuri riski lisätä rikkipitoisten maakerrosten hapettumista. Vesilain mukainen ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia happamilla sulfaattimailla tehtäviä ojien kunnostuksia.

    Happamien maiden riskikohteet

    Happamuusriskin kannalta ongelmallisia ovat rannikkovesistöjen valuma-alueilla esiintyvät rikkipitoiset maakerrostumat, jotka hapen kanssa kosketuksiin joutuessaan muodostavat happoa. Happamilla sulfaattimailla pohjamaa on tavallisimmin savea, hiesua tai liejua, toisinaan myös hienoa hietaa tai liejua.

    • Sulfaattimaat sijaitsevat Itämeren rannikkoalueella, pääasiassa Pohjanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Perämeren pohjukassa. Näitä voit tarkastella GTK:n karttapalvelussa(ulkoinen linkki). Etelä-Suomen happamista maista pääosa sijaitsee rannikkoalueella lieju- ja savimailla. Esiintymiä paljastuu yleisesti vesijättömailla mereen laskevien jokien suistoissa. Keski- ja Itä-Suomessa voi törmätä sulfidien hapettumisesta aiheutuvaan happamoitumiseen turvemaiden ojituksissa rikkipitoisen kallioperän, kuten mustaliuskeen, esiintymisalueilla.
    • Mustaliuskepitoisia kallioita on eniten Itä-Suomessa ja Kainuussa sekä Hämeessä.

    Happamien sulfaattimaiden riskikohteilla on mahdollista tarkastella maastossa tehtävän pikatestin avulla maaperän happamuuspotentiaalia [Lähdeviite27].

    Vesistökuormitus on voimakasta

    Sateiden alueelta huuhtoma rikkihappo happamoittaa vesistöjä. Lisäksi happamoitumisen seurauksena maaperästä voi liueta metalleja ja ne voivat kulkeutua valumana vesistöihin. Kuormitus on erityisen voimakasta kuivien kausien jälkeisinä ylivalumakausina. Happamuus ja metallit ovat haitallisia vesieliöstölle ja haittojen näkyvin seuraus on pahimmillaan kalojen massakuolemat.

    Ojan kaivuun yhteydessä paljastunutta sulfidikerrosta. Monosulfideista johtuva musta väri on poikkeuksellista, joten se ei ole hyvä tunnusmerkki. Tumman värin perustella sulfidikerroksen voi erottaa ainoastaan tietyillä Pohjanmaan alueilla. Tavallisimmin sulfidit ovat värittömiä eivätkä siten silmin havaittavissa. Kuva: © Peter Edén.

    Sulfidikerros pysyy pohjaveden pinnan alapuolella kemiallisesti vakaana ja pH-arvoltaan lähes neutraalina. Jos veden pinta alenee, sulfidit reagoivat hapen kanssa ja syntyy näkyviä rautasaostumia ja rikkihappoa. Silloin maan happamuus laskee jopa alle 3,5 pH-yksikön. Rikkihappo liuottaa maaperästä metalleja myrkyllisinä määrinä ja aiheuttaa näin vakavan uhan alapuolisille vesistöille ja niiden eliöstölle, virkistyskäytölle ja veden käyttökelpoisuudelle.

    Ohutturpeisilla sulfidipitoisilla alueilla kannattaa suosia matalia ojia sekä välttää syviä lietekuoppia. Vesiensuojelurakenteina käytetään kaivu- tai perkauskatkoja ja pohjapatoja. Kuva: © Peter Edén.

    Ojien kunnostus ja maanmuokkaus happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla

    Happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla on erityisen tärkeää harkita ojien kunnostamisen tarve ja miettiä sille vaihtoehtoja. Jos ojat on kunnostettava, on tärkeintä pitää kuivatussyvyys mahdollisimman maltillisena, niin että sulfidikerrokset eivät pääse hapettumaan.

    Happamilla sulfaattimailla toimittaessa voi estää ympäristövahinkoja, jos kaivaa ojat korkeintaan alkuperäiseen kaivusyvyyteen. Mikäli sulfidikerroksia on alle metrin syvyydessä, on ojitusta hyvin vaikea toteuttaa ilman, että merkittävää kuormitusta syntyy. Tällöin paras ratkaisu voi olla jättää ojien kunnostus kokonaan tekemättä.

    Jos vanhat ojat on kaivettu sulfidikerrokseen asti, on parempi ratkaisu kaivaa uusia matalia täydennysojia kuin perata vanhoja. Happamat sulfaattimaat tulevat kuivatusojien ojitussyvyydellä vastaan yleensä ohutturpeisilla suoalueilla, joilla puuntuotannon edellytykset voisivat olla vesi- ja ravinnetalouden kannalta hyvät. Puuston juuristoon voi syntyä vaurioita, jos juuriston ympärillä oleva vesi muuttuu hyvin happamaksi.

    Jos happamia sulfaattimaita esiintyy ojitussyvyydellä, niin suositeltavaa on

    • välttää kuivatussyvyyden lisäämistä tai pidättäytyä ojien kunnostamisesta kokonaan
    • suunnitella perattavat kuivatusojat kaivettavaksi enintään vanhojen uudisojien pohjien syvyyteen ja täydennysojia ei tehdä
    • arvioida voitaisiinko tuhkalannoituksella parantaa puuston kasvua (neulasanalyysi) ja samalla kuivatusta.

    Jos happamia sulfaattimaita esiintyy ojitussyvyyttä syvemmällä, niin suositeltavaa on

    • toteuttaa happamuushaittojen torjuntatoimenpiteet ja hoito esimerkiksi pohja- ja putkipatoratkaisuilla, jolloin pohjaveden pinnan taso säilyy, minkä ansiosta sulfaattimaa ei hapetu
    • pohja- tai putkipatoratkaisut sekä mahdollisesti myös kalkkirouhepatojen käyttö voivat vähentää kuivatuksesta aiheutuvia ongelmia.

    Happamille sulfaattimaille erityisesti soveltuvia vesiensuojelutoimenpiteitä ovat

    • sarkaojien perkaus- ja kaivukatkot sekä
    • kokooja- ja laskuojien pienimuotoiset pintavalutuskentät, perkauskatkot ja kaksitasouomat.

    Syviä vesiensuojelurakenteita, kuten laskeutusaltaita tai lietekuoppia, ei suositella, koska ne ulottuvat helposti sulfidipitoisiin maakerrostumiin. Happamilla sulfaattimailla vesiensuojeluratkaisuina voidaan hyödyntää kaivu- ja perkauskatkoja, pohja- ja putkipatoja, sekä pintavalutuskenttiä [Lähdeviite28].

    Mustaliuskealueilta tutkittua tietoa metsätaloustoimista on vähän. Happamia sulfaattimaita koskevat varovaisuusperiaatteet, kaivuiden välttäminen ja minimointi, ovat lähtökohtaisesti suositeltavia toimittaessa mustaliuskealueilla.

    Vesien turvaaminen lannoituksessa

    Lannoituksissa ympäristöriskit liittyvät ravinteiden huuhtoutumiseen vesistöihin tai pohjavesiin ja kivennäismailla lisäksi maan happamoitumiseen. Haitalliset ympäristövaikutukset voidaan minimoida huolellisella työn suunnittelulla ja toteutuksella. Tämä edellyttää lannoituskohteen, käytettävän lannoitteen ja levittämistavan tarkoituksenmukaista valintaa.

    Huuhtoumariski heti lannoituksen jälkeen

    Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään.

    Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä. 

    Metsälannoituksessa käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitetä. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi.

    Ei lannoitusta kaikkialle 

    Ympäristösyistä lannoitukset eivät sovellu näille kohteille:

    • Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojavyöhykkeet, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. Kosteusindeksi- ja virtausverkkokarttoja hyödynnetään vältettävien kohteiden paikantamiseen.
    • Luokan 1, 1E, 2, 2E ja E pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi.
    • Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vain vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri.
    • Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
    • Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

    Muut lannoituksen ympäristövaatimukset:

    • Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi.
    • Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin.
    • Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin.
    • Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy.
    • Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita.
    • Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta.
    • Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus.
    • Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta. 

    Muistilista lannoituksen ympäristövaatimuksista 

    • Lannoita vain puuston todennetun tarpeen mukaan. Valitse lannoitettavat kohteet huolella.
    • Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita. 
    • Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä.
    • Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen.
    • Tee lannoitus ennen ojien kunnostusta.

    Lisäksi lentolevityksessä:

    • Tee levitys ojien suuntaisesti sivutuuli huomioon ottaen. 
    • Tee levitys tyynellä säällä.  Sivutuuli on huomioitava erityisesti ojien suuntaisissa levityksissä. 

    Vesien turvaaminen ojien kunnostuksessa

    Ojitukset aiheuttavat vesistöihin aina kiintoaine-, ravinne ja humuskuormitusta, joka on vain osin hallittavissa vesiensuojelurakenteilla. Kaikkein tärkein vesiensuojelukeino on ojitusten tarveharkinta ja toteuttaminen vain silloin ja siinä laajuudessa kuin se on välttämätöntä.

    Metsänkasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen hallinnan kannalta sopiva kuivatussyvyys on loppukasvukaudella saralla 30-40 cm[Lähdeviite17][Lähdeviite16], jolloin ojasyvyydeksi riittää kohteen ominaisuuksista riippuen 50-90 cm.  Turvemailla ojien kunnostustarvetta voidaan vähentää tuhkalannoituksella tai siirtymällä jatkuvaan kasvatukseen.

    Jokaisella ojituksen kunnostushankkeella on laadittava vesiensuojelusuunnitelma ja käytettävä alueelle soveltuvaa parasta käyttökelpoista vesiensuojelutekniikkaa. Vesistökuormitusriski korostuu, kun ojituksen kunnostushanke on lähellä vesistöä tai vesistö on erityisen herkkä ojituksen vaikutuksille.

    Vesiensuojelun toteutus ojien kunnostuksen yhteydessä riippuu käsiteltävän alueen ja sen ympäristön ominaisuuksista. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä voidaan hidastaa veden virtausnopeutta ja pienentää kiintoaines- ja ravinnekuormitusta vesistöön. Jouto- ja kitumaita ei tule ojittaa.

    Ojituksen kunnostuksessa käytettäviä vesiensuojelumenetelmiä:

    • metsän kuivatustarpeen ja ojien kunnostustarpeen huolellinen arviointi
      • Ojien kunnostustarpeen ja -kelpoisuuden määrittäminen(ulkoinen linkki)
      • Vesitalousisännöitsijän opas: Metsänojitustarpeen arviointi(ulkoinen linkki)  
    • huolellinen ojien kunnostuksen suunnittelu, kaivujärjestys
    • toimenpiteen ajankohdan oikea valinta
    • tarvittaessa toteutuksen jaksotus usealle vuodelle
    • kaivu- ja muokkaussyvyyden ojakohtainen säätö
    • suojavyöhykkeet
    • pintavalutus
    • vesien johtaminen tai vedenpalautus suolle
    • kosteikot
    • perkaus- ja kaivukatkot
    • pohja-, säätö-, setti- ja putkipadot
    • harkiten hyödynnettävät: lietekuopat, laskeutusaltaat, kaksitasouomat.

    Lisätietoa vesiensuojelurakenteiden ja – ratkaisuiden suunnittelusta ja toteutuksesta: Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut, Vedenpalautus suolle, Kosteikot, Suojavyöhykkeet ja rantametsät.

    Ojien kunnostuksen yhteydessä on suositeltavaa käyttää ojakohtaisten menetelmien lisäksi myös hankekohtaisia, kohteelle parhaiten sopivia ratkaisuja ja niiden yhdistelmiä.

    Ojien kunnostus pohjavesialueella

    Pohjavesialueilla ja niiden läheisyydessä on huolehdittava ettei toimenpiteellä aiheuteta haitallista pohjaveden purkautumista tai pohjaveden laadun heikentymistä.

    Ojitukset saattavat vaarantaa pohjaveden laatua, alentaa pohjaveden pintaa tai aiheuttaa haitallista pohjaveden purkautumista etenkin alueilla, joilla pohjaveden pinta on lähellä maanpintaa. Pohjaveden määrä voi muuttua haitallisesti myös pohjavesialueiden reunalla tehtävien ojitusten seurauksena. Pohjavesialueilla ojan kaivaminen saattaa aiheuttaa pohjaveden purkautumista, vaikka oja ei ulottuisi kivennäismaahan saakka. Paineellinen vesi voi löytää eristävän maakerroksen läpi kulkureitin ojaan, jolloin ojan kuivattava vaikutus kohdistuu haitallisesti pohjavesimuodostumaan ja vedenpinnan nousu haittaa metsän kuivatusta[Lähdeviite29].

    Aiemmin ojitetuilla turvepintaisilla pohjavesialueen osilla, etenkin reuna-alueilla, voidaan pohjavesialueen ja maaperän ominaisuuksista riippuen mahdollisesti perata ojia alkuperäisen ojan pohjan tasalle aiheuttamatta pohjavesihaittoja. Tällöin tulee varmistaa ensin, että vanha kuivatus ei ole aiheuttanut pohjaveden purkautumista. Mikäli ojasyvyyden lisääminen olisi välttämätöntä vesien johtamisen takia, varmistetaan asiantuntija-arviolla, että pohjaveden purkaantumista syvennettäviin ojiin ei voi tapahtua. Pohjavesialueella tulee tehdä aina ojitusilmoitus ELY-keskukseen pienialaisestakin ojituksesta tai ojan kunnostamisesta. ELY-keskukseen voi olla yhteydessä jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Pohjavesialueella ojien kunnostus saattaa vaatia vesilain mukaisen luvan.

    Mikäli ojien kunnostusalueeseen kuuluu pohjavesiluokkaan E kuuluvia alueita, lähialueilla saattaa olla muuhun lainsäädäntöön perustuvia suojelukohteita, kuten esimerkiksi vesilain 2 luvun 11 §:n nojalla suojeltuja pienvesiekosysteemejä.

      Happamat sulfaattimaat ja mustaliuskealueet ojien kunnostuksessa

      Happamuuden kannalta ongelmallisia ovat rannikkovesistöjen valuma-alueilla sijaitsevat happamat sulfaattimaat eli alunamaat. Sisämaassa esiintyy lisäksi mustaliuskealueita, joiden rapautumistuotteista muodostuu hapettumisen yhteydessä rikkihappoa. Näillä alueilla on riski happamuuden ja metallien huuhtoutumisesta.

      Vesilain mukainen ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia happamilla sulfaattimailla tehtäviä ojien kunnostuksia.

      Lisätietoa: Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa.(ulkoinen linkki)

      Vesiensuojelun suunnittelu ojien kunnostuksessa

      Ojien kunnostuksen suunnittelu aloitetaan vesiensuojelun ja vesien johtamisen suunnittelulla. Suunnittelussa on huomioitava vesilain mukainen ojitusilmoitus vähäistä suuremmasta ojituksesta paikalliselle ELY-keskukselle. Ojituksen vähäisyys ei riipu ojitusalueen koosta, vaan toimenpiteen vaikutuksista. Pohjavesialueilla ja happamilla sulfaattimailla ojitusilmoitus tulee tehdä myös vähäisestä ojituksesta. Ojitusilmoituksella varmistetaan, että ojituksessa noudatetaan ympäristölainsäädäntöä. Vesiensuojelusuunnitelmassa on yleensä pääosin ojitusilmoituksessa vaadittavat tiedot.

      Erityisen tärkeää on selvittää heti suunnittelun alussa ojitusalueen vesien purkukohtien, sopivien pintavalutuskenttien ja laskeutusaltaiden mahdollinen sijainti. Suunnittelijan on tärkeää myös tunnistaa eroosiolle alttiit kohdat, missä auttaa tieto valuma-alueen koosta, alueen maalajeista, ojien kaltevuussuhteista ja maan pinnamuodoista. Eroosioalttius voi vaihdella merkittävästi eri osissa ojitusaluetta tai jopa yksittäisessä ojassa.

      Paikkatietopohjaisen suunnittelun avulla tehdään ennakkosuunnitelma oja- ja hankekohtaisista vesiensuojeluratkaisuista.

      Maastosuunnittelussa tarkistetaan vesiensuojelun kannalta tärkeät seikat:

      • kivennäismaan lajitekoostumus ja turpeen ominaisuudet
      • maaston kaltevuus ja vesien johtaminen alueelta vesistöön
      • valta- ja kokoojaojien kautta kulkeva vesimäärä ja veden virtausnopeus
      • vesiensuojelurakenteiden sijoittaminen, varsinkin hankekohtaiset menetelmät
      • happamat sulfaattimaat ja niiden esiintymissyvyys maaperässä
      • vesilain mukaiset pienvedet, purot, lähteet sekä pinta- ja pohjavesien suojelun edellyttämät toimenpiteet
      • metsä- ja luonnonsuojelulain kohteet.

      Hanke- ja ojakohtaiset vesiensuojelumenetelmät ojien kunnostuksessa

      Ojituksen kunnostuksessa suositellaan jättämään vesistöön johtavat vanhat ojat perkaamatta mahdollisimman pitkältä, vähintään muutaman kymmenen metrin matkalta ennen vesistöä. Näin muodostetaan kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä puuston ja kasvillisuuden myötä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke. Suojavyöhykkeellä olevat vanhat ojat suositellaan padottavaksi oikovirtausten estämiseksi. Vesi voidaan ohjata suojavyöhykkeelle kääntämällä ojia vanhan uoman ulkopuolelle. Ojat tulisi sijoittaa niin kauas vesistöstä, että niiden pohja jää keskivedenkorkeuden yläpuolelle. Tällöin vesi ei pääse nousemaan niihin vesistön vedenpinnan korkeuden vaihdellessa.

      Ojakohtaisilla menetelmillä, kuten perkaus- ja kaivukatkoilla sekä lietekuopilla pystytään melko tehokkaasti pidättämään keskikarkeaa ja sitä karkeampaa kivennäismaa-ainesta. Perkaus- ja kaivukatkot vähentävät myös ojaeroosiota. Ojakohtaisten menetelmien käyttö on edullista, koska ne eivät merkittävästi hidasta kaivutyötä. Ojakohtaisia menetelmiä, erityisesti perkaus- ja kaivukatkoja, on suositeltavaa käyttää aina ojia kaivettaessa tai perattaessa[Lähdeviite30]. Sarkaojissa perkaus- ja kaivukatkot ennaltaehkäisevät eroosiota ja suodattavat kiintoainesta. Ne eivät kuitenkaan pidätä hienojakoisia tai liukoisia aineita, kuten silttiä, savea tai humusta.

      Sekä ojien kunnostus- että ojitusmätästyskohteilla on lisäksi suositeltavaa käyttää hankekohtaisia menetelmiä, kuten pintavalutuskentät, kosteikot, vedenpalautus ja putkipadot. Menetelmillä on mahdollista hillitä hienojakoisen kivennäismaa-aineksen, veteen liuenneiden ravinteiden ja turpeen kiintoaineksen kulkeutumista vesistöön. Suojavyöhykkeet, pintavalutuskentät ja veden johtaminen ovat parhaita menetelmiä. Ne pidättävät tehokkaasti kiintoainesta ja voivat pidättää myös liuenneita ravinteita, joten niitä on suositeltavaa hyödyntää, jos kohteen ominaisuudet ne mahdollistavat[Lähdeviite31]. Patorakenteet voivat vähentää hyvin ja kustannustehokkaasti kiintoaineskuormitusta. Laskeutusaltaita suositellaan käyttämään harkiten, koska ne eivät ole kovin tehokkaita. Puuaineksen käytöstä laskeutusaltaissa on saatu hyviä kokemuksia ravinteiden ja kiintoaineen pidättäjänä[Lähdeviite32]. Hankekohtaisten menetelmien toteutuskustannus on ojakohtaisia suurempi, mutta vesiensuojelullinen teho huomioon ottaen ne ovat kustannustehokkaita. Tärkeää on, että ojien kunnostussuunnitelmassa yhtenä lähtökohtana on tehokas, oikein suunniteltu ja toteutettu vesiensuojelu ja sen kustannustehokas toteutus.

      Lisätietoa suunnittelusta ja toteutuksesta: Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut.

      Vesien turvaaminen maanmuokkauksessa

      Maanmuokkausmenetelmän oikealla valinnalla ja kohdentamisella vähennetään kiintoaineen ja ravinteiden kulkeutumista pois muokkausalueelta. Kullekin uudistusalalle tai sen osalle valitaan metsänuudistamisen kannalta riittävän tehokas, mutta kuitenkin mahdollisimman vähän maan pintakerroksia muuttava muokkausmenetelmä.

      Laikutuksessa poistetaan ohut kerros pintahumusta. Kuva: © Tiina Ronkainen.

      Maanpinnan muodot huomioitava

      Maanmuokkausmenetelmää valittaessa on tärkeää huomioida uudistusalan vaihtelevat maanpinnan muodot. Samalla uudistusalalla voi olla sekä kuivaa ja karkeaa maalajia että hienojakoisia ja vesitalouden järjestelyjä vaativia alueita. Vesiensuojelun kannalta hyvään lopputulokseen voidaan vaikuttaa myös muokkauskaluston valinnalla ja vaihtelemalla muokkausmenetelmää tarpeen mukaan.  

      Vesiensuojelutoimet mitoitetaan käsittelyalan koon, maalajin sekä alueelle valuvan veden määrän mukaan. Maanmuokkausmenetelmän valinnassa ja vesiensuojelutoimenpiteiden suunnittelussa on suositeltavaa hyödyntää paikkatietoaineistoja, kuten maalaji-, eroosioherkkyys-, korjuukelpoisuus- ja kosteusindeksikarttoja ( Metsäkeskuksen avoin metsä- ja luontotieto(ulkoinen linkki)). Erityishuomioita on kiinnitettävä ja varovaisuutta noudatettava pohjavesialueilla sekä happamilla sulfaattimailla.

      Suojavyöhykkeet maanmuokkauksessa

      Ennen muokkausta toimenpiteen toteuttajalle annetaan tiedoksi suojavyöhykkeen rajaus laaditun suunnitelman mukaisesti. Tarvittaessa suojavyöhykkeen rajaus merkitään maastoon. Maanmuokkauksessa suojavyöhykkeen suositeltuun leveyteen vaikuttavat maalaji sekä maan kaltevuus. Esimerkiksi hienojakoisilla ja viettävillä mailla, sekä silloin, kun korjuualaan liittyvä valuma-alue on laaja, on suositeltavaa käyttää kosteusindeksikarttoja ja eroosiomalleja tarvittavan suojavyöhykkeen leveyden määrittämiseen

      Maanmuokkausalueella ojien reunaan suositellaan jätettäväksi noin metrin levyinen muokkaamaton piennar. Purojen ja norojen tarpeetonta ylitystä vältetään ja ylityspaikat valitaan siten, että niihin ei synny maastovaurioita.

      Vesien johtamisella ei saa vaikuttaa heikentävästi metsälaissa määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteisiin. Tämän vuoksi tällaisiin kohteisiin ei saa johtaa vesiä suoraan ilman vesiensuojelurakenteita eikä niitä saa kuivattaa. Suositeltavaa on, että myös muiden luontokohteiden vesitalous säilytetään ennallaan. Pohjavesialueille suositellaan vain kevennettyä maanmuokkausta. E-luokan pohjavesialueilla tulee erityisen tarkasti huolehtia, ettei pohjavedestä riippuvaista elinympäristöä tuhota tai heikennetä. 

      Mikäli maanmuokkausalue sijaitsee metsäsertifioidulla alueella, on noudatettava vähintään kyseisen sertifioinnin vaatimuksia.

      Lisätietoa: Suojavyöhykkeet ja rantametsät, Suojavyöhykkeen suunnittelu(ulkoinen linkki).

      Työmaaohje vesiensuojeluun

      Maanmuokkaajan työmaaohjeessa suositellaan olevan vesiensuojelua koskevat, seuraavat kohdetiedot:

      • alueen kartta, jossa on kuvattu eri maanmuokkaustoimenpiteet
      • maapohjan eroosioherkkyyskartta
      • kosteusindeksikartta herkkien kohtien tunnistamisen tueksi[Lähdeviite33]
      • alueen kartta, jossa on kuvattu alueelle tai sen läheisyyteen sijoittuvat arvokkaat elinympäristöt, pienvedet ja vesistöt
        • kuormitukselle herkkien pienvesien, vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden vuoksi suojeltavien alueiden sijainti
      • tiedot ja mitoitukset olemassa olevien ojien perkaustarpeesta perustuen metsänkasvulliseen tarpeeseen, ei vain ojien tukkeutumiseen
      • tieto siitä, sijaitseeko kohde tärkeällä pohjavesialueella
      • eri vesiensuojelutoimenpiteiden suunniteltu sijainti ja mitoitus (suojavyöhykkeet, kaivukatkot, lietekuopat, laskeutusaltaat, pintavalutus yms.)

      Pintakasvillisuus pidättää tehokkaasti ravinteita. Kiintoaineen ja ravinteiden huuhtoutumisen minimoimiseksi maanmuokkaus pitäisi tehdä mahdollisimman vähäisellä maanpinnan rikkomisella, jotta pintakasvillisuutta säilyisi mahdollisimman paljon sitomassa hakkuutähteistä ja humuskerroksesta vapautuvia ravinteita[Lähdeviite34].

      Äestys, laikutus sekä laikku- ja kääntömätästys

      Äestyksessä jätetään veden virtausta vähentäviä muokkauskatkoja, etenkin kaltevilla mailla ja kohteissa, joissa hakkuutähteet, kannot ja kivet eivät aiheuta katkoja. Rinteissä äestys tehdään poikkisuuntaan rinteen laskusuuntaan nähden, mikäli se on muokkausteknisesti mahdollista.   

      Laikutuksessa, laikku- tai kääntömätästyksessä muodostuu harvoin vettä johtavia yhtenäisiä kanavia, joten menetelmien haittariski vesiensuojelun näkökulmasta on vähäinen. 

      Turvemailla on syytä varmistaa, ettei metsän kasvun ongelmat johdu kuivatusojien huonosta kunnosta. Turvemailla metsänkasvu on saattanut hidastua avohakkuun myötä pintaveden noustua liian korkealle. Ennen ojitustarpeen arviointia kuitenkin varmistetaan, ettei heikon kasvun syynä ole joku muu syy (boorin puute tai liiallinen kuivuus tms. tekijät), koska tarpeetonta ojitusta tulee välttää.

      Uudistushakkuussa poistettava puusto on voinut haihdutuksensa avulla ylläpitää puuston kasvulle sopivaa pohjaveden pinnan tasoa kuivatusojien ollessa huonokuntoisia. Jos kuivatusojia on uudistushakkuun yhteydessä tarpeen kunnostaa, on huolehdittava riittävistä vesiensuojelutoimista ja tehtävä vähäistä suuremmasta kunnostuksesta vesilain mukainen ilmoitus siihen ELY-keskukseen, jonka alueella toimenpide toteutetaan.

      Lisätietoa: Ojien kunnostustarpeen ja -kelpoisuuden määrittäminen(ulkoinen linkki), Vesitalousisännöitsijän opas: Metsänojitustarpeen arviointi.(ulkoinen linkki)

      Navero- ja ojitusmätästys

      Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois alueelta ja alueen pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla kuten ojitusmätästyksessä. Naveroita ei yhdistetä kuivatusojiin eikä johdeta vesistöön. Naveromätästyksen vesistökuormitus jää siten huomattavasti vähäisemmäksi kuin ojitusmätästyksessä, eikä ojitusilmoituksellekaan yleensä ole tarvetta.

      Naveromätästyksessä naveroita ei yhdistetä ojiin eikä johdeta vesistöön. Vesiensuojelurakenteena on käytetty pintavalutuskenttää. Kuva: Juha Varhi © Tapio.

      Maanmuokkausmenetelmistä suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitusmätästyksestä. Ojitusmätästyksen tarve harkitaan huolella kohdekohtaisesti ja sitä käytetään vain niissä uudistusalan osissa, joissa se on välttämätöntä. Kuivemmat osat voidaan esimerkiksi laikkumätästää. Ojitusmätästyskohteilla voi tarpeen mukaan käyttää samoja vesiensuojelumenetelmiä kuin ojien kunnostuksessa. Vesiensuojelutoimenpiteet suositellaan esitettäväksi työmaakartalla, mikä helpottaa muokkauskoneen kuljettajan työskentelyä.

      Veden vaivaamilla kangasmailla hyvä nyrkkisääntö on: jos muokatessa kuntan alta paljastuu kerroksellinen podsolimaannos, ojitusta ei tarvita.

      Podsolimaannos on yleinen havumetsävyöhykkeellä. Se muodostuu karike-, humus-, uuttumis- ja rikastumiskerroksista, alla muuttumaton pohjamaa Kuva: © Tiina Törmänen.

      Turvemaiden maanmuokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteita. Veden virtausnopeutta, ja siitä aiheutuvaa syöpymisvaaraa ja lisääntyvää kiintoainekuormitusta vähennetään korkeuskäyriin nähden oikein, vinosti pääkaltevuutta vastaan, suunnatuilla uomilla kaivukatkoilla ja tarvittaessa padoilla. Lisäksi käyttökelpoisia vesiensuojelumenetelmiä turvemaiden maanmuokkauksessa ovat laskeutusaltaat, kosteikot ja pintavalutuskentät.

      Toimenpidealueella olevia toimivia kuivatusojia ei perata tarpeettomasti. Ojia ei tule perata esimerkiksi siksi, että ne ovat tukkeutuneet vaan aina arvioidaan todellinen kuivatustarve metsänkasvun kannalta.

      Naveroihin ja ojiin:

      • jätetään veden virtausta hidastavia kiviä tai muita esteitä
      • naveroihin jätetään kaivukatkoja
      • tehdään lietekuoppia vähintään 50 metrin välein (käytetään vain karkeiden ja keskikarkeiden maalajien alueilla)
      • naveroita ei yhdistetä suoraan toimiviin ojiin tai vesistöihin

      Lisäksi ojitusmätästyskohteilla:

      • käytetään vesien poisjohtamiseen pintavalutusta aina kun mahdollista
      • käytetään laskeutusaltaita yhdistettynä pintavalutukseen tai muita ojien kunnostuksen vesiensuojelutoimia ja -rakenteita
      • säilytetään pienialaisten soistumien ja kosteikkojen vesitalous ennallaan

      Pohjavesialueille sijoittuvilla turvemailla voidaan tehdä navero- tai ojitusmätästystä, jos naverot ja ojat eivät ulotu turvekerroksen alla olevaan kivennäismaahan.  Ensisijaisesti suositellaan käyttämään kevyempiä maanmuokkausmenetelmiä. Paineellisen pohjaveden alueilla ojitus- tai naveromätästys voi aiheuttaa pohjaveden purkautumisriskin. Tästä syystä näitä maanmuokkausmenetelmiä ei tule käyttää paineellisen pohjaveden alueilla. Vedenottamoiden lähialueilla toimenpiteissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta.

      Erityistä varovaisuutta on noudatettava myös happamilla sulfaattimailla ja mustaliuskealueilla.

      Lisätietoa: Ojien kunnostus, Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa.

      Ojitusmätästys on rinnastettavissa kunnostusojituksiin, joten sen suunnittelussa on otettava huomioon ilmoitusvelvollisuus ELY-keskukseen.

      Säätöauraus

      Säätöaurausta tehdään vain silloin kun se on kuivatuksen kannalta perusteltua Pohjois-Suomen paksukunttaisilla ja soistuneilla alueilla. Ohutturpeisilla alueilla säätöaurausta ei tulisi tehdä. Vesi suositellaan johdettavaksi ensisijaisesti pintavalutukseen tai siihen johtavaan ojastoon. Laskeutusaltaita voidaan käyttää joko yksinään tai yhdistettyinä pintavalutukseen.

      Vesien johtaminen

      Maanmuokkausalueelta ei saa johtaa vesiä suoraan metsälain mukaan säilytettäviin erityisen tärkeisiin ja muihin arvokkaisiin elinympäristöihin, vesilain suojelemiin kohteisiin, eikä Natura-vesistöihin tai vesistöihin, joissa esiintyy uhanalaisia lajeja. Vesien johtamista suositellaan välttämään myös muihin monimuotoisuuden vuoksi säilytettäviin kohteisiin. Mikäli veden luontainen virtaussuunta on erityisen tärkeään elinympäristöön päin, on muokkausalalla tapahtuvalla pintavalutuksella huolehdittava, ettei maanmuokkausalalta pääse sinne kiintoainetta. Maanmuokkauksella ei myöskään saa kuivattaa metsälain, vesilain tai luonnonsuojelulain mukaan säilytettäviä luontokohteita, Natura-alueita tai sertifioinneissa mukana olevia kohteita. Mikäli luontokohteet ovat luonteeltaan kosteita, kuten kosteikot, soistumat, tulevat suojelusuokohteet jne., veden johtamista ei tarvitse välttää. Metsätaloustoimien vuoksi kuivuneille suojelusoille voidaan ohjata vesiä veden palautuksella toimintamallin mukaisesti. Vesiä voidaan myös palauttaa tai johtaa pintavalutukseen kitu- ja joutomaille.

      Lisätietoa: Vedenpalautus suolle.

      Vesiensuojelu korostuu suometsien uudistamisessa 

      Metsänuudistaminen turvemailla lisää typen, fosforin, kiintoaineen ja humuksen huuhtoutumista. Uudistushakkuiden aiheuttama kiintoainehuuhtoutuma vapautuu pääosin maanmuokkausjäljestä ja sellaisista vesistöjen läheisyydessä olevista ajourien korjuujäljistä, joissa maanpinta on rikkoutunut ja vesi virtaa ajouraa pitkin.

      Suurimmat kiintoaine- ja ravinnehuuhtoumat aiheutuvat ojitus- ja naveromätästyksestä sekä kantojen korjuusta. Turvemaiden muokkauksessa ja ojien kunnostuksessa syntyneisiin uomastoihin tulee suhtautua samalla tavalla ja noudattaa samoja vesiensuojeluperiaatteita[Lähdeviite34].

      Turvemailla uudistushakkuun jälkeen valumaveden happamuus ja raudan sekä liuenneen orgaanisen aineksen, eli humuksen, huuhtoutuminen lisääntyvät. Metsänuudistamisen yhteydessä tehty ojien kunnostus edistää ja ylläpitää ojitusalueelta vesistöihin valumavesien mukana kulkeutuvaa kuormitusta. Ojien kaivun ja perkaamisen on olennaista aina perustua todelliseen metsänkasvulliseen tarpeeseen. Ojien tukkeutuminen ei useinkaan tarkoita, että metsän kasvun kannalta olisi kuivatustarvetta. Vesiensuojelun kannalta tärkeintä on välttää metsän kasvun kannalta turhaa ojien kunnostamista. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä voidaan hidastaa veden virtausnopeutta ja pienentää kiintoaines- ja ravinnekuormitusta vesistöön.

      Lisätietoa: Vesien turvaaminen ojien kunnostuksessa(ulkoinen linkki), Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut, Vesitalousisännöitsijän opas: Metsäojitustarpeen arviointi(ulkoinen linkki).

      Hakkuista ja maanpinnan käsittelystä aiheutuvia vesistöhaittoja voidaan lieventää välttämällä tarpeetonta maanpinnan rikkomista sekä käyttämällä erilaisia kohteelle soveltuvia vesiensuojelumenetelmiä, kuten suojavyöhykkeitä ja pintavalutusta. Vesiensuojelumenetelmät valitaan ja mitoitetaan aina ottaen huomioon kohteen vesiensuojelullinen riski.

      Ilmastonmuutokseen sopeutumisen näkökulma metsityksessä

      Metsitettäessä voidaan seuraavin keinoin vahvistaa metsien elinvoimaisuutta ja puuston tuhonkestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.
      •    Valitse kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan sekä muuttuva ilmasto huomioiden. 
      •    Käytä viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia jalostettuja siemen- ja taimialkuperiä.  
      •    Yhden puulajin metsitysalueet ovat luonnon ja maiseman kannalta yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa. Puulajisekoitus vaikuttaa myönteisesti maisemaankin.
      •    Hyödynnä luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi.
      •    Hyödynnä mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta.

      Kirjallisuus

      1. Jylhä, P., Hytönen, J. &amp; Ahtikoski, A. 2015. Profitability of short-rotation biomass production on downy birch stands on cut-away peatlands in northern Finland. Biomass and Bioenergy 75: 272-281.
        https://doi.org/10.1016/j.biombioe.2015.02.027(ulkoinen linkki)
      2. Aro, L., Ahtikoski, A. &amp; Hytönen, J. 2020. Profitability of growing Scots pine on cutaway peatlands. Silva Fennica vol. 54 no. 3 article id 10273, 18 p.
        https://doi.org/10.14214/sf.10273(ulkoinen linkki)
      3. Mäkiranta, P., Hytönen, J., Aro, L., Maljanen, M., Pihlatie, M., Potila, H., Shurpali, N., Laine,J., Lohila, A-L., Martikainen, P.J. &amp; Minkkinen, K. 2007. Soil greenhouse gas emissions from afforested organic soil croplands and cutaway peatlands. Boreal Environmental Research 12: 159-175.
        http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016091323711(ulkoinen linkki)
      4. Ernfors, M, Robert G. Björk, R.G., Nousratpour, A., Rayner, D., Weslien, P., Klemedtsson, L. 2020.Greenhouse gas dynamics of a well-drained afforested agricultural peatland. Boreal Environmental Research 25: 65-89.
        http://www.borenv.net/BER/archive/pdfs/ber25/ber25-065-089.pdf(ulkoinen linkki)
      5. Hytönen, J., Aro, L. &amp; Jylhä, P. 2018. Biomass production and carbon sequestration of dense downy birch stands on cutaway peatlands. Scandinavian Journal of Forest Research 33(8): 764-771.
        https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/02827581.2018.1500636(ulkoinen linkki)
      6. Silvan, N. &amp; Hytönen, J. 2016. Impact of ash-fertilization and soil preparation on soil respiration and vegetation colonization on cutaway peatlands. American Journal of Climate Change 5:178–192.
        http://dx.doi.org/10.4236/ajcc.2016.52017(ulkoinen linkki)
      7. Lehtonen, A. et al. 2021. Maankäyttösektorin ilmastotoimenpiteet: Arvio päästövähennysmahdollisuuksista. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 65/2021. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 122 s.
      8. Paavo Ojanen, Kari Minkkinen &amp; Kristiina Regina, 2020. Ojituksen vaikutus maaperän kasvihuonekaasupäästöihin. Suo 71(2): 173–188.
        http://www.suo.fi/pdf/article10588.pdf(ulkoinen linkki)
      9. Aro, L. &amp; Hytönen, J. 2019. Suonpohjasta metsäksi. Luonnonvarakeskus ja Suomen metsäkeskus.
        https://www.slideshare.net/Metsakeskus/suonpohjan-metsitysopas-188911137(ulkoinen linkki)
      10. Hytönen, J. Ekola, E. 1993. Maan ja puuston ravinnetila Keski-Pohjanmaan metsitetyillä pelloilla. Folia Forestalia 822. 32 s.
        http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1343-3(ulkoinen linkki)
      11. Hytönen, J. 2003. Effects of wood, peat and coal ash fertilization on Scots pine foliar nutrient concentrations and growth on afforested former agricultural fields. Silva Fennica 37(2):219-234.
        http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101925369(ulkoinen linkki)
      12. Picken, P. 2007. Geological factors affecting on after-use of Finnish cut-over peatlands: with implications on the carbon accumulation. Publications of the Department of Geology D 10. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos. Julkaisuja D10, 2007, 40 pp.
      13. Salo, H. &amp; Savolainen, V. (toim.). 2008. Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö. Opas alan toimijoille. Julkaisija: Turveteollisuus ry.
      14. Saksa, T., Miina, J., Haatainen, H. &amp; Kärkkäinen, K. 2018. Jatkuvatoimisen laikkumätästyksen laatu. Tutkimusseloste. Metsätieteen aikakauskirja 2018-10008. 2 s.
        https://doi.org/10.14214/ma.10008(ulkoinen linkki)
      15. Ojanen, P. ja Minkkinen, K. 2019. The dependence of net soil CO 2 emissions on water table depth in boreal peatlands drained for forestry. Mires and Peat , vol. 24 , no. Article 27 , 27 .
        https://doi.org/10.19189/MaP.2019.OMB.StA.1751(ulkoinen linkki)
      16. Sarkkola S., Hökkä, H., Jalkanen, R., Koivusalo, H. &amp; Nieminen, M. 2013. Kunnostusojitustarpeen arviointi tarkentuu – puuston määrä tärkeä ojituskriteeri. Metsätieteen aikakauskirja 2: 159–166.
      17. Hökkä H., Laurén A., Stenberg L., &amp; ym. (2021). Defining guidelines for ditch depth in drained Scots pine dominated peatland forests. Silva Fennica vol. 55 no. 3 article id 10494. 20 p.
      18. Hökkä H., Stenberg L. &amp; Laurén A. 2020. Modeling depth of drainage ditches in forested peatlands in Finland. Baltic Forestry 26(2): 453 p.
        https://jukuri.luke.fi/handle/10024/546649(ulkoinen linkki)
      19. Luoranen, J., Saksa, T. &amp; Uotila, K. 2012. Metsänuudistaminen. Metsäntutkimuslaitos ja Metsäkustannus Oy.
      20. Hytönen, J. &amp; Lilja, S. 1995. Pintakasvillisuuden torjunnan vaikutus taimien ensikehitykseen pellonmetsitysaloilla. Teoksessa Hytönen, J. &amp; Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581.
        http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1488-X(ulkoinen linkki)
      21. Kolström, T. &amp; Nuutinen, J. 1995. Pintakasvillisuuden määrän vaikutus maan kosteus- ja lämpöoloihin sekä koivuntaimien kehitykseen. Teoksessa Hytönen, J. &amp; Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581.
        http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1488-X(ulkoinen linkki)
      22. Hytönen, J. &amp; Jylhä, P. 2008. Fifteen-year response of weed control intensity and seedling type on Norway spruce survival and growth on arable land. Silva Fennica 42(3): 355-368.
        http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101325112(ulkoinen linkki)
      23. Hytönen, J. &amp; Jylhä, P. 2011. Long-term response of weed control intensity on Scots pine survival, and growth and nutrition on former arable land. European Journal of Forest Research. 130: 91-98.
        https://doi.org/10.1007/s10342-010-0371-6(ulkoinen linkki)
      24. Ferm, A., Hytönen, J., Lilja, S. &amp; Jylhä, P. 1994. Effects of weed control on the early growth of Betula pendula seedlings established on an agricultural field. Scandinavian Journal of Forest Research 9(4): 347–359.
        https://doi.org/10.1080/02827589409382851(ulkoinen linkki)
      25. Huotari, N. 2012. Tuhkan käyttö metsälannoitteena. Metsäntutkimuslaitos.
        http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-40-2371-2(ulkoinen linkki)
      26. Hynönen, T. 2000. Pellonmetsityksen onnistuminen Itä-Suomessa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 957.
        http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1725-0(ulkoinen linkki)
      27. Visuri, M., Nystrand, M., Auri, J. ja ym. 2021. Maastokäyttöisten tunnistusmenetelmien kehittäminen happamille sulfaattimaille. Tunnistus-hankkeen loppuraportti. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 43/2021 ISBN: 978-952-11-5435-5
        http://hdl.handle.net/10138/336344(ulkoinen linkki)
      28. Nieminen T.M, Hökkä H., Ihalainen A. ja Finér L. 2016. Metsänhoito happamilla sulfaattimailla. Luonnonvarakeskus ISSN 2342-7639
        http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-190-7(ulkoinen linkki)
      29. Britschgi, R., Piirainen, S., Joensuu, S. ym. 2022. Metsätalouden pohjavesivaikutukset. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:4.
        https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163751(ulkoinen linkki)
      30. Haahti K., Nieminen M., Finér L., ym. 2017. Model-based evaluation of sediment control in a drained peatland forest after ditch network maintenance. Canadian Journal of Forest Research.
        https://doi.org/10.1139/cjfr-2017-0269(ulkoinen linkki)
      31. Miettinen J., Ollikainen M., Nieminen M., Valsta L. 2020. Cost function approach to water protection in forestry, Water Resources and Economics, Volume 31, 100150, ISSN 2212-4284
        https://doi.org/10.1016/j.wre.2019.100150(ulkoinen linkki)
      32. Vuori, K.-M., Leppänen, M., Koljonen, S., ym. 2021. Puupohjaisilla uusilla materiaaleilla tehoa metsätalouden vesiensuojeluun ja vesistökunnostuksiin. PuuMaVesi-hankkeen loppuraportti.
        https://www.syke.fi/download/noname/%7B4D2E4C08-E611-47D7-8444-4C984F32EB57%7D/165953(ulkoinen linkki)
      33. Salmivaara, A., Finér, L., Jorri, E., ym. 2020) Ohjeita kosteusindeksikarttojen käyttöön metsätaloudessa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus, 92/2020.
        http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-101-1(ulkoinen linkki)
      34. Piirainen S. 2019. Maanmuokkauksen vaikutukset vesistöihin. Julkaisussa: Laine, T., Luoranen, J. &amp; Ilvesniemi, H. (toim.). Metsämaan muokkaus kirjallisuuskatsaus maanmuokkauksen vaikutuksista metsänuudistamiseen, vesistöihin sekä ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 58/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. s. 8–9.
        http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-813-5(ulkoinen linkki)

      Haku ja valikko

      • Suomeksi
      • På svenska

      Aakkosellinen hakemisto

      Metsänhoidon toimenpiteet

      Metsätilan hoito

      • Tietoa metsänhoidon suosituksista
      • Saavutettavuusseloste
      • Käyttöehdot
      • Evästeilmoitus
      • Tietosuojaseloste
      • Rajapintaopas