Metsitys

Metsitystä suunniteltaessa selvitetään ensimmäiseksi kohteen metsityskelpoisuus. Se kertoo alustavasti investoinnin kannattavuudesta. Metsitys onnistuu kivennäismailla yleensä varmemmin kuin turvemailla. Turvetuotannosta vapautuneet, ohutturpeiset suonpohjat ovat kuitenkin yleensä hyviä metsityskohteita. 

Turvemaapelloilla on usein puutetta kaliumista, typpeä on liikaa tai ravinnetasapaino on muutoin huono puiden tarpeeseen nähden. 

Ongelmallisia metsityskohteita voivat olla myös maalajiltaan hienojakoiset, maalajiltaan tiiviit ja kosteat sekä sijainniltaan alavat alueet. Haasteita on myös kohteilla, joilla pintakasvillisuus tai vesakko on päässyt valtaamaan alan.

Etenkin turvetuotannosta vapautuneiden suonpohjien metsityksen perusedellytyksenä on riittävä kuivatus. Kohde ei ole metsityskelpoinen, jos se on ympäristöään alavammalla paikalla eikä sitä pysty kuivattamaan tavanomaisin metsäojin. Kohteen voi myös ennallistaa suoksi tai siitä voi kehittää esimerkiksi riistakosteikon tai lintujärven. 

• Säästetään olemassa olevaa lahopuustoa. Jos mahdollista niin lahopuustoa voidaan lisätä tekemällä tekopökkelöitä.
• Säästetään olemassa olevia puita ja pensaita siinä määrin, etteivät ne haittaa metsityksen onnistumista. Pajut ja kukkivat pensaat ovat tärkeitä varsinkin pölyttäjille. 
• Tavoitellaan sekametsää. Tätä toteutetaan istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä maaperän kasvuominaisuudet huomioon ottaen. Samalla hyödynnetään luontaisesti syntyviä taimia. Erityisesti lehtipuiden suosiminen tukee monimuotoisuutta. 
• Rajataan pienialaiset märät maastonkohdat metsityksen ulkopuolelle.
• Vesitalouden järjestelyissä käytetään tarveharkintaa.

Myöhemmissä metsänkasvatusvaiheissa toteutetaan luonnonhoidon toimenpiteitä metsänomistajan tavoitteiden mukaisesti. 

Uudistamis- ja metsähoitotöiden tarve vaihtelee metsityskohteittain. Metsityksen suunnittelussa on tarkasteltava seuraavia asioita:

• ojituksen kunnostustarve ja muu vesitalouden järjestely sekä maanmuokkaus 
• tarve lannoitukseen välittömästi ja myöhemmin
• uudistamistapa ja käytettävä viljelymateriaali
• vesakon raivaustarve ennen metsänviljelyä
• heinäntorjuntatarve välittömästi ja etenkin kasvatuksen alkuvaiheessa
• taimikonhoitotarpeen ennakointi.

Metsityksen suunnittelussa on tärkeää tunnistaa kohteen maalaji, joka rajaa metsityksessä käytettävät menetelmät. Alueen maalaji on syytä käydä määrittämässä näytekaivun perusteella. Näytekuoppa kaivetaan eloperäisen humuskerroksen alla olevaan pohjamaahan asti, mutta kuitenkin enintään 40 cm:n syvyiseksi.

Turvemaiden metsityksen suunnittelussa on tarpeen määrittää turvekerroksen paksuus ja tarkastella sen alla olevan pohjamaan laatua. Metsänhoidon suosituksissa ohutturpeisiksi luokitellaan maat, joissa turvekerroksen paksuus on alle 30 cm. Kun turvekerros on yli 30 cm, maa luokitellaan paksuturpeiseksi.

Turvealueilla pohjamaan laatua on helpointa tarkkailla ojien reunoista. Ohutturpeisilla kohteilla pohjamaan saa esiin kaivamalla lapiolla kuopan turpeeseen. Pohjamaan maalaji selvitetään aistinvaraisesti.

Hietaiset ja sitä hienommat kivennäismaat ovat pohjamaana hyviä metsityksen kannalta, ja erityisesti silloin, kun turvetta on vähemmän kuin 30 cm. Kun turvekerros on paksu, yli 30cm, tarvitaan metsityksen yhteydessä lannoitus kivennäisravinteilla, vaikka pohjamaa olisi hienolajitteinen. Paksuilla turvekerroksilla puiden juuret yltävät harvoin pohjamaahan.

Turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla turvekerroksen paksuus voi vaihdella paljon. Joihinkin osiin on voinut jäädä muita paksumpi tai ohuempi turvekerros tuotannon loppuessa. Tästä syystä turvekerroksen paksuus on syytä mitata koko alueelta. Yleiskuvan saa sijoittamalla koko alueen läpi kulkevia mittauslinjoja, joilta turpeen paksuus mitataan muutaman kymmenen metrin välein. Näiltä linjoilta mitataan turpeen paksuus vähintään entisten tuotantosarkojen keskeltä, mutta mielellään myös joistakin kohdista ojien vierestä.[Lähdeviite9]

Happamien sulfaattimaiden tunnistaminen on ensiarvoista vesiensuojelulle ja metsänviljelyn onnistumiselle. Sulfaattimailla maanmuokkauksessa ja mahdollisessa ojituksen kunnostamisessa on noudatettava erityistä varovaisuutta, jotta rikkihappoa muodostava maakerros ei paljastu.

Turpeen paksuuden ja sen alla olevan kivennäismaan ominaisuuksien tunteminen on hyvin tärkeää, jos on välttämätöntä suunnitella ojitustoimenpiteitä pohjavesialueen vaikutuspiiriin. Vesille aiheutuvat ympäristövaikutukset on selvitettävä.

Metsitysketjujen rakennetta ja eri töiden ajoitusta on kuvattu seuraavissa taulukoissa. 

Lue myös: Maalajit ja niiden tunnistaminen | Metsänhoidon suositukset(ulkoinen linkki)

______________

Kivennäismailla ei yleensä esiinny pääravinteiden puutosta, mutta puuston kasvuhäiriöitä voi ilmetä etenkin entisillä pelloilla johtuen boorin puutteesta.[Lähdeviite10]

Ravinteiden puutos tai epätasapaino voidaan korjata lannoituksella. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja se voidaan tarvittaessa toteuttaa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.[Lähdeviite11]  Boorilannoituksessa on syytä kiinnittää huomiota levityksen tasaisuuteen, koska tarvittava boorimäärä on pieni. Yliannos on puustolle myrkyllinen.

Istutus on metsityksessä varmin ja nopein tapa. Maanmuokkaus parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa istutustyötä. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on aina tärkeää.

Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Luontainen metsittyminen voi onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Kivennäismailla multamaakerroksen kuoriminen vähentää pintakasvillisuuden määrää ja lisää luontaisen uudistumisen edellytyksiä. Kuorittu multakerros voidaan hyödyntää kasvualustana muualla.

Kun vesitalous on kunnossa, maanmuokkaus tehdään mätästämällä. Maalajiltaan hienojakoisilla ja kosteilla kohteilla tarvitaan yleensä ojitusmätästystä ja mahdollisesti laskuojien avaamista vesitalouden kuntoon saamiseksi. Pelloilla voidaan käyttää muokkauksena myös maatalouskalustolla tehtävää palle- tai penkkikyntöä.

Kuusi on pelloilla viljelyvarmin puulaji ja hienojakoisille maille käytännössä ainoa suositeltava. Kuusi sopii kivennäismaille lukuun ottamatta karuja, hyvin vettä läpäiseviä kohteita.  Näille käy ainoastaan mänty.

Rauduskoivu, hybridihaapa ja siperianlehtikuusi ovat kasvupaikkavaatimuksiltaan samanlaisia. Ne sopivat viljavimmille kivennäismaille.

Jaloja lehtipuita ja muita erikoispuulajeja voidaan kasvattaa Etelä-Suomen viljavimmilla kohteilla, joilla on korkean ravinteisuuden lisäksi suotuisa paikallinen ilmasto ja hyvä maan vedenläpäisevyys. Ne vaativat kuitenkin menestyäkseen huolenpitoa ja ovat alttiita tuhoille. 

Metsitysaloilla suositellaan hieman tavanomaista suurempia viljelytiheyksiä metsämaita korkeamman tuhoriskin vuoksi.

Metsityskohteissa on syytä edistää sekapuustoisuutta, kun siihen on edellytyksiä. Sekapuustoisuus lisää luonnon monimuotoisuutta sekä puuston vastustuskykyä tuhoja vastaan. Metsitysalan eri osien viljelyssä voidaan toisinaan käyttää useampaa puulajia. Luontaisesti syntyneitä eri puulajien taimia säästetään taimikon perkauksessa ja myöhemmissä toimenpiteissä. 

Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Muita vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistuneelle suopellolle ovat sen kehittäminen riistapelloksi tai kosteikoksi taikka uudelleen soistaminen.

Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.

Suopellon metsityksessä istutus on varmin tapa. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja tehdään maanmuokkaus. Hyvän Taimikon aikaansaaminen luontaisesti on epävarmempaa ja hitaampaa kuin istuttaen. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin jokaisella kohteella tärkeää.

Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä parantaa taimien kasvuedellytyksiä ja helpottaa viljelytyötä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.

Viljaville suopelloille soveltuu parhaiten kuusi. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimien kehitystä turvaa suojaava verhopuusto. Vaikka verhopuustoa ei olisi, kuusi voi olla käyttökelpoisin puulaji alueen muiden ominaisuuksien vuoksi. Tavallisesti valtaosa kuusentaimista selviää hallavioituksista, mutta nämä hidastavat taimien kehitystä. 

Viljavilla turvetuotannosta vapautuneilla suonpohjilla rauduskoivu on kuusen vaihtoehtona. Jos alue on märkä, parhaiten menestyy hieskoivu. Mänty soveltuu hiekkaisille suonpohjille.

Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. 
Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuu hyvin metsänkasvatukseen[Lähdeviite12] . Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.

Turvetuotannosta vapautuneen suonpohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:  

• maantieteellinen sijainti 
• pohjamaan ominaisuudet 
• suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet 
• jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus. 

Metsitettäville suonpohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen tarve riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta. 

Laaja-alaisten suonpohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Mänty sopii hiekkamailla kasvatettavaksi. Rauduskoivu voi kasvaa hyvin ohutturpeisilla suonpohjilla, joiden pohjamaa on ravinteikas ja kuivatustila hyvä. Toisin kuin rauduskoivu hieskoivu kasvaa luontaisesti soilla. Hieskoivikko syntyy suonpohjille herkästi puutuhkalannoituksen jälkeen, jolloin muodostuu erittäin tiheitä kasvustoja. Vaihtoehtona on kasvattaa näitä ilman taimikonhoitoa- ja harvennuksia ja korjata puusto kerralla.

Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena. Suonpohjien metsityksessä istuttamalla on syytä käyttää pieniä taimia, jotka sopeutuvat suuria paremmin alueen olosuhteisiin. Pienten taimien käyttö on mahdollista, koska pintakasvillisuuden kilpailu on vähäistä etenkin, jos alue metsitetään pian turpeennoston lopettamisen jälkeen.

Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi käyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Valintojen ympäristövaikutukset on syytä selvittää huolellisesti.
Jälkikäytön vaihtoehtoja: 

• metsänkasvatus 
• uudelleen soistaminen 
• vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot 
• peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat 
• muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.

Esimerkkikuva mukaillen lähdettä[Lähdeviite13]

Mätästyksen tyyppinen maanpinnan käsittely sopii melko usealle kohteelle. Maanpinta ei rikkoudu tarpeettomasti, mikä vähentää pintakasvillisuuden runsastumista sekä muokkauksen aiheuttamaa hiilen vapautumista maaperästä. Mätäs tarjoaa myös hyvän kasvualustan taimelle. Muokkausmenetelmät, jotka nostavat taimet irti tasapinnasta, parantavat taimien kilpailuedellytyksiä pintakasvillisuutta vastaan.
 

Heti pellon maatalouskäytön loppumisen jälkeen metsitettävä ala voidaan kyntää maatalouskalustolla. Erityisesti paksuturpeisilla pelloilla, joilla on käytetty painomaata maanparannusaineena, on syytä suosia matalaa vaotusta, jotta vähäravinteista turvetta sekoittuisi pintamaahan vain vähän. 

Turvetuotannosta vapautuneilla, ohutturpeisilla suonpohjilla tuhkalannoituksen vaihtoehtona on ojitusmätästys, jossa kivennäismaasta saadaan ravinteita puiden juurten ulottuville. Jos ohutturpeinen kohde on ehtinyt heinittymään, mätästys on suositeltava vaihtoehto. Maanmuokkauksen tarkoituksena on sekoittaa kivennäismaata puiden juurikerrokseen. Muokkauksessa tehdään matalia mättäitä. [Lähdeviite9] 

Ojien perkaus on perusteltua tehdä maanmuokkauksen yhteydessä. Vanhoja ojia ei saa perata vesistöihin asti, vaan ranta-alueelle on jätettävä käsittelemätön suojakaista. Lisäksi on huolehdittava tarvittavista vesiensuojelurakenteista kuten laskeutusaltaista. 

Usein turvetuotantoalueiden ojitus pysyy kunnossa turpeennoston loppuun saakka, joten pelkkä ojien kunnostus riittää. Sopiva sarkaleveys on 40 metriä. Hienojakoisilla pohjamailla voidaan tarvita lisäojia liiallisen märkyyden poistamiseksi, vaikka alue on muutoin metsityskelpoinen. Tarvittaessa lisäojat kaivetaan poikittain vanhoihin sarkaojiin nähden. Ojien uudelleen linjauksen tarve voidaan selvittää vaaituskoneella. Vesiensuojeluratkaisuihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Etenkin sulfaattimailla tarpeettoman syvät ojat ovat hyvin haitallisia vesistövaikutuksiltaan. Ojien kuntoa on syytä seurata metsityksen jälkeen.[Lähdeviite9] 

Vesiluonnonsuojelun kannalta on tärkeää, että:

• ojien kunnostussuunnitelmaan merkittyjä ohjeita ja työn teettäjän antamia työmaakohtaisia ohjeita noudatetaan
• mikäli toteutuksen aikana havaitaan tarve poiketa suunnitelmasta esimerkiksi vesiensuojelullisista syistä, ilmoitetaan poikkeamistarpeesta työn teettäjälle tai suunnittelijalle, joka ilmoittaa tiedon myös ELY-keskukselle
• suunnitellut vesiensuojelurakenteet tehdään mahdollisuuksien mukaan ensin
• eroosioherkkien ja muiden teknisesti vaikeiden kohteiden kaivu ajoitetaan mahdollisimman kuivaan ajankohtaan
• luonnontilaisten tai luonnontilaisten kaltaisten purojen tai pienvesien ylityksiä vältetään; purot ja norot ylitetään vain merkityistä kohdista sekä lähteet ja hetteet kierretään riittävän kaukaa. Ylitykset tehdään niin, ettei uoman luonnontilaa vaaranneta eikä uomaan muodostu painanteita
• ojien ylityspaikat puhdistetaan käytön jälkeen
• koneella ei liikuta pintavalutukseen varatuilla alueilla eikä vesistöjen suojakaistoilla
• jäteöljyt viedään pois metsästä asianmukaisesti hävitettäviksi
• työn teettäjään tai suunnitelman laatijaan otetaan yhteys, mikäli huomataan sellaisia vesiensuojeluun liittyviä puutteita, joita ei pystytä itse korjaamaan.

Liian syvät ojat heikentävät vesiensuojelua ja kuivattavat aluetta yli tarpeen lisäten hiilidioksidipäästöjä, paloriskiä sekä mahdollisesti kuivuusriskiä. Lisäksi kuivatustarpeeseen nähden liian syviksi kaivetuilla ojilla heikennetään maaston kulkukelpoisuutta sekä vähennetään vesiensuojelun mahdollisuuksia esimerkiksi pintavalutuksen käytön osalta. Tarpeettoman syvät ojat myös kuivattavat maan pinnan turvekerrosta yli tarpeen – mitä syvemmällä pohjaveden pinta on, sitä suuremmat ovat kohteen maaperän kasvihuonepäästöt [Lähdeviite14].

Ojituksella pyritään siihen, että saralla pohjaveden pinta olisi loppukesällä 30–40 cm:n syvyydellä [Lähdeviite15][Lähdeviite16]. Tällöin kuivatusojien syvyys voi olla kohteen ominaisuuksista riippuen 50–90 cm. Ojasyvyyden määrittämiseen vaikuttavat lähinnä turve- ja maalaji, turpeen paksuus, sekä maaston kaltevuus ja kaltevuuden vaihtelut. Myös kohteen maantieteellinen sijainti, sarkaleveys sekä kohteella olevan puuston määrä vaikuttuvat ojien tarpeelliseen kunnostussyvyyteen.

Suositeltavat ojasyvyydet ojien kunnostuksessa

Ojien kunnostuksessa suositellaan käyttämään taulukon mukaisia kaivusyvyyksiä.  Ojalinjat avataan hakkuiden yhteydessä poistamalla puusto 5–6 metrin leveydeltä. Laskuojilla tarvittava leveys on vähintään 7 metriä.

Kunnostamisen jälkeen ojat madaltuvat 20 vuodessa keskimäärin 20–40 cm [Lähdeviite17]. Nopeinta madaltuminen on ensimmäisen kymmenen vuoden aikana [Lähdeviite16]. Riippumatta kunnostuksen kaivuusyvyydestä ja kohteen ominaisuuksista ojasyvyys asettuu 40–60 cm:iin 20–40 vuotta kunnostamisen jälkeen [Lähdeviite17]. 

Ojalinjat ja tarvittavat vesiensuojelutoimenpiteet merkitään kartalle ja maastoon selkeästi ojalinjahakkuita ja ojankaivamista varten. Perattavat ojat merkitään alku- ja loppupaaluin sekä tarvittaessa kuitunauhoin. Täydennysojat merkitään linjakepein ja -paaluin. Maastomerkinnöistä voidaan luopua, mikäli tieto kaivettavista ojista tallennetaan paikkatiedoksi suunnittelun yhteydessä ja tallennettu tieto on myöhemmin käytettävissä sähköisessä muodossa myös hakkuiden ja ojan kaivun aikana.

Laskeutusaltaiden kaivussa ja tyhjennyksessä kertyvän maa-aineksen läjitysalueen paikat merkitään maastoon tai tieto on oltava käytettävissä muulla tavoin, jotta puusto voidaan etukäteen poistaa riittävän laajasti ojalinjahakkuiden yhteydessä. Laskeutusaltaiden kaivumaille ja tyhjennyslietteelle suositellaan varattavaksi kolminkertainen pinta-ala laskeutusaltaan pinta-alaan verrattuna. 

Kaivukatkot ja pintavalutuskentät on syytä merkitä maastoon, jotta niillä ei liikuta koneilla ojitusalueella tehtävien töiden yhteydessä. Laskeutusaltaista ja pintavalutuskentistä laaditaan tarvittaessa selkeä, yksityiskohtainen mittakaavaan piirretty rakennepiirros ohjeeksi työn toteuttajalle.

Pintavalutuskentät ja laskeutusaltaat suositellaan tehtäväksi ennen kuivatusojien perkausta. Ojien kaivuun toteutusjärjestys suunnitellaan kohteen mukaan. Ojien kaivu pyritään ajoittamaan kesäkauteen, jolloin veden virtaama on pienimmillään ja ojien syöpymisriski vähäisempi kuin kevään tai syksyn runsasvetisinä ja sateisina aikoina. Kiintoaineen huuhtoutumista voidaan vähentää, kun ojien kaivu aloitetaan ojien kunnostusalueen latvaojista. Laskuojien kaivu ajoitetaan viimeiseksi, paras ajankohta on muuta ojitusta seuraava vuosi. 

Mikäli valuma-alueella on laajoja ojituksia, niiden toteuttaminen pyritään ajoittamaan usean vuoden ajalle. Ojien kaivu- sekä vesiensuojelurakenteiden toteutusjärjestys merkitään suunnitelmaan, samoin kuin ojien kaivamisen mahdollinen jaksottaminen.

Työn teettäjä varmistaa ennen kaivutyön aloittamista, että suunnitelmassa avattavaksi aiotut ojalinjat on aukaistu ja että sovitut hakkuu- ja metsänhoitotyöt on tehty alueella. Hän myös varmistaa, että tarvittavat ojitusluvat on hankittu ja selvittää niihin liittyvät ehdot toteuttajalle.

Työn toteuttajan kanssa sovitaan ojien kunnostuksen työmäärästä, työskentelytavasta, kaivutyön ajoittamisesta ja hinnasta. Lisäksi sovitaan valtuuksista, vastuusta ja menettelytavoista, mikäli kaivutyössä tapahtuisi pienvesille, vesistöille tai pohjavesille vahinkoja tai aiheutettaisiin muuta vahinkoa eikä työn teettäjä ole paikalla.

Ojalinjoja avattaessa voidaan harvennuksessa jättää suoralinjaiseen ojastoon niin kutsuttuja nipistyskohtia, joissa puusto jätetään kasvamaan ojanreunalle asti. Niillä pystytään katkaisemaan ojalinjaa myöten kulkeva pitkä ja suora näköyhteys. Näin vähennetään petolintujen mahdollisuuksia havaita ojaa ylittävä kanalintupoikue.

Ojaston kaivuussa voidaan edistää riistanhoitoa muotoilemalla ojien, laskeutusaltaiden, lietekuoppien ja muiden vesiensuojelurakenteiden reunat loiviksi. Tämä estää riistalintupoikueiden jäämistä veteen.

Tarkastus perustuu hankekohtaiseen otantaan. Otantatarkastuksessa arvioidaan kunakin vuonna valmistuneita ja valmistuvia kunnostusojitushankkeita.  

Hankkeen arviointi perustuu koeala-arviointiin. Pienillä hankkeilla koealaotanta voi kohdistua koko hankkeen alueelle. Suurilla hankkeilla ja hajallaan olevista käsittelykuvioista koostuvilla hankkeilla tarkastus kohdistuu vain osaan hankkeesta. 

Kunnostusojituksen työn laadun jatkuvan kehittämisen päämääränä on, että tuotteen ja palvelun laatu vastaa tilaajan odotuksia ja täyttää kunnostusojitusta koskevan metsä-, ympäristö- ja vesilainsäädännön ja määräysten sekä muiden sopimusten edellytykset. 

Kunnostusojituksen suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden osaamista kehitetään ja pidetään yllä jatkuvalla koulutuksella. Samoin on tärkeää pitää kunnostusojituksen suunnittelua ja toteutusta koskevat suositukset ja ohjeet ajan tasalla. Työnlaadun seurannasta kertyvä aineisto on erinomainen väline tässä työssä. Ojituksen suunnittelijoilta ja urakoitsijoilta kerätään myös palautetta kunnostusojituksen eri työvaiheissa ilmenneiden ongelmien välitöntä poistamista varten. 

Ojituksen kunnostushankkeen suunnittelijan tulee selvittää ojituksen mahdolliset ympäristöhaitat ja suunnitella toimenpiteet niiden vähentämiseksi. Hän myös tarkistaa ja tarvittaessa varmistaa metsä- ja ympäristöviranomaisilta alueen mahdolliset metsälain, luonnonsuojelulain ja vesilain mukaiset erityiskohteet sekä hoitaa ojituksen ennakkoilmoituksen ELY-keskukseen vesilain ja vesitalousasetuksen mukaisesti. 

Lähtökohtana on, että kunnostustyö tehdään laaditun suunnitelman mukaisesti. Suunnitelmasta poikkeaminen voi vaikuttaa muun muassa vastuukysymyksiin mahdollisissa vahinkotapauksissa. Mikäli työn toteuttaja havaitsee perusteltuja syitä poiketa suunnitelmasta, hän ottaa ennen muutosta yhteyden työn teettäjään.  

Ojituksen kunnostussuunnitelmaan työn aikana tehdyt muutokset tulee kirjata hankkeeseen liittyviin asiakirjoihin. 

Itse ojituksen kunnostuksen kannalta on tärkeää, että tieto huomioon otettavista metsä-, luonnonsuojelu- ja vesilain mukaisista erityiskohteista välittyy ojituksen toteuttajalle.  

Työn suunnittelija ja toteutusorganisaatio vastaavat suunnittelussa ja toteutuksessa ympäristövahingoista ja haitoista. Muutoin vastuu kunnostuksesta aiheutuneista vesistöhaitoista on pääsääntöisesti hyödynsaajilla tai ojitusta varten perustetulla ojitusyhtiöllä. 

Metsänkasvun ja kasvihuonekaasupäästöjen hallinnan kannalta sopiva kuivatussyvyys on loppukasvukaudella saralla 30-40 cm[Lähdeviite16][Lähdeviite15], jolloin ojasyvyydeksi riittää kohteen ominaisuuksista riippuen 50-90 cm.  Turvemailla ojien kunnostustarvetta voidaan vähentää tuhkalannoituksella tai siirtymällä jatkuvaan kasvatukseen.

Jokaisella ojituksen kunnostushankkeella on laadittava vesiensuojelusuunnitelma ja käytettävä alueelle soveltuvaa parasta käyttökelpoista vesiensuojelutekniikkaa. Vesistökuormitusriski korostuu, kun ojituksen kunnostushanke on lähellä vesistöä tai vesistö on erityisen herkkä ojituksen vaikutuksille.

Vesiensuojelun toteutus ojien kunnostuksen yhteydessä riippuu käsiteltävän alueen ja sen ympäristön ominaisuuksista. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä voidaan hidastaa veden virtausnopeutta ja pienentää kiintoaines- ja ravinnekuormitusta vesistöön. Jouto- ja kitumaita ei tule ojittaa.

Ojituksen kunnostuksessa käytettäviä vesiensuojelumenetelmiä:

• metsän kuivatustarpeen ja ojien kunnostustarpeen huolellinen arviointi
  • Ojien kunnostustarpeen ja -kelpoisuuden määrittäminen(ulkoinen linkki)
  • Vesitalousisännöitsijän opas: Metsänojitustarpeen arviointi(ulkoinen linkki) 
• huolellinen ojien kunnostuksen suunnittelu, kaivujärjestys
• toimenpiteen ajankohdan oikea valinta
• tarvittaessa toteutuksen jaksotus usealle vuodelle
• kaivu- ja muokkaussyvyyden ojakohtainen säätö
• suojavyöhykkeet
• pintavalutus
• vesien johtaminen tai vedenpalautus suolle
• kosteikot
• perkaus- ja kaivukatkot
• pohja-, säätö-, setti- ja putkipadot
• harkiten hyödynnettävät: lietekuopat, laskeutusaltaat, kaksitasouomat.

Lisätietoa vesiensuojelurakenteiden ja – ratkaisuiden suunnittelusta ja toteutuksesta: Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut, Vedenpalautus suolle, Kosteikot, Suojavyöhykkeet ja rantametsät.

Ojien kunnostuksen yhteydessä on suositeltavaa käyttää ojakohtaisten menetelmien lisäksi myös hankekohtaisia, kohteelle parhaiten sopivia ratkaisuja ja niiden yhdistelmiä.

Pohjavesialueilla ja niiden läheisyydessä on huolehdittava ettei toimenpiteellä aiheuteta haitallista pohjaveden purkautumista tai pohjaveden laadun heikentymistä.

Ojitukset saattavat vaarantaa pohjaveden laatua, alentaa pohjaveden pintaa tai aiheuttaa haitallista pohjaveden purkautumista etenkin alueilla, joilla pohjaveden pinta on lähellä maanpintaa. Pohjaveden määrä voi muuttua haitallisesti myös pohjavesialueiden reunalla tehtävien ojitusten seurauksena. Pohjavesialueilla ojan kaivaminen saattaa aiheuttaa pohjaveden purkautumista, vaikka oja ei ulottuisi kivennäismaahan saakka. Paineellinen vesi voi löytää eristävän maakerroksen läpi kulkureitin ojaan, jolloin ojan kuivattava vaikutus kohdistuu haitallisesti pohjavesimuodostumaan ja vedenpinnan nousu haittaa metsän kuivatusta[Lähdeviite18].

Aiemmin ojitetuilla turvepintaisilla pohjavesialueen osilla, etenkin reuna-alueilla, voidaan pohjavesialueen ja maaperän ominaisuuksista riippuen mahdollisesti perata ojia alkuperäisen ojan pohjan tasalle aiheuttamatta pohjavesihaittoja. Tällöin tulee varmistaa ensin, että vanha kuivatus ei ole aiheuttanut pohjaveden purkautumista. Mikäli ojasyvyyden lisääminen olisi välttämätöntä vesien johtamisen takia, varmistetaan asiantuntija-arviolla, että pohjaveden purkaantumista syvennettäviin ojiin ei voi tapahtua. Pohjavesialueella tulee tehdä aina ojitusilmoitus ELY-keskukseen pienialaisestakin ojituksesta tai ojan kunnostamisesta. ELY-keskukseen voi olla yhteydessä jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Pohjavesialueella ojien kunnostus saattaa vaatia vesilain mukaisen luvan.

Mikäli ojien kunnostusalueeseen kuuluu pohjavesiluokkaan E kuuluvia alueita, lähialueilla saattaa olla muuhun lainsäädäntöön perustuvia suojelukohteita, kuten esimerkiksi vesilain 2 luvun 11 §:n nojalla suojeltuja pienvesiekosysteemejä.

Happamuuden kannalta ongelmallisia ovat rannikkovesistöjen valuma-alueilla sijaitsevat happamat sulfaattimaat eli alunamaat. Sisämaassa esiintyy lisäksi mustaliuskealueita, joiden rapautumistuotteista muodostuu hapettumisen yhteydessä rikkihappoa. Näillä alueilla on riski happamuuden ja metallien huuhtoutumisesta.

Vesilain mukainen ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia happamilla sulfaattimailla tehtäviä ojien kunnostuksia.

Lisätietoa: Happamien sulfaattimaiden ja mustaliuskealueiden huomioiminen ojien kunnostuksessa ja maanmuokkauksessa.(ulkoinen linkki)

Ojien kunnostuksen suunnittelu aloitetaan vesiensuojelun ja vesien johtamisen suunnittelulla. Suunnittelussa on huomioitava vesilain mukainen ojitusilmoitus vähäistä suuremmasta ojituksesta paikalliselle ELY-keskukselle. Ojituksen vähäisyys ei riipu ojitusalueen koosta, vaan toimenpiteen vaikutuksista. Pohjavesialueilla ja happamilla sulfaattimailla ojitusilmoitus tulee tehdä myös vähäisestä ojituksesta. Ojitusilmoituksella varmistetaan, että ojituksessa noudatetaan ympäristölainsäädäntöä. Vesiensuojelusuunnitelmassa on yleensä pääosin ojitusilmoituksessa vaadittavat tiedot.

Erityisen tärkeää on selvittää heti suunnittelun alussa ojitusalueen vesien purkukohtien, sopivien pintavalutuskenttien ja laskeutusaltaiden mahdollinen sijainti. Suunnittelijan on tärkeää myös tunnistaa eroosiolle alttiit kohdat, missä auttaa tieto valuma-alueen koosta, alueen maalajeista, ojien kaltevuussuhteista ja maan pinnamuodoista. Eroosioalttius voi vaihdella merkittävästi eri osissa ojitusaluetta tai jopa yksittäisessä ojassa.

Paikkatietopohjaisen suunnittelun avulla tehdään ennakkosuunnitelma oja- ja hankekohtaisista vesiensuojeluratkaisuista.

Maastosuunnittelussa tarkistetaan vesiensuojelun kannalta tärkeät seikat:

• kivennäismaan lajitekoostumus ja turpeen ominaisuudet
• maaston kaltevuus ja vesien johtaminen alueelta vesistöön
• valta- ja kokoojaojien kautta kulkeva vesimäärä ja veden virtausnopeus
• vesiensuojelurakenteiden sijoittaminen, varsinkin hankekohtaiset menetelmät
• happamat sulfaattimaat ja niiden esiintymissyvyys maaperässä
• vesilain mukaiset pienvedet, purot, lähteet sekä pinta- ja pohjavesien suojelun edellyttämät toimenpiteet
• metsä- ja luonnonsuojelulain kohteet.

Ojituksen kunnostuksessa suositellaan jättämään vesistöön johtavat vanhat ojat perkaamatta mahdollisimman pitkältä, vähintään muutaman kymmenen metrin matkalta ennen vesistöä. Näin muodostetaan kiintoaine- ja ravinnekuormitusta sitova sekä puuston ja kasvillisuuden myötä varjostusta ja monimuotoisuutta turvaava suojavyöhyke. Suojavyöhykkeellä olevat vanhat ojat suositellaan padottavaksi oikovirtausten estämiseksi. Vesi voidaan ohjata suojavyöhykkeelle kääntämällä ojia vanhan uoman ulkopuolelle. Ojat tulisi sijoittaa niin kauas vesistöstä, että niiden pohja jää keskivedenkorkeuden yläpuolelle. Tällöin vesi ei pääse nousemaan niihin vesistön vedenpinnan korkeuden vaihdellessa.

Ojakohtaisilla menetelmillä, kuten perkaus- ja kaivukatkoilla sekä lietekuopilla pystytään melko tehokkaasti pidättämään keskikarkeaa ja sitä karkeampaa kivennäismaa-ainesta. Perkaus- ja kaivukatkot vähentävät myös ojaeroosiota. Ojakohtaisten menetelmien käyttö on edullista, koska ne eivät merkittävästi hidasta kaivutyötä. Ojakohtaisia menetelmiä, erityisesti perkaus- ja kaivukatkoja, on suositeltavaa käyttää aina ojia kaivettaessa tai perattaessa[Lähdeviite19]. Sarkaojissa perkaus- ja kaivukatkot ennaltaehkäisevät eroosiota ja suodattavat kiintoainesta. Ne eivät kuitenkaan pidätä hienojakoisia tai liukoisia aineita, kuten silttiä, savea tai humusta.

Sekä ojien kunnostus- että ojitusmätästyskohteilla on lisäksi suositeltavaa käyttää hankekohtaisia menetelmiä, kuten pintavalutuskentät, kosteikot, vedenpalautus ja putkipadot. Menetelmillä on mahdollista hillitä hienojakoisen kivennäismaa-aineksen, veteen liuenneiden ravinteiden ja turpeen kiintoaineksen kulkeutumista vesistöön. Suojavyöhykkeet, pintavalutuskentät ja veden johtaminen ovat parhaita menetelmiä. Ne pidättävät tehokkaasti kiintoainesta ja voivat pidättää myös liuenneita ravinteita, joten niitä on suositeltavaa hyödyntää, jos kohteen ominaisuudet ne mahdollistavat[Lähdeviite20]. Patorakenteet voivat vähentää hyvin ja kustannustehokkaasti kiintoaineskuormitusta. Laskeutusaltaita suositellaan käyttämään harkiten, koska ne eivät ole kovin tehokkaita. Puuaineksen käytöstä laskeutusaltaissa on saatu hyviä kokemuksia ravinteiden ja kiintoaineen pidättäjänä[Lähdeviite21]. Hankekohtaisten menetelmien toteutuskustannus on ojakohtaisia suurempi, mutta vesiensuojelullinen teho huomioon ottaen ne ovat kustannustehokkaita. Tärkeää on, että ojien kunnostussuunnitelmassa yhtenä lähtökohtana on tehokas, oikein suunniteltu ja toteutettu vesiensuojelu ja sen kustannustehokas toteutus.

Lisätietoa suunnittelusta ja toteutuksesta: Vesiensuojelurakenteet ja -ratkaisut.

Kangasmaiden lannoitteet ovat pääsääntöisesti typpilannoitteita (N), joista osa sisältää myös muita ravinteita, kuten fosforia (P), kaliumia (K) ja booria (B). Niille yhteistä on se, että levitys tehdään lumettomaan maahan.  Mänty- ja kuusivaltaiset kohteet lannoitetaan usein muutama vuosi toisen harvennuksen jälkeen joko ilmasta tai maasta. 

Boorilannoitteita on monia erilaisia niin nestemäisinä, kiteisinä kuin tuhkapohjaisina lannoitteina. Tuhkapohjaiset boorilannoitteet soveltuvat hitaampi liukoisina erityisesti taimikoiden ja nuorten harventamattomien puustojen terveyslannoituksiin niin kivennäis- ja turvemailla. Boorilannoitteiden moninaisuuden takia tutustu niiden käyttösuosituksiin ja levitysohjeisiin sekä tukiehtoihin ennen lannoitusta ja noudata käyttöohjeita.

Turvemailla yleisesti esiintyvän ravinne-epätasapainon vuoksi tuhkalannoituksella voidaan lisätä puuston kasvua ja hiilensidontaa. Turvemaan lannoitus voidaan tehdä kaikissa puuston kehitysvaiheissa.

Ravinne-epätasapaino on yleistä erityisesti paksuturpeisilla II-tyypin puolukka- ja mustikkaturvekankailla sekä joskus myös paksuturpeisilla ruohoturvekankailla. Ohutturpeisilla kohteilla voi myös esiintyä ravinne-epätasapainoa, mikäli turpeen alla oleva pohjamaa on karkeaa. Myös varputurvekankailla terveyslannoitus kannattaa. 

• Paksuturpeisilla turvekankailla, jotka ovat kehittyneet alkujaan vähäpuustoisista tai avoimista soista ojituksen jälkeen, on hyvät edellytykset tuhkalannoituksille.
• Ohutturpeiset turvekankaat vastaavat pikemminkin kivennäismaita, sillä puuston juuret ulottuvat pohjamaahan. Ohutturpeisilla kohteilla voi kuitenkin esiintyä kaliumin puutosta.
• Aiemmin lannoitettuja kohteita voi olla tarpeen lannoittaa uudelleen ravinteiden saatavuuden varmistamiseksi. Esimerkiksi kaliumin puutos voi alkaa rajoittaa puiden kasvua 20–30 vuoden kuluttua lannoituksesta etenkin avosoista tai sekatyypin soista kehittyneillä turvekankailla.

Riittävä ojaston kunto ja puuston määrä sekä laatu

Lannoituskohteen puusto ja ojaston kunto on arvioitava ennen lannoitusta. Nykytiedon mukaan yli 70 m³/ha  puusto riittää ylläpitämään yli 30 cm syvien hieman jo umpeutuneiden ojien kanssa puuston hyvää kasvua mahdollistavan vedenpinnan tason. Ojaston ollessa < 30 cm syvyistä puuston määräksi tarvitaan noin 130 m³/ha. Runsastyppisillä turvemailla kovasta kaliumin tai fosforin puutteesta riutuvan puuston latvus voimistuu viidessä vuodessa niin, että sen kyky haihduttaa on huomattavasti parempi kuin ennen lannoitusta.

Puusto pystyy hyödyntämään lannoitusta tehokkaimmin, jos sillä on riittävästi kasvutilaa. Sen vuoksi on tärkeää, että ylitiheä metsikkö harvennetaan ennen lannoitusta. Puuston on oltava laadultaan riittävän hyvää, kasvupaikalle sopivaa ja muutoinkin kasvatuskelpoista, pitäen mielessä, että ravinnehäiriön korjaantuessa puusto voimistuu. Myös turvemailla lannoitus voi hieman lisätä myrsky- ja lumituhojen riskiä. Se ei kuitenkaan ole niin merkittävä, että olisi syytä välttää esimerkiksi maasta tehtävää lannoitteiden levitystä tuoreita ajouria hyödyntäen.

Runsastyppisillä turvemailla fosforilla ja kaliumilla tehtävän lannoituksen vaikutus on kangasmaiden typpilannoitukseen verrattuna selvästi pitkäaikaisempi. Vaikutusaika vaihtelee ravinnetilanteen, käytetyn lannoitetyypin sekä levitetyn ravinnemäärän mukaan. Kaliumin riittävyys usein määrittelee vaikutusajan ja sen määrään onkin kiinnitettävä huomiota. Vaikutusaika on pidempi kuin esimerkiksi kivennäismailla, joten lannoitettavan puuston ikä tai kehitysluokka eivät ole tärkeitä kriteereitä. Lannoitusalue voi sisältää hyvin erikokoisia ja -ikäisiä puustoja taimikoista varttuneisiin kasvatusmetsiin. Lannoituskohteiksi sopivimpia ovat hyvälaatuiset, riittävästi kasvatettavia puita sisältävät havupuuvaltaiset metsiköt.[Lähdeviite22]

Metsityksessä on huomioitava, että viljeltyjä suopeltoja on lannoitettu toistuvasti, jolloin maan ravinnevarat ovat kasvaneet verrattuna vastaaviin metsämaihin. Ravinnesuhteet saattavat kuitenkin olla epäedulliset puiden kasvulle. Ravinteiden epätasapaino on yleistä etenkin turvemailla.  Suopelloilla booria on yleensä niukasti puuston tarpeeseen nähden, joten boorilannoitus on tarpeen kasvuhäiriöiden välttämiseksi.[Lähdeviite23]

Turvetuotannosta vapautuneet suonpohjat vaativat lannoitusta ravinnetilan tasapainon korjaamiseksi. Poikkeuksena ovat ohutturpeiset, hienojakoisten pohjamaiden suonpohjat, joilla kivennäismaahan ulottuva maanmuokkaus voi ainakin osin korvata lannoitusta. Suonpohjien lannoitukseen sopii puuntuhka. Paksuturpeisilla kohteilla lannoitus on aina välttämätöntä ja myös jatkolannoitukset voivat olla tarpeen.[Lähdeviite9]

Metsätuhkalannoitteet ovat biopohjaisia polttotuhkia. Riippuen poltetusta biomassasta tuhkat voivat sisältää vaihtelevan määrän tavoiteltavia ravinteita fosforia ja kaliumia. Tuhkaa yleensä esikäsitellään ennen lannoitekäyttöä. Lannoitelainsäädäntö velvoittaa selvittämään tuhkan ravinne- ja haitta-ainepitoisuudet ennen lannoitekäyttöä sen laadun varmistamiseksi. 

Tuhkalannoitetta levitetään riittävä määrä sopivan kalium ja fosforimäärän saavuttamiseksi. 

• Tuhkalannoituksen sopiva annosmäärä lasketaan tuhkan ja lannoitettavan kohteen ravinteikkuuden mukaan. Tavoitteena on 40–50 kg fosforia ja vähintään 80 kg/ha kaliumia tai pidemmän vaikutusajan (>20 v) saavuttamiseksi vähintään 100 kg kaliumia hehtaarille. Tällöin tuhkan käyttömäärät vaihtelevat lannoitteen ravinnesisällöstä riippuen 3 000–8 000 kg hehtaarilla.
• Neulasanalyysillä voidaan varmistua levitysalueen todellisesta ravinnetilasta.

• Typen käyttö suometsissä on taloudellisesti perusteltua vain ohutturpeisilla turvemailla sekä karuhkoilla kohteilla, joissa puiden kasvua rajoittaa ennen kaikkea typen saatavuus. Neulasanalyyseillä tulee varmistaa, riittääkö pelkkä typen lisäys vai tarvitaanko myös fosforia ja kaliumia. Ohutturpeisilla kohteilla, joissa puut saavat pohjamaasta fosforin ja kaliumin, ainoastaan typen lisäys on tarpeen. Lannoitus on paras ajoittaa metsikön arvokasvuvaiheeseen kasvatusajan loppupuolelle noin 10 vuotta ennen päätehakkuuta. Levitys lumettomaan maahan. 

Typpilannoituksen aiheuttama huuhtoumariski on suurin kahtena ensimmäisenä vuotena lannoituksen jälkeen. Vesistöjen rehevyyttä säätelevistä ravinteista merkittävin on fosfori. Fosforilannoitteiden käyttö kivennäismailla ei merkittävästi lisää vesistöjen fosforikuormitusta, koska fosfaatti sitoutuu kemiallisesti maaperään.

Turvemailla lannoitusten kohdistaminen parhaan kasvunlisän tuottaville kohteille on erityisen tärkeää niin taloudellisista kuin ympäristönhoidollisista syistä. Runsastyppisille soille tehtävät lannoitukset fosforilla ja kaliumilla ovat selvästi kannattavimpia, eivätkä ne aiheuta merkittävää riskiä ravinteiden huuhtoutumisesta vesistöön tai pohjaveteen. Lannoitusalalta huuhtoutuvien ravinteiden pääsy ojitetuilta kohteilta vesistöihin estetään tehokkaimmin käyttämällä pintavalutukseen perustuvia vesiensuojelumenetelmiä. 

Metsälannoituksessa käytettävällä tuhkalla on oltava lannoiteasetuksen edellyttämä tuoteseloste, jotta suositeltavia ja ympäristön kannalta turvallisiksi arvioituja raskasmetallipitoisuuksia ei ylitetä. Tuhkalannoitteen sisältämät ravinteet ja raskasmetallipitoisuudet on tiedettävä aina ennen levitystä myös oikean levitysmäärän arvioimiseksi.

Ympäristösyistä lannoitukset eivät sovellu näille kohteille:

• Vesistöjen ja pienvesien varsille jätettävät suojavyöhykkeet, joiden riittävä leveys riippuu maaston kaltevuudesta ja maalajista. Kosteusindeksi- ja virtausverkkokarttoja hyödynnetään vältettävien kohteiden paikantamiseen.
• Luokan 1, 1E, 2, 2E ja E pohjavesialueet. Mikäli ravinne-epätasapainon korjaamiseksi kuitenkin tarvitaan lannoitusta, sen pohjavesivaikutukset on arvioitava erikseen. Tarvittaessa tulee olla yhteydessä ELY-keskukseen lannoitusedellytysten selvittämiseksi.
• Karut, typpeä vaativat suot, joiden turve sisältää vain vähän rautaa ja alumiinia. Heikosti maatunut rahkaturve sisältää niukasti rauta- ja alumiiniyhdisteitä, minkä vuoksi sen kyky pidättää itseensä fosforia on huono ja huuhtoutumisriski suuri.
• Karut, lajittuneet ja helposti vettä läpäisevät kivennäismaat.
• Soiden ja kankaiden väliset vaihettumisvyöhykkeet.

Muut lannoituksen ympäristövaatimukset:

• Lannoitetaan puuston todetun tarpeen mukaan, tarvittaessa teetetään ravinneanalyysi.
• Lannoitteita ei levitetä vesistöihin, pienvesiin tai arvokkaisiin elinympäristöihin.
• Levitystyössä vältetään lannoitteiden joutumista ojiin.
• Levitystä tehdään ainoastaan lumettomaan aikaan. Tuhkapohjaisia lannoitteita ja puutuhkaa voidaan levittää myös talvella. Urealla oikea lannoitusajankohta on syyskesä ja syksy.
• Turvemailla ei käytetä vesiliukoista fosforia sisältäviä lannoitteita.
• Käytetään vain sellaisia tuhkalannoitteita, jotka täyttävät lannoiteasetuksen mukaiset raja-arvot raskasmetallien osalta.
• Turvemaiden hoidon yhteydessä on hyvä tehdä samassa hankkeessa ensin hakkuut, sitten lannoitus ja viimeisenä mahdollinen kunnostusojitus.
• Levitystyön laatua valvotaan mittaamalla levityksen tasaisuutta. Laatua valvotaan myös tarkastelemalla, ettei ojiin ja suojavyöhykkeisiin ole päätynyt lannoitetta.

• Lannoita vain puuston todennetun tarpeen mukaan. Valitse lannoitettavat kohteet huolella.
• Käytä turvemailla vain niiden lannoitukseen suositeltavia lannoite- ja maanparannusvalmisteita. 
• Levitä lannoitteita ainoastaan sulan maan aikana tuhkaa lukuun ottamatta. Nitraattityppeä sisältävät lannoitteet levitetään kevätkesällä.
• Valvo lannoitteiden leviämisen tasaisuutta ja tarkkuutta. Valvonta on suositeltavaa tehdä näytesuppiloiden avulla punnitusmenetelmää käyttäen.
• Tee lannoitus ennen ojien kunnostusta.

Lisäksi lentolevityksessä:

• Tee levitys tyynellä säällä ojien suuntaisesti. Huomioi sivutuuli.

Metsitettäessä voidaan seuraavin keinoin vahvistaa metsien elinvoimaisuutta ja puuston tuhonkestävyyttä muuttuvassa ilmastossa.
•    Valitse kasvatettavat puulajit kasvupaikan ja maalajin mukaan sekä muuttuva ilmasto huomioiden. 
•    Käytä viljelyssä kullakin maantieteellisellä alueella parhaiten menestyviä kotimaisia jalostettuja siemen- ja taimialkuperiä.  
•    Yhden puulajin metsitysalueet ovat luonnon ja maiseman kannalta yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla osalle aluetta muun kuin pääpuulajin havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa. Puulajisekoitus vaikuttaa myönteisesti maisemaankin.
•    Hyödynnä luontainen taimiaines sekapuustoisuuden aikaansaamiseksi.
•    Hyödynnä mahdollisuudet kasvattaa myös mm. jaloja lehtipuita, haapaa, tervaleppää ja lehtikuusta.