Metsitys
Metsityksessä muussa kuin metsätalouden käytössä ollut maa hyödynnetään uuden puuston kasvualustana. Alueella pitää olla potentiaalinen mahdollisuus metsänkasvatukseen. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi turve- ja maataloustuotannosta vapautuneet alueet sekä muut joutoalueet, joissa metsänkasvatus onnistuu. Metsitystä rajoittavat kohteen mahdolliset luonto- ja kulttuuriarvot.
Metsitys sisältää metsänuudistamisen koko ketjun
Metsitykseen kuuluvat kaikki metsänuudistamisen vaiheet. Useimmilla kohteilla on kiinnitettävä erityistä huomiota pintakasvillisuuden torjuntaan, joka varmistaa taimien alkukehityksen. Maanmuokkaus ja istutus tehdään kuten tavanomaisessa metsänviljelyssä, ks. "Maanmuokkaus(ulkoinen linkki)" sekä "Metsänviljely istuttamalla(ulkoinen linkki)".
Luonnon monimuotoisuuden ja maiseman huomioiminen metsityksessä
Metsitys vaikuttaa usein voimakkaasti maisemaan. Vaikutukset kasvavat puuston varttuessa. Metsityksen ulkopuolelle jätetään luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat perinneympäristöt.
Vaikutukset punnittava
Metsityksen vaikutukset maisemaan otetaan huomioon asutuksen, teiden ja vesistöjen läheisyydessä. Maisemallisesti tärkeillä alueilla ja perinneympäristöissä pellot suositellaan säilyttämään avoimina. Monimuotoisuuden kannalta arvokkaita perinneympäristöjä kuten hakamaita, ketoja ja niittyjä ei tule metsittää.
Viljelymetsän maisemallisesti jyrkkää reunaa voidaan pehmentää uudistamalla pellon reunavyöhyke luontaisesti tai istuttamalla lehtipuuvaltainen puusto. Pensaita sisältävä monikerroksellinen reunavyöhyke tarjoaa hyviä suoja- ja ruokailupaikkoja riistalajeille ja pellonreunojen lintulajeille.
Luonnonhoidollisesti puhtaat yhden puulajin pellot ovat yksipuolisia. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla pellonmetsityksessä osalle aluetta havu- tai lehtipuuryhmiä ja säästämällä luontaisesti syntynyttä sekapuustoa taimikonhoidossa.
Riistan huomioiminen pellon metsityksessä
Pellon metsityksessä maatalouskäytössä ollut peltomaa palautetaan metsämaaksi. Vaihtoehtoina pellon omistajalla on muun muassa jatkaa pellon viljelyä, vuokrata pelto toiselle viljelijälle tai kehittää ala riistapelloksi, hakamaaksi tai niityksi. Peltojen metsittäminen kasvattaa metsäpeitteisen alan osuutta. Tällä voi olla vähämetsäisellä alueella ratkaiseva merkitys sille, että esimerkiksi metso viihtyy alueella. Lisäksi suurin osa pelloista on muokattu aikanaan lehdoista, jotka ovat runsasravinteisia ja lajistollisesti arvokkaita kasvupaikkoja.
Pellon metsittämisen suunnittelu
Pellon metsitystä suunniteltaessa on selvitettävä pellon metsityskelpoisuus, joka vaikuttaa suoraan investoinnin kannattavuuteen. Viljelymetsän maisemallisesti jyrkkää reunaa voidaan pehmentää uudistamalla pellon reunavyöhyke luontaisesti tai istuttamalla lehtipuuvaltainen puusto. Pensaita sisältävä monikerroksellinen reunavyöhyke tarjoaa hyviä suoja- ja ruokailupaikkoja riistalajeille ja pellonreunojen lintulajeille.
Maisemallisesti tärkeillä alueilla ja perinneympäristöissä pellot suositellaan säilyttämään avoimina. Asuinrakennusten, teiden ja vesistöjen läheisyydessä sekä peltoihin liittyvissä perinneympäristöissä, kuten hakamailla, kedoilla ja metsäniityillä, esiintyy harvinaista tai jopa uhanalaista lajistoa, jonka säilymistä metsitys voi haitata. Tämän vuoksi perinneympäristöjen metsittämistä tulisi välttää. Monet riistalajit hyötyvät perinneympäristöistä ja näillä alueilla riistan huomioimiseen on hyvät mahdollisuudet.
Pellon metsittämisen tapoja
Riistapellon perustaminen tai ainoastaan reuna-alueen metsittäminen voivat olla vaihtoehtoja koko-metsitykselle. Alavat ja kosteat pellot sekä peltoheitot ja reunat, joilla pintakasvillisuus on päässyt valtaamaan alan, voivat soveltua tällaisiksi riistaa ja monimuotoisuutta suosiviksi alueiksi. Pellot, joita ei pystytä riittävästi kuivattamaan esimerkiksi toistuvien tulvien vuoksi, voivat olla riistalle tärkeitä esimerkiksi kausikosteutensa vuoksi. Tulva-alueille voidaan harkita tervalepän istutusta.
Peltoalue, jota ei metsätalouden kannalta ole taloudellisesti järkevä metsittää, voi soveltua riistapelloksi, jonka annetaan metsittyä vähitellen. Kohteen kehittäminen riistan kannalta vaatii metsänomistajalta tietoisia päätöksiä ja hoitoa. Luontaista metsittymistä jäljittelevät toimet ovat riistan kannalta parhaita.
Puustoinen perinneympäristö riistakohteena
Puustoiset perinneympäristöt ovat syntyneet laidunnuksen, niittämisen tai lehdestyksen tuloksena. Niitä on yhä vähemmän maassamme. Ne ovat varsin soveliaita elinympäristöjä riistanhoitoon ja metsästykseen. Perinneympäristöjen hoidon tavoitteeksi riistaa painottava metsänomistaja voi asettaa riistalle sopivan elinympäristön tuottamisen, monipuolisen lajiston vaalimisen sekä kauniin karjan luoman maiseman säilyttämisen.
Metsälaitumet ovat väljäpuustoisia alueita. Pienialaiset niittylaikut monipuolistavat metsälaidunten tavallisesti niukkaa lajistoa. Puiden alla viihtyvät metsäkasvit, puuston aukkopaikoissa menestyvät metsämansikka ja muut niittykasvit. Metsälaitumen ominaispiirteisiin kuuluvat myös karjan tallaamat polut ja muurahaispesät. Metsälaitumen puusto on vaihtelevan ikäistä ja aukkoista. Hakamaata luonnehtivat avoimuus, valoisuus ja monivivahteisuus. Puuryhmät ja niittylaikut vuorottelevat. Puusto on lehtipuu- tai mäntyvaltainen, kuusta on yleensä vain yksittäin. Puut ovat yleensä järeitä, oksaisia ja leveälatvuksisia. Lisäksi esiintyy katajia ja muita pensasryhmiä sekä runkomaisia pihlajia ja raitoja.
Riistapainotteisessa metsätaloudessa tavoitellaan umpeenkasvaneen puustoisen perinneympäristön kunnostuksella riistalle sopivia elinympäristöjä. Kohteen kunnostus ja hoito kohdistuvat puustoon ja aluskasvillisuuteen. Umpeenkasvaneen perinneympäristön kunnostusvaiheessa raivataan pensaikkoa ja vesakkoa sekä poistetaan liika puusto. Näin luodaan riistalle, kuten metsäkauriille ja valkohäntäpeuralle, mieluisia ympäristöjä. Kunnostuksessa on maltettava säästää luonnolle arvokas puusto eli ikärakenteeltaan vaihteleva ja lajistoltaan monipuolinen puusto. Vanhat puut ovat erittäin tärkeitä elinympäristöjä kääville, hyönteisille ja linnuille.
Kunnostuksen jälkeen perinneympäristöä hoidetaan laiduntamalla, niittämällä tai lehdestämällä. Lisäksi kunnostuksen jälkeen perinneympäristö voidaan aidata riistaa varten, jolloin laiduneläimeksi soveltuu esimerkiksi kuusipeura.
Riistaeläimet hyötyvät lehdestyksestä. Jänikset ja sorkkaeläimet pitävät kerpuista, varsinkin suolattuna. Kuivatut puunoksat tuovat vaihtelua riistan talviruokailuun. Kerput tehdään yleensä koivun, pajun tai muiden lehtipuiden nuorista oksista alkukesällä juhannuksen tienoilla, koska alkukesällä kasvit ovat vitamiinipitoisimpia. Leppä ei ole hyvä kerppuaines sillä kasvinsyöjäriista – pyytä lukuun ottamatta – hyljeksii leppää. Lampaiden tai nautojen laiduntama puustoinen perinneympäristö houkuttelee metsäkauriita ja muita sorkkaeläimiä laidunkauden päätyttyä. Riistaa painottava metsäomistaja voi joko itse hoitaa puustoisia perinneympäristöjä tai tarjota kohteita karjankasvattajille.
Kunnostuksen ja hoidon ansiosta riistaa painottava metsänomistaja saa arvokkaan kohteen, joka jatkaa ylisukupolvista metsän monikäytön jatkumoa ja vahvistaa riistanhoitoa. Alue voi olla myös mieluisa asuin- tai virkistäytymispaikka sekä suvun pyhäpaikka. Samalla säilytetään tapoja, tietoa, käden taitoja sekä tarinoita paikoista ja paikannimistä. Puustoisten perinneympäristöjen arvot perustuvat luonnon monimuotoisuuteen, kulttuurihistoriaan ja metsän monipuoliseen käyttöön.
Metsityskelpoisuuden määrittäminen
Kaikki joutoalueet eivät sovellu metsitykseen tai niillä voi olla suurempi arvo muussa kuin metsätalouden käytössä. Metsitystä suunniteltaessa on tarpeen ensimmäiseksi selvittää alueen eri ominaisuudet metsityksen kannalta.
Kannattavuus tähtäimessä
Metsitystä suunniteltaessa on selvitettävä kohteen metsityskelpoisuus, joka vaikuttaa suoraan investoinnin kannattavuuteen.
Metsitys onnistuu kivennäismailla yleensä varmemmin kuin turvemailla. Turvemaapelloilla on usein puutetta kaliumista, typpeä on liikaa tai ravinnetasapaino on muutoin huono puiden tarpeeseen nähden. Niukkaravinteisista rämeistä ja nevoista raivattuja peltoja pidetään biologisesti metsityskelvottomia.
Ongelmallisia metsityskohteita voivat myös olla hienojakoiset, tiiviit, alavat ja kosteat alueet sekä peltoheitot, joilla pintakasvillisuus tai vesakko on päässyt valtaamaan alan.
Kivennäismaiden metsitys
Metsitettävien kivennäismaakohteiden ominaisuudet vaihtelevat paljon. Metsityksen toteutuksessa on huomioitava kasvupaikan ravinteisuus, vesitalous ja tuhojen mahdollisuus.
Ravinteisuuden hoito
Kivennäismailla ei yleensä esiinny pääravinteiden puutosta, mutta kasvuhäiriöitä voi etenkin entisillä pelloilla aiheutua boorin puutteesta.
Ravinteiden puutos tai epätasapaino voidaan korjata lannoituksella. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja se voidaan tarvittaessa toteuttaa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.
Metsitysmenetelmät
Varmin tapa metsityksessä on istutus kookkailla taimilla. Muokkaus istutusta varten helpottaa viljelytyötä sekä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on tärkeää metsitystavasta riippumatta. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja maanmuokkaus on tehty. Kivennäismailla multamaakerroksen kuoriminen vähentää pintakasvillisuuden määrää ja lisää luontaisen uudistumisen edellytyksiä.
Kun vesitalous on kunnossa, maanmuokkaus tehdään mätästämällä. Pelloilla voidaan käyttää myös palle- tai penkkikyntöä. Maalajiltaan hienojakoisilla ja kosteilla kohteilla tarvitaan yleensä ojitusmätästystä ja pelloilla mahdollisesti laskuojien avaamista vesitalouden kuntoon saamiseksi.
Puulajin valinta
Kuusi sopii kivennäismaille karuimpia, hyvin vettä läpäiseviä kohteita lukuun ottamatta. Kuusi on pelloilla viljelyvarmin puulaji ja hienojakoisille maille käytännössä ainoa suositeltava.
Metsämaita korkeamman tuhoriskin vuoksi metsitysaloilla suositellaan hieman tavanomaista suurempia viljelytiheyksiä männyllä ja kuusella.
Hybridihaapa ja siperianlehtikuusi sopivat viljavimmille kivennäismaille. Niiden kasvupaikkavaatimukset ovat samat kuin rauduskoivulla.
Jaloja lehtipuita ja muita erikoispuulajeja voidaan kasvattaa Etelä-Suomen viljavimmilla kohteilla, joilla on korkean ravinteisuuden lisäksi suotuisa paikallinen ilmasto ja hyvä maan vedenläpäisevyys. Ne vaativat kuitenkin menestyäkseen paljon työtä ja ovat alttiita tuhoille, minkä vuoksi niiden laajamittaista viljelyä tulee harkita tarkoin.
Turvemaiden metsitys
Turvetuotannon tai maatalouskäytön päätyttyä maankäyttömuoto muuttuu ja suolla alkaa uusi vaihe. Jälkihoitovaiheen tarkoituksena on lopettaa tuotantotoiminta hallitusti ja siirtää alue jälkikäyttövaiheeseen. Tämä korostuu erityisesti entisillä turvetuotantoalueilla, jotka voivat olla jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Entiset suopellot sen sijaan voivat olla hyvinkin pienialaisia.
Entiset turvetuotantoalueet ja suopellot
Turvetuotantoalueilla turvetuottaja vastaa alueen jälkihoidosta ja maanomistaja uudesta maankäyttömuodosta. Turvetuottajan vastuu tuotantoalueesta päättyy, kun vuokrasopimuksen ja ympäristölupamääräysten mukaiset toimet on tehty. Turvetuotantoalueista lähes 60 prosenttia soveltuisi hyvin metsänkasvatukseen [Lähdeviite1]. Metsätalous onkin pääasiallinen jälkikäyttötapa turvetuotannosta poistuneilla alueilla. Jopa aikaisemmin kitu- tai joutomaaksi luokitellut alueet voivat turvetuotantovaiheen jälkeen olla metsätalouskäyttöön soveltuvia.
Suopohjan kannattavan metsätalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttaa:
- maantieteellinen sijainti
- pohjamaan ominaisuudet
- suonpohjan kosteusolot, kuivatus- ja vesiensuojelumahdollisuudet
- jäljelle jääneen turvekerroksen paksuus sekä turpeen maatuneisuus, happamuus ja ravinteisuus.
Metsitettäville suopohjille on tyypillistä alhainen pH sekä epätasapainoinen ravinnetalous. Typpeä on jäljelle jääneessä turvekerroksessa runsaasti puiden kasvuun, mutta kivennäisravinteista voi olla puutetta. Tästä syystä lannoitus ja maanmuokkaus ovat vesitalouden järjestelyn lisäksi tärkeä osa metsitysvaihetta. Lannoitus on tarpeen varsinkin, jos metsitys joudutaan tekemään paljaalle turvepinnalle. Jatkolannoituksen kannattavuus riippuu turvekerroksen paksuudesta ja siitä, saavatko puut kivennäisravinteita pohjamaasta.
Laaja-alaisten suopohjien metsittämiseen parhaiten soveltuvat puulajit ovat hallariskin vuoksi mänty sekä hies- ja rauduskoivu. Kuusen taimikko syntyy usein myöhemmin luontaisesti koivuverhopuuston alle toisena puusukupolvena.
Turvetuotantoalueen jälkikäytön mahdollisuudet
Jälkikäyttömuoto harkitaan aina kohdekohtaisesti, sillä yksi jälkikäyttömuoto soveltuu harvoin koko alueelle. Maanomistaja päättää jälkikäytöstä, eikä häntä voi velvoittaa tiettyyn jälkikäyttömuotoon.
Jälkikäytön vaihtoehtoja:
- metsänkasvatus
- peltoviljely: energiakasvit, nurmi, vilja, vihannekset, yrtit, marjat
- uudelleen soistaminen
- vesittäminen: lintuvedet, kosteikot, luonnonravintolammikot
- muut käyttömuodot kuten varastointi- ja virkistyskäyttöalueet.
Alla olevan kuvan lähde (mukaellen) [Lähdeviite2]
Suopellot useimmiten metsityskelpoisia
Suopelloista suuri osa on metsityskelpoisia. Niukkaravinteisista rämeistä ja nevoista raivattuja peltoja pidetään biologisesti metsityskelvottomina. Muita jälkikäytön vaihtoehtoja maatalouskäytöstä poistetulle suopellolle ovat mm. kehittää ala riistapelloksi, kosteikoksi, hakamaaksi, niityksi tai uudelleen soistaminen.
Suopeltojen metsityksessä haasteena ovat todennäköinen ravinne-epätasapaino, pintakasvillisuuden kilpailu ja hallanarkuus. Ravinne-epätasapaino voidaan korjata lannoituksella, johon esimerkiksi puutuhka on hyvä vaihtoehto. Lannoitus on helpointa toteuttaa ennen metsitystä ja tarvittaessa yhdessä mahdollisen pintakasvillisuuden kemiallisen torjunnan kanssa.
Varmin tapa pellon metsityksessä on istutus kookkailla taimilla. Metsitys kylvämällä onnistuu harvoin, koska pienet kylvötaimet tukahtuvat helposti pintakasvillisuuteen. Toisaalta pellon luontainen metsittyminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä ja maanmuokkaus on tehty. Pintakasvillisuuden pitäminen kurissa on kuitenkin tärkeää metsitystavasta riippumatta.
Pellon muokkaus kohoumia tuottavalla maanmuokkausmenetelmällä helpottaa viljelytyötä sekä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Lisäksi laskuojien avaaminen on yleensä tarpeen vesitalouden kuntoon saamiseksi.
Kuusi soveltuu parhaiten viljaville suopelloille. Hallanaroilla kohteilla kuusen taimet tarvitsevat kuitenkin suojaavaa verhopuustoa.
Tuhojen torjunta metsityksessä
Metsityskohteilla puuntaimet joutuvat monissa tapauksissa kilpailemaan voimakkaan pintakasvillisuuden kanssa, vaikka maanmuokkaus olisi tehty asianmukaisesti. Heinäntorjunta on tarpeen myös myyrätuhojen ehkäisemiseksi.
Paljon tuhonaiheuttajia
Pintakasvillisuus, myyrät ja hirvet ovat yleisimmät tuhonaiheuttajat pellonmetsityksessä.
Pintakasvillisuuden torjuntaa tarvitaan valtaosalla kohteista sekä viljelyvuonna että ensimmäisinä vuosina viljelyn jälkeen. Torjuntaa voidaan tehdä mekaanisesti tai kemiallisesti. Taimia voidaan suojata myyriä vastaan taimisuojilla.
Myyrätuhojen torjunta
Myyrät voivat pahimmillaan olla metsänuudistajalle ylimääräistä työtä ja isoja kustannuksia aiheuttava ongelma. Myyrät aiheuttavat noin 3–4 vuoden välein toistuvina myyräkannan huippuvuosina laajoja tuhoja erityisesti koivun- ja männyntaimikoissa sekä toisinaan myös kuusentaimikoissa. Erityisen hyvin myyrille maistuvat haavan taimet.
Heinittyminen lisää myyrätuhon riskiä
Metsänuudistamiseen liittyvä myyrätuhojen riski on sitä suurempi, mitä rehevämpi kasvupaikka on ja mitä enemmän se heinittyy. Sen vuoksi oikein valittu maanmuokkausmenetelmä on oiva keino vähentää tuhoja. Tuhoriski on erityisen suuri pellonmetsityskohteissa, joissa heinäntorjunta sekä varsinkin lehtipuilla taimisuojien käyttö on välttämätöntä tuhojen välttämiseksi. Uudistushakkuualan heinittymistä vähentää puuston kasvattaminen tiheänä ennen hakkuuta.
Myös myyrät voivat myös runsastua ilmaston muuttuessa. Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).
Hirvieläintuhojen torjunta
Nisäkkäistä hirvi aiheuttaa metsätaloudelle suurimmat tuhot. Se on myös saalisarvoltaan tärkein riistaeläimemme. Myyrät voivat pahimmillaan olla metsänuudistajalle ylimääräistä työtä ja isoja kustannuksia aiheuttava ongelma.
Hirvi, metsäkauris ja valkohäntäpeura
Hirvi aiheuttaa syönnillään suurimmat taloudelliset vahingot 1–3 metrisissä männyn- ja koivuntaimikoissa, mutta tuhoja voi olla pienemmissäkin taimikoissa. Vahingot keskittyvät keski- ja kevättalvelle, mutta hirvet syövät etenkin lehtipuun taimia myös kesällä ja syksyllä. Hirvituhojen seurauksena on kasvunmenetyksiä, laatuvikoja ja pahimmassa tapauksessa puuntuotannollisesti kehityskelvoton taimikko.
Hirvi syö talvella mieluiten pihlajaa, pajuja, haapaa ja katajaa. Metsätalouden kannalta on harmillista, että myös koivu ja mänty maistuvat sille hyvin. Leppää ja kuusta hirvi syö harvemmin. Myös useimmat jalot lehtipuut sekä muutamat ulkomaiset puulajit, kuten lehtikuusi, kelpaavat hirven ravinnoksi.
Suomen luontaiseen lajistoon kuuluva metsäkauris ja Pohjois-Amerikasta peräisin oleva valkohäntäpeura voivat aiheuttaa Etelä-Suomessa tuhoja kuusentaimikoissa. Tuhot kohdistuvat usein pieniin taimiin heti viljelyn jälkeisinä vuosina.
Tarkempia tietoja tuhonaiheuttajista saa Luonnonvarakeskuksen metsätuho-oppaasta (ulkoinen linkki).
Kannan säätely metsästyksellä avainasemassa
Hirvieläinten (hirvi, metsäkauris[Lähdeviite3], valkohäntäpeura) kannan ennustetaan voimistuvan ilmaston muuttuessa, mikä lisää niiden aiheuttamien tuhojen määrää erityisesti männyn ja lehtipuiden taimikoissa. Talvien lauhtuminen, lumipeitteen oheneminen[Lähdeviite4][Lähdeviite3] ja lumisen ajan lyheneminen edistää valkohäntä- ja metsäkauriiden leviämistä nykyisiltä esiintymisalueiltaan Lounais- ja Etelä-Suomesta yhä laajemmalle alueelle kohti Itä- ja Pohjois-Suomea.
Hirvieläinkannan pitäminen metsästyksellä riittävän alhaisena on tehokkain keino vähentää hirvieläinten aiheuttamia vahinkoja. Tuhoja voi myös yrittää estää ohjaamalla eläimet ruokinnalla pois taimikkoalueilta sekä käsittelemällä taimikoita syönninestoaineella. Aitaaminen on tehokas keino, mutta kalliina vaihtoehtona se tulee kysymykseen vain erityiskohteilla kuten visakoivun kasvatuksen yhteydessä.
Hirvituhojen vähentäminen mänty- ja koivuvaltaisissa taimikoissa
Riittävän tiheät, hyvin hoidetut taimikot kestävät parhaiten hirvituhoja. Männyn ja rauduskoivun uudistusaloilla kannattaa suosia kylvöä ja luontaista uudistamista, jos kasvupaikka on sopiva. Nuorissa männyntaimikoissa varhaisperkaus estää hirvituhoja tehokkaasti. Männyn taimia haittaavan lehtipuuvesakon perkaaminen vähentää taimikon kiinnostavuutta hirvien ruokailupaikkana. Varhaisperkaus on suositeltavaa tehdä mäntyjen ollessa alle metrin pituista.
Hirvituhojen ongelma-alueilla mänty-tai lehtipuuvaltaista taimikkoa on syytä kasvattaa vähintään viiden metrin pituuteen asti ennen taimikonharvennusta. Hirvituhoja voidaan lisäksi hillitä jättämällä perkaamatta hirville sopivaa ravintoa tuhoriskiltään pienemmillä alueilla. Tuhoja voi vähentää myös käyttämällä karkoteaineita. Hirvet syövät mielellään myös ensiharvennuksessa syys- ja keskitalvella maahan jätettäviä männyn latvuksia. Jos on mahdollista ajoittaa tällainen hakkuu vaaravyöhykkeessä olevan taimikon lähistölle, se osaltaan vähentää taimikkoon kohdistuvaa syöntiä.
Heinäntorjunnan toteutus
Pintakasvillisuuden torjuntaan kuuluvat mekaaninen ja kemiallinen heinätorjunta. Niissä tavoitteena on parantaa taimien selviämismahdollisuuksia kilpailussa muun pintakasvillisuuden kanssa. Käsin tehtävää mekaanista heinäntorjuntaa voi joutua toistamaan 2–3 kesän ajan, kemiallisessa heinäntorjunnassa yksi käsittelykerta yleensä riittää.
Mekaaninen torjunta
Mekaanisessa heinäntorjunnassa pintakasvillisuutta poljetaan, taitetaan sivuun tai niitetään taimien ympäriltä vähintään pintakasvillisuuden korkeutta vastaavalta etäisyydeltä. Torjunnan kannalta paras ajankohta on keskikesä, toisaalta taimet erottuvat parhaiten keväällä ja loppusyksystä. Ajankohtaa tärkeämpää on kuitenkin se, että työ yleensä tulee tehdyksi.
Kemiallinen torjunta
Kemiallisen torjunnan voi tehdä maanmuokkauksen yhteydessä tai nuoressa taimikossa. Vaurioiden välttämiseksi kasvatettavat taimet on suojattava tai torjunta tehtävä aikana, jolloin taimet kestävät käsittelyä.
Kasvinsuojeluaineen valmistajan ohjeita on syytä tarkoin noudattaa. Kasvinsuojeluaineita käytettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota vesiensuojeluun. Niitä ei käytetä pohjavesialueilla. Vesistöjen ja pienvesien varsille on jätettävä riittävät suojakaistat. Kasvinsuojeluaineiden ammatillinen käyttö edellyttää kasvinsuojelututkinnon suorittamista.
Kirjallisuus
- Picken, P. 2007. Geological factors affecting on after-use of Finnish cut-over peatlands: with implications on the carbon accumulation. Publications of the Department of Geology D 10. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos. Julkaisuja D10, 2007, 40 pp.
- Salo, H. & Savolainen, V. (toim.). 2008. Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö. Opas alan toimijoille. Julkaisija: Turveteollisuus ry.
- Härkönen, S. 2008. Metsäkauris, ilmastonmuutos ja metsävahingot. Kasvinsuojelulehti 3/2008. s. 78–81.
http://jukuri.luke.fi/handle/10024/514677(ulkoinen linkki) - Mystlerud, A., Bjørnsen, B.H. & Østbye, E. 1997. Effects of snow depth on food and habitat selection by roe deer Capreolus capreolus along an altitudinal gradient in south-central Norway. Wildlife Biology 3: 27–33.
http://www.bioone.org/doi/10.2981/wlb.1997.004(ulkoinen linkki)